Monet vaihtolämpöiset, mm. eräät arktiset kalalajit, alijäähtyvät toisella tapaa.

”Niin sanotut anti-freezeproteiinit eristävät jääkiteen solun sisällä niin, ettei se pääse kasvamaan.”

Jäänestoaineet puolestaan alentavat solun jäätymispistettä. Niitä käyttävät ennen kaikkea hyönteiset. Glykolin tyyppisten aineiden ansiosta jäätymispiste voi olla jopa alle −30°C; kylmänhorroksessa olevan perhosen lämpötila on sama kuin ympäristön, mutta jos lämpötila laskee vähänkin kriittisen rajan alle, solut jäätyvät ja rikkoutuvat.

Solunesteen jäätymispiste alenee myös väkevöittämällä, poistamalla siitä vettä. Näin esimerkiksi kyy pystyy talvehtimaan paikassa, jossa sen lämpötila laskee nollan alapuolelle.

Toisinaan väkevöityminen liittyy hallittuun jäätymiseen, ja myös jäänestoaineiden ja alijäähtymisen yhdistelmiä esiintyy.

Pikkunisäkkäät pysyvät aktiivisina hangen alla

Vaihtolämpöisten, ympäristön lämpötilaa seurailevien eläinten horrosta sanotaan kylmänhorrokseksi. Tasalämpöisillä eläimillä eli nisäkkäillä ja linnuilla taas esiintyy talvihorrosta, jossa aineenvaihdunnan taso ja ruumiinlämpö eivät laske yhtä dramaattisesti.

Talvihorros on säädellympää. Jos ruumiinlämpö uhkaa painua alle jäätymispisteen, elimistössä käynnistyvät tämän estävät reaktiot.

”Ulkoisiin ärsykkeisiin eläin ei yleensä reagoi. Se ei liiku, syö tai ulosta, mutta lämmittää itsensä muutaman viikon välein normaalilämpötilaan. Yksi teoria on, että horros kerryttää univelkaa ja eläimen on pakko ’herätä nukkumaan’. Talvihorrostavia nisäkkäitä on Suomessa kuitenkin hyvin vähän: siili, tammihiiri, koivuhiiri, lepakot.”

Moni nisäkäs on talvisaikaan aktiivinen.

”Esimerkiksi kärppä majailee onkaloissa, ja lumen alla elää pikkunisäkkäitä, jotka eivät altistu koville pakkasille. Mutta vaikka asiaa ei ole tutkittu, veikkaan että myyrillä ja päästäisillä esiintyy lyhytaikaista horrosta”, Hohtola sanoo.

Talvihorroksella on monia muotoja. Kesto vaihtelee ja venyy jopa puoleen vuoteen. Arktinen maaorava pudottaa lämpötilansa hieman nollan alapuolelle. Toisessa ääripäässä on karhun talviuni.

”Ruumiinlämpö laskee vain muutaman asteen, aineenvaihdunta ja syke suhteessa enemmän. Karhu kääntyilee pesässään, emo myös synnyttää siellä. Lisäksi se reagoi ympäristöönsä, kuten tietävät metsästäjät, jotka saavat pesästä kimppuunsa pirun vihaisen karhun. Mäyrällä ja supikoiralla esiintyy samantapaista talviunta.”

Nimeämisestä kerrottiin tuoreimmassa Zookeys -julkaisussa, missä on Nazarin artikkeli Review of Neopalpa Povolný, 1998 with description of a new species from California and Baja California, Mexico (Lepidoptera, Gelechiidae).

Siinä kerrotaan, että kyseessä on tsekkientomologi Dalibor Povolnýn vuonna 1998 kuvaama Neopalpa -sukuun kuuluva koi, joita hän löysi kaksi kappaetta Santa Catalinan saarelta.

Näiden urospuolisten yksilöiden lisäksi kolmas, nyt naaras, löydettiin vuonna 2011, ja se todettiin DNA-testillä samaksi lajiksi, mutta ne eivät täsmänneet ulkoisesti muiden tunnettujen Gnorimoscheminien kanssa. Muun muassa niiden sukuelimet olivat erilaisia.

Niinpä kyseessä oli uusi laji, ja sille piti löytää oma nimi. Ja Neopalpa donaldtrumpi on kieltämättä aika osuva – ja ajankohtainen.

Pelkkä lämpeneminen ei ole ongelmana, vaan myös äärimmäisten sääilmiöiden yleistyminen ja siihen liittyen jäätiköiden sulaminen sekä meren pinnan nouseminen. Näistä koituu C3S:n mukaan lähiaikoina miljardien eurojen ylimääräiset kustannukset vuosittain.

“Lämpötila kiinteän maan ja merten päällä nousee, maailman merijään pinta-ala pienenee, jäätiköiden tilavuus ja lumipeite kutistuvat”, luettelee Euroopan keskipitkän ajanjakson sääennustekeskuksen Copernicus-palveluiden johtaja Juan Garcés de Marcilla jo nähtävissä olevia seurauksia.

“Sadetta tuovat sääsysteemit ovat muuttumassa ja ilmastoon liittyvät äärimmäisyydet, kuten kovat helteet, tulvat ja kuivuudet lisääntyvät.”

Viime vuonna lämpötiloihin vaikutti etenkin alkuvuodesta vielä voimissaan ollut El Niño -ilmiö, mutta päinvastoin kuin tavallisesti, lämpötilat eivät alkaneet pudota ilmiön heikennyttyä. Todennäköisesti pohjoisen ja eteläisen napa-alueen ennätyksellisen vähäinen merijää on vaikuttanut asiaan.

Las­ken­ta pal­jas­taa muu­tok­set

Harrastajien havainnot ovat paljastaneet suuria muutoksia Suomen talvisessa linnustossa. Yleisellä tasolla monipuolistunut linnusto pitää sisällään niin häviäjiä kuin voittajia.

Esimerkiksi metsäkanalinnut ja hömö- ja töyhtötiainen ovat vähentyneet voimakkaasti vanhojen metsien vähenemisen myötä. Talviruokinta on auttanut taajamissa viihtyviä lajeja, kuten sinitiaista ja pikkuvarpusta, ilmaston lämpeneminen puolestaan vesilintujen talvehtimista Suomessa.

Meri- ja järvialueiden jäättömän ajan pidetessä esimerkiksi yhä useampi telkkä, tukkasotka ja isokoskelo talvehtii maassamme.  

"Kuluvan vuoden jo saapuneiden laskentatulosten perusteella esimerkiksi isolepinkäisiä, isokäpylintuja ja tundraurpiaisia on nyt selkeästi normaalia runsaammin", kertoo Luomuksen tutkijatohtori Päivi Sirkiä.

"Varpusen ja hömötiaisen kannan pitkä alamäki sen sijaan näyttää jatkuvan". 

Laskentojen valopilkuksi näyttää nousevan lapinharakaksikin kutsuttu isolepinkäinen, jolla tämänhetkisen tilastoinnin perusteella on tulossa ennätysvuosi.

Ryhmähenki tuo jat­ku­vuutta

Eräs talvilintulaskentojen suosion salaisuus lienee sosiaalisuus. Laskennat voidaan suorittaa pienissä ryhmissä, jolloin kokeneet laskijat voivat kouluttaa aloittelijoita mukaan. Jatkuvuus on tärkeää, jotta linnuston muutoksia voidaan ymmärtää myös tulevaisuudessa.

Pitkien vertailuaineistojen lisäksi laskennat tarjoavat myös ajankohtaista tietoa.

"Esimerkiksi viime aikoina todetut lintuinfluenssatapaukset tukkasotkissa ja merikotkissa eivät näytä vaikuttaneen näiden lajien tämän talven talvirunsauksiin: määrät ovat normaalilla tasolla", kertoo Lehikoinen. 

Talvilintulaskennat toteutetaan nykyään kolmena jaksona talvessa. Käynnissä oleva jakso päättyy 8.1., ja talven viimeisin jakso on 21.2.–6.3. Laskentareitin paikan saa päättää itse ja kiertää sitä vuosittain kirjaten kaikki näkemänsä ja kuulleensa lintuyksilöt.

Tulokset ilmoitetaan Luomukselle ja ne ovat kaikille nähtävissä lintulaskentojen tulossivulla.

Juttu perustuu Luomuksen lähettämään tiedotteeseen. Otsikkokuvassa on isolepinkäinen Wikipediasta otetussa kuvassa.

Compsognathus on ollut mukana luonnollisesti myös Jurassic Park -elokuvissa. Näistä esiintymisistä ja Compsognathuksista enemmänkin kerrotaan enemmän täällä: jurassicpark.wikia.com/wiki/Compsognathus.

Olennaisin vaikuttava tekijä lumihiutaleen muodolle on lämpötila: lähellä nollaa syntyy tyypillisesti levyjä ja pikkupakkasessa pilareita. Noin 10 – 20°C:n välillä syntyy jälleen levyjä ja sen kylmemmällä puolella jälleen pilareita.

Monihaaraiset, tähtimäiset kuviot syntyvät yleensä ilman kosteuden ollessa suuri, ja kuivassa syntyy yksinkertaisempia kiteitä. 

Maan pinnalla lumihiutaleita katsellessa kannattaa myös muistaa, että ne tarttuvat helposti toisiinsa ja saattavat jopa sulaa sekä jäätyä kiinni naapureihinsa, jolloin tuloksena saattaa olla isojakin klönttejä, jotka eivät enää ole sinällään kuusikulmaisia.

Yleensä sade alkaa kaikkialla aina jääkiteinä. Tyypillisesti sadepilven yläosassa on pakkasta, joten siellä kasvaa pieniä jääkiteitä ja alijäähtyneitä vesipisaroita. Kun pilvessä oleva ilman noste enää kannattele niitä paikallaan, alkavat ne pudota alaspäin. Sateessa nämä sulavat nopeasti, mutta kun ilma on kylmää, ne kestävät alas pinnalle saakka – sekä kehittyvät vielä siinä matkalla edelleen.

Lumi on ihana asia – erittäin konkreettinen osoitus luonnon toiminnasta sekä luonnonlaeista!

Akaatti on tuliperäinen kivilaji ja sen raitakuviot syntyvät rytmisen kiteytymisen myötä.

Kun emäkivi kiteytyy samanaikaisesti kivessä olevassa kuopassa tai ontelossa olevien kaasukuplien kanssa, muodostuu tähän kivessä olevaan onteloon kerroksellinen, toisinaan hyvinkin jännältä näyttävä akaatti vulkaanisen laavan piitä sisältävien happojen kyllästämien vesitippojen jäähtyessä.

Akaatti siis kasvaa ontelon seinämistä sisäänpäin, jolloin sen ulko-osat saattavat olla rumia ja rapautuneita, mutta sisältä ne ovat kauniita ja sileitä.

Sisustaan saattaa muodostua myös kiteitä, kuten esimerkiksi ametistia ja savukvartsia. 

Nimensä akaatti on saanut Sisiliassa olevasta Achates-joesta, mistä antiikin aikaan tuotiin koristeiksi runsaasti mineraaleja.

Akaattia löydetään ympäri maailman, lähimmillään Euroopassa muun muassa Saksassa ja Tšekissä.

Myös Suomessa on merkittävä akaattipesä: Huittisten Karhiniemessä esiintyy syntyperältään maailmassa harvinaisia akaatteja, jotka ovat syntyneet noin 560 miljoonaa vuotta sitten törmänneen meteorin iskun sulattaessa alleen osuneita kiviä. Huittisten ja Kokemäen seudun erikoiset laavamaiset, akaattipitoiset lohkareet löydettiin 1960-luvun lopulla.

Lue lisää akaatista täältä Mindat.org -sivustolta.