Tanskalaisastronautti Andreas Mogensenin kymmenpäiväinen lento on lopussa. Tätä kirjoitettaessa hän, sekä Aidyn Aimbetov ja Gennadi Padalka ovat jo Sojuz-aluksessaan valmiina palaamaan takaisin Maahan. Luukut aluksen ja Kansainvälisen avaruusaseman välillä on suljettu ja Soyuz TMA-16M (eli 42S) -alus irtoaa klo 00:29 Suomen aikaa asemasta.

Laskeutuminen tapahtuu paljon asemalle nousemista nopeammin, sillä jo klo 03:51 Suomen aikaa kolmikon pitäisi olla Maassa Kazakstanin arolla. Venäläiset helikopterit, mukanaan ESAn edustajat, saapuvat suunnitelman mukaan välittömästi laskeutumisen jälkeen aluksen luokse ja perinteisten maahanpaluuseremonioiden jälkeen Andreas lennätetään Euroopan astronauttikeskukseen Kölniin Saksassa.

Sääennusteen mukaan laskeutuminen tapahtuu hyvässä säässä. Vain harvahko, matalalla oleva pilvikerros saattaa olla näkyvissä aamuvarhaisella taivaalla. Aikataulun mukaan laskeutuminen tapahtuu klo 06:51 (juuri ennen Auringon nousua) lauantaina aamulla paikallista aikaa.

Andreasin IRISS-lennon tulokset ovat ensiarvion mukaan odotettua paremmat: tanskalaisastronautti on suoriutunut tehtävistään oletettua paremmin ja nopeammin. Perusteellinen koulutus on tuottanut tulosta.

Hän on ennättänyt ohjaamaan useampaan kertaan etäkäyttönä Maassa olleita kulkijoita, tekemään kokeita veden puhdistamiseksi, tutkinut Maan ilmakehässä olevia ilmiöitä ja suorittamaan joukon lääketieteellisiä kokeita. Näihin kuuluvat kolmipäiväinen Mares-laitteiston kokoaminen ja käyttöönotto: avaruusaseman kuntoilulaitteeseen liitetty järjestelmä kerää tietoa avaruuslentäjien lihaksistosta. 

Mares-kokeen läpikäymiseen Andreas käytti olennaisesti vähemmän aikaa kuin oli oletettu, mikä lyhyen, tiivistahtisen lennon aikana oli erittäin hyvä asia.

Andreas käytti lentonsa aikana usein myös uudenlaista piukkaa asustusta, jonka tarkoituksena on helpottaa sopeutumista takaisin Maan painovoimaan. Pian nähdään, miten tämä on toiminut.

Hän myös maisteli ja jopa söi (erikoisen tanskalaisillallisen lisäksi vähemmän maittavaa) uudenlaista avaruusruokaa, joka on tehty aineksista, joita on mahdollista kasvattaa avaruudessa. Tuloksista kuullaan varmasti myöhemmin.

Hyvin usein työtä tehdessään Andreas käytti älylaseja ja taulutietokonetta, joiden avulla hän saattoi olla paremmin kuin normaalisti astronautit asemalla yhteydessä lennonjohtoon sekä eri puolilla Eurooppaa oleviin tutkijoihin. Tämä laitteisto lienee osasyy lennon tehtävien nopeaan suorittamiseen.

Hän myös osallistui VIP- ja lehdistötilaisuuksiin sekä nauhoitti opetusvideoita, joista osa on jo katsottavissa ESAn nettisivuilla.

Vaikka vietti siis kaksi päivää oletettua vähemmän avaruusasemalla suunniteltua hitaamman nousun vuoksi, on lento ollut kuitenkin hyvin onnistunut. Kaikki 15 suunniteltua koetta ennätettiin tehdä  – ja hyvin.

Siitä huolimatta Andreas on ennättänyt myös rentoutumaan ja ihastelemaan maapalloa aseman suurista ikkunoista: hän on nähnyt myös revontulia avaruudesta, mikä on eräs uskomattomimmista näkymistä mitä avaruusasemalta voi nähdä.

Ja kyllä, hän ennätti myös leikkimään erityisillä avaruus-legoilla. Kuva alla.

Päivitys sunnuntaina 13. syyskuuta: tilanne on tältä kerralta ohitse, mutta etenkin Lapissa kannattaa edelleen katsella taivaalle. Ennuste ei lupaa revontulia eteläiseen Suomeen, ja vain 40% todennäköisyydellä kohtalaisen suurta aktiivisuutta myös pohjoiseen. 

Kaikki viittaa tällä hetkellä siihen, että ensi yöstä olisi tulossa jälleen erinomainen revontulten katsomisen kannalta: magneettikenttä on hyvin häiriöinen eteläistä Suomea myöten, satelliittien mittaamat arvot ovat myös koholla ja ennuste lupaa 55% todennäköisyydellä voimakasta aktiivisuutta korkeille leveyspiireille sekä 30% todennäköisyydellä keskikorkeuksille, eli esimerkiksi Etelä-Suomeen. Myös sää näyttää olevan varsin selkeä kautta koko Suomen.

Tänään siis kannattaa ehdottomasti kömpiä ulos illalla ja katsella taivaalle. Eilen illalla aktiivisuus pääkaupunkiseudullakin alkoi jo kymmenen aikaan, mutta hiipui illan kuluessa varsin nopeasti. Otsikkokuvassa oleva revontuliovaali, magneetista pohjoisnapaa ympäröivä revontulialue ulottuu jo nyt keskisen Suomen päälle, joten on todennäköistä, että illan kuluessa aktiivisuus kautta Suomen tulee olemaan eilistäkin voimakkaampaa.

Parhaimmillaan revontulet voivat näkyä jopa kaupunkien keskustoissa kirkkaiden valojen läpi, mutta todennäköisemmin ne näkee pimeässä. Kannattaa siis hakeutua mahdollisimman kauas valoista ja katsoa pohjoiselle taivaalle, missä aktiivisuus yleensä alkaa. Sieltä revontulet voivat nousta ylemmäs taivaalla ja jos hyvin käy, ne loimuavat suoraan pään päällä ja muodostavat taivaalle huimasti vihreän, punaisen ja sinisenkin väreissä loimuttavan kruunun, niin sanotun koronan.

Kirjoittaja näki tällaisen Helsingin keskustasta viime keväänä, joten sen todellakin voi nähdä myös kaupungista. 

Toisaalta on mahdollista, että nyt povattu revontuliyö lässähtää aktiivisuuden nopeasti hiipuessa, eikä taivaalla näy juuri mitään – jos yhtään mitään. Joka tapauksessa aktiivisuudessa on todennäköisesti illan kuluessa vaihtelua, ja ulkona kannattaa käydä katsomassa useampaan kertaan. 

Ja ulos kannattaa todella mennä itse, eikä vain katsoa ikkunan läpi: ikkuna rajaa näkökenttää, heijastelee ja sisältä katsoessa usein silmät eivät ole sopeutuneita pimeään. Jos näytelmä on todella kirkas ja komea, niin sen tosin näkee myös akkunasta katsoen – mutta se on erittäin harvinaista. Siis ulos! 

Lue eilinen juttumme revontulista: Taivaalla leiskuu taas.

Ei niinkään sisukseltaan, vaan kuoreltaan. Uuden tutkimuksen mukaan Kuun kuori on totaalisen säröillä.

Noin neljä miljardia vuotta sitten Kuuhun kohdistui ankara pommitus. Erikokoisia asteroideja iskeytyi sen pintaan joukoittain ja pinta kirjoutui kraattereihin. Kuoreen syntyi halkeamia, jotka tekivät siitä lujan kiven sijasta huokoista höttöä.

Iskuja tuli niin tiuhaan ja ne olivat niin voimakkaita, että Kuun kuorikerros mureni käytännössä kokonaan. Kuori hajosi muinoin niin pahasti, että myöhemmät avaruuden kivien iskut eivät enää kyenneet murentamaan sitä enempää vaan päinvastoin tiivistivät aiempien törmäysten jäljiltä jauhautunutta kerrosta.  

Kuun kuoren uloimman osan muodostavaa kivimurskaa sanotaan megaregoliitiksi. Sitä hallitsevat melko pienet, korkeintaan 30 kilometrin läpimittaiset kraatterit. Esimerkiksi Etelä-Pohjanmaalle yli 70 miljoonaa vuotta sitten asteroidin iskusta syntynyt Lappajärvi on alkujaan ollut läpimitaltaan samaa luokkaa. 

Megaregoliitin alla on tiiviimpää kallioperää, jota ovat aikoinaan muokanneet voimakkaammat iskut. Tutkijoiden mukaan Kuun kuorikerroksen huokoisuus ja siinä tapahtuneet muutokset kertovat muinaisen Aurinkokunnan tapahtumista, joilla on ollut merkitystä myös elämän kannalta – ei kuitenkaan Kuussa.

"Prosessi, joka tekee planeettojen kuorikerroksesta huokoisen, on keskeisen tärkeä yrittäessämme ymmärtää, miten vesi pääsee pinnan alle", tutkimusryhmää johtanut Jason Soderblom sanoo.

"Maan elämä on kenties kehittynyt pinnan alla ja asteroidi-iskut ovat merkittävin mekanismi, joka synnyttää kuoreen koloja ja onkaloita. Se vaikuttaa oleellisesti siihen, mihin tahtiin prosessi etenee. Kuu on ihanteellinen paikka ilmiön tutkimiseen."

Tutkijaryhmä käytti NASAn GRAIL-luotainparin (Gravity Recovery and Interior Laboratory) välittämiä tietoja. Kaksikko tarkkaili keskinäistä etäisyyttään, joka kertoi niihin vaikuttavan gravitaation suuruudesta.

Mittausten perusteella kartoitettiin yli 1 200 Kuun kääntöpuolella sijaitsevan kraatterin kohdalla vallitseva vetovoimakenttä. Aineistosta poistettiin erilaisten pinnanmuotojen kuten vuorten ja laaksojen vaikutus, jolloin jäljelle jäi ainoastaan Kuun varsinaisesta kuorikerroksesta syntyvä gravitaatio.

"Teimme oletuksen, että kuoren aineessa itsessään ei ole eroja, joten kaikki havaitsemamme vaihtelut [gravitaatiokentässä] johtuvat huokoisuudesta ja kiviaineksen seassa olevasta tyhjästä tilasta", Soderblom selvittää.

Kun kunkin kraatterin gravitaatiokenttää verrattiin ympäristössä vallitsevaan, saatiin selville, miten muinainen isku on vaikuttanut huokoisuuteen paikallisesti: onko se kasvanut vai vähentynyt. Alle 30 kilometrin läpimittaisten kraatterien kohdalla iskut ovat sekä kasvattaneet että vähentäneet kuorikerroksen huokoisuutta.

"Pienimpien tarkastelemiemme kraattereiden kohdalla näemme Kuun murentuneen niin läpikotaisin, että kuoren huokoisuus on asettunut tietylle tasolle", Soderblom havainnollistaa. "Iskujen jatkuessa huokoisuus on joissakin kohdissa kasvanut ja joissakin vähentynyt, mutta keskimäärin se pysyi vakiona."

Tutkijoiden mukaan suuremmat kraatterit, jotka ulottuvat paljon syvemmälle, kasvattivat huokoisuutta vain megaregoliitin alapuolella. Siellä huokoisuus ei koskaan saavuttanut samanlaista pysyvää tilaa eikä kuoren halkeilu ole niin kattavaa kuin ylemmässä kerroksessa.

Soderblomin mukaan suurten kraatterien gravitaatiokenttä saattaa kertoa meille kuinka paljon iskuja Kuuhun ja muihin Aurinkokunnan kappaleisiin kohdistui neljä miljardia vuotta sitten ajanjaksona, jota kutsutaan "myöhäiseksi raskaaksi pommitukseksi" (Late Heavy Bombardment).

"Pienempien kraatterien kohdalla tilanne vastaa ämpärin täyttämistä vedellä. Kun ämpäri lopulta täyttyy, mutta siihen kaataa edelleen vettä kupillisen kerrallaan, on mahdoton sanoa, montako kupillista siihen meni täyttymisen jälkeen", Soderblom kuvailee.

"Syvemmällä olevien suurten kraattereiden avulla voimme saada siitä jonkinlaisen käsityksen, koska siellä ’ämpäri’ ei ole vielä täynnä."

Kuun vaihtelevaa huokoisuutta tutkimalla on ehkä mahdollista selvittää, mistä iskuja aiheuttaneet avaruuden kappaleet olivat peräisin.

"Toivomme saavamme selville noin sadan kilometrin läpimittaisten kraatterien lukumäärän, josta voimme päätellä myös pienempien kraatterien runsauden, jos teemme olettamuksia törmänneiden kappaleiden populaatioista. Näiden oletusten pohjalta voimme selvittää, mistä asteroidit tulivat", Soderblom arvioi.

"Se puolestaan auttaa ymmärtämään myöhäisen raskaan pommituksen syitä ja selvittämään, olivatko sen aiheuttaneet kappaleet lähtöisin asteroidivyöhykkeeltä vai kauempaa Aurinkokunnasta."

Tutkimuksesta kerrottiin MIT:n (Massachusetts Institute of Technology) uutissivuilla ja se on julkaistu Geophysical Research Letters -tiedelehdessä (maksullinen).

Kuva: Jason Soderblom et al.

Yökukkujia on loppukesästä ja alkusyksystä hemmoteltu taivaallisilla tulilla. Revontulia on näkyvissä parhaillaankin – jopa eteläisintä Suomea myöten. Iltakymmenen maissa alkoi pohjoisen horisontin yllä kajastaa valoa ja parhaimmillaan erottui pitkiä, kohti Otavaa kurkottavia säteitä.

Revontulten kirkkaus oli melko vaatimaton, mutta pidemmällä valotusajalla otetuissa kuvissa erottui selvästi vihreää ja sinistä. Valosaaste peittää helposti pohjantulet alleen ja lisäksi revontulet näkyvät Etelä-Suomessa nyt niin matalalla, että näkymän on oltava avoin pohjoisen suuntaan, jos reposet aikoo bongata. 
 

Nasan New Horizons -luotain jatkaa heinäkuisen ohilentonsa aikana ottamien kuvien lähettämistä Maahan ja kuvia käsitellään sekä julkistetaan nyt vähitellen. Tuoreimpia kuvia julkistettiin tänään illalla Suomen aikaa, ja niissä Pluto näyttää samanlaiselta kuin aiemminkin ja niitä voi luonnehtia yhdellä sanalla – hämmentävää.

Olennaisinta näissä uusissa kuvissa on se, että Pluton pinta on hyvin vaihteleva ja monipuolinen kokoelma erityyppistä geologiaa sekä harmaan sävyjä sysimustasta täysvalkoiseen. Pinnalla lienee siis jäätä ja tummia hiilivety-yhdisteitä, ja lisäksi kääpiöplaneetta on selvästikin jäähtymässä: sen kaasukehä lienee härmistymässä pinnalle. On todella kiinnostavaa nähdä väläys tästä hetkestä.

Viime viikonlopun aikana Maahan saapuneissa kuvissa on dyynejä, tasankoalueille imeytynyttä typpijään virtausta ja vuoristoalueita olennaisesti aiempaa paremmalla erotuskyvyllä kuvattuna. Näissä kuvissa erottuu 400 metriä kooltaan olevia yksityiskohtia. On selvää, että pinnalla joko on ollut ohilennon aikaan tai suhteellisen vähän aikaa sitä ennen vielä nesteen virtausta. 

Pinta on kaikkine ilmiöineen hyvin vaihtelevaa ja pienenkin alueen sisällä voi olla tasankoa, jäätikköä, vuoristoa ja virtaama-alueita.

Silmiinpistävää on myös se, että pinnalla ei ole paljoakaan kraattereita, joten näkyvä pinta on varsin nuorta.

Tosin voi olla, että koko vaalea jäätikköalue onkin suuri jään peittämä kraatteri, törmäysallas, jonne johtaa virtaamauomia – siis jokia. Kuvien perusteella on vaikea päätellä onko se pohjaansa asti jäässä, vai olisiko siellä ollut ohilennon aikaan jopa nestemäistä ainetta (typpeä?). Vai onko kaasukehä härmistymässä juuri matalammille alueille, kuten tähän altaaseen?

Planetaariot eivät ole enää pitkään olleet pelkkiä puolipallon muotoisia tiloja, joiden kattoon heijastetaan tähtiä ja planeettoja kuvastavia valopisteitä. Ohjelmatarjonta on tekniikan kehittyessä monipuolistunut ja monet planetaariot ovat käytännössä elokuvateattereita, joiden kattoon projisoidaan digitekniikalla tuotettuja spektaakkeleita.

Viime viikonvaihteessa Helsingissä, Espoossa ja Vantaalla järjestettiin Pohjoismaisen planetaarioyhdistyksen NPA:n (Nordic Planetarium Association) kokous. 30 vuotta sitten perustettu yhdistys järjestää yleiskokouksensa kahden vuoden välein ja tällä kertaa kokoonnuttiin siis Suomeen. 

Kolmipäiväisessä kokouksessa oli mukana pohjoismaisten osanottajien lisäksi väkeä myös Baltian maista ja Puolasta. Kokousväki pohtikin, pitäisikö "pohjoismaisuus" laajentaa käsittämään koko Itämeren alue. Myös Saksasta on kyselty mahdollisuutta osallistua NPA:n toimintaan.

Koko maailman kattavana organisaationa on IPS eli International Planetarium Society, mutta olisi luontevaa, jos Itämeren maissa yhdistettäisiin voimat. NPA:lla on edustaja myös IPS:ssä ja suurempi jäsenmaiden määrä antaisi enemmän painoarvoa pohjoiseurooppalaisille ajatuksille.

Perjantain kokousohjelma keskittyi tiedekeskus Heurekan planetaarioon. Fulldome- eli puolipallon muotoiseen kupoliin projisoitavien elokuvien tuottajat esittelivät ohjelmistoaan. Spitziltä oli näytillä Solar Superstorms ja Bufolta ensimmäinen Suomessa tuotettu fulldome-elokuva Kilpisjärvellä. Mirage 3D esitti trailerin tulevasta elokuvastaan Life Under The Arctic Sky. Lisäksi Pohjankonna ja Bufo esittelivät uusia hankkeitaan.

Päivä päättyi illalliseen Helsingin observatoriossa, missä jatkettiin lauantaiaamuna. Kun Heurekassa oli keskitytty planetaariossa esitettäviin elokuviin, observatorion sessioissa oli esillä uutta tekniikkaa ja ohjelmaideoita. 

Kesäkuvakisan tulosten julkaisussa on nyt pieni tauko, koska vuorossa on herkullinen avaruusvälipala.

Perinteiseen tapaan kaikki avaruusasemalla vierailevat avaruuslentäjät vievät mukanaan jotain oman maansa ruokaa, jota tarjoillaan koko miehistölle. Niinpä tanskalaisastronautti Andreas Mogensenillakin oli oma menyynsä, joka tarjoiltiin tiistaina illalla.

Menyyn oli suunnitellut ja tehnyt Michelin-tähtikokki Thorsten Schmidt Jyllannista. Schmidt on "uuden pohjoismaisen keittiön" nimekkäimpiä edustajia ja hän pitää fysiikasta, kemiasta ja muusta luonnontieteestä, joita hän myös yhdistää ruokaansa.

Hän apulaisineen kulutti noin kuusi viikkoa avaruusruoan kanssa, sillä kaiken piti olla NASAn, Venäjän avaruusviraston ja ESAn painottomuudessa syötäväksi hyväksyttyjä, ja lisäksi ruoat piti tehdä hyvin säilyviksi. Ne itse asiassa pakattiin jo huhtikuussa. Jopa kouliintuneelle ravintolakokille avaruusannosten tekeminen oli hyvin haastavaa – onneksi normaalia avaruusruokaa ei tehdä yhtä pieteetillä.

Erityisesti avaruusillallisen jälkiruoka oli varsin erikoislaatuinen: siihen kuului raparperia, vaniljakastiketta sekä suklainen "Avaruuskivi". 

Kun Schmidt kuuli, että avaruusasemalla saa espressoa, hän halusi tehdä avaruuskiven sopimaan juuri kahvin kanssa nautittavaksi. Hän kutsui apuun suklaajälkiruokien maailmanmestarin, hyvän ystävänsä Palle Sørensenin, jonka kanssa hän kehitti meteoriitilta näyttävän luomuksen. 

"Teimme jokaiselle astronautille oman kivensä ja jokaisen sisällä oli henkilökohtainen yllätys", selittää Schmidt. He lähettivät jokaisen avaruuslentäjän puolisolle ja perheelle pienen, kooltaan 5 x 5 cm olleen paperin ja pyysivät heitä kirjoittamaan tai piirtämään siihen tervehdyksen. Paperit pakattiin sitten suklaan sisälle. 

Itse asiassa yllätykset olivat avaruusasemalla todellisia yllätyksiä, sillä kukaan miehistöstä ei osannut odottaa niitä. Jopa Andreas oli ihmeissään ja kysyi twitterissä miten ylipäänsä kaikkien näiden säädösten ja turvamääräysten jälkeen oli mahdollista lähettää yllätys avaruusasemalle?

Andreas palaa takaisin Maahan huomenna perjantaina.

Alla kuvassa vielä koko aseman yhdeksänhenkinen miehistö Andreasin illallisella.

Cereksen pinnalta huomattiin jo Dawn-luotaimen varhaisissa kuvissa useita selittämättömiä kirkkaita alueita. Vastikään pari niistä saatiin kuvattua entistä tarkemmin (katso eilinen juttumme aiheesta). Tässä jutussa katsotaan, mitä siellä tarkalleen näkyy.

Kuvaa hallitsee 92-kilometrinen törmäyskraatteri nimeltään Occator. Se on varsin tyypillinen kompleksinen kraatteri, joka ei enää pienten kraatterien tavoin ole maljamainen. Sen pohja on jokseenkin tasainen, reunat ovat laajalta alueelta romahtaneet terasseiksi, ja keskeltä löytyy jonkinmoinen kohouma. (Lisää Cereksen kraattereita voi muuten katsella Emily Lakdawallan blogista.)

Occatorin pohjalla on kaksi kirkasta läiskää. Jotta tiedämme missä mennään, ristimme kirkkaamman ja keskellä olevan tässä jutussa Laikuksi. Himmeämpi kohde koillisessa olkoon Suttu.

Mitä Laikku ja Suttu sitten ovat? Esitän alla muutaman valistuneen arvauksen niiden alkuperästä. Kirkkaus kuitenkin johtuu jokaisessa aivan samasta asiasta: jäästä (tai jostain suolaisesta jääliuoksesta). Kaikissa tuo tavara on peräisin pinnan alta.

Vaihtoehto 1: Törmäyskraattereita?

Aivan Laikun keskellä on lähes täydellisen pyöreä, kolmekilometrinen rinkula. Se voisi hyvin olla törmäyskraatteri (sellainen maljamainen), jolloin mutkikkaampi kirkas alue ympärillä olisi pinnalle lentänyttä jääpitoista tavaraa. Sutun taas voi nähdä rykelmänä pikkukraattereita, jotka syntyivät pääkappaleesta irronneiden palasten (tai ehkä vain sitä seuranneiden kuiden?) törmäyksissä.

Mutta suuremmillakin Cereksen kraattereilla on ympärillään jäinen heittelekenttä. Kuvia parista löytyy täältä. Vastaavia tuoretta jäätä paljastaneita törmäyksiä on löydetty useita esimerkiksi Marsista. Niissä kraattereiden läpimitta on tosin ollut paljon pienempi, yleensä vain kymmeniä metrejä.

Törmäysidea ei ole aivan ongelmaton. Laikku on tismalleen keskellä Occatoria. Vaikka tämä on tietysti mahdollista (törmäykset kun ovat satunnaisia), se on myös epätodennäköistä. Ja lisäksi Occatorin pohjan suuri halkeamamäärä johdattaa ajatukset toisaalle.

Vaihtoehto 2: Tulivuoria ja purkausaukkoja?

Occatorin oudoin piirre on suuri halkeamavyöhyke. Se lähtee viuhkamaisena eteläiseltä seinämältä ja ulottuu selvästi törmäysaltaan keskelle asti. Halkeamat kiertävät Laikkua samankeskisinä kaarina, lähes ympyröinä. Osa niistä kääntyy koilliseen, muuttuu epäselvemmiksi viivoiksi, ja päätyy keskelle Suttua. Sutun kirkkaat alueet vieläpä keskittyvät viivojen ympärille.

Aurinkokunnan sisintä planeettaa yli neljä vuotta kiertänyt MESSENGER-luotain teki monen muun asian ohella mittauksia myös Merkuriuksen pyörimisliikkeestä. Se ei suinkaan ole tasaista, vaan siinä on säännöllistä vaihtelua 88 vuorokautta kestävän kierroksen aikana.

Merkurius on muodoltaan aavistuksen pitkulainen, joten Auringon vetovoima vuoroin hidastaa ja vuoroin nopeuttaa planeetan pyörimisliikettä sen mukaan, missä kohtaa soikeaa rataansa se liikkuu.

Pyörimistä ja siinä esiintyviä vaihteluita on tutkittu aiemminkin Maasta käsin, mutta nyt saatiin ensimmäisen kerran tarkkoja, planeetan kiertoradalta tehtyjä mittauksia. Niiden avulla on voitu selvittää Merkuriuksen sisäistä rakennetta. 

Uusien mittausten mukaan Merkurius pyörähtää akselinsa ympäri noin yhdeksän sekuntia nopeammin kuin aiemmin oli laskettu. "Ero ei ole suuri, ainoastaan miljoonasosia, mutta se oli odottamaton", toteaa tutkimusryhmään kuulunut Jean-Luc Margot.

Vanhastaan on tiedetty, että Merkurius pyörähtää akselinsa ympäri kolmesti samassa ajassa kuin se tekee kaksi kierrosta Auringon ympäri. Planeetan pyörimisliike ei kuitenkaan ole näin yksinkertaista. Yhdeksän sekunnin ero aiempaan pyörähdysajan arvoon verrattuna johtuu tutkijoiden mukaan todennäköisesti Jupiterista.

Jättiläisplaneetan vetovoima saa Merkuriuksen etäisyyden Auringosta vaihtelemaan hieman, jolloin Auringon vetovoiman vaikutus on eri aikoina aavistuksen erilainen. Uuden tutkimuksen mukaan Jupiter aiheuttaa Merkuriuksen pyörimisliikkeen vaihteluissa esiintyvän 12 vuoden jakson. Sen vuoksi tuore mittaus sen pyörähdysajasta poikkeaa aikaisemmasta arvosta.

Teorialle toivotaan varmistusta seuraavalta Merkurius-luotaimelta. Euroopan avaruusjärjestön BepiColombo laukaistaan kohti planeettaa vuonna 2017.

Uuden tutkimuksen mukaan Merkuriuksen pyörimisliike jätättää sen kiertoradan äärilaidalla niin paljon, että täysi pyörähdys jää liki puoli kilometriä vajaaksi. Kun planeetta lähestyy Aurinkoa, pyörimisliike nopeutuu ja Merkurius kuroo syntyneen eron umpeen.

Erotus on noin kaksi kertaa suurempi kuin sen pitäisi olla, mikäli Merkurius olisi kauttaaltaan kiinteä. Havainto varmistaa aiemman arvelun siitä, että planeetan ulompi ydin on nestemäinen. Jos se pitää paikkansa, Merkuriuksen sisus ja ulkokerrokset eivät välttämättä pyöri samaan tahtiin, joten Auringon vetovoima voi vaikuttaa huomattavan paljon planeetan kuorikerroksen ja vaipan liikkeeseen.

Tutkimuksesta kerrottiin AGU:n (American Geophysical Union) sivuilla ja se on julkaistu Geophysical Research Letters -tiedelehdessä (maksullinen).

Kuva: NASA/Johns Hopkins University Applied Physics Laboratory/Carnegie Institution of Washington/DLR

Ceres-kääpiöplaneetan pinnalla olevan kraatterin keskeltä löytyneet kummalliset kirkkaat pisteet ovat hämmästyttäneet aina siitä alkaen, kun Cerestä nyt kiertävä NASAn Dawn-luotain kuvasi ne kesällä kääpiöplaneettaa lähestyessään.

Nyt Dawn kiertää Cerestä varsin lähellä ja sen ottamat kuvat Occatoriksi nimetystä kraatterista ovat jo tarkkuudeltaan 140 metriä per pikseli. Nyt siis kuvista näkee jo jotain oikeasti kiinnostavaa.

Kuvissa ei ole varsinaisesti mitään uutta: yhden pisteen sijaan kyse on pisteiden rykelmästä, missä on keskellä yksi kirkas alue ja sen ympärillä muita, heikommin valoa heijastavia alueita. Päältä otetun, otsikkokuvanammekin olevan kuvan lisäksi alueesta on tehty 3D-mallinnus, joka on alla.