kirjat

Viimeisenä Kuussa kävellyt astronautti kuoli – hänen kirjansa ja elokuvansa elävät

Ma, 01/16/2017 - 23:39 Jari Mäkinen

Uutiset kertovat, että Apollo 17 -lennon komentaja, kuuastronautti Eugene Cernan on kuollut 82 vuoden ikäisenä. Hän oli toistaiseksi viimeinen Kuun pinnalla kävellyt ihminen.

Viime vuosina on ilmestynyt yhä uusia Apollo-aikojen muistelukirjoja ja -elokuvia, ja yhä edelleen Nasan vierailijakeskuksissa näytetään vanhoja Apollo-lentojen filmejä ja niistä tehtyjä uusia, mahtipontisia elokuvia ikään kuin mitään muuta jännää ei kuulentojen jälkeen olisi tapahtunut.

Vaikka paljon kiinnostavaa on tapahtunut, on tässä vinha perä: mitään yhtä jännää ei avaruudessa ole tapahtunut sen jälkeen, kun astronautit jättivät Kuun taakseen. Miehitetyt lennot toisen taivaankappaleen pinnalle olivat jotain erikoista – niissä oli tutkimusmatkailua, seikkailua ja jännitystä enemmän kuin parhaimmassakaan elokuvassa.

Yksi syy viime vuosien Apollo-muisteluihin on ollut myös se, että tuon ajan astronautit alkavat olla aika vanhoja. He haluavat kertoa tarinaansa, ja myös heitä halutaan kuunnella.

Cernanin jälkeen heitä on elossa enää kuusi.

Osalla heistä tarinassa on voimakas vanhan haikailun sivumaku, jota säestää konservatiivismachoileva sotilaslentäjänuotti, mutta silti tarinoiden ydin on yhä edelleen parasta mahdollista viihdettä. Ja sillä on historiallinen sekä opetuksellinen juonteensakin.

Eugene "Gene" Carnan oli eräs kiinnostavimmista astronauteista. Paitsi että hänellä oli kunnioitettava kokemus pioneeriajan avaruuslennoista, oli hän myös viimeisenä jalkansa Kuun pintaan painanut ihminen. Neil Armstrongin, ensimmäisen ihmisen Kuussa, muistavat kaikki, mutta harva muistaa Gene Cernanin.

Hän otti viimeiset askeleensa Kuun pinnalla keskiviikkona 13. joulukuuta 1972, nousi portaita pitkin kuuhunlaskeutumismoduulinsa Challengerin sisälle ja sulki sen luukun. Muutamaa tuntia myöhemmin Cernan ja astronauttikumppaninsa, geologi Harrison Schmitt nousivat takaisin avaruuteen, telakoituivat Kuuta kiertäneeseen komentomoduliin ja palasivat siellä heitä odottaneen Ron Evansin kanssa takaisin Maahan.

Kuu oli jälleen autio ja tyhjä, kuten se oli ollut miljoonien vuosien ajan ennen Neil Armstrongin legendaarista harppausta vain noin kolme ja puoli vuotta aikaisemmin. Eikä heidän jälkeensä Kuussa ole kukaan käynyt.

Cernan kuumoduulin sisällä.

Cernan kirjoitti vuonna 1999 yhdessä The New York Timesin toimittajan Don Davisin kirjan astronauttiurastaan ja muisteli siinä paitsi Apollo-ohjelmaa, niin myös aikaisempia avaruusseikkailuitaan.

Kokemustahan hänellä oli vaikka muille jakaa.

Chicagossa 14. maaliskuuta vuonna 1934 syntynyt Cernan opiskeli ensin sähköinsinööriksi Purduen yliopistossa ja hakeutui sitten Yhdysvaltain merijalkaväen yliopistoon, missä hän jatkoi opintojaan lentokonetekniikan alalla. Hänestä tuli koelentäjä, mutta hän vaihtoi uransa varsin nopeasti avaruuslentämisen puolelle, sillä hän haki mukaan Nasan astronauttiryhmään lähes saman tien: hänet otettiin mukaan Nasan kolmannessa astronauttivalinnassa lokakuussa 1963.

Tuolloin tulossa ollut avaruusalus oli kaksipaikkainen Gemini, jolla Nasa harjoitteli lentämistä avaruudessa sekä testasi myöhemmin kuulennoilla (ja muuallakin) tarvittuja tekniikoita. Cernan toimi ensin Gemini 6 -lennon varamiehenä yhdessä Thomas Staffordin kanssa, ja sen jälkeen kaksikko lensi yhdessä kolmepäiväisen Gemini 9 -lennon kesäkuussa 1966.

Lento oli hyvin tärkeä, sillä sen aikana harjoiteltiin kolmasti telakoitumista toiseen alukseen, kohteeksi varta vasten lähetettyyn Agena-alukseen. Lisäksi Cernan teki avaruuskävelyn – järjestyksessään vasta toisen Nasan astronautin tekemän sellaisen.

Tämän jälkeen Cernan toimi Gemini 12 -lennon varamiehistössä, ja edelleen Apollo 7 -lennon varamiehenä yhdessä Staffordin ja John Youngin kanssa.

Apollo-lennoilla olleen miehistökierron mukaisesti he olivat Apollo 10 -lennon päämiehistönä, joten heidän tehtäväkseen tuli testata Apollo-alusta ja kuumodulia Kuun kiertoradalla keväällä 1969. Kolmikko siis teki kuuhunlaskeutumisen, paitsi että he eivät laskeutuneet Kuuhun. Komentaja Stafford ja kuumoduulin ohjaajana toiminut Cernan lensivät Tenavien Ressun mukaan nimetyllä kuualuksellaan samaa reittiä kuin Armstrong ja Edwin Aldrin kaksi kuukautta myöhemmin.

Tämän kuukeikan jälkeen Cernan oli mukana Apollo 14 -lennon varamiehistössä komentajana, kunnes hänen vuoronsa oli toimia viimeisen Apollo-lennon komentajana vuonna 1973. Apollo-ohjelma lopetettiin kesken kaiken, ja pitkään oli myös vaarana, että Apollo 17 -lentokin olisi jätetty tekemättä, Lentoja oli suunniteltu Apollo 20:een saakka; ohjelman loppu ei ollut polittisesti kaunis, mutta kunniakas, sillä mukana viimein oli myös geologi.

Sanotaankin, että Apollo 17 oli tieteellisesti yhtä arvokas kuin kaikki muut Apollo-lennot yhteensä.

Apollojen jälkeen Cernan osallistui Yhdysvaltain ja Neuvostoliiton liennytyshengessä tehdyn Apollo-Sojuz -lennon järjestelyihin. Hän jäi eläkkeelle Nasasta kesällä 1976, mutta jatkoi työtä avaruusalalla kaupallisten yhtiöiden palveluksessa sekä kommentoi sukkulalentoja televisiossa.

Cernanin kirja kertoo tästä kaikesta loogisesti ja järjestelmällisesti, ilman hehkuttelua, mutta selvästi omalla äänellä. Kirjaa lukiessa voi siis tuntea olevansa Cernanin mukana niin avaruudessa kuin byrokratian rattaissa Maan päällä.

Kirjan lisäksi kannattaa muistaa Cernanista kertova elokuva Last Man on the Moon, joka valmistui vuonna 2014. Kyseesä on dokumentti, jonka päähenkilönä Cernan on; hän kertoo tarinansa ja visioi avaruuslentojen tulevaisuutta. Elokuva on katsottavissa ainakin Netflixissä.

Tiedetuubi suosittelee niin kirjaa kuin elokuvaakin!

Cernan on ohjaimissa tässä ikonisessa kuuautokuvassa.

Unohda kamasutra, tässä on Timanttisutra – maailman vanhin kirja

Ke, 05/11/2016 - 09:14 Jari Mäkinen

Tänään kannattaa juhlia vahinta painettua kirjaa: Timanttisutra vuodelta 868 ei ole aivan vanhin kirjallinen tuote, joka on tehty painamalla, mutta se on vanhin, jonka päiväys tiedetään tarkasti: sen sisäreunassa lukee, että kirjan on ”vapaaseen jakamiseen suurella kunnioituksella tehnyt Wang Jie, kahden vanhempansa pyynnöstä viidestoista neljättä kuutta yhdeksäntenä vuotena Xiantogista.”

Päivän kuvaKirja on hieman yli viisi metriä pitkä käärö, johon on sisältö on painettu paperille seitsemällä suurella puulevyllä, joihin painettava kuva oli kaiverrettu. Kukin puulevyn painotyö on kooltaan 30 x 76 cm ja ne on liitetty toisiinsa liimamaisella aineella.

Kuusi "sivuista" on kiinankielistä tekstiä ja yhdessä on Buddha seuraajineen ja kaksi kissaa. Tämä sivu on tänään päivän kuvana. 

Arkeologi Sir Marc Aurel Stein osti käärökopion vuonna 1907 munkilta, joka vartioi “Tuhansien buddhien luolana” tunnettua, suljettua paikkaa Mogao-luolissa lähellä Dunhuangia, Turkestanissa Kiinan luoteispuolella alueella, joka muodostaa nykyisin pääosan Uzbekistanin, Turkmenistanin, Tadžikistanin, Kazakstanin ja Kirgisian alueista.

Kirja on nyt British Museumissa, Lontoossa, ja sitä voi selata mm. tämän mainion nettisovelluksen avulla.

Timanttisutra on mahajana-buddhalaisuuden sutra Prajñāpāramitā (suom. täydellisen viisauden) -sarjasta. Se korostaa takertumattomuuden, minuuttomuuden ja tyhjyyden ymmärtämistä. Timanttisutra on yksi tunnetuimpia buddhalaisuuden tekstejä.

Sutralla, tai sūtralla tarkoitetaan buddhalaisia tai hindulaisia uskonnollisia kirjoituksia.

Timanttisutra on kiinnostava siinä mielessä, että se synnytti Etelä-Aasiassa vahvan kulttuurin sutrien ympärille, johon sisältyi niiden kunnioitus ja kommentaarien kirjoittaminen. Tang -dynastian lopulla (vuoden 907 tienoilla) Kiinasta tunnetaan yli 800 kommentaaria kirjoitettuna Timanttisutrasta.

Kirja päättyy pienen Buddhan esittämään runoon:

”Kuten pieni pisara vettä, tai kupla kellumassa virrassa;
Kuten salaman välähdys kesäisestä pilvestä,
Tai välähtelevä lamppu, illuusio, varjo, uni.
Tälläisenä pitäisi nähdä kaikki olemassaoleva.”

Kuva: The British Library Board

Uppoudu rupijäkälään!

Ma, 06/29/2015 - 11:05 Toimitus

Soili Stenroos (toim):
Suomen rupijäkälät

Harvoin tulee eteen kirjaesittelyä, joka vetää puoleensa samalla tavalla kuin tämä: Suomen rupijäkälät!

Jäkälien maailma on laaja ja monilta osin vielä tutkimaton. Ne ovat sienestä ja pienistä viherlevistä tai syanobakteereista koostuvia kasvustoja, jotka siis edustavat kahden eliölajin onnellista (?) yhteiselämää. Maapallolla on jäkäliä lähes joka puolella, ja niitä tunnetaan yli 15000 erilaista. Näistä Suomessa esiintyy noin 1500.

Erityisen jänniä ovat rupijäkälät – eivätkä vain roisilta vaikuttavan nimensä vuoksi. Ne ovat sienimaailman selviytyjiä. Monet niistä ovat sopeutuneet ankariin elinympäristöihin, kuten kuiville ja paahteisille kallioille joilla mikään muu ei kasva. Lähes kaikki Suomen paljaalta näyttävät kivet ja kalliot ovatkin todellisuudessa rupijäkälien peittämiä. Rupijäkälät ovat kuitenkin erikoistuneet omaan elinympäristöönsä yleensä varsin tiiviisti ja viihtyvät usein vain tietyllä kasvualustalla.

Suomen rupijäkälät -kirja esittelee nimensä mukaisesti rupijäkäliä jaon ensimmäinen niihin keskittynyt suomenkielinen opas. Lajeja esitellään yhteensä 300 ja tämän lisäksi kirjasta löytyy ajantasainen luettelo kaikista Suomen jäkälistä ja jäkälillä kasvavista sienistä. Jokaisesta esitellystä lajista on kirjassa kookas valokuva.

”Päivitetty lista tulee tarpeeseen, sillä monien jäkälien nimet ja sukulaisuussuhteet ovat ehtineet muuttua sitten edellisen julkaistun listan vuodelta 1997. Uusia lajejakin löydetään jatkuvasti”, kertoo kirjan päätoimittaja professori Soili Stenroos Helsingin yliopiston Luonnontieteellisestä keskusmuseosta.

Rupijäkälät kiinnittävät harvan huomion. Tarkemmin katsottuna kivien ja kasvien pintoja kuitenkin peittää upea mosaiikkimainen muotojen ja värien kirjo: ilman rupijäkäliä luonnon värimaailma olisi paljon yllätyksettömämpi.

Rupijäkäliin tutustumisen voi helpoiten aloittaa sukutasolta, sillä kirja kertoo niin sukujen kuin lajienkin tuntomerkit. Lisäksi teos opastaa tunnistamaan lajeja niiden kasvupaikkojen ja kemiallisten reaktioiden avulla sekä antaa vinkkejä rupijäkälien keräämiseen ja valokuvaukseen. Kirja sopiikin hyvin sekä ammattilaisille että harrastajille.

”Toivon, että teos herättää lukijoissa innostuksen näihin pieniin mutta kauniisiin jäkäliin. Niiden varalta kannattaa pitää silmänsä auki niin kaupungeissa kuin aarniometsissäkin”, Stenroos kannustaa.

Kirjahanke on saanut rahoitusta ympäristöministeriön PUTTE-ohjelmasta (Puutteellisesti tunnettujen ja uhanalaisten metsälajien tutkimusohjelma).

Kirja on ilmestynyt 17.6. ja on jatkoa Tieto-Finlandian 2011 voittaneelle Suomen Jäkäläoppaalle.

Tiedetuubi ei ole vielä lukenut kirjaa, vaan yllä oleva teksti pohjautuu Luonnontieteellisen keskusmuseon lähettämään tiedotteeseen. Arvostelemme teoksen mahdollisimman pikaisesti. 

Kansalliskirjastolle merkittävä lahjoitus

Ke, 04/22/2015 - 16:58 Toimitus

Kansalliskirjasto on saanut lahjoituksena Suomen mittakaavassa harvinaisen kokoelman vanhaa eurooppalaista kirjallisuutta 1500-luvulta 1800-luvun alkuun.

Humanisti ja pankkiiri Thomas Thesleffin lahjoittama aineisto sisältää historiaa, teologiaa, epistolografiaa sekä niteitä varhaisista tieteellisistä sarjoista ja antiikin auktorien editioita. Kaiken kaikkiaan sidoksia on 84.

Huomattavaa lahjoituksessa on vielä se, että teosten aikalaissidokset ovat säilyneet. Lahjoitus myös täydentää merkittävästi Kansalliskirjaston kokoelmia, sillä kyseisiä teoksia ei löydy kirjastosta ennestään.

Mukana on monia ainutlaatuisia julkaisuja kuten Mercure Francois vuosilta 1621–1622. Mercure Francois on varhaisin tunnettu ranskalainen poliittinen kausijulkaisu (revue), joka ilmestyi vuosina 1605–1644.

Teokset ovat kiinnostavia myös omistushistoriallisesta näkökulmasta. Esimerkiksi protestanttiteologi Matthias Faciuksen teoksen Clavis Scripturae Sacrae loistosidos paljastaa kirjan ensimmäisen omistajan: etukanteen on kaiverrettu Preussin herttua Albrecht Friedrich’n (1568–1577) vaakuna.

Tutkija-asiakkaiden käyttöön aineisto tulee vuoden 2016 aikana.

Lähde: Helsingin yliopiston 23.4.2015 lähettämä tiedote.

Otsikkokuvassa on espanjalaisen humanistin, matemaatikon ja teologin Pedro Chacónin teos De Triclinio sive de Modo convivandi apud Prisco Romanos (Geneve, 1588/1590), joka käsittelee roomalaisten ruokailutapoja, ruokaa, viiniä, etikettiä ja aterian yhteydessä kuunneltavaa musiikkia.

Kirjoja kirjojen sisällä

Pe, 01/09/2015 - 19:08 Jari Mäkinen
Randi Parkhurst: Patience

Alkanut vuosi 2015 on Kirjan vuosi, jonka kuluessa järjestetään paljon erilaisia kirjoihin ja kirjallisuuteen liittyviä tapahtumia ympäri Suomen. 

Vuoden voi aloittaa kätevästi esimerkiksi Tieteen päivillä Helsingissä, missä Yliopiston päärakennuksen aulassa on esillä koko joukko tietokirjojen julkaisijoita. Kirjan vuoteen voi laskeutua myös katsomalla alla olevan, Yhdysvaltain Washingtonin osavaltiossa asuvan taiteija Randi Parkhurstin videon, missä taiteilija itse avaa rauhallisesti vuonna 2007 tekemänsä kirjateoksen nimeltä Patience, eli Kärsivällisyys.

Teos koostyy yli 20 yksittäisestä kirjasta, jotka on aseteltu toistensa lomaan ja osin sisälle, sekä koottu paketiksi, joka on kaunis niin kasassa ollessaan kuin avattunakin. Ja kuten teoksen nimi toteaa, kannattaa video katsoa rauhallisesti kokonaan alusta loppuun – siis ei hyppimistä malttamattomasti eteenpäin!

Randi Parkhurst on erikostunut tekemään kummallisia, kauniita kirjoja, jotka kääntyvät, vääntyvät, kiertyvät ja loksahtavat kiinni toisiinsa, toistensa viereen ja jopa sisälle. Kirjojen kaikki osat on tehty itse käsin paperista paperin maalaukseen ja paperien kirjoiksi sitomiseen. Parkhurst käyttää papereissaan ja pahveissaan värien lisäksi myös luonnosta löytyviä ainesosia, kuten lehtiä ja juuria, kukkia ja puupaloja, sekä kiviä.

Kirjojen sisällöstä ei videolla käy paljoakaan ilmi, mutta oletettavasti tässä tapauksessa tärkeintä onkin juuri kirjat kauniina objekteina. Todellisia taidekirjoja siis!

Kirjallinen Valtaojaa

Otsikkokuva
Body D8


Kyllä, arvio tulee hieman liian myöhään, sillä tämä oli erinomainen kesälukemiskirja.

Onneksi sen voi lukea myös nyt myöhemminkin, joskin monet varmaankin ovat jo lukeneet ainakin osan kirjan sisällöstä: kyseessä kooste Esko Valtaojan eri sanoma- ja aikakauslehtiin vuosikymmenen aikana kirjoittamista kolumneista.

Kirja täyttää täysin tehtävänsä, mikäli sen tarkoituksena on ollut Valtaojan omin sanoin "viihdyttää, valistaa ja ärsyttää, milloin missäkin järjestyksessä".

"Jokaiselle meistä tekee hyvää saada kahvit joskus väärään kurkkuun lehteä lukiessa", toteaa kaikkien tuttu partasuutähtitieteilijä filosofiastaan kolumnien suhteen.

Kolumnien aiheet vellovat laaja-alaisesti tieteen, taiteen ja yhteiskunnallisen pohdinnan välillä, ja osin varmaankin näiden kirjoittamisen villitsemänä Valtaoja on uskaltautunut viime vuosina antamaan julkisuudessa lausuntoja, joita ei ole tyypillisesti kuultu tähtitieteilijän suusta. Samalla Valtaoja on profiloitunut luonnontieteilijänä, joka pitää kriittisesti ja avoimesti maailmaa katsovan ihmisen puolta huuhaata ja muuta sellaista vastaan. Vaikka teksti on välillä viiltävää ja tiukkaakin, on se silti koko ajan lämmintä – kenties jopa isällistä.

Tiukkapipoisuus ja vain perinteiden vuoksi noudatetut perinteet sekä omituiset kulttuurihistorialliset päähänpinttymät saavat kyytiä.

"Koetan saada jokaiseen kolumniini jotain laajempaa ajatusta tai näkökulmaa. Jotain, joka saa unisena aamukahviaan hörppivän lukijani hätkähtämään ja ajattelemaan asioita hieman uudelta kantilta."

Ensimmäinen koira Kuussa, Ursan julkaisuja 138

Kirjoittaja: Esko Valtaoja
Kustantaja: Tähtitieteellinen yhdistys Ursa
Julkaistu: toukokuussa 2014
ISBN: 9789525985214
Julkaisijan hinta: 10,00 euroa
480 sivua, pehmeäkantinen, nidottu pokkari

Saatavilla sähkökirjana Elisa Kirjasta.

Kirjailijan nimi
Esko Valtaoja
Kirjan nimi

Ensimmäinen koira Kuussa

Kategoria

Kuka keksi tulitikun ja miksi

Ke, 03/26/2014 - 20:10 Helena Sederholm

"Maailmankaikkeudesta toiseen saattaa tihkua luonnonlakeja", sanoi puolisoni, kun kysyin jotakin Higgsistä ja hiukkasista. Sitä mistä painovoima johtuu kun ei oikeasti tiedetä. Yksi teoria on, että kun hiukkaset vuorovaikuttavat Higgsin kentän kanssa, ne saavat massan, joka aiheuttaa gravitaatiota. Mutta voi olla niinkin, että gravitaatio ja muut luonnonlait ovat tihkuneet rinnakkaistodellisuuksista, joissa luonnonvoimat ovat vahvuuksiltaan erilaisia.

Jään aina ihmettelemään, miten tämä eroaa taiteesta.

Minusta sekä tiede että taide ovat maailman jännittävimpiä asioita. Eivätkä ne eroa niin kamalasti toisistaan: sekä tieteessä että taiteessa tarvitaan luovuutta, mielikuvitusta ja metaforia.

Tiede käyttää usein humanistisia metaforia, esimerkiksi maapallon akselin huojumista verrataan pyörivään hyrrään. Mutta Sara Maitlandin novellikokoelmassa Moss Witch and Other Stories (Comma Press, 2013) eri tieteenalojen tuloksia käytetään metaforisesti, vertauskuvina.

Mielikuvitus on kykyä yhdistellä toisiinsa liittymättömiä asioita. Usein kuitenkin tiede sekoitetaan mytologiaan tai maagiseen tavalla, joka ei kunnioita tieteen pyrkimyksiä systemaattisuuteen, tarkkuuteen ja totuuteen, eikä myöskään inhimillistä tarvetta tarkastella maailmaa taiteen avulla. Maitlandin kirjassa tiede ja taide (kirjallisuus) elävät kuitenkin rinnatusten; tiedettä ei vääristellä eikä taidetta yksiulotteisteta.

Jokainen tarina on syntynyt kirjailijan keskusteluista alan tieteentekijöiden kanssa. Raaka-aineena ovat tieteellisen tutkimuksen tulokset, mutta kirjailija on heittänyt soppaan hiukkasen mytologiaa, rutkasti mielikuvitusta, muutaman assosiaation ja hyppysellisen feminismiä. Siitä syntyy esimerkiksi kertomus, jossa kiedotaan yhteen runous, heinänuha ja Heisenbergin epätarkkuusperiaate.

Kirja on fiktion ja tietokirjan hybridi, jonka magioiduissa kertomuksissa käsitellään hiukkasfysiikkaa, kantasolututkimusta, matematiikkaa, laattatektoniikkaa, genetiikkaa, bryologiaa, ornitologiaa ja eräitä muita tieteenaloja. Jokaisen tarinan jälkeen kunkin alan tutkija selittää novellin lähtökohtina tai taustalla olevia tieteellisiä faktoja erinomaisen selkeästi popularisoiden.

Tutkijat spekuloivat pidemmälle kuin teknologiamme antaa myöten todentaa hypoteeseja. Tunnettujen faktojen ja datan perusteella luodaan mahdollisia malleja ja maailmoja. Maitlandin tarinassa eräs tutkija toteaakin, että tieteentekijätkin tarvitsevat tarinoita, mielikuvia ja metaforia kiihdyttämään mielikuvitustaan ja auttamaan asioiden yhdistämisessä. 

Kirjailijan alkemisoimat yhdistelmät ovat jännittäviä ja jopa uskaliaita: tieteellinen teoria mannerlaattojen liikkeistä toimii metaforana miesten ja naisten välisistä suhteista novellissa "Feminismin geohistoria" (A Geological History of Feminism). Iäkäs englantilaisnainen kertoo nuorelle tytölle, miksi hän ei lähtenyt Kanadaan viimeistelemään väitöskirjaansa geofyysikko Tuzo Wilsonin johdolla, vaan jäi kotikonnuille maantiedon opettajaksi sen jälkeen, kun oli varastanut purjeveneen ja purjehtinut yksin yli Atlantin ja sen keskiselänteen.

Etelästä palaavaa kihua odottavalla ornitologilla on salaisuus, joka liittyy lintujen muuton seurantateknologiaan ja niminovelli Moss Witch on satu bryologista, sammaltutkijasta, joka tapaa yksinäisyyttä potevan Sammalnoidan. Noidan avulla tutkija tekee lajihavaintoja, mutta on kärsimätön. Ja ylimielinenkin. Hän asettaa tieteen pikkuisen noitanaisen toiveiden edelle, mistä ei tietenkään seuraa mitään hyvää.

Kokoelmassa on myös muutama dramatisoitu elämäkerta melkein unohdetuista keksijöistä ja tutkijoista. Kuinka moni tietää, että tulitikun keksi brittiläinen apteekkari John Walker, joka ei välittänyt patentoida keksintöään?

Ja useammastakin kertomuksesta huokuu haikeaa yksinäisyyttä. Tutkijalla ei ole aina aikaa hankkia muuta elämää tai sitten hänet on sysätty syrjään kilpailtaessa asemasta tiedemaailmassa. Niin kävi kalkulaattori Henrietta Leavittille, joka löysi perusteet avaruuden valtavien etäisyyksien mittaamiseksi tähtien valoisuusvaihteluperiodien avulla. Hänen teoriaansa nojaten muut astronomit, kuten Edwin Hubble, saattoivat sittemmin mitata meidän ja kaukaisten galaksien välisiä etäisyyksiä. Maitlandin tarinassa tiedeareenan seinäruusuksi jätetty Leavitt nostetaan tapetista eläväksi kuvailemalla sekä hänen työtään että syöpään kuolleen naisen riipaisevaa kipua.

Tiedonjanoiselle tiedemaallikolle Maitlandin kirja on täynnä ihmeellisiä uusia asioita. Enkä malta olla ottamatta esiin vielä yhtä kertomusta identtisistä kaksosista; novelli on saanut nimensä The Beautiful Equation brittiläisen Paul Diracin yhtälöstä, joka ennusti antimaterian olemassaolon. Mitä tapahtuu, kun identtiset mutta eriluonteiset kaksoset koskettavat toisiaan?

Kun Diracia pyydettiin luennoimaan fysiikan filosofiasta, hän kirjoitti taululle: "Fysikaalisten lakien tulee olla matemaattisesti kauniita ja yksinkertaisia." Kauneus ja yksinkertaisuus on myös hyvää kirjallisuutta koskeva määre. Sellaisen kirjan maailmasta tihkuu vetovoimaa myös tähän todellisuuteen.

Ei pöntömpi kirja!

Otsikkokuva
Body D8

En varsinaisesti ole luontoihminen, enkä perusbiologista yleiskiinnostusta enempää ole kiinnittänyt huomiotani lintuihin, mutta Juha Laaksosen kirja pihan linnuista ja pöntöistä houkutteli taannoisilla Helsingin kirjamessuilla. Niinpä nappasin sen mukaan, eikä heräteostosta ole täytynyt katua.

Aivan kuten kirjan kansi jo kertoo, on pienessä kirjassa paljon tietoa pihapiirin linnuista ja vinkkejä pöntöntekijöille. Laaksonen kirjoittaa elävästi, mutta vähäeleisesti, kiinnostavasti ja asiantuntevasti, minkä lisäksi hän on ottanut suuren osa kirjan kuvista. Kuvia on paljon, ja etenkin lintukirjassa ne ovat tärkeitä. Samoin tietoa on paljon – niin paljon, että kirjaan pitää palata monta kertaa uudelleen, mikä onkin ilo.

Kustantaja Paasilinnan sivuilla kirjasta kerrotaan seuraavasti:

Haluatko pihapiiriisi lisää lintuvieraita? Millaisissa pöntöissä eri linnut pesivät? Mistä materiaaleista linnut tekevät pesänsä, kauanko pesän rakentaminen kestää? Montako munaa naaraat munivat, minkä kokoisia ja värisiä ne ovat? Hautooko myös koiras, kuinka kauan hautominen kestää? Millaista elämä linnunpöntöissä on? Miten hyvä pönttö tehdään?

Pihapiirin linnunpöntöt tarjoavat hienon mahdollisuuden tarkkailla lintumaailman elämää. Tämän kirjan avulla lukijat innostuvat koko perheen voimin rakentamaan pesäpönttöjä linnuille, kullekin lajille oikeanlaisia. Luontotoimittaja Juha Laaksosen kiehtovasti kuvaamien kololintulajien elämää tarkkaillessa ei kotibongarin aika tule pitkäksi. Samalla pihapiirin linnut harventavat myös hyttysjoukkoja.

Kirjailijan nimi
Juha Laaksonen
Kategoria

Kuinka olla arkipäivän tutkimusmatkaaja?

Otsikkokuva
Body D8

Tämä on kummallinen, mutta mielenkiintoinen kirja. Se on kirjoitettu käsin, tikkukirjaimin, ja se sisältää piirroksia, askartelua ja naivistisia valokuvia, joita on sotkettu kynällä. Kirjassa on tehtäviä ja tilaa omille merkinnöille. Sen teksti on yksinkertaista, jutustelevaa, pätkittäistä ja neuvovaa, mutta silti - tai kenties juuri siksi - hyvin jännittävää.

Tiedemuseon puodista mukaan napattu kirja on kiinnostava ohjepaketti meille, jotka haluamme olla jonkinlaisia tutkimusmatkaajia arkisessa elämässämmekin. Tai oikeastaan: kirja on paremminkin suunnattu heille, jotka eivät ole vielä huomanneet, että jokapäiväinen elämälle ja normaali ympäristömme tarjoavat myös paljon ihmeteltävää.

"Joka hetki, olet sitten missä tahansa, ympärilläsi on satoja kiinnostavia asioita, jotka kannattaa dokumentoida", kirjoittaa Smith jo kirjan kannessa, ja tässä on kirjan ydin. Aina ja kaikkialla kannattaa tehdä havaintoja ja huomioita, ja sen sijaan että vain noteeraa nopeasti mielessään asioita, niihin kannattaa kiinnittää huomiota. Kirjan henki on siinä mielessä klassinen ja romanttinen, että se Keri Smith kehottaa tekemään kynällä merkintöjä muistivihkoon (tai kirjassa oleviin merkintäpaikkoihin) sekä ottamaan näytteitä mukaan, järjestelemään niitä ja laittamaan talteen. Itse harrastan yksinkertaisesti kännykuvaamista: kun näen jotain jännää, otan yleensä kuvan, ja vain harvoin otan mitään mukaani. Kuvaamisessa on toki se huono puoli, että kuvat on helppo unohtaa jälkikäteen - etenkin kun niitä on paljon - ja kynällä käsin muistiin merkitessä sekä piirtäessä asia painuu helpommin myös mieleen.

Kirjan kiinnostavin anti on kuitenkin se, että siinä on hyviä vinkkejä myös kokeneemmalle kuriositeettibongarille, ja se listaa erilaisia metodeja (joskus jopa naiiveja sellaisia), joilla kokematonkin voi oppia tutkailemaan ympäristöään.

Mutta onko kirja enemmänkin lapsille kuin aikuisille? Periaatteessa kai lapsille ja nuorille, mutta itse sanoisin kaikille, sillä myös "aikuisten" kannattaisi pitää yllä jatkuvaa kyselyikää. Ja siinä "How to be an explorer of the world" on erinomainen apu.

Kirjailijan nimi
Keri Smith
Kirjan nimi

How to be an explorer of the world

Kategoria

Raakaa voimaa!

Otsikkokuva
Body D8

Näinä kylminä päivinä, kun haemme appelsiinejamme kaupasta ja pohdimme Suomen ulkomaankaupan sujuvuutta, kannattaa uhrata myös pieni ajatus sille, miten tavaroita tänne ja täältä pois kuljettavat laivat saadaan kulkemaan jäiden läpi.

Tästä kertoo kiinnostavasti ja napakasti loppuvuodesta 2011 julkaistu kirja Raakaa voimaa. Kuten kirjan alaotsikko sanoo, käydään opuksessa läpi suomalaisen jäänmurtamisen historia asiantuntevasti ja mukaansa tempaavasti. Kirja kertoo Tommi Anttosen ottamien tuoreiden ja jännittävien valo­kuvien sekä historiallisen kuvamateriaalin avulla suomalaisten jäänmurtajien tarinan; se esittelee voimakkaat erikois­alukset ja niihin liittyvien keksintöjen historian. Ensimmäisestä jäänmurtajasta lajinsa viimeiseen, perinteisen tyylin murtajaan Urhoon ja monitoimimurtaja Kontiosta moderniin Nordicaan jäänmurtajat ovat taistelleet äärimmäisissä olosuhteissa kiveäkin kovempaa ja arvaamatonta jäätä vastaan.

Herrat Ari Turunen ja Petja Partanen ovat molemmat toimittajia ja tuntevat tekniikan, ja heistä huokuu rakkaus asiaan. Kirjan teksti on sujuvaa ja ytimekästä, mutta samalla myös jossain määrin runollista - mikä sopii aiheeseen oikein hyvin. Raakaa voimaa on erinomaista lukemista kylmille talvipäiville, kun tekee mieli olla vain mukavasti sisällä.

Raakaa voimaa - Suomalaisen jäänmurtamisen tarina, Ari Turunen ja Petja Partanen
Kuvat: Tommi Anttonen
Atena Kustannus Oy
ISBN 9789517967624
Hinta 39,50 €
200 sivua, sidottu

Kirjailijan nimi
Ari Turunen ja Petja Partanen
Kirjan nimi

Raakaa voimaa

Kategoria