Supertulivuorenakin tunnettu mediasensaatio Campi Flegrei saattaa piakkoin purkautua Italiassa. Vaikka purkaus ei tule olemaan mikään todellinen maailmanluokan show, se on omalla tavallaan merkittävä.
Campi Flegrei on suuri tulivuori Italiassa. Se ulottuu Napolin keskustasta länteen aina Tyrrhenanmeren rannalle asti.
Viime aikoina vuori on ollut erityisen paljon uutisissa, sekä uuden aktiivisuusjakson että tuoreiden tutkimusten vuoksi. Vuoresta puhutaan usein mediassa vaarallisena "supertulivuorena", koska se on purkautunut aikoinaan erittäin voimakkaasti. Lisää vanhemmista episodeista toisessa Campi Flegrei -jutussamme.
Mutta millaista on nyt odotettavissa?
Viimeisen 70 vuoden aikana vuori on oikutellut useaan otteeseen. Alueella on tapahtunut tuhansia, joskin pieniä maanjäristyksiä (ks. kuva alla). Samalla kalderan keskiosa on kohonnut hitaasti. Tämä kertoo siitä, että vuoren alla olevaan magmasäiliöön pumppautuu aika ajoin lisää sulaa kiveä. Parinkin teoreettisen mallin mukaan magmasäiliön paine on kasvanut niin, että seuraava purkaus voi sattua geologisesti katsoen varsin pian. Käytännössä tuo voi kuitenkin viedä kymmeniä vuosia, tai purkaus voi alkaa ensi kuussakin.
Luvassa ei kuitenkaan ole mitään superpurkausta. Päinvastoin: se tulee luultavasti olemaan varsin pieni. On lähes varmaa, ettei se aiheuta hämminkiä koko Euroopassa. Voi olla, etteivät edes kaikki napolilaiset huomaakaan koko tapahtumaa. Purkaus ei aiheuttane ydintalvea, kesättömiä vuosia, tai edes punertuvia taivaanrantoja. Taivaalta ei satane metrikaupalla tuhkaa yhtään missään, ja lentokoneetkin saavat luultavasti lentää ihan vapaasti.
Jos Campi Flegrei siis purkautuu lähitulevaisuudessa ollenkaan – teoreettiset mallit voivat hyvin olla väärässäkin. Vuori voi myös rauhoittua odottelemaan muutamia satoja tai tuhansia vuosia.
Hyvinkin pieni Campi Flegrein purkaus voi kuitenkin olla vaaraksi suurelle ihmisjoukolle, koska alue on tiheään asuttua. Napolin metropolialueen länsiosa on rakennettu vuoren 39 000 vuotta vanhan kalderan pohjan päälle. Metropolin muutamasta miljoonasta ihmisestä vaaravyöhykkeellä asuu arviolta kymmenesosa.
Jo pelkästään todennäköisimmän purkauspaikan, eli Pozzuolin kaupungin, väkiluku on hieman alle satatuhatta. Sopivalla tuulella purkauksessa ilmaan päässyt tuhkapilvi saattaisi helposti aiheuttaa ongelmia Napolin keskustassakin asti.
Tulivuoren purkautuessa suurimman uhan ihmisille muodostaa juuri ilmaan nouseva tuhka, joka koostuu terävästä kivipölystä. Se aiheuttaa keuhko-ongelmia hengitettynä ja tukkii helposti polttomoottorien ilmanoton. Maanpinnalle nietoksiksi sataessaan tuhka saattaa haitata ajoneuvojen liikkumista muutoinkin.
Laavavirrat, myrkylliset purkauskaasut ja lentävät kivenmurikat (vulkaaniset pommit) ovat vaaraksi ainoastaan purkauspaikan välittömässä läheisyydessä.
Miten suuri purkaus sitten on luvassa, ja koska? Kumpaakaan ei voi ennustaa varmasti, mutta jotain voi kuitenkin päätellä vuoren historiasta ja nykyaktiivisuudesta tehdyistä havainnoista. Käsittelemme tätä toisessa Campi Flegrei -jutussamme.
Kirjoittaja on tulivuoriakin tutkinut planetologi.
Lähteet: Kilburn et al. (2017), Chiodini et al. (2016)
Otsikkokuva: Näkymä Campi Flegrein tuoreimman purkausaukon kraatteriin (Fiore Silvestro Barbato)
Suomalaisvetoisessa tutkimuksessa perehdyttiin ensimmäistä kertaa siihen, kuinka vaarallista saaliseläimillä on eri puolilla planeettaa. Ekologit selvittivät, että päiväntasaajalla joutunee hyökkäyksen kohteeksi pyöreästi kahdeksan kertaa todennäköisemmin kuin arktisilla alueilla.
Suuri kansainvälinen biologiryhmä teki mielenkiintoisen kokeen: He sijoittivat suuren määrän keinotekoisia saaliita ympäri planeettaa ja selvittivät kuinka suuri osa niistä joutui petojen suihin.
Suomalaisen Tomas Roslinin vetämän 40-henkisen tutkijaryhmän tulokset julkaistaan perjantaina arvostetussa tiedelehti Sciencessä. Roslin toimii nykyisin hyönteisekologian professorina Uppsalan yliopistoissa. Tutkimuksessa oli mukana useita tutkijoita sekä Turun että Helsingin yliopistoista.
Houkutussaaliit olivat kirkkaan vihreitä keinotekoisia "toukkia". Ne oli tehty savesta, ja niitä sijoitettiin 31 paikalle kuudella mantereella. Koealueet olivat sekä eri leveysasteilla että eri korkeuksilla. Yhteensä toukkasaaliita jätettiin näytille 2900 kappaletta.
Toukat kerättiin pois muutamien päivien kuluttua. Toukat tutkittiin ja niiden saamat vauriot analysoitiin. Näin päästiin käsiksi siihen, kuinka monen eläimen hyökkäyksen kohteeksi kukin saalis oli per päivä joutunut.
Niin linnut, nisäkkäät, kuin toiset hyönteisetkin olivat yrittäneet popsia savitoukkia suihinsa.
Tulos oli systemaattisesti merkittävä: Hyökkäystahti oli odotetusti suurin päiväntasaajalla. Lisäksi se pieneni selvästi sekä pohjoiseen että etelään, lähes kolmella prosentilla jokaista leveysastetta kohden. Suomessa hyökkäystahti oli siis vain 10–20 prosenttia päiväntasaajan määristä. Myös alueen korkeus merenpinnasta vaikutti selvästi: Mitä korkeammalla toukan sijoituspaikka oli, sitä paremmin se sai olla rauhassa. Hyökkäysten määrä väheni 6,6 % sataa metriä kohden.
Havaittu tasainen muutos piti kuitenkin kutinsa ainoastaan hyönteisten hyökkäysten osalta. Lintu- ja nisäkäspetojen hyökkäyksistä ei vastaavaa löydetty.
Tutkijat ovat jo pitkään tienneet, että sekä eläinten että kasvien monimuotoisuus pienenee päiväntasaajalta napoja kohti. Myös lajien vuorovaikutuksen määrän on oletettu toimivan samalla tavoin. Tätä asiaa ei kuitenkaan ole systemaattisesti juurikaan tutkittu.
Tulokset saattavat antaa vihiä suuren mittakaavan kehityssuunnista. Vaikka erilaisten saaliseläinten (kuten vaikkapa matojen, hyönteisten, pienten ja suurten kasvinsyöjänisäkkäiden, sekä lintujen) kokema saalistuspaine lienee hyvinkin erilainen, kaikista saattaa löytyä jonkinlainen leveysasteen tai ainakin elinympäristön mukaan systemaattisesti muuttuva gradientti. Tämän ja tulevien asiaa sivuavien tutkimusten avulla voidaankin ryhtyä vertailemaan hyvinkin erilaisten ympäristöjen dynamiikkaa.
Asiasta kertoi Suomessa ensimmäisenä Tiedetuubi.
Lähde: Science
Utahin yliopiston eläintutkimus otti hieman eri suunnan kuin suunniteltiin, kun yksi saaliina käytetyistä lehmistä yksinkertaisesti katosi.
Tutkijat olivat asettaneet luontoon Utahin autiomaassa seitsemän lehmän raatoa, ja he halusivat selvittää miten paikalliset petoeläimet käyttäytyvät.
Raatojen luona oli riistakameroita, ja kun yksi raadoista hävisi viikon aikana, joten tutkijat pääsivät nopeasti syyllisen jäljille: metsäsika, eli mäyrä, oli kaivanut lehmän maakuoppaan.
Se, että metsäsika voi haudata saaliinsa maahan, ei ole mikään yllätys. Mutta se, että se voi haudata paljon itseään suuremman lehmän, on yllätys.
Lehmälle kuopan kaivamiseen kului viisi päivää ja viisi yötä, ja tässä oleva video näyttää miten homma oikein onnistui. Kuvien perusteella työ oli suuri, mutta ei mitenkään yliluonnollisen rasittava.
Mutta nyt kysymys kuuluu: mitä metsäsika tekee myöhemmin raadolla? Kaivaa se ylös ravinnoksi vai antaa maatua omassa rauhassaan.
Jälkimmäinen vaihtoehto ei ole mitenkään tuulesta temmattu, sillä jos raadossa olisi tappava tauti, olisi eläinyhteisön hengissä säilymisen kannalta hyödyllistä, jos joku sen kaivaisi maan alla eristyksiin.
Video: Utahin yliopisto
Norjan viranomaiset ovat antaneet luvan 2000-päisen peuratokan tuhoamiselle. Syynä on vuosi sitten löytynyt vaarallinen hirvieläinten näivetystauti CWD, jonka leviäminen halutaaan estää keinolla millä hyvänsä. Myös Suomessa kannattaa taudin vuoksi olla hieman varuillaan.
Kerroimme tasan vuosi sitten vaarallisesta hirvieläinten näivetystaudista, jota oli juuri löydetty norjalaisesta tunturipeuranaaraasta. Sen jälkeen tautia on löydetty myös muutamista muista saman lauman tunturipeuroista. Tutkijoiden arvion mukaan näivetystauti on saattanut muhia peuralaumassa 5-7 vuotta.
Tauti tunnetaan myös nimellä CWD (engl. Chronic wasting disease). Väärin laskostuneen proteiinin eli prionin aiheuttama tauti on vaarallinen kaikille hirvieläimille. Se tarttuu helposti ja on aina tuskallinen ja tappava.
Pahemman epidemian pelossa Norjassa tartutaan järeisiin keinoihin. Tautialueelta poistetaan koko peurakanta, mikä tarkoittaa tappotuomiota noin 2000 eläimelle. Maan maatalous- ja ruokaministeriö hyväksyi asiantuntijoiden esittämän ja perusteleman suunnitelman maaliskuun 2017 lopussa.
Tuomittu tunturipeurapopulaatio elelee Nordfjellassa Etelä-Norjassa noin 70 km x 30 km alueella. Syksyllä alkavan tuhoamisoperaation hoitavat pääasiassa harrastajametsästäjät. Sitä ennen riistanvalvojat partioivat aluetta ja varmistavat ettei peuraharhailijoita kulkeudu alueelta muualle.
Eläinten lihat aiotaan käyttää hyödyksi niiltä osin kun prionitestit osoittautuvat negatiivisiksi. Vaikka CWD ei tiettävästi tartu ihmisiin, kannattaa seudun peurojen hermoston osat sekä perna kuitenkin jättää tyystin hyödyntämättä.
Koko tokan tappaminen voi tuntua radikaalilta, mutta se pelastaa ehkä paljon. Prionitauti voisi nimittäin pahimmillaan vaarantaa muutkin Norjassa sijaitsevat ja maailman viimeiset tunturipeuran populaatiot, levitä sitten poronhoitoalueelle ja uhata perinteistä elinkeinoa, ja lopulta tarttua moniin muihinkin hirvieläimiin ympäri Euraasiaa. Ennen Norjan löytöä CWD:tä esiintyi ainoastaan Pohjois-Amerikassa.
Norjan viranomaiset pitävät kuitenkin silmänsä auki sen varalta, että tautia löytyy vielä muualta. Syksyn 2016 metsästyskaudella prionien varalta testattiin noin 8 000 hirvieläinnäytettä, tänä vuonna niitä arvioidaan tulevan noin 20 000 lisää. Lähimpiä maita, Suomea muiden muassa, on vakavasti kehotettu tehostamaan omaa CWD-valvontaansa ainakin muutaman vuoden ajan.
Koska tauti voi säilyä maastossa pitkäänkin, ei Nordfjellaan aiota istuttaa uusia peuroja ainakaan viiteen vuoteen. CWD välittyy eläimestä toiseen etenkin ruokailupaikoilla syljen ja jätösten mukana. Lisätietoja taudista löytyy aiemmasta jutustamme.
Keino, jolla CWD tuli Norjaan on arvoitus, mutta mahdollisuuksia on monia. Hirvieläinten virtsaa esimerkiksi käytetään eläinten houkuttimena, ja joku on voinut tuoda saastuneen pullollisen Yhdysvalloista Norjaan. Kyse voi olla myös huonosti puhdistettujen maastojalkineiden tai metsästysvälineiden mukana kulkeutumisesta. Prioni on myös voinut saada alkunsa Norjassakin, mikäli vain jollain peurayksilöllä kehittynyt prioni on onnistunut leviämään.
Prionia löydettiin vuoden 2016 keväällä myös kahdesta Trondheimin läheltä ammutusta hirvestä. Sikäläistä hirvikantaa ei kuitenkaan olla vielä tuhoamassa, vaan sitä tarkkaillaan. Tutkijoiden mukaan hirvillä kyse nimittäin lienee spontaanista prionin syntymisestä, joka vain havaittiin tehostetun CWD-valvonnan vuoksi. Taudin leviäminen erakkomaisempien hirvien joukossa on myös paljon epätodennäköisempää ja hitaampaa kuin tiiviissä peuratokassa.
Villiä tunturipeuraa esiintyy luonnossa ainoastaan Norjan eteläisillä vuoristo- ja tunturialueilla. Eläimiä on jäljellä runsaat 30 000, joskin näistä vain alle kolmanneksen arvioidaan olevan geneettisesti puhtaita. Loput ovat sekoittuneet peuran muiden alalajien, pääasiassa puolikesyn poron kanssa.
Peuroja (Rangifer tarandus) esiintyy ympäri pohjoista taiga- ja tundravyöhykettä, ja laji jakaantuu alueittain moniin alalajeihin, kuten tunturipeura (R. t. tarandus), poro (R. t. domesticus), metsäpeura (R. t. fennicus), sekä monet pohjoisamerikkalaiset karibut (R. t. caribou, R. t. granti, ym.). Useat näistä paikallisista alalajeista lasketaan jo pahasti vaarantuneiksi.
Monet peuroiksi kutsutut hirvieläimet (esim. valkohäntäpeura, kuusipeura, muulipeura, japaninpeura, ym.) eivät ole varsinaisia peuroja (R. t.). Lue lisää hirvieläinten tunnistuksesta.
Asiasta kertoi Suomessa ensimmäisenä Tiedetuubi.
Lähteet: Science-lehden artikkeli ja Norjan maatalous- ja ruokaministeriön tiedote.
Otsikkokuvassa oleva kuollut pohjoisnorjalainen poro ei liene sairastanut näivetystautia, mutta lopputulos on sama. Kuva: Jarmo Korteniemi 2012
23. maaliskuuta vietettiin Maailman ilmatieteen päivää ja sen kunniaksi julkistettiin uusi pilviatlas. Pilvet sinällään eivät ole muuttuneet mihinkään, mutta ne ovat entistäkin kiinnostavampia ilmastonmuutoksen vuoksi.
Pilvet ovat hyvin keskeisessä roolissa sään ennustamisessa ja koko ilmastojärjestelmässä ja niihin liittyy paljon ilmastonmuutoksen epävarmuuksia. Tutkijat selvittävätkin parhaillaan tarkemmin sitä, miten pilvet vaikuttavat ilmastoon ja kuinka muuttuva ilmasto vaikuttaa pilviin.
Se tiedetään, että pilvillä on merkittävä rooli maapallon lämmönsäätelyssä. Ne viilentävät lämpötilaa heijastamalla Auringon säteilyä. Aerosoleilla on osoitettu olevan merkitys pilvien muodostumisessa, mutta suurin epävarmuus liittyy siihen, miten aerosolit muokkaavat pilvien heijastavuutta ja niiden elinaikaa.
"Aerosolitutkimuksessa Suomi on alan johtavia maita", hehkuttaa Ilmatieteen laitoksen pääjohtaja Juhani Damski Ilmatieteen laitoksen tiedotteessa.
"Tämän ilmastonmuutoksen kannalta oleellisen kysymyksen parissa tehdään töitä muun muassa Ilmatieteen laitoksella Kuopiossa. Puijon tornin huipulla on mahdollista mitata luonnollisissa olosuhteissa sitä, miten pienhiukkaset vuorovaikuttavat pilvien kanssa."
Parhaillaan Ilmatieteen laitos tutkii myös sitä, millainen rooli aerosolihiukkasilla on sateen keinotekoisessa synnyttämisessä.
"Tutkimuksen perusajatus on se, että ilmassa luontaisesti oleva kosteus saadaan aerosolien avulla tiivistymään tavanomaista tehokkaammin suuriksi pilvipisaroiksi, jotka aikaa myöten satavat vetenä maahan", tutkimusta johtava tutkimusprofessori Hannele Korhonen sanoo.
Pilvet vaikuttavat myös uusiutuvan energian tuotantoon. Ilmatieteen laitos tutkii ja kehittää parhaillaan säänennustusmalleihin pohjautuvia energiasääennusteita. Ilmatieteen laitos on myös tehnyt selvityksen, miten aurinkoenergia-alan kehitystä voitaisiin edistää Suomessa.
Ilmatieteen laitoksen satelliittituotteita ja maanpintamittauksia yhdessä hyödyntämällä voitaisiin tuottaa luotettavaa tietoa Suomen auringonsäteilyn ja aurinkoenergiapotentiaalin maantieteellisestä jakaumasta ja vuodenaikaisvaihteluista. Nämä tutkimuskokonaisuudet tuottavat tietoa päätöksenteon tueksi ja energia- ja ilmastostrategian tavoitteiden saavuttamiseksi.
WMO julkaisi Maailman ilmatieteen päivänä uuden version uudesta kansainvälisestä Pilviatlaksesta. Se on erinomainen väline pilviin tutustumiseen; pilvien tunteminen on paitsi kiinnostavaa, niin myös kätevää, koska pilvistä voi ennustaa itse säätä. Pilviä katsomalla voi ymmärtää myös millaisen sääilmiöt mylläävät havaintopaikan lähistöllä.
Pilviatlas on nyt ensimmäistä kertaa saatavissa digitaalisessa muodossa ja näin kaikkien käytössä. Meteorologiassa pilvet luokitellaan niiden esiintymiskorkeuden ja muodon mukaan kymmeneen pilvisukuun.
Jokaiseen sukuun kuuluu useita lajeja, joista on vielä useita muunnoksia. Pilviatlas on tärkeä työkalu sekä meteorologiselle yhteisölle, mutta myös niille, jotka työskentelevät ilmailun tai laivaliikenteen parissa. Atlaksesta löytyy satoja erilaisia pilvikuvia ja mukana on myös vasta hiljattain luokiteltuja uusia pilvityyppejä.
Suora linkki Pilviatlakseen: www.wmo.int Pilviatlas
Suomalainen pilvikuvasto: http://ilmatieteenlaitos.fi/pilvikuvasto
Juttu perustuu Ilmatieteen laitoksen tiedotteeseen. Kuva: Flickr / timokoo (CC-lisenssillä)
Outo perhonen päätyi valopyydykseen 22 vuotta sitten Portugalissa. Kansainvälinen tutkijaryhmä on lopulta onnistunut sijoittamaan sen paikoilleen evoluutiopuuhun ja tunnistanut sen lähimmät sukulaiset. Parisenttinen perhonen kuuluu mittariperhosten heimoon ja sai pienen kokonsa vuoksi tieteellisen nimen Ekboarmia miniaria.
Erikoisen näköinen siivekäs aiheutti tutkijoille päänsärkyä.
Pieni perhonen ei muistuttanut mitään eurooppalaista perhosta, joten sen lähimpiä sukulaisia ei pystytty tunnistamaan. Lajinmääritystä taas hankaloitti se, että lajista tunnettiin pitkään vain yksi koiras.
Yli kymmenen vuotta jatkuneiden kenttätöiden jälkeen Lissabonin eteläpuolelta lopulta löydettiin kolme naarasta, nekin valopyydyksistä, joiden epäiltiin olevan kyseisen lajin naaraita.
"Löydetyt naaraat olivat kuitenkin selvästi pienempiä ja niiden siipien kuviot ja väritys olivat erilaisia kuin aiemmin löydetyn koiraan", kertoo tutkija Pasi Sihvonen Luonnontieteellisestä keskusmuseosta Luomuksesta, joka on osa Helsingin yliopistoa.
"Sukupuolien yhdistäminen toisiinsa pelkkien ulkoisten tuntomerkkien pohjalta ei ollut mahdollista."
Vuonna 2015 kahdelle yksilölle, yhdelle koiraalle ja yhdelle naaraalle, tehtiin DNA-viivakoodi eli tälle aiemmin tuntemattomalle perhoslajille tehtiin yksilöllinen geneettinen henkilötunnus, joka perustuu lajin perimään.
Henkilötunnusta verrattiin valtavaan lajien henkilötunnusten arkistoon – Barcode of Life Data Systems -tietokantaan. Näin pystyttiin osoittamaan, että koiras ja naaras kuuluvat samaan, aiemmin tuntemattomaan lajiin.
Jatkotutkimukset keskittyivät rakenteellisiin tuntomerkkeihin. Erojen ja yhtäläisyyksien perusteella tutkijaryhmä pystyi luotettavasti sijoittamaan lajin mittariperhosten heimoon – siihen samaan, johon ”mittarimadotkin” kuuluvat.
Uusi laji sijoitettiin Ekboarmia-sukuun, jonka kaikki lajit elävät Välimeren alueella. Muut suvun lajit ovat isompia ja erinäköisiä, joten mysteerilajin sukulaisuutta ei pysty päättelemään vain siipikuvioita tarkastelemalla.
"Suurperhosen löytäminen Euroopasta on nykypäivänä harvinainen tapaus, sillä maanosamme on tarkasti tutkittu ja lajisto tunnetaan hyvin. Yli kaksikymmentä vuotta jatkuneiden etsintöjen jälkeen nyt kuvattua Ekboarmia miniaria -perhosta on löydetty yhteensä vain 11 yksilöä."
Sihvonen toivoo julkaisun johtavan uusiin löytöihin, sillä lajista ei tiedetä käytännössä mitään. Paitsi, että sen toukat syövät mahdollisesti suvun muiden lajien tapaan katajan neulasia. Vaikka kaikki uuden lajin yksilöt on löydetty hyvin pieneltä alueelta Lissabonin eteläpuolelta, oletettu ravintokasvi tuskin on lajin levinneisyyttä rajoittava tekijä.
Lajista tiedetään niin vähän, ettei toistaiseksi ole mitään toivoa arvioida sen kannan kokoa esimerkiksi suojelunäkökulmasta. Useimmat yksilöt on löydetty hiekkapohjaisesta mäntymetsästä Atlantin rannalta, joka saattaa olla lajin elinympäristö.
Kukaan ei ole vielä nähnyt uuden lajin toukkaa, tai ylipäätään itse perhosta lennossa, joten selvitettävää riittää ja voi viedä toiset 20 vuotta ennen kuin edes lajin perusbiologia tunnetaan. Joskus tutkimus vaatii paljon työtä ja kärsivällisyyttä.
Teksti on Luonnontieteellisen keskusmuseon tiedote.
Turun yliopiston biodiversiteettiyksikön tutkijoiden löytämät tieteelle uudet eläinlajit herättävät kiinnostusta eri puolilla maailmaa. Vuosina 2015 ja 2016 tutkijat kuvasivat tieteelle esimerkiksi Rattus detentus -rotan, Clistopyga caramba -pistiäisen, Varanus semotus -varaanin ja huovuttavan pistiäislajin.
Uusia, tieteelle tuntemattomia eläin- ja kasvilajeja löytyy erityisesti valtameristä ja lähellä päiväntasaajaa sijaitsevista sademetsistä. Joka vuosi niistä löytyy noin 18 000 aiemmin nimeämätöntä eliölajia.
Turun yliopiston biodiversiteettiyksikön tutkijat ovat hyvin aktiivisia uusien lajien löytäjiä. He huhkivat muun muassa Amazoniassa sekä Papua-Uuden-Guinean ja Ugandan sademetsissä ja kuvaavat vuosittain jopa kymmeniä tieteelle uusia eläinlajeja.
Vaikka suurin osa uusista lajilöydöistä jää vain akateemisen maailman tietoisuuteen, ovat tuoreimmat turkulaisten uudet löydöt ovat herättäneet laajempaakin huomiota.
Tällaisia ovat esimerkiksi Papua Uuden Guinean syrjäisiltä saarilta löytyneet Rattus detentus -rotta ja Varanus semotus -varaani, sekä Perun Amazoniasta löytynyt Clistopyga caramba -pistiäinen.
Uuden rottalajin löytyminen valittiin alkuvuodesta yhdysvaltalaisessa Discover-lehdessä vuoden 2016 sadan parhaimman tiedeuutisen joukkoon.
Pistiäislöytö nostettiin esiin lukuisten blogien lisäksi esimerkiksi The Daily Mail-lehden jutussa.
Varaanista ja rotasta raportoitiin puolestaan muun muassa Washington Postissa, The Guardianissa, The Telegraphissa ja El Mundossa.
"Tieteelle uusien lajien löytäminen ja nimeämien ovat pitkiä prosesseja", kertovat löydöt tehneet Valter Weijola ja Ilari E. Sääksjärvi Turun yliopistosta.
"Uusien lajilöytöjen takana saattaa olla esimerkiksi pitkiä tutkimusjaksoja maastossa, jolloin lajeja etsitään kaukana kotimaasta. Maastotöiden jälkeen alkaa muu tieteellinen työ, jonka aikana laji tutkitaan laboratoriossa, kuvataan, nimetään, luokitellaan ja julkaistaan kansainvälisissä tiedesarjoissa. Kovasta työstä huolimatta valtaosa uusista lajeista jää usein vain tiedeyhteisön tietoon."
Silloin tällöin uudet eläin- ja kasvilajit nousevat suosituiksi. Usein suosion takana ovat esimerkiksi uuden lajin erikoinen ulkonäkö, mielenkiintoinen käyttäytyminen tai merkityksellisyys ihmisen kannalta.
Perinteisesti suuren yleisön suosioon ovat nousseet esimerkiksi sukupuuttoon kuolleet ihmis- ja dinosauruslajit. Lisäksi huomiota ovat saaneet lajit, jotka on nimetty presidenttien, laulajien tai urheilutähtien mukaan.
Erikoisia eläinlajeja löytyy myös Suomesta.
Viime vuonna biodiversiteettiyksikön tutkijat Niclas Fritzén ja Sääksjärvi tutkivat suomalaista loispistiäislajia ja osoittivat sen huovuttavan hämähäkinseittiä huovutusneulaksi kehittyneen munanasettimensa avulla.
Erikoinen eläinlöytö nousi nopeasti esille kansainvälisessä mediassa ja uutisoitiin esimerkiksi Science-tiedelehden ja BBC:n nettisivuilla sekä The Scientist- ja The Atlantic- lehdissä.
"On hienoa, että lajilöydöt herättävät kiinnostusta myös suuressa yleisössä", Weijola ja Sääksjärvi sanovat.
"Se kiinnittää lukijoiden huomion siihen tosiasiaan, että tunnemme oman kotiplaneettamme vielä todella huonosti. Samanaikaisesti lajeja häviää ihmisen toimesta yhä kiihtyvällä vauhdilla. Kiinnostus erikoisia lajilöytöjä kohtaan lisää toivottavasti ihmisten intoa suojella uhanalaisia ekosysteemejä ja niiden asukkaita. Meille tutkijoille se on ehkä suurin toive pitkäkestoisen työpanoksen jälkeen."
Rattus detentus elää ainoastaan Papua-Uuden-Guinean syrjäisellä Manus-saarella.
Saareen eristäytyneestä rotasta on kehittynyt Uudessa-Guineassa ja Australiassa eläviä sukulaisiaan isompi, ja se onkin suurikokoisimpia Rattus-suvun edustajia maailmassa. Lajin elintavoista tiedetään hyvin vähän. Laji esiintyy harvalukuisena saaren sademetsissä.
Caramba-pistiäisen (Clistopyga caramba) takaruumiin kärki muistuttaa muurahaista – sillä on eräällä tavalla kaksi päätä.
Pistiäinen käyttää sitä todennäköisesti pelotellakseen pois muniaan suojelevia hämähäkkiemoja. Valkoinen takaruumiin tyvi ”irrottaa” muurahaista muistuttavan osan visuaalisesti muusta pistiäisestä. Hämähäkin lähdettyä pakoon, caramba-pistiäinen loisii sen munat.
Laji tunnetaan ainoastaan Perun Amazonian ja Andien väliseltä vuorovaikutusvyöhykkeeltä.
Lajinimi caramba viittaa espanjankieliseen huudahdukseen ”Ay caramba!”. Se kuvaa hyvin tutkijoiden tunteita lajin löytöhetkellä.
Mussau-saarella kotoperäinen sinihäntävaraani (Varanus semotus) on isokokoinen, älykäs ja aktiivinen lisko joka toimii syrjäisen saaren huippupetona.
Laji kuuluu Tyynenmeren varaaneihin, jotka ovat huonoimmin tunnettuja maalla eläviä suurikokoisia selkärankaisia. Useimmat lajit ovat hyvin salaperäisiä ja elävät vaikeakulkuisilla alueilla Uudessa-Guineassa, Molukeissa ja Salomonsaarilla.
Juttu perustuu Turun yliopiston tiedotteeseen. Eläinkuvat: Ilari E. Sääksjärvi ja Valter Weijola
Tässä on taas yksi merkki siitä, että maailman sääkirjat ovat hieman sekaisin: Maailman ilmatieteen järjestö kertoo, että todennäköisyys uuden, yllättävän nopeasti tulevan El Niño -ilmiön alkamiselle jo tänä vuonna on varsin suuri.
Tuorein El Niño oli vasta noin vuosi sitten, vuoden 2015 lopussa ja 2016 alussa, jolloin se oli varsin voimakas.
El Niño on Tyynellä valtamerellä tapahtuva sääilmiö, joka puskee lämmintä vettä meren pinnalla meren itäosiin, eli Etelä- ja Pohjois-Amerikan länsiosien rannikkoalueille.
Normaalisti se saa aikaan lähinnä paikallisia äärisääilmiöitä (rankkasateita ja kuivuutta) Amerikoissa, Kaakkois-Aasiassa ja muualla lähiseuduilla Tyynen valtameren ympäristössä, mutta tosinaan vaikutukset ovat myös maailmanlaajuisia.
Etenkin viime kerralla El Niño sai meteorologit ja ilmastontutkijat hämmennyksiin kautta maailman. Se myös nosti viime vuoden mittaushistorian kuumimmaksi ja sille annettiinkin nimi "Super El Niño".
Normaalisti ilmiö toistuu 3-4 vuoden välein, mutta vaihtelua on kahden ja seitsemän vuoden välillä. Hyvin harvoin kuitenkaan ilmiö on toistumassa näin pikaisesti kuin tällä hetkellä. Superia on siis tiedossa tässäkin.
Tyypillisesti El Niñojen välissä on päinvastaisia ilmiöitä tuottava La Niña, mutta tällä kerralla se näyttää tapahtuneen vain lievänä ja nopeasti nyt tammikuussa. Ilmiö oli niin pieni ja nopea, että BBC:n mukaan sille puolestaan annettiin jo nimi "La Nada" (espanjaksi “ei mitään”).
WMO:n tiedote kertoo, että ennusteiden mukaan jotakuinkin normaaliolot pysyvät kevään ajan, mutta toukokuun jälkeen todennäköisyys uuden El Niñon kehittymiselle alkaa nousta. Todennäköisyys on luokkaa 35-40%.
Vaikka myös WMO muistuttaa siitä, etteivät El Niño tai La Niña ole ainoita ilmastoon vaikuttavia tekijöitä, ovat ne kuitenkin osaltaan merkkejä ilmaston muuttumisesta ja vaikuttavat osaltaan myös maailmanlaajuisiin keskilämpötiloihin.
Onkin siis varsin todennäköistä, että ennnätyskuuma vuosi 2016 tulee näkemään pian voittajansa ja koko maailma on menossa kohti kuumempaa.
Otsikkokuva: Maailman merien pintalämpötila 22. helmikuuta 2016 Jason3- satelliitin mittaamana (Nasa/CNES)
Lapinlehmiä on enää hyvin vähän. Nyt niiden maidon tuotannon selvittäminen uudessa hankkeessa, jonka bonuksena saatetaan kehittää uusi terveystuote: lapinlehmän supermaito.
Lapinlehmä, eli pohjoissuomenkarja on Lapin maakunnan oma karjarotu, kertoo Lapin yliopiston tiedote.
Kyseessä on uhanalainen alkuperäisrotu, jonka lisääntyviä yksilöitä on koko maailmassa vain noin tuhat. Siksipä toimet rodun säilyttämiseksi ovat paikallaan.
Yksi näistä on Lapin yliopiston Arktisessa keskuksessa on helmikuun alussa käynnistynyt hanke, jossa kartoitetaan lapinlehmän maidon tuotannon potentiaalia, määrää ja maantieteellistä jakautumista.
Lisäksi selvitetään, miten rodun maitoa ja sen hyviä ominaisuuksia voidaan hyödyntää nykyistä laajemmin.
Lapinlehmän maidon käytön lisääntyminen edesauttaa rodun elpymistä.
Pohjoissuomenkarjan maidon omaleimaisuuden hyödyntäminen (LAPPARI) - hankkeen tavoitteena on koota toimijaverkosto ja kartoittaa toimintamallia, joka tukee lapinlehmän maidon tuotantoa, jatkojalostusta ja käyttöä.
Hankkeen vetäjät toivovat yhteydenottoja kaikilta lapinlehmien omistajilta ja maidon jatkojalostuksesta kiinnostuneilta yrityksiltä, jotta lehmärodun ja sen maidontuotannon nykytilanne voitaisiin selvittää mahdollisimman kattavasti.
Soittoja ja sähköposteja voi lähettää hankkeen johtajalle, yliopistotutkija Päivi Soppelalle (040 013 8805, paivi.soppela(at)ulapland.fi) tai projektikoordinaattori Anne Tuomivaaralle (040 484 4160, anne.tuomivaara(at)ulapland.fi).
Kartoitushankkeessa selvitetään lisäksi sitä, voisiko Lapin kasvava matkailuelinkeino hyödyntää lapinlehmän omaleimaista maitoa ja siitä tehtyjä jalosteita sekä samalla viedä eteenpäin kulttuurihistoriallisesti arvokkaan paikallisen eläinrodun tarinaa.
Hankkeen pidemmän tähtäimen tavoitteena on tukea Lapin maatilojen lähiruokatuotantoa ja jalostusastetta sekä sitä kautta parantaa maitotilojen kannattavuutta.
Lapinlehmä tuottaa korkealaatuista maitoa, joka on valtarotujen karjan maitoa rasvaisempaa ja jonka rasvahappokoostumus on ihmisen ravitsemuksen kannalta edullisempaa. Lapinlehmän maitoa tuotetaan maakunnassa ja lähialueilla jonkin verran, mutta sitä ei vielä erikseen kerätä eikä jatkojalosteta myytäviksi tuotteiksi.
Teksti perustuu Lapin yliopiston tiedotteeseen. Otsikkokuva: Anne Tuomivaara/Arktinen keskus
Iso emo tuottaa todennäköisemmin parempia jälkeläisiä, ainakin kun kyse on suomalaisista petokaloista.
Helsingin yliopiston ja Luonnonvarakeskuksen yhteisen Kestävän kalastuksen periaatteet -hankkeen eräs lopputulos on yllättävä: ahvenen, hauen ja kuhan jälkeläisten laatu paranee emokalan koon kasvaessa.
Tehokas kalastus muuttaa kalakannan kokorakennetta ja koko vesiekosysteemin toimintaa. Ihminen voi kuitenkin omilla toimillaan vaikuttaa kalanpoikasten ominaisuuksiin, sillä kalastuspaineen säätelyllä voidaan vaikuttaa kalakantojen rakenteeseen.
Ahvenella voimakas kalastus heikensi kudettujen mätijyvien laatua, koska isot emot vähenivät ja naaraat tulivat sukukypsiksi aikaisempaa nuorempina ja pienempinä.
Tämän lisäksi mätimunat olivat pienempiä naaraiden kokoon nähden kuin ennen kalastusta.
"Hälyttävää on myös, että kalastus voi aiheuttaa kalakannoissa myös perinnöllisiä muutoksia, jos vain tietyn tyyppiset kalat pääsevät lisääntymään", kertoo professori Hannu Lehtonen Helsingin yliopiston ympäristötieteiden laitokselta.
Hauen kohdalla kalastus lisäsi jäljellä olevien haukien saatavilla olevaa ravintomäärää, ja suuret haukiemot tuottivat aikaisempaa painavampia mätimunia. Isojen emojen määrä kuitenkin väheni kalastuksen myötä hauellakin.
"Voimakas alamitalla säädelty kalastus voi hävittää isot emokalat jo neljässä vuodessa", toteaa Lehtonen.
Haukikannan tiheys, biomassa sekä kokorakenne säilyivät paremmin välimittasäätelyllä, jossa kalastettiin vain 40 - 65 -senttisiä haukia.
Tutkimuksen yhtenä johtopäätöksenä on, että kalastuspaineen säätelyllä voidaan vaikuttaa kalakantojen rakenteeseen.
Lehtosen mukaan pelkkä alamittoihin perustuva säätely ei aina ole se kestävin ratkaisu, vaan kalakannan ominaisuudet on myös huomioitava.
Esimerkiksi nopeakasvuisilla kuhakannoilla 50 cm:n alamitta on perusteltu.
Voimakkaassa kalastuspaineessa välimittakaan ei tuo ratkaisua siihen yleiseen ongelmaan, että pienenä kutevat kalat saavat eniten poikasia ja sukukypsyyskoko tämän takia ennen pitkää alenee johtaen kalakantojen heikentyneeseen tuottavuuteen.
Hankkeessa havaittiin, että vesien tummuminen voi muuttaa lajien välisiä kilpailusuhteita. Tumma vesi vaikeuttaa ahventen siirtymistä kalaravintoon ja haittaa saalistusta.
Tästä syystä kalat jäävät keskimääräistä pienikokoisemmiksi. Kirkkaissa vesissä ahvenet ovat aktiivisempia ja tehokkaampia eläinplanktonin syöjiä kuin särki. Näkyvyydeltään heikoissa vesissä ahven sen sijaan häviää särjelle ravintokilpailussa.
Ilmastonmuutos lämmittää ja tummentaa järvivesiä.
Naaraiden herkkyys heikentyneille olosuhteille tai muille häiriöille ympäristössä voi kertautua edelleen kalakantoihin, sillä suuret naaraat tuottavat eniten ja parhaiten selviytyviä poikasia. Naaraat ovat myös koiraita herkempiä ympäristöpaineille kuten veden samenemiselle, lämpötilan nousulle ja kalastukselle.
Kalastuksen kohdistuessa isoihin ahveniin suurikokoiset pohjaeläimet runsastuivat huomattavasti.
Pieniä ahvenia poistettaessa pohjaeläinyhteisö pysyi sen sijaan melko vakaana. Eläinplanktonyhteisössä tapahtuneet muutokset olivat enemmän riippuvaisia ahventen käyttäytymisestä ja eläinplanktonyhteisön sisäisestä dynamiikasta kuin ahventen määrästä.
"Kalastuksen aiheuttamat muutokset ravintoketjuissa voivatkin olla odottamattomia", summaa Lehtonen.
Artikkeli on Helsingin yliopiston tiedote.
Copyright © 2012-2026 Tiedetuubi - All rights reserved