Sen omituisen lutuinen ulkomuoto johtuu siitä, että aksolotlin ulkoinen kehitys pysähtyy yleensä toukkavaiheeseen, eli ne jäävät pensasmaisilla kiduksilla hengittäviksi vesieläimiksi. Ne saavuttavat kuitenkin sukukypsyyden ja lisääntyvät tässä vaiheessa.

Tällaista kutsutaan neoteniaksi, eli vajaaksi yksilönkehitykseksi.

Tosin joissain olosuhteissa aksolotlit saattavat myös käydä läpi muodonvaihdoksen ja kehittyä aikuisenkaltaisiksi, keuhkoilla hengittäviksi salamanterieläimiksi, jolloin niiden kidukset surkastuvat ja ne nousevat elämään maalle. Samalla ne muuttuvat hämäräaktiivisiksi ja niiden ulkonäkökin muuttuu. Aksolotlien yksilönkehitykseen voidaan vaikuttaa keinotekoisesti hormonikäsittelyllä, jolloin ne kehittyvät aikuisvaiheeseen.

Aksolotli esiintyi luonnonvaraisena vain Xochimilco- ja Chalcojärvissä Keski-Meksikossa, ja näistäkin Chalcojärvi on käytännössä hävinnyt ja luonnonvarainen populaatio on vaarantunut Méxicon kaupungin kasvamisen myötä.

Jos haluat ostaa itsellesi aksolotlin lemmikiksi, se onnistuu joissain hyvin varustetuissa akvaarioliikkeissä.

Kyllä, Suomessa on ollut tulivuoria ja niistä löytyy edelleen selviä merkkejä maastossa – kunhan vain tietää mitä etsiä ja mistä.

Luonnontieteellisen keskusmuseon Luomuksen tutkija Elina Lehtonen on tutkinut väitöskirjaansa varten yhteistyössä Geologian tutkimuskeskuksen kanssa viimeisen neljän vuoden aikana näitä suomalaisia tulivuoria Suomussalmen, Kuhmon, Tipasjärven ja Ilomantsin alueilla.

Hän on pyrkinyt selvittämään sitä, kuinka vanhoja vanhimmat tulivuoriperäiset kivemme ovat, onko eri vyöhykkeillä ikäeroja ja miten vyöhykkeet ovat uudelleen muokkautuneet kallioperämme myöhemmissä kehitysvaiheissa.

Päivän kuvassa onkin Lehtosen tutkimuksessaan ottama kuva arkeeisesta sedimenttikivestä Kuhmon ns. vihreäkivivyöhykkeeltä.

Kiveä muodostava sedimentti on kerrostunut ~2 700 miljoonaa vuotta sitten ja sen kerroksellisuus on edelleen nähtävissä. Lisäksi kivessä on merkkejä kallioperää myöhemmin muokkaavista voimista, jotka ovat aiheuttaneet kiven hiertymistä ja siirrostumista. 

Sedimenttikivi on muodostunut paikallisten tulivuorten hiljennyttyä,mutta toimii niiden geologisena arkistona.

Suomalaisten tulivuorien jäljillä

Tiedetään, että Suomen vanhimmat kivet sijoittuvat juuri Itä- ja Pohjois-Suomen arkeeisille kallioalueille. Arkeeisen kallioperän syntyaikoina 3 800 – 2 500 miljoonaa vuotta sitten Maan kuori oli hyvin levoton, sillä Maan sisuksissa oli vielä runsaasti planeettamme syntyvaiheessa kehittynyttä energiaa. 

Energian vapautuminen ilmeni voimakkaana tulivuoritoimintana, mantereiden kasvuna ja liikkeenä sekä vuoristojen kohoamisena. Siis myös Suomessa oli tuolloin tulivuoria, jotka syöksivät sisuksistaan pinnalle laavaa, josta muodostui kiveä.

Tämä arkeeinen kallioperä käsittää noin 20 % maamme pinta-alasta ja vanhimmat nyt näkyvissä olevat kalliomme ovat noin 3 500 miljoonan vuoden ikäisiä. Niissä on edelleen nähtävissä selviä merkkejä ammoisesta tulivuoritoiminnasta. 

Tällaisia ovat nk. arkeeiset vihreäkivivyöhykkeet, joita on merkitty vasemmalla olevaan karttaan.

Arkeeiselta ajalta säilyneiden kallioperän osien avulla voidaan tutkia varhaisen maapallon kehitystä. Vanhat tulivuoriperäiset kivet ja niihin liittyvät sedimenttikivet ovat säilöneet todisteita mm. elämän ja hapellisen ilmakehän synnystä ja kehityksestä.

Kivethän ovat muodostuneet jo ennen kuin Maan mantereet kasvoivat, elämä kehittyi ja syntyi hapellinen ilmakehä.

Sedimenttikiviä voidaan verrata nykypäivänä kerrostuviin sedimentteihin ja päätellä millaisissa ympäristöissä ne ovat syntyneet. 

Tällainen Lehtosen tekemä maastossa tehtävä kallioperän kartoitus ja kivien havainnointi on tärkeä osa kallioperägeologista tutkimusta.

Maastotutkimus ei aina ole helppoa, sillä tutkijalla voi olla edessään kilometrien taivallus suomaastossa, kun hän haluaa päästä päästäkseen haluamalleen kalliopaljastumalle. Kun paljastuma on löytynyt, sen piirteet kuvataan ja koordinaatit kirjoitetaan ylös.

Tutkimuksen kannalta kiinnostavista paljastumista kerätään jatkotutkimuksia varten näytteitä. Tutkimuksen luonteesta riippuen näytemäärä voi vaihdella nyrkkiä pienemmästä kivenmurikasta usean kilon kokoisiin näytteisiin.

Näytteet pitää luonnollisesti tuoda jalkapatikassa takaisin maastosta – joskus tuo kilometrien suolla rämpiminen mukaan luettuna.

Lisätietoa Lehtosen tulivuoritutkimuksesta on Luomuksen sivuilla. Tähän juttuun on lainattu olennaisia osia sivun materiaalista.

Kuvat: Luomus / Elina Lehtonen 

Varsin usein ajattelemme, että ihminen on pomo tällä planeetalla. Uutiset tieteen ja tekniikan uusista keksinnöistä tukevat tätä mielikuvaa, mutta toisinaan luonto näyttää ihmiskunnalle mikä on kaapin paikka.

Myrskyt ovat yksi tällainen luonnon voiman ilmentymä, ja etenkin tulevaisuudessa voimakkaiden luonnonilmiöiden määrän ja vaarallisuuden odotetaan vain  kasvavan. Samaan rajujen ilmiöiden kategoriaan kuuluvat myös maanjäristykset ja tulivuorenpurkaukset, joille emme voi mitään.

Mutta yllättäen eräs myös sumu saa arkisen elämänmenon pois raiteiltaan. Se on puuroa, joka lentoaseman päälle sankkana laskeutuessaan pysäyttää kaiken. Sen ärsyttävyys on se, että mitään ei tapahdu.

Päivän kuva tuleekin viime maanantai-illalta Amsterdamin Schipholin lentoasemalta Alankomaista, jonka liikenteen syyssumu oli saanut totaalisen sekaisin jo edellisenäkin päivänä. Sama sumuongelma piinasi monia muitakin lentoasemia ympäri Benelux-maiden ja Iso-Britannian. Lentoja peruttiin ja ne olivat niin myöhässä, että kymmenet tuhannet ihmiset joutuivat jäämään yöpymään kesken matkanteon. 

Hotellihuoneita ei ollut riittävästi kaikille matkustajille, joten lentoasemien syrjäiset sopukat muutettiin nukkumistiloiksi. Eikä sekään riittänyt.

Vaikka lentokoneet pystyvät laskeutumaan yhä vaikeammissa sääolosuhteissa ja lähes nollanäkyvyydessä, on toisinaan sumu niin paksua, etteivät edistyneinkään tekniikka voi sille mitään. Siinä missä laivat voivat hidastaa menoaan tiheässäkin sumussa niin paljon, että meno on turvallista, eivät lentokoneet voi tehdä niin – ja siksi sumu saa lentokoneet pysymään maassa (tai tai laskeutumaan jollekin toiselle lentoasemalle, missä olosuhteet ovat paremmat).

ILS, eli Instrument Landing System

Lentoasemat on luokiteltu sumun suhteen eri kategorioihin sen mukaan kuinka hyvät laskeutumislaitteistot niillä on käytössä. Monet lentoasemat sallivat huonoissa olosuhteissa ainoastaan automaattisia laskeutumisia, koska koneet tekevät laskeutumisen paljon paremmin kuin ihmiset. 

Lentoaseman kiitoradoille luodaan pysty- ja vaakasuunnassa olevien suunnattujen  ILS-radiolähettimien (Instrument Landing System) avulla ns. liukupolku, jota seuraamalla lentokone voi löytää perille. Lisäksi kiitoradan molemmin puolin on kolme liukupolun suuntaan osoittavaa valoa, jotka kertovat visuaalisesti lentäjille onko kone liian ylhäällä, alhaalla vai juuri oikealla korkeudella.

Perustaso on Cat 1, jonka mukaan näkyvyyden tulee olla 800 metriä vaakatasossa ja 61 metriä pystysuorassa. Kiitoradalla ollessa rataa tulee olla valoineen näkyvissä 550 metrin edestä. 

Cat II -tasolla pystynäkyvyyden tulee olla 30 metriä ja kiitoratanäkyvyyden 370 metriä. Cat III:ssa 15 m ja 180 metriä. Käytännössä kaikki suuret lentoasemat pystyvät vieläkin parempaan, Cat IIIb -tasoon, missä sumun läpi täytyy nähdä pystysuorassa suunnassa 15 metrin verran ja kiitoradalla vaakatasossa 46 metriä.

Cat IIIc on tulossa, eikä siinä ole rajoituksia lainkaan. Sitä käyttävät koneet voisivat laskeutua ja nousta täysin läpinäkymättömässä hernerokkasumussakin.

Nyt käytössä olevan tekniikan lisäksi tulossa on samaan kykenevät mikroaaltolaskeutumislaitteet sekä koko ajan tarkemmaksi tulevat satelliittinavigointilaitteet. Uusi eurooppalainen Galileo-systeemi auttaa myös tässä paitsi olemalla erittäin tarkka, niin myös siksi, että lentoliikenteen turvallisuuden kannalta on tärkeää, että koneilla olisi käytössään kaksi toisistaan riippumatonta paikannussysteemiä. Lisäksi satelliittisignaalia voidaan parantaa, tehdä luotettavammaksi ja tarkemmaksi, yhdistämällä sitä maanpäällisiin apupaikannussignaaleihin.

Äärimmäisen tymälentämisen tekniikkaa on testattu siviililentoliikenteessä jo vuodesta 2009, mutta sen saaminen normaaliin lentoliikenteen operatiiviseen käyttöön ottaa vielä oman aikansa. 

Ja siksi matkustajat joutuvat vielä nukkumaan kenttävuoteilla lentokentillä.

Indonesian intensiiviset metsäpalot ovat jatkuneet jo viikkojen ajan ja paikalliset viranomaiset ovat julistamassa niiden vuoksi kansallista hätätilaa.

Palot ovat etenemässä kohti Jaavan eteläosaa, missä asuu suurin osa indonesialaisista.

Tilanteen vakavuudesta saa hyvän kuvan avaruudesta: Metop-A -satelliitin ottamassa kuvassa näkyy erinomaisesti paloista nouseva savu Jaavanmeren päällä. Savu leviää parhaillaan koko Kaakkois-Aasiaan ja aiheuttaa hankaluuksia asukkaille sekä liikenteelle.

Kouluja on jouduttu sulkemaan ja lentoja perumaan.

Hätätilan julistamisella presidentti Joko Widodo voisi lähettää sotilaat avustamaan palojen sammuttamisessa ja avustustöissä. Laivasto on ollut jo avustamassa evakuoinneissa, joilla esimerkiksi lapsia on siirretty pois savun keskeltä terveellisemmille alueille.

Traagista tilanteessa on se, että palot on usein sytytetty tahallaan, koska palmuöljyä tuottavat viljelijät laajentavat viljelmiään ja lannoittavat maataan.

El Niñon vuoksi lämpötilat ovat olleet olennaisesti tavallista korkeampia ja alueella on lisäksi parhaillaan kuiva kausi. Tämä tekee palojen sammuttamisesta hankalaa ja on saanut ne leviämään nopeasti.

Kuva: EUMETSAT

Jos etsitään maailman pörröisintä pörrökarvaa, on jättiläisangorakaniini (Lepus cuniculus angorensis) varmasti ainakin palkintosijoilla.

Se on suurimmillaan yli viisikiloinen lemmikkikaniini, jolla on pitkä ja pehmeä karva. Angorakani on eräs vanhimmistä kaniroduista, ja se on peräisin Ankarasta, Turkista; Angora on Ankaran alkuperäinen nimi ja sieltä ovat peräisin myös ankarakissa ja ankaravuohi. 

Angorakanin karvaa voidaan käyttää langan tekemiseen. Villa leikataan noin kolmen kuukauden välein ja yhdestä kanista tulee noin 1 kg villaa vuodessa. Runsaan villankasvun vuoksi angorakaniini tarvitsee normaalia kania enemmän ruokaa, etenkin proteiinia.

Jos kriteerinä on pörröisyyden sijaan turkin koko, niin siinä tapauksessa voiton vie varmaankin Australiasta löytynyt karannut lammas. Kerroimme siitä viime kuun alussa.

Tyynen valtameren hurrikaanikausi on voimakkain ja aktiivisin mitä on koskaan mitattu. Nyt sen tuorein suuri hurrikaani Patricia on myös virallisesti voimakkain Amerikan puolella koskaan mitattu pyörremyrsky.

Perjantaiaamuna tällä hetkellä meren päällä kohti Meksikoa suuntaavan myrskyn tuulennopeus ylsi huimaan 320 kilometriin tunnissa.

Ennusteen mukaan myrsky rantautuu tänään illalla paikallista aikaa (yöllä Suomen aikaa) Meksikon Jaliscon maakuntaan. Se kuuluu siis voimakkaimpaan viidennen kategorian luokkaan ja sen odotetaan aiheuttavan suurta tuhoa. Meksikossa onkin aloitettu jo laajamittaiset varotoimet myrskyn todennäköisimmin uhkaavilla alueilla.

Muun muassa Puerto Vallartan rantakaupungissa ja Meksikon toiseksi suurimmassa kaupungissa, Guadalajarassa, suoritetaan evakuointeja. Puerto Vallartan iski vuonna 1959 tätä olennaisesti miedompi hurrikaani, joka jätti jälkeensä noin 1800 kuollutta.

Paitsi että Patrician tuulien nopeudet ovat todella suuria, on myös sen ilmanpaine matalampi kuin on mitattu: tätä ennen matalin matalapaine oli hurrikaani Wilma kymmenisen vuotta sitten. Sen ilmanpaine oli 882 hPa, kun nyt Patricia on 880 hPa (880 mbar). Paine ja tuulet liittyvätkin yhteen, sillä tuulen nopeus tulee juuri suuresta paine-erosta.

Todennäköisesti myrskyn silmässä paine on vielä pienempi, sillä sieltä ei ole saatu vielä mittauksia.

Tuulen ja kaatosateiden lisäksi hurrikaanin aiheuttama voimakas merenkäynti saa aikaan tuhoa rannikkoseuduilla. Aaltojen odotetaan olevan noin 12-metrisiä.

Lentomuurahainen osaa lentää, mutta tuoreen tutkimuksen mukaan se ei ole mitenkään hyvä lentäjä: etenkin muurahaiskuningattaren lentomatka saattaa jäädä 60 metriin, jolloin sen puolisoksi voi osua lähisukulainen.

Sukusiittoisuuden riskiä lisää, että yhden pesän tuhannet muurahaiset ovat kaikki yhden kuningattaren ja sen edesmenneen puolison jälkeläisiä.

Useimmilla muurahaislajeilla siivekkäät kuningattaret ja koiraat lentävät synnyinpesästään pois paritellakseen muista pesistä tulevien yksilöiden kanssa. Näin vältetään lähisukulaisten kanssa pariutumista ja sukusiitoksen mukanaan tuomia haittoja, jotka voivat johtaa populaation vähittäiseen pienenemiseen ja lopulta sukupuuttoon.

Helsingin yliopiston Tvärminnen eläintieteellisen aseman lähisaarten loviniskamuurahaisilla sukusiitoksen havaittiin kuitenkin olevan yleistä häälennoista huolimatta. Yhtenä syynä siihen näyttää olevan, että vastoin vakiintunutta käsitystä, lentomuurahaiset eivät lähdekään kovin kauas kotipesästään.

"Muurahaiskuningatarten keskimääräinen lentomatka oli vaivaiset 60 metriä kotipesästä", kertoo tutkimuksensa Helsingin yliopistossa tehnyt, nykyisin Exeterin yliopistossa työskentelevä tutkijatohtori Emma Vitikainen.

"Koiraat kevyempinä ja ketterämpinä taittoivat pitempiä matkoja, mutta niidenkin keskimääräinen etäisyys kotipesään oli vain 140 metriä."

Loviniskamuurahaisella on sama strategia sukusiitoksen välttämiseen kuin monilla muillakin eläimillä: kun toinen sukupuoli leviää pitemmän matkan syntymäseudultaan, todennäköisyys sukulaisten kohtaamiseen vähenee.  Sukupuolten välinen ero leviämisetäisyyksissä ei kuitenkaan riitä estämään sukusiitosta, jos lentomatka jää lyhyeksi. 

Kun leviäminen uusille alueille on rajallista, lähiympäristön muurahaispesät koostuvat lähisukuisista yksilöistä. Uusien kuningatarten potentiaaliset parittelukumppanitkin ovat kuningattarille sukua, vaikka eivät olisikaan samasta pesästä lähtöisin. 

Muurahaiskuningattaren parittelukäyttäytymisellä onkin kauaskantoiset seuraukset. 

"Useimmilla muurahaislajeilla yhden pesän tuhannet jälkeläiset edustavat geneettisesti hyvin pientä yksilömäärää, sillä ne ovat yhden kuningattaren ja sen ainoan, edesmenneen puolison jälkeläisiä", jatkaa Emma Vitikainen.

"Koiraan siittiöt säilyvät elinkelpoisina kuningattaren sisällä koko sen eliniän ajan, eikä kuningatar koskaan parittele uudestaan jopa 30-vuotisen elämänsä aikana."

Helsingin yliopiston tutkijat seurasivat loviniskamuurahaisten häälentoja ja keräsivät vastaparitelleita kuningattaria. Geneettisten menetelmien avulla tutkijat pystyivät paikantamaan, mistä pesistä kuningattaret ja niiden parittelukumppanit olivat lähtöisin.

Emma Vitikaisen, Cathy Haag-Liautardin ja Liselotte Sundströmin tutkimus Natal dispersal, mating patterns, and inbreeding in the ant Formica exsecta ilmestyi juuri American Naturalist -julkaisussa.

Teksti perustuu Helsingin yliopiston tiedotteeseen.

Kuvassa loviniskamuurahaisen työläinen hoitamassa kirvakarjaa. Kuva: Lotta Sundström.

Ruska alkaa olla vähitellen ohitse joka puolella Suomea ja edessä on synkeä marraskuu sekä talvi. Vasta toukokuussa lehdet pulpahtavat taas esiin, ja viimeistään ensilumi pudottaa harvat, vielä puissa sinnittelevät lehdet.

Toisille ruska on kaunista värien leikkiä, mutta meille tiedekärpäsen puremille se on myös kemiaa ja biologiaa.

Kun ruska loistaa komeana, ovat päävärit keltainen ja vähemmässä määrin punainen. Nämä värit tulevat lehdissä olevista väriaineista ksantofylli (keltainen) ja karotiini (oranssinkellertävää). Kyse on siis samasta väriaineesta, mitä on porkkanoissa. Näitä on lehdissä myös kesällä, mutta niitä paljon voimakkaampi lehtivihreä peittää kellertävät värit alleen.

Kun syys saa, varautuu lehtipuu talven tuloon ja lehtien putoamiseen siirtämällä lehtivihreän ja erikoisesti sen typpipitoiset aineet rungon sisälle, pääasiassa oksiin ja silmuihin, varastoon kevättä varten. Kun lehtivihreä poistuu, pääsee keltainen ja keltaoranssi paremmin esiin.

Punainen väri puolestaan syntyy antosyaani-nimisestä aineesta, jonka tehtävänä on toimia kuin pakkasneste ja suojata lehtiä ennenaikaiselta paleltumiselta. Siksi syksyinä, jolloin nopeasti tulee yöpakkasia ja sää on kohtalaisen kirkas päivisin, syntyy lehtiin antosyaania ja lehdet värjäytyvät punertaviksi. Punainen väri on siis tietyssä mielessä merkki puun kokemasta stressistä, se on suojareaktio liian aikaista lehtien putoamista vastaan. Kun syksy on lämmin ja kostea, ja kylmä hiipii hitaasti, ei punaista väriä tule juuri lainkaan. Jos taas lämpimän jälkeen tulee pitkä kylmä kausi yht’äkkiä, saattavat lehdet pudota puista lähes vihreinä. Tänä vuonna (ainakin etelässä) lämmintä kautta seurasi pari hallayötä, mikä toi punaisenkin nätisti esiin.

Lehtien ruskea väri on puolestaan tanniinia ja lopulta mustantumma väri saattaa olla ihan yksinkertaisesti mätänemistä.

Kun lehti on imetty tyhjiin lehtivihreästä ja ravinteista, eikä puu enää pumppaa niitä lehtiin, vetäytyvät lehden kiinnityskohdan solut toisistaan ja lehti putoaa pois.

Havupuiden neulaset kestävät muotonsa vuoksi paremmin kylmää, joten ne eivät putoa ja siksi puu ei ota niistä lehtivihreää sisäänsä. Neulaset eivät kuitenkaan yhteytä talven aikana, vaan alkavat toimia täysipainoisesti Etelä-Suomessa normaalisti vasta huhtikuussa. Yhteyttäminen siis hiipuu koko Suomen alueella jo lokakuussa, eli näihin aikoihin viimeistään, ja olemme ensi kevääseen saakka tuontihapen varassa.

El Niño on jotakuinkin joka seitsemäs vuosi toistuva sääilmiö Tyynellä valtamerellä. Meren itäpuolen trooppisilla alueilla meriveden pintalämpötila on silloin muutamia asteita (Celsiusta)  normaalia korkeampi ja länsiosissa saman verran matalampi, mikä saa aikaan erilaisia sääilmiöitä etenkin paikallisesti, mutta levittää vaikutuksiaan ympäri maailman.

Normaalisti hyvin vakiona pysyvät pasaatituulet laantuvat El Niñon ollessa “päällä”, mikä vaikuttaa esimerkiksi trooppisten hirmumyrskyjen määrään ja reitteihin.

Muita tunnettuja vaikutuksia ovat muun muassa sateiden lisääntyminen Pohjois- ja Etelä-Amerikassa, mikä on toisinaan aiheuttanut tuhoisia tulvia. El Niño on myös aiheuttanut kuivuutta läntisen Tyynenmeren maissa, mikä puolestaan on ollut osatekijänä laajoissa pensastopaloissa Australiassa.

Kun ravinteikkaan veden ylösvirtaus Etelä-Amerikan rannikolla heikkenee, millä puolestaan on laaja vaikutus alueen ravintoketjuihin ja kalastajien saaliiden kokoihin.

Ilmiötä on tutkittu jo pitkään myös avaruudesta, mistä sen laajuudesta saa hyvän kuvan ja mistä voidaan tehdä varsin tarkkoja havaintoja mm. meriveden lämpötilasta myös alueilla, mistä muuten saa hyvin hankalasti tietoa.

Nyt näyttää siltä, että tämänkertainen – parhaillaan käynnissä oleva – El Niño on jo tällä hetkellä yhtä voimakas kuin tähän saakka voimakkain ilmiö kautena 1997-98.

Tämä käy ilmi Maailman ilmatieteen järjestön (WMO) tilastoista ja mm. NASAn mittauksista.

Koska El Niño on vielä kehittymässä, on mahdollista (ja jopa todennäköistä), että tästä tulee historian voimakkain El Niño.

WMO:n tuoreen tiedotteen mukaan ilmiö näkyy jo selvästi Tyynen valtamerten saarilla. Muu muassa korallien sairaudet ja tuhot ovat lisääntyneet ja kehityksen oletetaan vain jatkuvan vuosina 2016 ja 2017.

Samoin saarien asukkaita varoitetaan kohonneesta malaria-, dengue- ja chickungunya-sairauksien riskistä tulevina kuukaisina. Näitä tauteja levittävät hyttyset, joita on enemmän merten ja vesien ollessa lämpimämpiä sekä sateiden ollessa runsaampia.

Kuva: NASA/CNES/NOAA/EUMETSAT ja NASA/JPL-Caltech

Näin syksyllä kuvan kaltainen näky on tuttu: omenat mätänevät niin maassa kuin puussakin. 

Mutta mitä mätänemisessä oikein tapahtuu?

Määritelmän mukaisesti mätäneminen on tapahtuma, jossa pääasiassa anaerobiset bakteerit hajottavat eloperäistä ainesta vähähappisissa tai hapettomissa olosuhteissa. Aine – kasvi tai kuollut eläin – myös kuivuu, koska sen elintoiminnat ovat hiipuneet, ja siksi se myös kutistuu ja nahistuu.

Käytännössä kasvien (ja myös kuolleiden eläinten) proteiinit hajoavat kemiallisesti siten, että syntyy epämiellyttävän hajuisia ja joskus myös myrkyllisiä yhdisteitä, kuten rikkivetyä, indolia, skatolia ja merkaptaaneja. Mikäli happea on läsnä riittävästi, tapahtuu mätänemisen sijasta lahoamista.

Kun tämä tapahtuu maassa, puhutaan maatumisesta. Maaperässä olevat mikrobit ja sienet hajottavat aineen rakenteen ja synnyttävät siitä humusta.  

Maan laatu, lämpötila, happamuus, happipitoisuus, kosteus ja siinä olevan kasvillisuuden sekä bakteerien, sienten ja ötököiden määrä vaikuttavat siihen miten nopeasti aine maatuu.

Ja kuten kuva näyttää, maatuminen voi alkaa oikeastaan jo ilmassa – mädäntyneet omenat putoavat pian maahan ja maatuvat siellä.