Kotieläinten lanta on merkittävin ravinteikas sivuvirta Suomessa ja koko Itämeren alueella. 

Ravinteiden kierrätystä kehitetään niin kiertotalouden edistämiseksi kuin vesistö- ja ilmapäästöjen vähentämiseksi. Kansainvälisestä yhteistyöstä on hyötyä arvokkaiden ravinteiden hyödyntämisessä ja päästöjen vähentämisessä.

Lannan hyötykäytön tehostamiseksi täytyy viranomaisilla ja muilla toimijoilla olla käytössään täsmällinen tieto lannan määristä ja ominaisuuksista. Tietoa lannasta tarvitaan esimerkiksi kansallisten ja kansainvälisten velvoitteiden tasapuolisessa taakanjaossa.

Nykyisellään yhtenäistä ohjeistusta kansallisen lantatiedon keruulle ei ole olemassa. Lokakuussa 2017 käynnistyneessä kansainvälisessä MANURE STANDARDS -hankkeessa tietovajetta paikataan. Hankkeessa luodaan yhteiset ohjeet lantatiedon keruulle kaikkiin Itämeren valtioihin.

Normilannasta tietoa moneen käyttöön

Suomessa lantatietoa tuotetaan kahdella tavalla: tilakohtaisista lantanäytteistä tehtävillä analyyseillä sekä Suomen normilanta -järjestelmän avulla. Viimeksi mainittu on Luonnonvarakeskuksen (Luke) ja Suomen ympäristökeskuksen (SYKE) yhteinen työkalu kattavan lantatiedon tuottamiseen.

Suomen normilanta -järjestelmä tuottaa lantatiedot päätöksenteon tarpeisiin. Se laskee Suomen kotieläintuotannon lantojen määrän ja ominaisuudet eläinryhmittäin ja lantatyypeittäin.

Tieto saadaan eritetylle sonnalle ja virtsalle sekä eläinsuojasta poistetulle ja peltoon levitettävälle lannalle eläinpaikkaa tai tarkasteltavaa aluetta kohti. Tuotetun lannan määrän lisäksi tuloksena ovat lannan kuiva-aineen, orgaanisen aineen, kokonais- ja liukoisen typen, kokonaisfosforin sekä kokonaiskaliumin määrät ja pitoisuudet.

Normilanta-järjestelmästä saatavia tietoja käytetään jo ilman epäpuhtauksien päästöinventaarioissa ja käyttöä ollaan laajentamassa esimerkiksi ravinnetaseiden laskentaan.

Normilanta tuottaa lantatiedon myös Suomen biomassavarannot kartalle kokoavaan Biomassa-atlakseen sekä Ravinnelaskuriin, ensi vuonna julkaistavaan alueellisten ravinnekiertojen suunnittelun viranomaistyökaluun.

MANURE STANDARDS harmonisoi Itämeren alueen lantatiedot

Itämeren alueella lantatiedon keruun menetelmiä on nykyisellään lähes yhtä monta kuin maitakin. Ongelman ratkaisemiseksi Itämeren suojelukomission (HELCOM) jäsenmaat ovat asettaneet  tavoitteeksi luoda kansalliset lannan ravinnesisältöjen standardit ja yhteiset ohjeet niiden käytölle. Tätä tavoitetta toteuttamaan käynnistettiin MANURE STANDARDS -hanke.

Hankkeessa kehitetään ohjeet lantatiedon keruuseen lanta-analyyseillä ja lannankäsittelykyselyillä. Lisäksi luodaan yhteinen pohja lantalaskennalle. Näiden tuottaman uuden lantatiedon vaikutuksia arvioidaan ravinnekiertojen tehokkuuden, päästöjen ja tilojen talouden kannalta. Lisäksi laaditaan suunnitelma ohjeiden käyttöönottamiseksi Itämeren maissa.

MANURE STANDARDS -hankkeen koordinaattorina toimii Luonnonvarakeskus ja partnereita on kaikista Itämeren alueen yhdeksästä maasta. Työhön osallistuu kunkin osallistujamaan virallisesta lantatiedosta vastaavia tahoja, HELCOM sekä tuottaja- ja neuvontajärjestöjä.

Suomesta hankkeessa on Luken lisäksi mukana SYKE ja Maa- ja metsätaloustuottajien keskusliitto MTK ry. Kaksivuotinen hanke saa rahoituksensa EU:n Itämeriohjelmasta.  

Teksti on lähes suoraan Suomen ympäristökeskuksen tiedotteesta.

Suomen luonnossa liikkuu runsas joukko hyönteisharrastajia kamerat, haavit, ynnä muut pyydysvälineet mukanaan.

Tämä vapaaehtoisporukka tuottaa vuosittain valtavan määrän havaintoaineistoa hyönteisten runsaudesta ja luonnossa tapahtuvista muutoksista. Suomen hyönteislajisto on voimakkaassa muutoksessa, mutta aktiivisten harrastajien ansiosta se tunnetaan poikkeuksellisen hyvin.

"Viime vuosina vastaan on tullut yhä useammin eteläisiä lajeja, joita ei näillä leveysasteilla ole totuttu näkemään", kertoo Turun yliopiston biodiversiteettiyksikön tutkija Samuli Lehtonen.

"Nopeasti lisääntyvät ja leviävät hyönteiset ovatkin ilmastonmuutoksen ensiairuita. Aktiivinen keräily mahdollistaa muutoksen seuraamisen reaaliajassa."

Vuodesta 2011 alkaen perhosharrastajat eri puolilla Etelä-Suomea ovat havainneet tyypillisesti metsissä viihtyvää virnaperhosta yhä runsaammin lajille oudoista paikoista, kuten pelloilta ja avoimilta joutomailta.

Tämä herätti epäilyn, että Keski-Euroopan avomailla viihtyvä ja vasta parikymmentä vuotta sitten omaksi lajikseen tunnistettu peltovirnaperhonen on levinnyt Suomeen. 

"Nämä kaksi virnaperhoslajia ovat malliesimerkki niin sanotuista kryptisistä lajeista, joita ei voi varmuudella erottaa toisistaan ulkonäön, vaan ainoastaan DNA:n perusteella", Lehtonen toteaa.

Turkulaistutkijat lähtivät selvittämään tavoiltaan poikkeavien virnaperhosten identiteettiä DNA-laboratoriossa. Tutkimuksia varten harrastajat keräsivät kymmeniä virnaperhosnäytteitä eri puolilta Etelä-Suomea. Entomologisk Tidskrift -lehdessä julkaistu tutkimus paljasti, että eteläinen peltovirnaperhonen esiintyy koko etelärannikon leveydeltä Ahvenanmaalta Itä-Suomeen asti.

Harrastajat paljastivat hyönteisten massakadon

Viime vuonna uutisoitiin Living Planet -indeksin osoittavan maailman selkärankaisten eläinten yksilömäärien puolittuneen 1970-luvulta tähän päivään tultaessa. Paraikaa maailmaa kuohuttaa ehkä vielä hälyttävämpi tutkimus, jonka mukaan hyönteisten lukumäärä on romahtanut katastrofaaliset 76 prosenttia viimeisten 25 vuoden aikana. 

Ekologisen maailmanlopun merkiksikin tulkittu hyönteisten katoaminen olisi jäänyt huomaamatta ilman vapaaehtoisten hyönteisharrastajien pitkäaikaiseen keräilyyn perustuvia havaintosarjoja.

"Nämä tutkimukset osoittavat tavallisten hyönteisharrastajien keräämien aineistojen korvaamattoman arvon ympäristömuutosten seurannassa ja luonnonsuojelussa", toteaa Åbo Akademin eläinkokoelmista vastaava museomestari Anssi Teräs.

*

Juttu on Turun yliopiston tiedote hieman edioituna.

Haahka on ulkosaariston ikoninen ja suuri sorsalintu, joka tunnetaan lähinnä pehmeistä untuvistaan sekä (Ruotsinlaivaltakin bongattavista) suurista yksilömääristä. Vähemmän tunnettua on, että haahkat syövät pääasiassa sinisimpukoita - kuorineen päivineen, sillä linnut murskaavat kuoret lihasmahassaan.

Turun ulkosaariston haahkakanta on pienentynyt noin 95 % viimeisten 25 vuoden aikana. Vuositasolla hupeneminen on ollut vajaat 15 %. Lähempänä mannerta tilanne ei ole ollut yhtä dramaattinen, mutta kannat ovat silti laskeneet. Haahkojen määrä koko Suomessa on alle puolet (noin 40 %) 1990-luvun huippuvuosista.

Monitoimimurtaja Nordica puski läpi Luoteisväylän heinäkuun aikana.

Alus lähti Kanadan Vancouverista heinäkuun 5. päivä ja saapui Grönlannin Nuukiin 29. heinäkuuta. Kyseessä ei ole suinkaan ensimmäinen kerta, kun laivalla on ajettu Tyyneltämereltä Pohjois-Amerikan pohjoispuolitse Kanadan arktisen saariston läpi Atlantille, mutta suomalaisvoimin tehty tutkimusmatka on aikaisin koskaan tehty Louteisväylän purjehtiminen – normaalisti reitti on kulkukelpoinen vasta myöhemmin kesällä.

Se, että Nordica onnistui matkassaan, johtuu tietysti laivasta ja sen erinomaisesta miehistöstä, mutta ilmastonmuutos avusti matkaa huomattavasti.

Kyseessä on monitoimimurtaja Nordican toinen matka halki Luoteisväylän ja se tehtiin yhteistyössä Kanadan rannikkovartioston, Kanadan liikenneministeriön sekä paikallisten toimijoiden sekä yhtiöiden kanssa.

Jääkausi oli muutosten ja mullistusten aikaa koko Euroopassa, myös kaukana itse jäätiköistä. Eräs huimimmista esimerkeistä oli jättimäinen Le fleuve Manche tai Channel River, suomeksi käännettynä Kanaalijoki.

Atlanttiin laskevan jättijoen suu sijaitsi maakaistaleella Ranskan Bretagnen länsipuolella, nykyisen Englannin kanaalin suun tienoilla. Pisimmillään sinne virtasi vettä ainakin 2500 kilometrin päästä idästä.

Joki oli tiettävästi suurin, mitä Euraasiassa on ikinä virrannut.

Tuore ja kattava mallinnus osoittaa Le fleuve Manchen valuma-alueen olleen suunnilleen saman kokoinen kuin nykyisellä Mississippillä Pohjois-Amerikassa. Kaikki vedet aina Britanniasta Länsi-Venäjälle ja Lapista Alpeille virtasivat mereen samaa uomaa pitkin.

Mallinnus vastaa hyvin geologisia havaintoja. Tutkimuksessa perehdyttiin eritoten siihen, millaisia vaikutuksia jäätikön vetäytymisellä ja sulamisvesillä aikoinaan oli. Tuloksista saadaan myös osviittaa siitä, mitä nykyisten jäätiköiden sulaessa saattaa joskus vielä tapahtua. Mallia on jo käytetty hyväksi käytännössä muillakin aloilla, esimerkiksi jättimäisten metaanipurkausten tulkinnassa.

Suomen luonnossa luikertelee kolmenlaisia käärmeitä. Jokaisella on oma saalistustapansa.

Hyvin harvinainen kangaskäärme (ent. kanervakäärme, Coronella austriaca) tappaa saaliinsa kuristamalla ja popsii sen vasta tukehtuneena. Kyykäärme (Vipera berus) taas antaa myrkkynsä tehdä likaisen työn ja syö ateriansa kuolleena tai vähintään lamautuneena. Kyy on maamme ainoa todella myrkyllinen eläin ja maailman pohjoisimmas levinnyt käärmelaji. Rantakäärme (ent. tarhakäärme, Natrix natrix) on kangaskäärmeen lailla myrkytön. Se nielee ruokansa yleensä saman tien kiinni saatuaan – elävänä ja sätkivänä.

Lisäksi joku saattaa joskus epähuomiossa luulla jalatonta vaskitsa-liskoammekin (Anguis fragilis) käärmeeksi. Sen vanha nimitys "vaskikäärme" viittaa samankaltaisuuteen käärmeiden kanssa. Englanninkielinen nimi slow worm eli "hidas mato" tosin on paljon kuvaavampi, otuksen liikkumisnopeuden ja kaivautuvan käytöksen vuoksi.

Biomassa-atlaksesta voidaan hakea tietoa maankäytöstä, metsävaroista, hakkuiden sivuvirroista, peltokasvien tuotannosta, lannoista sekä teollisuuden ja yhdyskuntien biohajoavista jätteistä ja lietteistä.

Paikkatiedot löytyvät atlaksesta neliökilometrin tarkkuudella.

Tietoja voidaan käyttää esimerkiksi investointien ja raaka-ainehankintojen suunnitteluun sekä ympäristö- ja energiapolitiikan tueksi. Tai ihan hyvin vuoksi: atlaksen selaaminen on varsin viihdyttävää (ainakin jos on hieman vinksahtanut, kuten Tiedetuubin toimitus).

Esimerkiksi otsikkokuvassa on perunan viljelyalat Suomessa.

Verkkopalvelun lähtötiedot tulevat useasta eri tietokannasta.

"Nyt käyttäjä voi laskea kartalta rajaamaltaan alueelta esimerkiksi erilaisten biomassojen määriä ja sijaintia sekä tarkastella biomassojen käyttömahdollisuuksia ja -rajoituksia yhdistelemällä eri aineistoja", kertoo projektipäällikkönä toimiva tutkija Eeva Lehtonen Luonnonvarakeskuksesta.

Käyttäjäkunnan tarpeita selvitettiin laajan kyselytutkimuksen avulla vuonna 2014 ennen palvelun rakentamista. Ennen verkkopalvelun laajempaa käyttöönottoa sitä testattiin yhdessä käyttäjien kanssa kevättalvella 2017.

Yksi palvelun testaajista oli Mari Tuomaala Gasum Oy:stä. Hän koekäytti Biomassa-atlasta hakiessaan tietoja biokaasuntuotantoon soveltuvista biomassoista ja arvostaa myös ”yhden luukun” periaatetta.

"Aikaisemmin tietoja on pitänyt yhdistellä eri lähteistä ja konsulteilta. Biomassa-atlas on hieno parannus. Se nopeuttaa tietojen kokoamista merkittävästi", Tuomaala toteaa.

Biomassa-atlas kasvaa ja kehittyy

Eeva Lehtonen lupaa, että Biomassa-atlakseen lisätään uutta tietoa sitä mukaa, kun aineistot kehittyvät tai uusia käyttäjätarpeita ilmenee. Suunnitelmissa on muun muassa tuoda palveluun uusia biomassoja kuten peltobiomassoja sivuvirtoineen ja uusia lantajakeita sekä lisätä laskenta- ja mallintamisominaisuuksia.

Biomassa-atlas on monen toimijan yhteisponnistus, ja sitä on rakennettu tiedonkäyttäjien tarpeet huomioiden.

Palvelun rakentamista ja jatkokehitystä rahoittaa maa- ja metsätalousministeriö, tietosisällöstä ovat vastanneet Luonnonvarakeskuksen, Suomen ympäristökeskuksen, Tapio Oy:n sekä Itä-Suomen ja Vaasan yliopistojen asiantuntijat.

Linkki: Biomassa-atlas.

Juttu perustuu Luonnonvarakeskuksen tiedotteeseen.

Tervapääskyn on kauan oletettu olevan se kaikkein vauhdikkain lentäjä, sillä sen suurin mitattu nopeus on huimat 112 kilometriä tunnissa. Pikkupyrstökiitäjä, tervapääskyn aasialaisserkku, saattaa olla hitusen nopeampi, mutta pitäviä mittauksia ei tiettävästi ole tehty.

On kuitenkin muutama eläin, joka pääsee siivillään näiden kiitäjälintujen rinnalle – ja ohikin. Linnut jäävät nopeuskisan kolmanneksi.

Hyönteisten joukosta löytyy ainakin yksi haastaja, ja se pääsee hopeasijalle. Paarmoihin kuuluvan Hybomitra hinei -lajin urosten on raportoitu pinkaisevan naaraiden perään jopa 145 km/t pyrähdyksellä. Hyönteisten nopeuksiin ei juuri ole perehdytty, joten niiden joukosta saattaa löytyä vielä hurjapäisempiäkin lentäjiä.

Tämänhetkinen maailmanennätyksen haltija on meille paljon läheisempää sukua kuin edelliset. Kullan ottaa lepakko.

Eläimen nimi on Kuphus polythalmia ja sen tieteellinen historia on varsin monipolvinen. Otus tunnistettiin jo 250 vuotta sitten, mutta itse eläintä päästiin tutkimaan vasta 2010.

Carl von Linné nimesi eläimen vuonna 1758 ja luokitteli sen putkimadoksi. Kohta huomattiin, että kyse taitaakin olla jostain laivamadon kaltaisesta, mutta paljon sellaista suuremmasta otuksesta. Kaikki tulkinnat perustuivat kuitenkin vain Kaakkois-Aasian rannoille huuhtoutuneisiin kalkkikuoriin, eikä niiden sisällä eläneestä eläimestä ollut tietoakaan. Vielä 1940-luvullakin samoja kuoria onnistuttiiin tulkitsemaan vielä kerran, tällä kertaa dinosauruksen hampaiksi. Väärinkäsitys korjattiin onneksi pian.

Filippiineillä itse eläimet on kuitenkin tunnettu jo pitkään. Ne elelevät mangrovemetsien laitamilen matalasta merivedessä. Juuri tämän tuntemuksen myötä myös tutkijat pääsivät niihin viimein käsiksi.

Mikä eläin siis on kyseessä?

Laivamadot eivät nimestään huolimatta ole matoja, vaan erikoistuneita simpukoita. Niiden kuori on surkastunut eräänlaisiksi jyrsiviksi leuoiksi, joilla ne syövät koloja vedessä hajoavaan puuhun. Joitain lajeja esiintyy jo Itämeressäkin, mikä tietää huonoja aikoja seudulla muutoin hyvin säilyneille puulaivojen hylyille.

Kuphus polythalmia on jättiläislaivamato (vapaa suomennos), ja hyvin erilainen kuin lähimmät sukulaisensa. Se on kokonaan kuoren ympäröimä, elää pohjamudassa eikä hajoavassa puussa, eikä otus luultavasti syö yhtään mitään. Näin kertoo eläintä ensimmäisenä kuvaillut tuore tutkimus.

Jättiläislaivamato on kaikista simpukoista pisin, reilusti puolitoistametrinen – eli juuri ja juuri pidempi kuin 200-kiloiseksi kasvava jättiläissimpukka.

Tyypillisimmillään Kuphus polythalmian kuori on hieman yli metrin ja näyttää lähinnä muhkuraiselta norsun syöksyhampaalta. Se on laivamadoista ainoa, joka kaivautuu hajoavan puun sijaan pohjasedimentteihin. Normaali asento kuorelle on tukevasti pystyssä, ja siitä näkyykin pohjamudan pinnalla vain muutaman sentin levyinen avoin pää. Putken sisällä elävä eläin ottaa sen kautta veden kiduksiinsa. Loppu kuoresta on syvällä mudassa, yli 10-senttinen paksumpi umpinainen pää kaikkein alimmaisena.

Campi Flegrei on suuri, mutta paikan päällä varsin huomaamaton tulivuori. Se ei itse asiassa edes ole vuori, vaan pari sisäkkäistä loivareunaista kalderaa (eli romahduksessa syntynyttä kattilalaaksoa). Laakson alueelta löytyy useita purkausaukkoja - joista useat sitten näyttävät omilta pieniltä vuoriltaan. Vuorten laella on vielä näihin yksittäisiin pihauksiin liittyviä pienempiä kalderoita.

Campi Flegrei on vähintäänkin 160 000 vuoden ikäinen. Se on purkautunut 1000–50 000 vuoden välein varsin voimakkaasti (räjähtävyystaso VEI 6–7). Näiden isojen räjähdysten väliin mahtuu lukuisia maltillisempia purkauksia.

Vuoren iäksi sanotaan kuitenkin monissa lähteissä vain 40 000 vuotta. Tuolloin nimittäin sattui vuoren kaikkein suurin tunnettu ja myös tuhoisin purkaus. Sen tuottamat kerrokset peittivät ja/tai tuhosivat suurimman osan vanhemmista jäljistä.