Kirjat ja elokuvat

Apollo 11 – vielä kerran, nyt upeana elokuvana

Ti, 08/06/2019 - 15:53 Markus Hotakainen
Launch Control / NASA

Elokuvateattereihin on tulossa huikea spektaakkeli. Kyse ei ole Marvel- tai DC-universumin uusimmasta rymistelystä tai pieteetillä toteutetusta epookkielokuvasta.
 

Suomessa 15.8. ensi-iltansa saava Apollo 11 on totta ja oikeasti tapahtunutta liki jokaista kuvaa myöten.

Elokuvan ohjannut ja leikannut Todd Douglas Miller on koostanut valtaisasta tallenteiden määrästä elokuvan, joka kestää aikaa vähintään yhtä hyvin kuin sen muodostava materiaali.   

Leffateatterin pimeydessä piti useampaan kertaan muistuttaa itselleen, että valkokankaalle heijastuvat hd-luokkaa olevat näkymät eivät ole tietokoneen uumenissa syntyneitä erikoistehosteita, vaan aitoja ja oikeita avaruusaluksia.

Kun esimerkiksi Saturnus V -kantoraketti kohoaa jylisten laukaisualustaltaan, tulee hakematta mieleen Ron Howardin ohjaaman ja Tom Hanksin tähdittämän Apollo 13 -elokuvan vastaava kohtaus – joka on vain kalpea aavistus todellisuudesta.

Väliin mahtuu rakeisempaakin filkkaa, mutta se vain lisää toden ja dokumentaarisuuden tuntua.

Viehättävintä dokumentissa on sen välittämä ajankuva: kolikkopuhelinten, kelanauhureiden ja matkakirjoituskoneiden ääressä istuvat toimittajat, jenkkiraudoilla Floridan rannikolle hurauttaneet amerikkalaiset valkoisine borsalinoineen, kukin koristeltuine uimahattuineen ja kinofilmikameroineen.

Eikä kukaan tuijota älykännykkäänsä. Aikaa ja tupakkaa sen sijaan kuluu.

Mielenkiintoinen yksityiskohta on, etten itse ainakaan onnistunut bongaamaan Wernher von Braunia lainkaan. Voi olla, että hukkasin tyypin väliin tiuhaan leikattujen, toisinaan split screenillä toteutettujen filminpätkien paljouteen, mutta jos niinkin keskeistä hahmoa kuin von Braunia ei todella näy dokumentissa, valinnan täytyy olla tietoinen.

Ehkä sillä yritetään häivyttää jenkkien avaruusohjelman pohjautuminen natsien ohjustekniikkaan – joskin siihen perustuivat pitkälti myös neukkujen alkuaikojen saavutukset kosmisella rintamalla.
 
Vaikka leffan loppuratkaisu on kaikkien tiedossa, jopa tällaisen paatuneen, reippaasti yli 30 vuotta avaruuslennoista kirjoittaneen tiedetoimittajan pulssi kiihtyi lennon dramaattisimmissa vaiheissa. Ja niin se kiihtyi kolmella astronautillakin, vaikka urbaani legenda väittää muuta.

Kuumoduulin tömähtäessä kiertolaisemme pölyiselle pinnalle Neil Armstrongin syke oli 156, Buzz Aldrinin lukemaa ei juuri tuolloin saatu.

Dokkari on tehty aiheen ansaitsemalla huolella. Vanhaan filmimateriaaliin on tietysti vaikea ujuttaa virheitä, vaikka jostain syystä haluaisikin. Parissa detaljissa on tullut kömmähdys: Kuun vaihe on menomatkan väläyksessä väärä eikä se etenkään ollut – kuten myöhemmässä dramaattisuuden lisäämiseen pyrkivässä, pilvien osittain peittämässä näkymässä – Apollo 11 -lennon aikaan täysi.

Autenttisesta aikalaismateriaalista koostetussa dokumentissa ja sen kuvaamassa kuulennossa on moniakin ihmetyksen aiheita, mutta oikeastaan kaksi niistä on ylitse muiden: ensinnäkin tuo kaikki tapahtui jo 50 vuotta sitten ja toiseksi samaan ei ole pystytty sitten Apollo-ohjelman päättymisen joulukuussa 1972.

Suunnitelmia on laadittu pitkin matkaa, niin tälläkin hetkellä. Kuu on kuitenkin edelleen yhtä autio kuin hetkeä ennen Apollo 11 -lennon huipennusta.

Kuva: Universal

Näin tehtiin Revontulibongarin opas

Ke, 10/03/2018 - 19:54 Markus Hotakainen
Revontulibongarin opas

Tämä ei ole kirja-arvio, vaan tarina siitä, miten Revontulibongarin opas (Into, 2018) syntyi. Taustalla oli citizen science eli kansalaistiede – se on tutkimusta, jonka tekemiseen voi osallistua kuka tahansa.

Alkusysäys hankkeelle tuli Helsingin yliopiston laskennallisen avaruusfysiikan professorin Minna Palmrothin saamasta viestistä, jossa häntä pyydettiin vastaamaan Revontulikyttääjien Facebook-sivulla esitettyihin kysymyksiin. Ryhmässä on melkein 7 500 jäsentä, jotka ovat kiinnostuneita revontulista, niiden synnystä, ennustamisesta ja kuvaamisesta.

Vastaukset keskeisimpiin kysymyksiin muodostavat kuvien ohella kirjan perusrungon.

Kirjan toinen tekijä, Jouni Jussila, on ollut alan tutkijana Oulun yliopistossa ja kuvannut revontulia parinkymmenen vuoden ajan. Aiemmin hän on julkaissut aiheesta kirjan Aurora – Revontulien taivaallinen näytelmä (WSOY, 2002).

Itse lähdin mukaan tietokirjailijana. Omalla kohdallani kimmokkeena oli Melanie Windridgen pari vuotta sitten julkaistu kirja Aurora: In Search of the Northern Lights (Collins, 2016). Tekijä on reissannut eri puolilla pohjoista pallonpuoliskoa – Kanadassa, Islannissa, Norjassa, Ruotsissa, jopa Skotlannissa – revontulten perässä. Yli 300-sivuisessa kirjassa Suomi mainitaan ohimennen vain kolme kertaa.

Suomea ei näemmä tunneta maailmalla revontulista.

Oman kirjamme haasteena oli yhdistää tieteellisen tutkimuksen tuoreimmat tulokset ja sieniopasta muistuttava rakenne. Revontulista käydään läpi niiden värit ja muodot, erilaiset yksityiskohdat, joihin kannattaa kiinnittää huomiota sekä taivaanpalojen katselun että kuvaamisen kannalta, mutta toisaalta niiden synty selitetään nykytietämyksen pohjalta.

Oleellisena elementtinä pidettiin alusta saakka valokuvia. Niiden kohdalla sovellettiin nimenomaan kansalaistieteen periaatetta. Heitimme revontulikyttääjille bongaushaasteen: listalle koottiin revontulien erilaiset värit, muodot ja ilmiöt, joista toivoimme löytyvän upeita kuvia.

Ja niitä myös löytyi! Alan harrastajat ottivat haasteen vastaan ja pommittivat sähköpostilaatikkoamme samalla intensiteetillä kuin aurinkotuulen varatut hiukkaset Maan ilmakehää mahtavan revontulinäytelmän aikana.

Aukeama kirjasta

Citizen science -pohjalta tehtiin myös kuvien valinta. Viime keväänä Helsingissä Tieteiden talolla kokoontui revontulikyttääjistä koottu ”kuvaraati”, joka kävi läpi kertyneen kuvapaljouden ja valikoi kustakin väri-, muoto- ja ilmiökategoriasta muutaman vaihtoehdon. Lopullinen valinta tehtiin kirjan rakenteen ja tekstin sisällön perusteella.

Kirjan edistyessä bongaushaaste vaihtui haasteeksi saada kuvat painokelpoisiksi. Ongelma ei ollut valokuvien tekninen laatu vaan painotekniikka: kolmeen väriin perustuvat RGB-kuvat piti muuttaa nelivärisiksi CMYK-kuviksi.

Revontulien valo koostuu yksittäisistä aallonpituuksista ja erityisesti vihreä väri on ongelmallinen. RGB–CMYK-muunnoksessa vihreä tuppaa ”sammumaan” ja samalla revontulien rakenteista osa katoaa.

Kirjassa on yli 120 revontulikuvaa, jotka oli käsiteltävä yksitellen. Osa oli niin hankalia, että niiden kohdalla turvauduimme ammattivalokuvaaja Marjo Tynkkysen asiantuntemukseen.

Oppaan tieteellisen osuuden vaikeimpia asioita puolestaan havainnollistavat graafikko Christer Nuutisen piirroskuvat ja -kaaviot. Maan lähiavaruuden plasmafysiikkaa ei selvitetä perinpohjaisesti, mutta oppaan tiedoilla pitäisi jokaisen asiasta kiinnostuneen osata ennakoida oikea – tai vähintäänkin lupaava – ajankohta, jolloin kannattaa lähteä ulkosalle ihmettelemään öistä valonäytelmää.

Se ainakin oli meidän tekijöiden tavoitteena.

Kirja julkistetaan Helsingissä Tiedekulmassa torstaina 4.10. klo 18. Kirjoittajat ovat paikalla ja tilaisuuteen on vapaa pääsy!

Kuvat: Revontulibongarin opas. Jutun kirjoittaja on Tiedetuubin päätoimittaja.

Tagit

Tähtien sodan tiedettä – ei aivan puutaheinää!

Pe, 05/04/2018 - 19:01 Jari Mäkinen
Tatooine. Kuva Tähtien sota -elokuvasta

Tänään toukokuun neljäntenä juhlitaan Tähtien sota -elokuvia, koska tämä päivä englanniksi, "May the fourth", tuo mieleen elokuvasta tutun toivotuksen "olkoon voima kanssasi" alkuperäkielellä, "May the force be with you". Siksi TGIF-hengessä kannattaa miettiä onko tiedeelokuvaklassikossa mitään oikeasti tieteellisesti kiinnostavaa.

Ensimmäinen ja alkuperäinen, monien mielestä edelleen paras Tähtien sota -elokuva sai ensi-iltansa 25. toukokuuta 1977. Silloin valkokankaille tulivat Luke SkywalkerHan Solo, prinsessa Leia, Darth WaderObi-Wan Kenobi, Yoda ja kaksi sympaattista robottia, R2D2 ja C-3PO.

Päinvastoin kuin toinen avaruusklassikko Star Trek, ei Tähtien sota flirttaillut paljoakaan tieteen ja tekniikan kanssa, vaan oli – ja on – vain avaruuteen ja meitä teknisesti edistykselliseempään tilanteeseen sijoittuva seikkailuelokuva, tai oikeastaan avaruussatu*. Kenties tieteellisintä elokuvan antia olisikin pohtia sitä, miksi 40 vuotta vanha tarina jaksaa edelleen kiinnostaa niin, että elokuvat ovat saamassa vieläkin uusia jaksoja.

Tuorein filmi oli viime joulukuussa esitykseen tullut Episodi VIII: Viimeinen jedi ja parhaillaan on valmistumassa peräti kaksi uutta trilogiaa, jotka perustuvat tarinaan.

Mutta on elokuvissa muutamia tieteellisessäkin mielessä kiinnostavia seikkoja.

Tatooine

Planeetta, jolla Luke Skywalker asui, on nimeltään Tatooine. Se on elokuvassa aavikkoplaneetta (ainakin tapahtumapaikalla) ja sillä on kaksi aurinkoa. 

Aikanaan kenties kaksi tähteä taivaalla tuntuivat hassulta, mutta nyt tiedetään, että tällaisia maailmoja voi olla olemassa. Niitä on jopa havaittu: ensimmäinen löydetty oli Kepler 16-b ja ainakin kuusi muuta vastaavaa tiedetään. 

Nimi Kepler tulee avaruusteleskoopista, joka on löytänyt nämäkin eksoplaneetat. Kepler on löytänyt lähes 1300 kaikista nykyisin tunnetuista hieman yli 3600 eksoplaneetasta.

Tosin mikään näistä Keplerin löytämistä planeetoista ei ole Tatooinen kaltainen pieni kiviplaneetta, vaan suuria kaasujättiläisiä. Pienten planeettojen havaitseminen on kuitenkin hankalaa, joten kenties näidenkin seuralaisina on myös pienempiä planeettoja.

Jännän Tatooinesta tekee se, että se kiertää kaksoistähteä, joka koostuu kahdesta toisiaan kiertävästä tähdestä. Tai tarkkaan ottaen tähdet kiertävät yhteisen massakeskipisteensä ympärillä, ja planeetat kiertävät sitten sitä kauempana. Tällainen kiertorata on kuitenkin epästabiili, ja on todennäköistä, ettei planeetta olisi paikallaan tasaisissa olosuhteissa niin kauaa, että elämä ennättäisi syntyä sen pinnalle.  

Itse asiassa pienen kiviplaneetan syntyminen kaksoistähtijärjestestelmässä on vaikeaa, sillä pienet planeetat tuppaavat törmäämään toisiinsa ajan myötä jo planeettojen syntyprosesson aikana. Tutkijat ovat kuitenkin tehneet simulaatioita mahdollisista kiertoradoista ja löytäneet ratoja, jotka voisivat olla myös pysyvämpiä. Jos tädet olisivat vielä pitkäikäisiä punaisia jättiläisiä, niin olosuhteetkin voisivat olla sellaisia, että kiviplaneetat olla rauhassa pitkänkin aikaa.

Hahmotelma Kepler 16-b -tähtijärjestelmästä.
Hahmotelma Kepler 16-b -tähtijärjestelmästä.

Yksi näistä tutkimuksista on jopa Tähtien sodan innoittama: Tennesseen valtionyliopiston tähtitieteilijän Matthew Muterspaughin ja Puolan tiedeakatemian tutkijan Maciej Konackin hanke TATOOINE (The Attempt To Observe Outer-planets In Non-single-stellar Environments) hahmotteli erilaisia kahden tähden planeettoja ja koetti löytää niitä taivaalta.

Niitä onkin siis löytynyt ja Konacki on todennut, että niitä löytyy varmasti vielä lisää – ja paljon erilaisia. Hänen mukaansa maailmankaikkeus on paljon jännittävämpi kuin Tähtien sota.

Toinen kiinnostava asia Tähtien sodassa on robottien käyttö. Elokuvassa on joka puolella erilaisia robotteja, ja on hyvinkin mahdollista, että tämä tulee toteutumaan täällä Maan pinnallakin hyvin pian. 

Robottien kehitys menee nyt eteenpäin kovaa vauhtia, ja voi helposti kuvitella, että jo muutaman vuoden kuluttua meillä olisi nyt ensimmäisiä, käyttökelpoisia kotiapulaisrobotteja. Siitä sitten vähän eteenpäin, voisi olla C-3PO:n ja R2D2:n kaltaisia laitteita – persoonallisuuksineen kaikkineen.

Mitä tulee ylivalonnopeudella lentämiseen, ei se nykytiedon mukaan ole valitettavasti mahdollista. Kenties tähän joku keksii joskus poikkeuksen, jonka avulla galaksissamme pääsisi liikkumaan nopeasti paikasta toiseen. Siitä on kuitenkin vaikea sanoa mitään muuta kuin sen, että tällä hetkellä se on täyttä mielikuvitusta. 

Sama pätee moneen muuhunkin asiaan elokuvissa – ja se on hyvä, sillä jos kaikki olisi tiukan tieteellistä ja varmasti mahdollista, olisi Star Wars todennäköisesti aika tylsä. Joka tapauksessa se olisi kovin erilainen.

May the 4th

Tarinan mukaan tämä toukokuun neljäs päivä muodostui Tähtien sodan päiväksi vuonna 1979, jolloin Margaret Thatcher nimitettiin Iso-Britannian pääministeriksi 4. toukokuuta.

Silloin konservatiivipuolue – mihin Thatcher kuului – laittoi kaksi vuotta aikaisemmin tulleen Tähtien sodan hengessä The London Evening News -sanomalehteen onnitteluilmoituksen, missä sanottiin "May the Fourth Be with You, Maggie. Congratulations".

 

 

Kuvat: Lucasfilm, Nasa ja OneNews

*Juttua on hieman muutettu lukijalta tulleen huomion perusteella. Alun perin kirjoitimme, että tarina sijoittuisi tulevaisuuteen, mutta näinhän ei ole, sillä tarina sijoittuu jopa alkutekstien mukaan menneisyyteen: "A long time ago in a galaxy far, far away..."

Arkista aherrusta avaruudessa

Otsikkokuva
Body D8

Scott ja Mark Kelly ovat ainoat astronauttikaksoset. Siinä lienee suurin syy siihen, että Scott valittiin vuoden mittaiselle lennolle Kansainväliselle avaruusasemalle. Hänen kosmonauttikolleganaan oli kiertoradalla samaan aikaan ja yhtä pitkään Mihail Kornijenko

Kokemuksistaan ennätyspitkällä lennolla sekä päätymisestään astronautiksi ja vuodeksi avaruuteen Scott Kelly on kirjoittanut kirjan Endurance, jonka nimi on kunnianosoitus Ernest Shackletonille ja hänen laivalleen. Kellyllä oli asemalla mukanaan Alfred Lansingin kirja Shackletonin retkikunnan uskomattomasta matkasta.

Uskomaton on ollut myös Kellyn matka, jota hänen yhdessä Margaret Lazarus Deanin kanssa kirjoittamansa kirja kuvaa erinomaisen hyvin. Liki 400-sivuisesta teoksesta jää päällimmäisenä mieleen, että avaruudessa on oikeasti vaarallista, mutta samalla aika tylsää. Vaikutelmaan vaikuttaa tietysti lennon kesto – ja se, että Kelly oli ollut aiemminkin pitkään ISS:llä ja sitä ennen kahdesti sukkulalennolla. Avaruus oli hänelle entuudestaan tuttu paikka.

Silti lukijalle voi tulla yllätyksenä, että avaruuslennot eivät enää aikoihin ole olleet samanlaisia tarunhohtoisia sankaritekoja kuin 1960-luvulla, vaan suurelta osin hyvin arkista työtä. Työpaikka vain sattuu olemaan 400 kilometrin korkeudessa mutkikkaassa rakennelmassa, joka kiertää Maata lähes 29 000 kilometrin tuntinopeudella.

Kirjan keskeisiä teemoja on painottomuus, jonka vaikutusten tutkiminen oli pitkän lennon päätarkoitus. Siinä suhteessa Scott Kelly oli erinomainen "koekaniini". Hän oli viettänyt aiemmin jo puoli vuotta painottomuudessa, joten vuoden kestävän asemapestin aikana voitiin tutkia, eroaako kokonaisen vuoden mittainen altistus puolen vuoden vaikutuksista.

Lisäksi maanpinnalla oli oivallinen vertailukohde, Scottin geneettinen kaksoiskappale Mark. Kummallekin tehtiin vuoden mittaan lukemattomia kokeita ja lennon jälkeen niitä jatkettiin – ja jatketaan edelleen. Osa painottomuuden vaikutuksista on ohimeneviä, mutta osa ei. 

Ennemmin tai myöhemmin toteutuvien Mars-lentojen kannalta on tärkeä tietää, missä kunnossa astro-, kosmo- tai taikonautit ovat päästessään vihdoin perille. Tätä seikkaa Kelly korostaa tutkimuksen motiivina moneen otteeseen. Paikoin tuntuu siltä, että vakuuttaakseen myös itsensä ajoittain mielettömältä tuntuvan urakan mielekkyydestä.

Koska Kelly on tehnyt avaruuslentoja sekä avaruussukkulalla että Sojuz-aluksella, kirjasta käyvät hauskallakin tavalla ilmi erot amerikkalaisten ja venäläisten tekniikassa, koulutuksessa ja ylipäätään suhtautumisessa avaruuslentojen tekemiseen. Eroavaisuuksia riittää niin pienemmissä kuin isommissakin asioissa.

Kun esimerkiksi ISS-asemaa kohti oli tulossa uhkaavan kookas avaruusromun kappale, amerikkalaisten puolella tuli kiire sulkea tiiviisti kaikki moduulien väliset luukut. Venäläiset eivät suotta vaivautuneet, koska heidän näkemyksensä mukaan mahdollisen törmäyksen sattuessa olisi yhdentekevää, ovatko luukut kiinni vai auki. Asema olisi joka tapauksessa tuhon oma.

Paitsi että Kelly kuvaa avaruuden arkea avoimesti, hän on rehellinen myös omien ajatustensa ja uransa varrella tekemiensä ratkaisujen suhteen. Entinen taistelu- ja sukkulalentäjä ei ollut innoissaan asemapestistä, sillä se merkitsi siirtymistä lentolaitteen ohjaimista koelaitteistojen ääreen. Ja samalla joutumista mitä kummallisimpiin tehtäviin hampaiden paikkaamisesta vessan purkamiseen ja kasaamiseen.

Asemalla vietetyn vuoden kanssa tasavertaisen kiinnostava on Scott Kellyn koko ura: miten ylivilkkaasta ja tapaturma-alttiista lapsesta tuli laiska opiskelija, joka Tom Wolfen The Right Stuff -kirjan luettuaan vihdoin löysi itselleen päämäärän. 

Kukaan tuskin kuvittelee, että astro- ja kosmonauttien vähälukuiseen joukkoon pääsisi helposti, mutta Kellyn kohdalla voi melkein puhua ihmeestä. Tai ei se oikeastaan ole ihme, se vain on vaatinut ylen määrin sinnikkyyttä, ahkeruutta ja väistämättä myös itsekkyyttä, josta hänen läheisensä ovat joutuneet kärsimään. Myös sen Kelly tunnustaa auliisti.

Yhteensä 520 vuorokautta avaruudessa on jättänyt Scott Kellyyn jälkensä, joista osa ei ehkä katoa koskaan, osa selviää mahdollisesti vasta vuosien kuluttua. Tuleva Mars-miehistö joskus 2020-luvulla saa kuitenkin olla kiitollinen hänen tekemistään uhrauksista. 

***

Scott Kelly: Endurance – A Year in Space, a Lifetime of Discovery. Doubleday, 2017. 387 s. ISBN 978-0-857-524-751

Kirjailijan nimi
Scott Kelly
Kirjan nimi

Endurance

Kategoria

Mammutteja ja villipeuroja - kirja esihistoriallisen Suomen eläimistä

Pe, 08/11/2017 - 12:18 Jarmo Korteniemi

Kuinka paljon Suomen alueen eläimistö on muuttunut aikojen saatossa? Varmaa vastausta ei kukaan osaa antaa, mutta tämä kirja tarjoaa kattavan katsauksen siihen, mitä asiasta nykyään tiedetään.

Jääkauden jälkeläiset esittelee Suomesta vuoteen 2011 mennessä löydetyt esihistorialliset lintujen ja nisäkkäiden jäänteet. Mukana ovat kaikki tutkitut löydöt, vähintäänkin pisteinä kartalla.

Kirja lähtee liikkeelle vanhimmista ja eksoottisimmista löydöistä - mammuteista. Näiden jättien jäänteitä on Suomesta löydetty kymmenen kappaletta.

Vanhin suomalainen mammuttilöytö saattaa olla peräti yli 100 000 vuoden takaa. Suurin osa eläimistä on jääkauden jälkeisiä, osa tuttuja ja osa tuntemattomampia. Suomen rannoilla ei esimerkiksi enää grönlanninhylkeitä näe.

Löytöjen avulla voidaan päätellä yllättävän paljon eläinten tulosta Suomeen. Kirja opastaa lukijaa läpi aikakausien, kertoen olosuhteiden muutoksista, ihmisen saapumisesta ja eläinten muuttoreiteistä.

Jääkauden jälkeläiset tarjoaa tietoa geologiasta, luiden tulkinnasta ja monien eläinten ominaispiirteistä. Poikkitieteellisyydestä huolimatta tekijöiden kaikkein vahvimpana osa-alueena paistaa läpi arkeologia. Siinä he tosin sortuvat usein toteamaan faktoina asioita, jotka ovat todennäköisimmin hyvin pitkälle vietyjä tulkintoja. Miksi vaikkapa karhunkynsien löytäminen haudasta kertoisi vainajan pukemisesta karhuturkkiin, eikä muista koriste-esineistä? Miksi kuvassa satunnaisen muotoiselta näyttävä savikikkare tulkitaan juuri karhun pääksi? Tulkinnat voivat olla hyvinkin perusteltuja, mutta lukijalle perusteluja ei kerrota.

Muinaiset ihmisten asuinpaikat ovat kuitenkin avain eläintenkin tutkimukseen. Palanut luu nimittäin säilyy Suomen happamassa maaperässä hyvin, kun taas "raakana" maahan joutuneet eläinten jäänteet maatuvat tehokkaasti. Jälkimmäisiä löytyy vain moukan tuurilla.

Kirja on visuaalinen ja teksti on suurelta osin moitteetonta. Mutta kirjaan mahtuu myös monenlaisia outouksia ja ongelmia.

Jää hyvin epäselväksi, kenelle Jääkauden jälkeläiset oikein on suunnattu. Lukija tuntuu monin paikoin unohtuneen.

Kirjaa on usein vaikea seurata. Kieli on ajoittain tieteellistä ja kerronta muuttuu usein ja yllättäen, yleisestä yksityiskohtaiseen ja takaisin. Toisinaan teksti tuntuu vain luettelolta, jossa vilisee tukahduttavasti löytöpaikkoja ja -paikkakuntia. Moiset asiat voisi esittää taulukossa.

Sinne tänne nomparellien lailla ripotellut faktaosiot ovat vain harvoin kytköksissä leipätekstin silloiseen asiaan. Jotkut tieteelliset termit, metodit ja tulkintojen perusteet selitetään vasta kauan sen jälkeen, kun niistä on ensi kerran puhuttu. Toiset taas jäävät täysin vaille selitystä.

Teksti kannattaa kuitenkin lukea ajatuksella. Mielenkiintoisia tiedonmuruja jätetään usein kappaleiden loppuun ja/tai sivulauseisiin. Nämä sivukommentit tuppaavat avaamaan aihepiiriä muuta tekstiä paremmin.

Monet kartat ja kuvat näyttävät aivan toisiin tarkoituksiin tehdyiltä, eikä niiden sopivuutta kirjaan tai kulloiseenkin kappaleeseen ole mietitty loppuun asti. Ne tuntuvat joskus olevan jopa suoranaisessa ristiriidassa viereisen leipätekstin kanssa. Esimerkkinä vaikkapa kaikkein vanhimmista (11 200 - 8 800 v vanhoista) hyljelöydöistä kertova kappale, jossa kerrotaan otusten jäänteitä löytyneen lähinnä etelärannikon asuinpaikoilta. Oheen liitetty kartta on kuitenkin pullollaan arkeologisia löytöpaikkoja Rovaniemi-Joensuu -linjan länsipuolella. Muutaman minuutin omatoimisella tutkimuksella selviää, että siinähän näytetäänkin löydöt kaikilta ajanjaksoilta, eikä vain luvussa käsitellyltä aikaväliltä. Ja ehkä osaa löytöpaikoista ei sitten pidetä asuinpaikkoina..? Kuvatekstit ja merkkienselitteet auttaisivat paljon, mutta parasta olisi juuri kuvien räätälöiminen tekstiä tukevaksi.

Kirjan lopussa kaikki löydöt käydään onneksi läpi vielä eläinlajeittain, joskus lajiryhmittäin. Ikävä kyllä valtaosa löydöistä näytetään vain kartalla päällekäin menevillä pisteillä, eikä niistä siksi voi etsiä käsiinsä mutään lisätietoa. On sääli, ettei mukana ole taulukkoa, jossa kerrottaisiin kaikista löydöistä samat tiedot systemaattisesti. Jos ei muuta, niin edes löytöpaikka ja -numero.

Kirjan alussa kerrotaan, että luuanalyysiraportit (eli käytännössä kaikki nuo puuttuvat tiedot) löytyisivät netistä museoviraston rekisteriportaalista. Annettu linkki on kuitenkin ollut vanhentunut jo kirjan ilmestyessä, sillä ohjeet eivät toimineet. Oikea (tämänhetkinen) tietokanta löytynee osoitteesta www.kyppi.fi. Tai sitten jostain muualta.

Suoranaisia virheitäkin kirjassa on. Mammutin hampaan löytöajaksi sanotaan samalla sivulla sekä 1700- että 1800-luku. Lapsukset ovat ymmärrettäviä, mutta vähentävät kirjan uskottavuutta.

Kirjan pomppivuudesta johtuen opus ei soveltune etenkään nuorelle yleisölle, paitsi ehkä selailuopuksena, tai aiheesta harvinaisen paljon innostuneille.

Kirjan tarjoamiin tietoihin ei siis kannata suoriltaan uskoa. Lukijan ei myöskään kannata odottaa sen olevan tyhjentävä selonteko tähänastisista eläinlöydöistä. Kirja on kuitenkin hyvä astinlauta aihepiiriin.

Jääkauden jälkeläiset on puutteistaan huolimatta mielenkiintoinen tietokokoelma maamme alueella muinoin eläneistä eläimistä. Siksi suosittelemmekin kirjaa lämpimästi kaikille, joilla on jotain perustietoja arkeologiasta, fossiileista - tai vastaavasti kärsivällisyyttä alkaa opiskelemaan aihepiiriä kirjan herättämien kysymysten pohjalta.

Nimi: Jääkauden jälkeläiset - Suomen lintujen ja nisäkkäiden varhainen historia
Kirjoittajat: Pirkko Ukkonen ja Kristiina Mannermaa
240 sivua (josta 180 leipätekstiä ja 40 karttoja)
Julkaistu: 2017 (Museoviraston julkaisuja #8)
ISBN: 978-951-616-281-5

Harvinaisen kaunis kirja tutuista ja oudommistakin rantahyönteisistä

Ke, 05/31/2017 - 23:07 Jarmo Korteniemi

Sami Karjalaisen kirja näyttää ennennäkemättömiä yksityiskohtia vesiemme hyönteisistä - niin pinnan alta kuin päältäkin. Kiinnostaako, miltä inisevän hyttysen siipi tai päivänkorennon turbaanisilmä näyttävät, tai että mikä ihme on vellamoinen tai vesihiippari? Sitten tämä kirja on sinulle.

Rantakivien yllä lentelee ja vedessä uiskentelee kesäisin monenmoisia ötököitä. Harvempi on kuitenkaan viitsinyt tai edes osannut tarkastella niitä lähemmin.

Sami Karjalaisen tuore kirja Rantojen hyönteiset tuo tämän yllättävän kiintoisan ja näyttävän maailman lukijan silmien eteen ennennäkemättömän tarkasti. Kirja on harvinaisen kaunis, ja lisäksi tietoa täynnä. Hyönteisistä aiemmin mitään tietämätönkin saa opuksesta kivan tietopaketin. Vaikka kirjassa esitellään hyönteismaailman kirjosta vain pienenpieni osa, on siinäkin paljon ihmettelemistä.

Karjalainen on pitkän linjan hyönteiskuvaaja ja -tuntija. Hänen kynästään ja kamerastaan on jo ilmestynyt useita muitakin tieto- ja kuvakirjoja mm. korennoista ja hepokateista. Lisää infoa miehen omilta www-sivuilta.

Kirjassa käydään läpi yhteensä 18 Suomessa esiintyvää vesihyönteisryhmää. Mukana ovat esimerkiksi malluaiset, sukeltajat, paarmat, hyttyset, päivän- ja sudenkorennot, sekä monenmoiset luteet. Jokaiselle heimolle (tai lahkolle) on omistettu oma lukunsa, joissa eläimistä kerrotaan yleistietoa ja näytetään tarkkoja yksityiskohtia.

Rantojen hyönteiset -kirjan pääosassa ovat ehdottomasti kuvat. Ne ovat monessakin suhteessa häkellyttäviä ja silmiähiveleviä. Mukana on paitsi kiehtovia otoksia hyönteisistä luonnollisessa ympäristössään, myös ultratarkkoja otoksia niiden erilaisista silmistä, siivistä, suuosista ja raajoista. Kuvia katsellessa ei voi kuin vain ihmetellä kuinka kekseliäitä Karjalaisen kuvaustekniikoiden täytyy olla. (Oiva esimerkkisarja kuvista löytyy vaikkapa Helsingin Sanomien arvostelun yhteydestä.)

Karjalainen onnistuu maalaamaan eläimistä kiintoisia myös leipätekstissä, jota kirjasta on ehkä kolmannes. Teksti saa pidettyä hyönteisistä kiinnostuneen lukijan huomion aina loppuun saakka. Tietosisältö on asiantunteva, mutta toisaalta riittävän kevyttä, että sen ehtii kiireisempikin lukea.

Yksityiskohtia tekstiin ammennetaan tieteellisistä tutkimuksista. Tiesitkö vaikkapa, että vain kaksimillinen kääpiömalluainen päästää (kokoonsa nähden) koko eläinkunnan kovimman, 80 desibelin äänen – ja vieläpä sukuelimillään? Tai että useiden vesihyönteisten kotelot kykenevät liikkumaan? Tai että hopeasepät pyörähtelevät vedessä tuon tuosta jopa kolmen g:n kiihtyvyydellä? Tai että vaaksiainen nimeltä tihkujortikka on maamme suurimpia hyönteisiä? Osaatko edes arvata, mitä mahtavat olla vetiäinen, virtalouhekas, järrisirvikäs, ja kelliäinen?

Teksti on mielenkiintoista ja kieliasu pääosin sujuvaa, vivahteikastakin. Ajoittain asia kuitenkin pomppii hieman sinne tänne, ja toistoa tulee hieman turhan usein - etenkin kappaleesta toiseen siirryttäessä. Esimerkiksi hyönteisten kehityksestä (toukkavaiheista, nymfeistä, koteloista ja esiaikuisista) kerrotaan aivan yleistä asiaa ympäri kirjaa. Toiston olisi voinut välttää kertomalla yleiset asiat sivulla tai parilla kirjan alussa, ja keskittyä hyönteisryhmien kohdalla niiden erityisiin outouksiin.

Myös kuvat, tai oikeammin niiden esittelyn, olisi joiltain osin voinut hoitaa paremmin. Nyt kuvissa komeilevat saman kokoisina eläimet, joiden kokoero on luonnossa jopa satakertainen, mutta vain muutaman ohessa kerrotaan mitään kuvan mittakaavasta. Lukijan on vaikea hahmottaa kuinka suuresta ötökästä (tai ötökän osasta) milloinkin on kyse. Siellä täällä tekstin tueksi olisi myös voinut merkitä muita selityksiä, etenkin pienimpiin kuviin.

Mitä kirja sitten ei ole? Se ei ole tunnistusopas, vaan kertoo erilaisista lajiryhmistä. Silti sen kuvat ja selitykset auttavat helposti hahlomaan luonnosta huomatut hyönteiset ainakin lahko- tai heimotasolle. Tiedonjanoisena lukijana toivoisi kuitenkin vielä hyönteisryhmäkohtaista kirjallisuusluetteloa, tai vaikkapa itse lajienkin listaamista nimineen ja lähdeviitteineen. Sellainen auttaisi hahmottamaan kokonaisuutta. Nyt kirjan lopusta löytyy vain sekalainen 15 teoksen kirjallisuusluettelo, jolla pääsee jotenkuten sukeltamaan syvemmälle vesihyönteisten maailmaan.

Kirja kertoo myös vain vesihyönteisistä. Siitä siis puuttuvat tyystin kaikki muut vesien öttiäiset, kuten hämähäkit, punkit, siirat, äyriäiset ja moninaiset madot.

Rantojen hyönteiset -kirja loppuu kirjoittajan viestiin: "Toivon, että tämä kirja paitsi levittäisi vesihyönteistietoa niin myös sytyttäisi joissain lukijoissa kipinän [vesihyönteis]harrastukseen." Helppo ja opettavainen harrastus alkoi oitis kiinnostamaan, ainakin tämän arvostelun kirjoittajaa!

Kirja sopii hyvin niin nuorille kuin vanhemmillekin tiedonjanoisille.

Kirjan tarkemmat tiedot:

  • Nimi: Rantojen hyönteiset
  • Kirjoitaja: Sami Karjalainen
  • 192 sivua (josta n. 1/3 tekstiä ja 2/3 kuvia)
  • Julkaistu: 2017 (⇒ Docendo)
  • ISBN: 978-952-291-334-0

Hämmentävä kirja kraatterista ja siinä sivussa maapallon kehityshistoriastakin

Pe, 03/03/2017 - 18:23 Jarmo Korteniemi

Uusi tietokirja "Kun taivas putoaa" sukeltaa Suomen kauneimman törmäyskraatterin, Söderfjärdenin, kautta geologisten aikakausien syövereihin. Säestyksenä toimivat räjähdykset. Poikkeuksellisesti suosittelemme ruotsinkielistä versiota.

Suomen törmäyskraattereista ei ole tarjolla paljoa yleistajuista tietokirjallisuutta. Siksi tartuinkin innoissani uuteen, Vaasan Söderfjärden-kraatterista kertovaan opukseen.

Lukukokemus oli erikoinen. Kirja pyrkii tarkkuuteen tieteellisissä faktoissa, mutta samalla myös maalailemaan laajoja elämyksellisiä linjoja. Yhdistelmä on haastava. Jää hieman epäselväksi, millaiselle yleisölle kirja on tarkoitettu. Kaikki asiasta kiinnostuneet saavat siitä ehkä jotain.

Kirjasta on sekä ruotsinkielinen että suomennettu painos. Tämä arvostelu käsittelee pääosin suomenkielistä, mutta katsoin parhaaksi nostaa myös alkuperäisen mukaan. Suomennoksen merkittävästä vaikutuksesta puhun alempana. Tiedot molemmista painoksista löytyvät aivan arvostelun lopusta.

Kun taivas putoaa kertoo kauniin Söderfjärdenin kraatterin syntytarinan ja kehityksen, mutta on myös paljon enemmän. Söderfjärden on kirjassa eräänlainen kiinnekohta, joka poukkoilee läpi geologisten aikakausien. Sen avulla kuvaillaan elämän kehittymistä, muita törmäyksiä sekä yllättäen nykyajan ongelmiakin. Kirjassa on hyvä lähdeluettelo, josta löytyy lisätietoa moniin opuksesta nouseviin kysymyksiin.

Kirjoittaja Matts Andersén on Söderfjärdenin keskeltä löytyvän Meteoriihi-keskuksen puuhamiehiä. Hän on perehtynyt esittelemiinsä aihepiireihin varsin hyvin. Mies on luonnontieteilijä ja entinen Vaasan ruotsinkielisen työväenopiston (Vasa arbis) pitkäaikainen rehtori.

Kuva: Söderfjärden sijaitsee aivan Vaasan kupeessa. MML

Yllä: Söderfjärden sijaitsee aivan Vaasan kupeessa (Ilmakuvat ja vinovalorasteri: MML)

Kirjassa on kolme toisiinsa nivoutuvaa teemaa (oma kuvailuni). Teemoista ensimmäinen on toteutettu oikein kivasti, toinen hivenen hassusti ja visioiva kolmas varsin oudosti.

Ensimmäisessä teemassa käsitellään taivaalta putoavia kiviä ja niiden vaikutuksia. Kraattereita, räjähdyksiä, meteoriitteja, asteroideja ja muuta vastaavaa. Tämä faktatietoa käsittelevä osio on ylivoimaisesti kirjan vahvin. Pienen kritiikkini osoitan silminnäkijähavaintojen ja epävarmojen teorioiden hehkuttamiselle. Ne toki värittävät tarinaa ja tekevät oudoista tapahtumista helpompia kuvitella... mutta monet asiat kerrotaan mielestäni liian varmasti. Esimerkiksi Australian ja Grönlannin jättikraattereista ei tiedemaailmassa ole esitetty kuin hataria aihetodisteita. Eikä tulkintaan, että Kalevalan runoista löytyisi kuvaus asteroiditörmäyksestä, kannata uskoa kovin vakavasti.

Kirjan leijonanosa kuluu toisen teeman parissa. Siinä kuvataan Söderfjärdenin ja planeettamme yleistä kehitystä kambrikaudelta nykypäivään, kuvaillen mantereiden liikkumista ja outojen olioiden kehittymistä. Matkaa tehdään kahdestaan aikakone "Kurjella". Näin kirjoittaja pääsee opastamaan lukijaa henkilökohtaisesti ja esittelemään tavallaan "livenä" kaikenmoista jännää. Esipuheessa kerrotaan "matkan perustuvan tietoon ja fantasiaan", mutta olisi hyvä pystyä erottamaan kummasta kulloinkin on kyse. Tämä ei kirjasta ihan aina käy ilmi, vaan nuo kaksi myös sekoittuvat yhdeksi fantastiseksi matkaksi. Ikävä kyllä lukijalle samalla kerrotaan holhoavasti miltä hänestä tuntuu ja mitä hän kysyy tai huomaa. Lastenkirjassa tämä voisi toimia, mutta aikuisen näkökulmasta moinen etäännyttää muutoin mielenkiintoisesta asiasta. Pomppiminen ympäri maailman myös hämärtää juuri Söderfjärdenin alueen todellisten tapahtumien ymmärtämistä. Lukemisen kannalta aikamatkojen kuvauksissa preesensin ja imperfektin käyttö vaihtelee hämmentävästi, mikä tekee mukana pysymisestä entistäkin työläämpää. Tämän osion ehdoton herkku, Söderfjärdenin kuivatuksen vaiheiden avaaminen, löytyy aivan matkailuosion lopusta.

Kolmas teema on puhdasta fiktiota ja visiointia. Heti kirjan alussa kerrotaan, että asteroidi 2015 MA2 on törmäyskurssilla Maan kanssa. Tulevaan tuhoon viittaillaan läpi kirjan, ja jossain vaiheessa käy ilmi että ei moista asteroidia oikeasti olekaan. Jossitellulla törmäyksellä kyllä leikitellään, mutta kivimurikan mukanapidon syy ei aukea missään vaiheessa. Mahdollisesti tapahtuvista törmäyksistä kun voisi tietokirjassa kertoa ilman lukijan sekoittamista tarpeettomalla satuilulla. (Tilan olisi voinut vaikkapa käyttää pidempään pohdintaan siitä, että kuinka asteroidin torjuminen oikeasti onnistuisi.) Visiointi huipentuu lyhyisiin ja mielikuvituksellisiin tulevaisuudenkuviin, joissa kaikki on joko täysin huonosti tai täysin hyvin. Jää mysteeriksi, miksi kirjassa on tällainen fiktio-osa. Yhdelläkään skenaariolla, tai sillä asteroidillakaan, ei ole tekemistä Söderfjärdenin, eikä uusien tai vanhojenkaan törmäysten kanssa. 2015 MA2 ei ikinä törmää, edes kirjan skenaarioissa. (Pahoittelut kirjoittajalle, jos tuon oli tarkoitus olla jännitysmomentin tuoja).

Ongelma ei suinkaan ole fiktion ymppääminen tietokirjaan sinänsä. Nykyisenlaisena se vain tuntuu päälle liimatulta, eikä tee kirjaa mielenkiintoisemmaksi.

Kirjan kannen alaotsikon kysymykseen "milloin seuraava" ei ikinä vastata tyhjentävästi. Sitä kun ei kukaan vielä tiedä.

Suomennoksessa erittäin paljon virheitä

Tietokirjassa asiavirheiden pitäisi olla minimissään. Tähän opukseen niitä kuitenkin mahtuu vähintäänkin kymmenittäin, ja ylivoimaisesti suurin osa on suomentajan ansiota. Ikään kuin hän olisi lähettänyt kustantajalle tarkistamattoman vedosversion, joka olisi päässyt oikolukematta suoraan painoon. Aihepiiriä ymmärtämätön ja huolimaton suomennos syö kovasti kirjan uskottavuutta.

Kääntäjä suomentaa "atmosfären"-sanan hätäisesti "avaruudeksi" ja meteoriitin pinnasta ("yta") tulee sen "sydän". 4567 miljoonaa pyöristyy tasan "miljoonaksi" ja 3,6 miljoonan vuoden aikana kertyneet sedimentit ovatkin suomennoksen jälkeen kaikki "3,6 miljoonaa vuotta vanhoja". Muinaisista ammoniiteista ja plesiosauruksista taas tulee kaloja pelkällä kaksoispisteellä.

Käännöksessä on pudotettu pois monia tarpeellisia epävarmuuksia, joten asiat esitetään todempina kuin ne oikeasti ovat. Toisaalta sanoja puuttuu niin, että lauseiden merkitys muuttuu muutenkin. Alkuperäistekstissä esitelty "maailman suurin esillä oleva dinosauruksen luuranko" on esimerkiksi vaihtunut "maailman suurimman dinosauruksen luurangoksi". Kirjan omien tietojen mukaan nuo pari pientä sanaa painavat kumpikin 25 tonnia.

Tiedoksi: Salpausselät eivät ole "hiekkaharjuja", vaikka ruotsiksi niiden ehkä voidaankin sanoa olevan "åsar av sand". Eikä asteroidin törmäyspaikasta lentävä heittele ole mitään "laskeumaa", joka jotenkin "purkautuisi" sinne syntyneestä kraatterista. Luulisi, että tietokirjassa terminologia tarkistettaisiin huolella.

Teksti vilisee ruotsin kielestä periytyneitä rakenteita, jotka eivät suomeksi toimi. Ne tekevät lukemisesta raskasta, ja vierasperäiset sanat kuten "fragmentoitua" ja "giganttinen" tuovat tekstiin vielä lisäpainoa. Monet omistusliitteet ja sijamuodot eivät ole kohdillaan. Vierasperäisissä nimissä ja termeissä vilisee kirjoitusvirheitä. Listaa käännöksen tuomista ongelmista voisi jatkaa pitkään.

Muutamia virheitä periytyy alkuperäisteoksestakin. Niistä suurin osa on kuitenkin pienehköjä terminologian erheitä, kuten puheet muinaisesta "Lapetusmerestä", tai väitteet että hämähäkit olisivat hyönteisiä ja sienet kasveja. Tai kuvatekstistä bongattava yksityiskohta, että kukkivat kasvit olisivat olleet olemassa jo devonikaudella.

Suurten kraattereiden kokoarvioita olisi kirjassa kannattanut avata muutamalla lisälauseella, sillä nyt kerrottu voi huomaamatta johtaa hieman harhaan. Planeettamme suurimpien tunnettujen törmäysrakenteiden (Vredefortin, Sudburyn ja Chicxulubin) kerrotaan kirjassa olevan 130-160 -kilometrisiä. Läpimitta koskee kuitenkin vain laskennallista ja hetkellistä kuoppaa ajalta, jolloin rakenteen synty oli vielä tyystin kesken. Halkaisija jatkoi tästä saman tien kasvuaan ja lopulliset kraatterirakenteet olivat todellisuudessa arviolta 240-300 -kilometrisiä. Nykyisin etenkin kahdesta suurimmasta ja vanhimmasta kraatterista ei ole enää jäljellä kuin alle satakilometrisiä, eroosion paljastamia poikkileikkauksia syvältä alkuperäisten kraattereiden alta. Sama epäselvyys pätee myös Suomen kraattereiden suhteen: Kirjassa Lappajärveä väitetään niistä suurimmaksi, vaikka paljon vanhempi ja siksi pahoin kulunut Keurusselkä oli alunperin paljon isompi.

Väärät faktat menevät lukijalle täydestä, mikäli hän ei tiedä kerrotuista asioista ennalta riittävästi. Ja jos hän toisaalta tietää, hän tuskin näin yleistasoista kirjaa innostuu hankkimaankaan.

Kun taivas putoaa kärsii mielestäni liiasta yrittämisestä. Jos asiat koitetaan kertoa yht'aikaisesti sekä taivaanrantaa maalaillen että tieteellisen tarkasti, ja mukaan vielä ympätään aihepiiriä sivuaviakin asioita, ja vielä fiktiotakin, niin ymmärrettävyys ja tarkkuus kärsivät. Söderfjärdenin seikkaperäinen kuvaaminen, törmäys- ja meteoriittitietopaketilla höystettynä, olisi riittänyt – ainakin minulle.

Summa summarum: Kirja kertoo paljon kunnon asiaa törmäyksistä sekä Maan geologisesta historiasta viimeisen 500 miljoonan vuoden ajalta. Jos haluat oikeasti lukea opuksen, ja kielipää vain suinkin antaa myöten, niin hanki kuitenkin käsiisi sen ruotsinkielinen versio. Tai odottele rauhassa, jos korjattu suomenkielinen painos joskus vaikka ilmestyy. Odotellessa voit vaikkapa käydä ihastelemassa Söderfjärdeniä ja Meteoriihen näyttelyä ihan livenä.

Arvostelun tekijä on törmäyskraattereitakin tutkinut planeettojen geomorfologiaan erikoistunut tähtitieteilijä.

Suomenkielise​n painoksen tiedot:

  • Nimi: Kun taivas putoaa - Miljoonien vuosien törmäykset, milloin seuraava?
  • Kirjoittaja: Matts Andersén
  • Suomentaja: Vesa Heinonen
  • 156 sivua (josta leipätekstiä n. 122 sivua)
  • Julkaistu: 2016, Reuna kustannus
  • ISBN 978-952-7028-77-3

Ruotsinkielisen painoksen tiedot:

  • Nimi: När himlen faller ner - En världsresa genom årmiljoner med meteoritkratern Söderfjärden
  • Kirjoittaja: Matts Andersén
  • 136 sivua (josta leipätekstiä n. 107 sivua)
  • Julkaistu: 2015, Scriptum
  • ISBN 978-952-7005-25-5

Päivitys 6.3.2017: Korjattu kirjoittajan olleen Vaasan ruotsinkielisen työväenopiston rehtori (aiemmin Vaasan työväenopiston). Poistettu pari aiemmin esiin nostettua suomentajan tekemää virhettä, joita väitettiin aiemmin virheellisesti jo ruotsinkielisessä painoksessa esiintyviksi. Avattu suurten kraattereiden läpimittoja käsittelevää kappaletta.

Viimeisenä Kuussa kävellyt astronautti kuoli – hänen kirjansa ja elokuvansa elävät

Ma, 01/16/2017 - 23:39 Jari Mäkinen

Uutiset kertovat, että Apollo 17 -lennon komentaja, kuuastronautti Eugene Cernan on kuollut 82 vuoden ikäisenä. Hän oli toistaiseksi viimeinen Kuun pinnalla kävellyt ihminen.

Viime vuosina on ilmestynyt yhä uusia Apollo-aikojen muistelukirjoja ja -elokuvia, ja yhä edelleen Nasan vierailijakeskuksissa näytetään vanhoja Apollo-lentojen filmejä ja niistä tehtyjä uusia, mahtipontisia elokuvia ikään kuin mitään muuta jännää ei kuulentojen jälkeen olisi tapahtunut.

Vaikka paljon kiinnostavaa on tapahtunut, on tässä vinha perä: mitään yhtä jännää ei avaruudessa ole tapahtunut sen jälkeen, kun astronautit jättivät Kuun taakseen. Miehitetyt lennot toisen taivaankappaleen pinnalle olivat jotain erikoista – niissä oli tutkimusmatkailua, seikkailua ja jännitystä enemmän kuin parhaimmassakaan elokuvassa.

Yksi syy viime vuosien Apollo-muisteluihin on ollut myös se, että tuon ajan astronautit alkavat olla aika vanhoja. He haluavat kertoa tarinaansa, ja myös heitä halutaan kuunnella.

Cernanin jälkeen heitä on elossa enää kuusi.

Osalla heistä tarinassa on voimakas vanhan haikailun sivumaku, jota säestää konservatiivismachoileva sotilaslentäjänuotti, mutta silti tarinoiden ydin on yhä edelleen parasta mahdollista viihdettä. Ja sillä on historiallinen sekä opetuksellinen juonteensakin.

Eugene "Gene" Carnan oli eräs kiinnostavimmista astronauteista. Paitsi että hänellä oli kunnioitettava kokemus pioneeriajan avaruuslennoista, oli hän myös viimeisenä jalkansa Kuun pintaan painanut ihminen. Neil Armstrongin, ensimmäisen ihmisen Kuussa, muistavat kaikki, mutta harva muistaa Gene Cernanin.

Hän otti viimeiset askeleensa Kuun pinnalla keskiviikkona 13. joulukuuta 1972, nousi portaita pitkin kuuhunlaskeutumismoduulinsa Challengerin sisälle ja sulki sen luukun. Muutamaa tuntia myöhemmin Cernan ja astronauttikumppaninsa, geologi Harrison Schmitt nousivat takaisin avaruuteen, telakoituivat Kuuta kiertäneeseen komentomoduliin ja palasivat siellä heitä odottaneen Ron Evansin kanssa takaisin Maahan.

Kuu oli jälleen autio ja tyhjä, kuten se oli ollut miljoonien vuosien ajan ennen Neil Armstrongin legendaarista harppausta vain noin kolme ja puoli vuotta aikaisemmin. Eikä heidän jälkeensä Kuussa ole kukaan käynyt.

Cernan kuumoduulin sisällä.

Cernan kirjoitti vuonna 1999 yhdessä The New York Timesin toimittajan Don Davisin kirjan astronauttiurastaan ja muisteli siinä paitsi Apollo-ohjelmaa, niin myös aikaisempia avaruusseikkailuitaan.

Kokemustahan hänellä oli vaikka muille jakaa.

Chicagossa 14. maaliskuuta vuonna 1934 syntynyt Cernan opiskeli ensin sähköinsinööriksi Purduen yliopistossa ja hakeutui sitten Yhdysvaltain merijalkaväen yliopistoon, missä hän jatkoi opintojaan lentokonetekniikan alalla. Hänestä tuli koelentäjä, mutta hän vaihtoi uransa varsin nopeasti avaruuslentämisen puolelle, sillä hän haki mukaan Nasan astronauttiryhmään lähes saman tien: hänet otettiin mukaan Nasan kolmannessa astronauttivalinnassa lokakuussa 1963.

Tuolloin tulossa ollut avaruusalus oli kaksipaikkainen Gemini, jolla Nasa harjoitteli lentämistä avaruudessa sekä testasi myöhemmin kuulennoilla (ja muuallakin) tarvittuja tekniikoita. Cernan toimi ensin Gemini 6 -lennon varamiehenä yhdessä Thomas Staffordin kanssa, ja sen jälkeen kaksikko lensi yhdessä kolmepäiväisen Gemini 9 -lennon kesäkuussa 1966.

Lento oli hyvin tärkeä, sillä sen aikana harjoiteltiin kolmasti telakoitumista toiseen alukseen, kohteeksi varta vasten lähetettyyn Agena-alukseen. Lisäksi Cernan teki avaruuskävelyn – järjestyksessään vasta toisen Nasan astronautin tekemän sellaisen.

Tämän jälkeen Cernan toimi Gemini 12 -lennon varamiehistössä, ja edelleen Apollo 7 -lennon varamiehenä yhdessä Staffordin ja John Youngin kanssa.

Apollo-lennoilla olleen miehistökierron mukaisesti he olivat Apollo 10 -lennon päämiehistönä, joten heidän tehtäväkseen tuli testata Apollo-alusta ja kuumodulia Kuun kiertoradalla keväällä 1969. Kolmikko siis teki kuuhunlaskeutumisen, paitsi että he eivät laskeutuneet Kuuhun. Komentaja Stafford ja kuumoduulin ohjaajana toiminut Cernan lensivät Tenavien Ressun mukaan nimetyllä kuualuksellaan samaa reittiä kuin Armstrong ja Edwin Aldrin kaksi kuukautta myöhemmin.

Tämän kuukeikan jälkeen Cernan oli mukana Apollo 14 -lennon varamiehistössä komentajana, kunnes hänen vuoronsa oli toimia viimeisen Apollo-lennon komentajana vuonna 1973. Apollo-ohjelma lopetettiin kesken kaiken, ja pitkään oli myös vaarana, että Apollo 17 -lentokin olisi jätetty tekemättä, Lentoja oli suunniteltu Apollo 20:een saakka; ohjelman loppu ei ollut polittisesti kaunis, mutta kunniakas, sillä mukana viimein oli myös geologi.

Sanotaankin, että Apollo 17 oli tieteellisesti yhtä arvokas kuin kaikki muut Apollo-lennot yhteensä.

Apollojen jälkeen Cernan osallistui Yhdysvaltain ja Neuvostoliiton liennytyshengessä tehdyn Apollo-Sojuz -lennon järjestelyihin. Hän jäi eläkkeelle Nasasta kesällä 1976, mutta jatkoi työtä avaruusalalla kaupallisten yhtiöiden palveluksessa sekä kommentoi sukkulalentoja televisiossa.

Cernanin kirja kertoo tästä kaikesta loogisesti ja järjestelmällisesti, ilman hehkuttelua, mutta selvästi omalla äänellä. Kirjaa lukiessa voi siis tuntea olevansa Cernanin mukana niin avaruudessa kuin byrokratian rattaissa Maan päällä.

Kirjan lisäksi kannattaa muistaa Cernanista kertova elokuva Last Man on the Moon, joka valmistui vuonna 2014. Kyseesä on dokumentti, jonka päähenkilönä Cernan on; hän kertoo tarinansa ja visioi avaruuslentojen tulevaisuutta. Elokuva on katsottavissa ainakin Netflixissä.

Tiedetuubi suosittelee niin kirjaa kuin elokuvaakin!

Cernan on ohjaimissa tässä ikonisessa kuuautokuvassa.

Video: Miltä näyttää, kun robotit ottavat vallan?

Robotit tulevat koko ajan kyvykkäämmiksi ja viisaammiksi, ja tulevaisuudessa ne tekevät suurimman osan työstä. 

Tällaiset tulevaisuudenkuvat herättävät luonnollisesti myös paljon kysymyksiä ja pelkoja, ja tämä video on yksi tuollainen hieman negatiivinen näkymä tulevaisuudesta. Vaikka monet tieteistarinoissa olevat kauhukuvat ovat suorastaan typeriä, on kysymys älykkäistä koneista ja niiden suhteesta ihmisiin hyvin tärkeä – kenties yksi merkittävimmistä lähiaikojen kysymyksistä, etenkin kun siihen liitetään koko se ongelmatiikka, mikä liittyy yhteiskuntien muuttumiseen ja ihmisen asemaan.

Tämä Raw TV -yhtiön The History Channelille tekemä lyhytelokuva on kiinnostava paitsi tarinaltaan, niin myös koska se on varsin realistinen kuvaus siitä, millainen tulevaisuuden tehdas on. Tai itse asiassa monet autotehtaat ovat varsin pitkälle jo tällaisia, videossa tilannetta on vain viety hieman pitemmälle.

Video on tehty vuonna 2015 ja sen tuotannosta on vastannut (eli perinteisesti sanottuna sen on ohjannut) Ben Kracun. Pääosissa ovat Richard Brake ihmisenä ja Georgina Sutcliffe ANA-tietokonesysteemin äänenä.

Hyvää lyhytelokuvahetkeä!

Elokuva-arvostelu: Before the Flood on toivoa tihkuva synkkä dokumentti, joka kaikkien tulisi nähdä

Ma, 10/31/2016 - 09:36 Jarmo Korteniemi

Arvostelussa elokuva, jossa matkataan puolessatoista tunnissa ympäri maailman Leonardo di Caprion kanssa. Samalla perehdytään suurimpaan haasteeseen, joka ihmiskuntaa on ikinä kohdannut. Mikäs sen mukavampaa?

Dokumentissa Before the Flood (2016) kierretään perehtymässä ilmastonmuutoksen syihin, lieveilmiöihin ja vaikutuksiin, sekä vaikutusyrityksiin tilanteen hillitsemiseksi. Kohteina ovat esimerkiksi tulvivat kadut Floridassa, sateiden turmelemat pellot Intiassa, savusumuinen Peking, YK:n kongressisali ja Paavin toimisto, sekä Grönlanti kovaa tahtia sulavine jäätiköineen.

Kohteet ovat komeita ja kuvaus kaunista.

Elokuva on esteettinen ja rauhallinen. Sitä katsoessa on aikaa miettiä. Juontaja Leonardo DiCaprio ei tiedä kaikkea etukäteen, vaan ottaa selvää. Hän kulkee katsojan mukana, ja on aivan yhtä pihalla kuin kuka tahansa muukin maallikko.

DiCaprio kyselee matkallaan neuvoja tutkijoilta ja pohtii asioita monien nimekkäiden ihmisten kanssa. Mielipiteensä kertovat mm. Sunita Narain, Elon Musk, parikin presidenttiä sekä Ban Ki-moon.

Sävy dokumentissa on vakava, mutta se ei saarnaa. Elokuva vain toteaa kuinka asiat ovat. DiCaprion haastattelemat asiantuntijat ja vaikuttajat asennoituvat tulevaisuuteen jopa positiivisesti. Keinoja korjata tilanne on, mutta niihin pitää tarttua kunnolla eikä viivyttelemisen varaa ole.

DiCaprio itse ottaa pessimistisemmän kannan, mikä luo matkasta kiintoisan. Nyt ei näytellä. Juontaja on mukana YK:n rauhanlähettilään ominaisuudessa.

Neuvoja järkevistä toimista löytyy läpi elokuvan. Tärkeintä on tiedostaa koko ajan paheneva ongelma, ja tavoitella välittömästi parasta mahdollista ratkaisua. Epätoivoon vaipumisesta ei ole yhtään mitään hyötyä.

Leffan lopussa katsojalle esitetään kaksi suositusta:

Äänestä ensinnäkin päättäjiä, jotka todella taistelevat ilmastonmuutosta vastaan. Fossiiliset polttoaineet – suomalaisittain näihin lukeutuu myös turve – tulisi jättää maahan ja niiden tuet pitäisi lakkauttaa. Puhtaisiin energianmuotoihin tulisi investoida roimasti. Ehkäpä kaikkein tärkeimpänä tulisi aloittaa hiilipäästöjen verotus.

Toinen suositus on henkilökohtaisen hiilijalanjäljen pienentäminen. Älä kuluta turhaan ja valitse energianlähteesi sieltä puhtaimmasta päästä. Vähennä lihan kulutusta. Jos sitä on ihan pakko syödä, niin vältä etenkin nautaa ja suosi kanaa.

Elokuvassa epäonnistutaan kunnolla vain yhdessä asiassa, mutta juuri siinä suurimmassa. Energian tuotannon yhteydessä sen valtavaa mittakaavaa ei tuoda esille. Fossiilisten polton vaihtoehdoksi tarjotaan kliseisesti tuuli- ja aurinkoenergiaa, vaikkei niillä polttoa voida oikein kompensoida. Realistisesti ainakaan, utopiassa homma kyllä toimii.

Seuraava voi olla kitkerä pala nieltäväksi monelle: Elokuvan arsenaalista uupuu se kaikkein kovin todella puhdas energia-ase – ydinvoima. Piti ydinvoimaloista tai ei, ne ovat paljon pienempiä pahoja ympäristölle ja ihmisille kuin polttolaitokset. Ilman ydinvoimaloita on fossiilisista käytännössä mahdotonta päästä eroon, edes suureksi osaksi.

Kuvakaappauksia elokuvasta.

Before the Floodissa käytetään vertauskuvana Hieronymus Boschin kuuluisaa Maallisten ilojen puutarha -triptyykkimaalausta (yllä). Siinä ihmiskunta asuttaa aluksi idyllistä puutarhaa (vas.), mutta muuttaa sen omien mielihalujensa myötä savuavaksi raunioksi (oik.).

Elokuvan analyysin mukaan olemme nyt triptyykin keskimmäisessä kuvassa, bakkanaalien ja orgioiden keskellä. Ja menossa kovaa vauhtia kohti viimeistä kuvaa. Dokumentin tehtävä on herätellä ihmisiä tekemään jotain ennen kuin tuo siirtymä todella tapahtuu.

National Geographicin 95-minuuttinen Before the Flood julkaistiin 30.10.2016 ja on vapaasti katsottavissa ympäri maailman. Vaikkapa ⇒täältä.

  • Elokuva: Before the Flood
  • Ohjaaja: Fisher Stevens
  • Pääosassa: Leonardo DiCaprio, YK:n rauhanlähettiläs
  • Lajityyppi: dokumentti
  • Pituus: 1 tunti 35 min
  • Kieli: englanti