Vuonna 2008 Maalarin tähdistön toiseksi kirkkaimmalta tähdeltä löytyi planeetta. β Pic b on jättiläisplaneetta, jolla on massaa 10–12 kertaa Jupiterin verran ja sen etäisyys tähdestään on suunnilleen sama kuin Saturnuksen etäisyys Auringosta. 

63 valovuoden päässä sijaitsevaa β Pictoris -tähteä kiertää planeetan lisäksi komeettoja, kaasupilviä ja valtaisa ainekiekko, joka ulottuisi Aurinkokunnassa Neptunuksen tienoilta etäisyydelle, joka on yli 2 000 kertaa Auringon ja Maan välimatka.

β Pic b -planeettaa on kuvattu Chilessä sijaitsevalla 8,1-metrisellä Gemini-teleskoopilla ja siihen liitetyllä huippuherkällä GPI-kameralla (Gemini Planet Imager). β Pictoris -tähti on kuvan vasemmassa laidassa näkyvän peitelevyn takana, jotta himmeä planeetta ei huku sen loisteeseen. Maa on jokseenkin planeetan ratatason suunnassa.

Alle 200 valovuoden etäisyydeltä on löydetty nuoria punaisia kääpiöitä, jotka muuttavat käsityksiä planeettakunnan syntyprosessista. Tähdillä on ikää ainoastaan 30–40 miljoonaa vuotta ja kahdella niistä on edelleen ympärillään tiheä ainekiekko, josta on mahdollisesti tiivistymässä planeettoja. 

"Muilla tämänikäisillä tähdillä ei yleensä ole enää kiekkoa. Punaisten kääpiöiden ainekiekot näyttävät pitkäikäisemmiltä kuin Auringon kaltaisilla kuumemmilla tähdillä. Emme vielä ymmärrä miksi", pohdiskelee tutkimusryhmää johtanut Simon Murphy.

Nuorten tähtien "vanhojen" kiekkojen löytyminen kyseenalaistaakin nykyiset teoriat planeettojen synnystä. "Planeettojen muotoutuminen saattaa kestää paljon pidempään kuin aiemmin arveltiin", toteaa tutkimusryhmään kuulunut Warrick Lawson.

Punaisia kääpiöitä ympäröivät kiekot paljastuivat niiden infrapunasäteilyn perusteella. Vaikka kiekkoja ei havaittu suoraan, tutkijoiden mukaan on mahdollista, että riittävän tehokkailla kaukoputkilla ne on mahdollista kuvata.

Saturnuksen jäinen kuu Enceladus suihkuttaa avaruuteen vesihöyryä ja jääkiteitä. Sen pinnan alla on oletettu olevan ainakin paikallisia vesiesiintymiä, mutta nyt näyttää siltä, että kuu kätkee sisuksiinsa kokonaisen meren samaan tapaan kuin Jupiterin Europa-kuu.

Tutkijat ovat päätyneet tähän tulokseen tarkkailemalla Enceladuksen pientä huojumista sen kiertäessä renkaiden ympäröimää jättiläisplaneettaa. Havainnot perustuvat Cassini-luotaimen tarkkoihin kuviin, joita se on välittänyt kiertäessään Saturnusta yli kymmenen vuoden ajan.

Peter Thomasin johtama ryhmä mittasi Cassinin lähettämistä Enceladuksen kuvista noin 5 800 pinnanmuodon tarkan sijainnin, ja päätyi siihen, että kuu heilahtelee asteen kymmenyksen verran kierroksensa aikana. 

Enceladuksen huojunta johtuu siitä, että se ei ole täysin pyöreä. Lisäksi se kiertää Saturnusta hieman soikealla radalla, joten sen nopeus vaihtelee. Siksi se ikään kuin vaappuu aavistuksen puolelta toiselle. Libraation perusteella Enceladuksen sisärakenteelle laadittiin erilaisia malleja, jota verrattiin kuviin perustuviin tarkkoihin mittauksiin. 

"Jos pinta ja sisus olisivat kiinni toisissaan, ytimen massa pitäisi huojunnan paljon havaitsemaamme vähäisempänä", sanoo tutkimusryhmään kuulunut Matthew Tiscareno.

Vähäisyydestään huolimatta libraatio on siis paljon suurempaa kuin sen pitäisi olla, jos Endelaksen jäinen kuori olisi lujasti ankkuroitunut sen sisempiin kerroksiin. Johtopäätös on se, että jääkuoren ja sisäosien välissä on kauttaaltaan vettä, ei ainoastaan kuun eteläisten napaseutujen alla, kuten aiemmin arveltiin. 

Tutkijoiden tehtävä ei ollut helppo. Mittauspisteet merkittiin kuviin käsityönä, mutta suuresta urakasta ei olisi ollut hyötyä, ellei Cassinin sijaintia olisi tiedetty tarkasti. Se puolestaan edellytti  luotaimen radiosignaalien seurantaa hyvin suurella tarkkuudella.

Löydöllä on merkitystä myös elämän etsinnän kannalta. Cassini-luotain kuvasi Enceladuksen hyiset suihkulähteet ensimmäisen kerran vuonna 2006. Myöhempien lähiohitusten aikana saatiin selville, että vesi on suolaista ja lopulta viime vuonna kuun gravitaatiovaikutusten perusteella pääteltiin, että eteläisten napa-alueiden alla velloo meri. Nyt siis näyttää siltä, että siinäkään ei ole vielä kaikki.

"Meren laajuus kertoo, että se on todennäköisesti hyvin vanha ja säilynyt koko kuun kattavien ilmiöiden seurauksena. Se on lupaavaa elämälle suotuisten olosuhteiden kannalta", Tiscareno arvioi.

Cassini ohittaa Enceladuksen seuraavan kerran 28. lokakuuta. Silloin se kulkee ennätyksellisen lähellä kuun pintaa, ainoastaan 50 kilometrin etäisyydellä. Luotain lentää todennäköisesti jäisen suihkun läpi ja pystyy tekemään kuun sisuksista tulevasta vedestä entistä tarkempia mittauksia.

Löydöstä kerrottiin Cornellin yliopiston, SETI-instituutin ja NASAn uutissivuilla, ja se julkaistaan Icarus-tiedelehdessä.

Kuva: NASA/JPL-Caltech

Maailmankaikkeutta mahdollisesti asuttavien älyllisten olentojen viestejä on yritetty kuulostella turhaan jo yli 50 vuoden ajan. Kosmista yhteyttä ei ole saatu, ja siihen saattaa olla yksinkertainen syy: muita ei ole lähimaillakaan. Näyttää siltä, että olemme – ainakin paikallisesti – sittenkin yksin.

Tähtienvälisten viestien sijasta muiden olentojen olemassaolo voitaisiin päätellä niiden teknologian tuottamasta hukkaenergiasta. Jos sivilisaatio olisi Nikolai Kardashevin 1960-luvulla kehittämän luokituksen mukaan tyyppiä III, se kykenisi hyödyntämään koko kotigalaksinsa energiaa.

Tyypin I sivilisaatio olisi valjastanut planeettansa kaikki luonnonvarat ja energianlähteet, tyyppi II myös kotitähtensä. Jo nykyisillä teleskoopeillamme pystyisimme havaitsemaan vähintään tyypin III sivilisaatiot niiden hukkalämmön perusteella.

Niiden säteilemä ylimääräinen energia näkyisi keski-infrapuna-alueella – ja itse asiassa sopivan sorttista lämpösäteilyä on havaittukin. Jason Wrightin johtaman Penn State -yliopiston tutkijaryhmän kartoituksessa löytyi satoja galakseja, joiden säteilyssä on ylenmäärin infrapunasäteilyä.

Ongelmana on se, että säteily voi olla peräisin myös luonnollisista lähteistä eli pölypilvistä, joita esiintyy tähtien syntyalueiden lähistöllä. Michael Garrett on tehnyt Wrightin työryhmän listaamista galakseista radiohavaintoja, ja tullut siihen tulokseen, että infrapunaylimäärän selitys on mitä todennäköisimmin nimenomaan tähtienvälisessä, lämpimässä pölyssä. 

Jos havaintojen tulkinta pitää paikkansa, kehittyneet sivilisaatiot ovat hyvin harvinaisia tai puuttuvat tyystin meitä ympäröivästä lähimaailmankaikkeudesta – missä "läheisyys" mitataan vähintään kymmenissä tai jopa sadoissa miljoonissa valovuosissa. 

"Penn Staten tutkimus osoitti jo, että tällaiset sivilisaatiot ovat hyvin harvinaisia, mutta uusi tutkimus viittaa siihen, että sekin on vähättelyä. Kardashevin tyypin III sivilisaatioita ei yksinkertaisesti ole kovin lähellä. Mielestäni voimmekin nukkua yömme rauhassa: muukalaisten hyökkäys on hyvin epätodennäköinen", naurahtaa Garrett.

Jotkut Garrettin tutkimista galakseista vaativat vielä lisähavaintoja, mutta toistaiseksi kaikki tarkkaan tunnetut järjestelmät selittyvät luonnollisilla ilmiöillä. "Hyvin todennäköisesti loputkin lukeutuvat samaan kategoriaan, mutta ne kannattaa silti tarkistaa", Garrett arvioi.

Garrettin soveltamalla menetelmällä olisi mahdollista tunnistaa myös tyypin II sivilisaatioiden jättämät jäljet. Sellaisetkin olisivat paljon meitä kehittyneempiä, sillä me emme ole vielä yltäneet edes tyyppiin I. Ja ne olisivat todennäköisesti yleisempiä kuin tyypin III sivilisaatiot.

"On hieman huolestuttavaa, että tyypin III sivilisaatioita ei näytä olevan olemassa. Se ei ole ollenkaan niiden fysiikan lakien mukaista, jotka selittävät muuten niin hyvin fysikaalisen maailmankaikkeuden. Palapelistä näyttää puuttuvan jokin keskeinen palanen. Kenties kehittyneet sivilisaatiot ovat niin energiatehokkaita, että niiden säteilemä hukkaenergia on hyvin vähäistä - tosin nykyisen fysiikan tuntemuksemme perusteella se olisi hyvin vaikeaa. Siksi on tärkeää jatkaa Maan ulkopuolisen älyn merkkien etsimistä, jotta saisimme todella selville, mikä tilanne oikein on", Garrett päättää.

Tutkimuksesta kerrottiin Hollannin radioastronomisen instituutin ASTRONin uutissivuilla ja se julkaistaan Astronomy and Astrophysics -tiedelehdessä.

Kuva: Danielle Futselaar/ASTRON

Tasan kahdeksan vuotta sitten Etelä-Amerikassa tapahtui jotain ainutlaatuista. 15.9.2007 kello 11.40 paikallista aikaa Titicaca-järven rannalla asuneet näkivät taivaalla paksun savuvanan. Sitä veti perässään nopeasti lähestyvä, kirkas tulipallo. Ja sitten, lähes saman tien, räjähti.

Kyse oli erittäin tavallisen meteoroidin varsin epätavallisesta törmäyksestä Maahan. Paikka oli Carancasin kylä Perussa, aivan Bolivian rajalla. Tarinaa värittävät myös terveydenhuoltojärjestelmä, huhut, ja tietysti media.

Itse räjähdyksellä oli paljon silminnäkijöitä. Kertomukset vahvistavat ja myös värittävät tapahtumaa. Lähimpänä ollut ihminen kaatui pyörällään räjähdyksen voimasta noin sadan metrin päässä, muttei saanut vammoja. Hieman kauempana ollut pieni talo taas kärsi kattovaurioita sinne lentäneen heittelekiven vuoksi. Läheisen koulun ja kenties terveyskeskuksenkin ikkunoita särkyi yli kilometrin päässä (syynä oli luultavasti maan tärinä, ei paineaalto). Kauempana jopa luultiin, että Chile oli aloittanut hyökkäyksen Peruun. Räjähdyspaikan yllä leijui suuri sienimäinen savupilvi useiden minuuttien ajan. Kraatterin ympäriltä sanottiin löytyneen kärventynyttä maata, kekäleitä ja kiviä, ja kuopan pohjalta pulppusi "kiehuvaa vettä" sekä pahanhajuisia myrkyllisiä kaasuja.

Ensimmäisissä lehtitiedoissa kraatterin halkaisijaksi mainittiin 30 metriä, mutta koko tarkentui lopulta 13,5 metriin. Syvyyttä sillä oli vajaat 5 metriä, ja reunavallit olivat metrin korkuiset. Heittelekiviä lensi 150–350 metrin päähän kraatterista.

Carancasin tapahtuma on tiettävästi ainoa kerta maailmanhistoriassa, kun todellisen törmäyskraatterin synty on nähty ihmissilmin. Normaalisti vastaavat tulipallot räjähtävät tai ainakin hidastuvat ilmakehässä. Niiden meteoriitit tippuvat maahan vapaapudotusnopeudella (200–300 km/h). Tuolloin ne tekevät maahan puhtaasti mekaanisen iskeymäkuopan. Carancasin kappaleella oli kuitenkin paljon enemmän vauhtia, noin 3–6 km/s (10800–21600 km/h). Se siis säilytti suuren osan kosmisesta nopeudestaan. Osasyynä oli törmäyspaikan sijainti ohuessa vuoristoilmassa, 3800 metriä merenpinnan yläpuolella. Toinen syy oli törmääjän tiivis koostumus. Räjähdyksen voimakkuus vastasi luultavasti 1000–3000 kiloa TNT:tä, vaikka hieman pienempiäkin arvioita on annettu.

Meteoriitin palasia saatiin virallisten lähteiden mukaan kerättyä varmasti ainakin 342 grammaa. Käytännössä paljon enemmän, sillä paikalle kertyi oitis paljon katselijoita.

Meteoriitti osoittautui varsin tavalliseksi H4-5 -tyypin kondriittiseksi kivimeteoriitiksi. Kivi-määreestä huolimatta murikka tosin oli loppuun asti varsin rautapitoinen ja tiivis. Ilmakehään tullessaan sen halkaisija oli 1–3 metriä ja massa muutaman kymmenen tonnia.

Kappaleen alkuperäinen 12-17 km/s vauhti ja rata ennen törmäystä sopivat hyvin useallekin tunnetulle lähiasteroidille. Kemialliset analyysit tosin vihjaavat myös johonkin mahdolliseen yhteyteen komeettamateriaalin kanssa, ainakin joidenkin yksittäisten hitusten perusteella.

Oliko mitään meteoriittitautia?

Median mukaan alueella asuvat valittelivat lähes välittömästi törmäyksen jälkeen huonovointisuutta. Oireina oli pääkipua, ripulia, oksentelua, ja jopa ihovaurioita. Selvimpiä oireita saivat ne, jotka kävivät törmäyspaikalla heti räjähdyksen jälkeen. Sairaita kerrottiin olevan ainakin 100–200, joidenkin mukaan jopa 600. Mukana oli läheisten kylien väkeä ja tilannetta valvomaan tulleita poliiseja. Sairaita oli niin paljon, että terveyskeskuksen pihalle jouduttiin lopulta pystyttämään lisätelttoja potilaille. Alueelle myös tuotiin parin päivän sisällä lisää terveydenhuoltohenkilöstöä.

Mediassa levisi pian monia huhuja kulovalkean tavoin. Sairauden syyksi epäiltiin radioaktiivisuutta ja avaruudesta tullutta tarttuvaa tautia. Alue on tuliperäistä, joten kyse saattoi hyvin olla vulkaanisesta kaasupurkauksestakin. Arsenikkia löytyy alueen vedestä ja maaperästä, joten väki on voinut saada kuopassa "kuplivasta vedestä" arsenikkimyrkytyksen. Elohopeamyrkytystäkin väläyteltiin. Paikallisten kerrottiin lopettaneen alueelta otetun veden käytön täysin. Wikipedia vinkkaa (täysin lähdeviitteettä) lopulta selvinneeksi syyksi rikkipitoista troiliittimineraalia, jota törmääjässä oli noin 5 %. Sen höyrystyminen olisi vapauttanut suuria määriä myrkkykaasuja alueen ilmaan. Myös psykosomaattisia oireita tai joukkohysteriaa epäiltiin. Jännitystä lisäsi sekin, että törmäyspaikan lähellä pidettyä karjaa kuoli. Ihmisvahingoilta kuitenkin vältyttiin, ja väen oireet alkoivat hiipua jo muutamassa päivässä.

Oliko meteoriitissa siis myrkyllisiä aineita? Oliko se osunut johonkin vanhaan ongelmajätevarastoon? Vai tuliko haitta-aine maaperästä?

Median kertomukset olivat asiaan tarkemmin perehtyneiden mukaan kuitenkin pahasti vääristyneitä ja liioiteltuja. "Veden kiehuminen" kraatterissa oli todennäköisimmin vain ilman vapautumista törmäysrakosista. Muutamia ihmisiä kyllä hoidettiin terveyskeskuksessa ihan aiheesta, mutta heillä kyse oli nestehukasta ja/tai ylikuumenemisesta. Kenenkään tutkitun verestä ei löytynyt viitteitä mistään yllättävistä myrkyistä. Mitään varmoja tietoja törmäyksen aiheuttamista todellisista vaivoista ei siis ole.

Todellisuus taisikin olla karumpi: kyse oli kaikkein todennäköisimmin vain seudulla liikkuneiden huhujen innostavasta vaikutuksesta. Niiden mukaan kun "törmäyksestä kärsiville" annettaisiin ilmaista terveydenhuoltoa. Pidemmän päälle törmäys oli siis hyödyksi: alueen väestön arsenikkipitoisuuksiin alettiin kiinnittää huomiota.

Päivitys 15.9. klo 23.00: Juttu ilmestyi tänään myös Suomen kraatterit -blogissa. Sen yhteydestä löytyvät myös Carancasin tutkimukseen liittyvät lähteet.
Päivitys 16.9. klo 11.40: Lisätty viimeinen lause (arsenikkipitoisuuksista).

Otsikkokuva: Tancredi et al., Meteoritics & Planetary Science 44, Nr 12, 1967–1984 (2009)

3,2 miljardia vuotta sitten Marsissa lainehti vielä hetken ajan vettä. Aurinkokunnan suurimmissa tulvissa pohjavesi purkautui punaisen planeetan pinnalle ja koversi valtavia kanjoneita, kuten otsikkokuvan Kasei Vallesin pohjoisella pallonpuoliskolla.

Tutkijat ovat olleet pitkään siinä käsityksessä, että tulvavedet olivat lähtöisin planeetanlaajuisista kerrostumista, mutta tuoreen tutkimuksen mukaan näin ei ole. Vesi oli peräisin paikallisista esiintymistä, joissa jäätä oli kertynyt pinnan alle 450 miljoonaa vuotta aiemmin.

"Tulvat johtuivat paikallisista, eivät globaaleista prosesseista", toteaa J. Alexis P. Rodriguez, joka on Planetary Science Instituten tutkija. 

Jokien kuljettama maa-aines ja jäätiköiden sulamisvedet täyttivät muinaisen meren pohjassa olleet syvänteet planeetan pohjoisilla leveysasteilla. Vedensekaiset kerrostumat jäätyivät, mutta satoja miljoonia vuosia myöhemmin pinnan alla vellonut laava alkoi sulattaa jäisiä maakerroksia.

Seurauksena oli laajoja, satojen kilometrien mittaisia maanalaisten jokien verkostoja, joista vesi paikoitellen purkautui pinnalle. Näin syntyivät laajat tulvat, joiden muodostamat tasangot ovat edelleen näkyvissä Marsin pinnalla.

"Tutkimuksemme perusteella muinaisessa Marsissa sedimentaatio saattoi haudata ja sitoa valtavia määriä aiemmin pinnalla ollut vettä, mikä ehkä käynnisti Marsin muutoksen jäätyneeksi maailmaksi, jollainen se on ollut suurimman osan historiastaan", Rodriguez arvioi. "Todisteita muinaisista ympäristöistä, jotka ovat voineet olla elämälle suotuisia, saattaa löytyä pinnan alla olleesta aineksesta, joka sittemmin on paljastunut."

"Koska veden kerrostuminen, jäätyminen, lämpeneminen ja purkautuminen pinnalle on ollut paikallista, Marsin pinnan alla saattaa edelleen olla vesijäävarastoja. Niitä voi esiintyä sekä ammoisen pohjoisen meren reunamilla, mutta myös muilla seuduilla, missä on ollut aika ajoin meriä ja järviä", Rodriguez jatkaa. "Sillä olisi suuri merkitys tulevaisuuden miehitettyjen Mars-lentojen kannalta."

Tutkimuksesta kerrottiin Planetary Science Instituten uutissivuilla ja se on julkaistu Nature-tiedelehden Scientific Reports -sivustolla.

Kuva: ESA/DLR/FU Berlin (G. Neukum)

Massiivisten galaksijoukkojen keskellä on yleensä isokokoinen tähtijärjestelmä tai galaksikaksikko, joka hallitsee vetovoimallaan joukon muita jäseniä. Keskusgalaksien tähdet ovat useimmiten vanhoja punaisia jättiläisiä, koska niissä ei ole enää kaasua uusien tähtien rakennusmateriaaliksi.

Kansainvälinen tutkijaryhmä on löytänyt galaksijoukon SpARCS1049+56 sisuksista jättimäisen galaksin, jossa syntyy uusia tähtiä huimalla vauhdilla. Tarvittavan kaasun se on ryövännyt naapurigalaksiltaan.

"Uskomme joukon keskuksessa olevassa jättigalaksissa syntyvän kiivaaseen tahtiin uusia tähtiä, koska siihen sulautui pienempi galaksi", kertoo ryhmää johtanut Tracy Webb McGill-yliopistosta.

Galaksi löydettiin Spitzer-avaruusteleskoopin ja Havaijilla sijaitsevan CFH-kaukoputken (Canada-France-Hawaii Telescope) avulla, ja sitä on tutkittu myös Keck-teleskoopilla. Tuoreet havainnot Hubble-avaruusteleskoopilla tekivät mahdolliseksi galaksin aktiivisuuden tutkimisen.

SpARCS1049+56-galaksijoukko on noin 9,8 miljardin valovuoden etäisyydellä, joten nyt näkemämme säteily on lähtenyt matkaan, kun Auringon ja sitä kiertävien planeettojen syntyyn oli aikaa vielä melkein viisi miljardia vuotta. 

Joukkoon kuuluu ainakin 27 galaksia ja sen kokonaismassa on 400 triljoonaa kertaa suurempi kuin Auringon massa. Erikoiseksi joukon tekee sen kirkas keskusgalaksi, jossa syntyy vuosittain 800 uutta tähteä. Linnunradassa arvioidaan syttyvän ainoastaan kaksi uutta tähteä vuodessa. 

Galaksien törmäykset ja yhteensulautumiset eivät ole mitenkään poikkeuksellisia ilmiöitä galaksijoukoissa, päinvastoin. Tässä tapauksessa harvinaista on sulautumisen luonne. 

Niin sanotussa "kuivassa sulautumisessa" kahden galaksin tähdet sekoittuvat, mutta kaasua on niin vähän tai ei ollenkaan, että uusia tähtiä ei synny. Märässä sulautumisessa sen sijaan kaasupilvet törmäilevät toisiinsa ja alkavat tiivistyä, jolloin tuloksena on suuri määrä uusia tähtiä.

Tutkitun galaksijoukon keskuksessa on tapahtunut "märkä sulautuminen", mitä ei ole aiemmin havaittu kuin hyvin harvakseltaan ja silloinkin paljon läheisemmissä joukoissa. Näin kaukaisessa galaksijoukossa ei vastaavaa ole aiemmin nähty.  

Seuraavaksi tutkijoiden tavoitteena on selvittää, kuinka yleisiä tällaiset sulautumiset ylipäätään ovat, ja olivatko ne nuoressa maailmankaikkeudessa poikkeus vai sääntö.

Tutkimuksesta kerrottiin Hubble-avaruusteleskoopin uutissivuilla ja se on julkaistu Astrophysical Journal -tiedelehdessä (maksullinen).

Kuva: NASA/STScI/ESA/JPL-Caltech/McGill

ESAn tanskalaisastronautti Andreas Mogensen palasi viime yönä takaisin Maahan. Häntä kuljettanut Sojuz TMA-16M -alus laskeutui Kazakstanin arolle juuri ennen paikallista auringonnousua, Suomen aikaa klo 03:51.

Paluumatka alkoi noin kolmea tuntia aikaisemmin, kun alus irtaantui Kansainvälisestä avaruusasemasta yöllä klo 00:29 Suomen aikaa.

Andreasin mukana aluksessa olivat hänen tapaansa kymmenpäiväisen lennon asemalle tehnyt kazakkikosmonautti Aidyn Aimbetov ja avaruusasemalla liki puoli vuotta ollut Gennadi Padalka. Laskeutumisen aikana Padalka toimi Sojuz-aluksen komentajana ja Andreas toimi hänen ”lentoperämiehenään”.

Laskeutuminen sujui juuri suunnitelman mukaan ja kolmikkoa vastaanottamaan tullut joukko helikoptereita sekä maastoajoneuvoja saapuivat laskeutumispaikalle lähes välittömästi aluksen osuttua maankamaraan.

Lennon tärkein tehtävä oli vaihtaa avaruusasemalla ollut Sojuz-alus uuteen, viedä sen miehistöön noin puoleksi vuodeksi yksi uusi jäsen, Sergei Volkov, sekä tuoda asemalla ollut Padalka takaisin Maahan. Menomatkalla aluksena oli uusi Sojuz TMA-18M ja paluumatkalla heidän allaan (tai ympärillään) oli TMA-16M.

Jotta lennosta olisi ollut mahdollisimman paljon hyötyä, oli Andreasilla hyvin tiivis ohjelma: hän suoritti avaruusasemalla viitisentoista tieteellistä ja teknistä koetta, josta olemme kertoneet jo useaan otteeseen aikaisemmissa lentoa käsitelleissä artikkeleissa.

Tätä kirjoitettaessa Andreas on matkalla Moskovan kautta Kölniin, Saksaan, missä sijaitsee Euroopan astronauttikeskus. Siellä hänelle tehdään lääketieteellisiä kokeita ja käydään lennon tapahtumat läpi. 

Andreasin sopeutuminen takaisin painovoimaan tapahtunee sutjakasti, sillä hänen elimistönsä ei ennättänyt sopeutua liikaa painottomuuteen. Hän käytti myös uudenlaista tiukkaa pukua, jonka tarkoituksena oli edelleen vähentää hankaluuksia maahanpaluun jälkeen. Silti lyhyenkin lennon jälkeen täysi Maan painovoima tuntuu raskaalta ja kestänee viikon päivät totuttautua siihen uudelleen: kyseessä on vähän kuin erikoislaatuinen jet-lag.

Seuraava kansainväliselle avaruusasemalle nouseva eurooppalaisastronautti on britti Timothy Peake, jonka lähes puolivuotinen (hieman yli viisi kuukautta) Principia-nimen saanut lento alkaa 15. joulukuuta.