Jari Mäkinen

Miltä tuntuu, kun räjähtävä raketti putoaa päälle?

Aikomukseni maanantaina illalla oli katsoa netistä Cygnus-aluksen laukaisu avaruusasemalle ja mennä nukkumaan. Kuten kaikki asiaa seuranneet tietävät, laukaisu ei mennyt niin kuin Strömsössä: Antares-kantoraketti nousi aluksi ylöspäin, mutta sitten sen moottorien luona räjähti ja koko raketti Cygnus-aluksineen sekä täysine polttoaine- ja happitankkeineen putosi liekkimerenä alas.

Tätä kirjoitettaessa tarkempaa syytä vielä etsitään, mutta todennäköisimmin jompi kumpi kahdesta ensimmäisen vaiheen moottorista räjähti ja silloin työntövoiman hiivuttua raketti syöksyi maahan. Samanlainen koekäytössä ollut rakettimoottori rikkoutui viime toukokuussa kesken testin, ja samanlainen tapaus nyt olisi aiheuttanut juuri tällainen onnettomuuden.

Tapaus on pyörinyt päässäni sen jälkeen koko ajan, koska se toi kovasti monenlaisia muistoja, ennen kaikkea kesäkuun 4. päivän vuonna 1996 Kouroun avaruuskeskuksessa. Se oli ensimmäinen kerta, kun olin Ranskan Guyanassa ja ensimmäinen kerta, kun pääsin katsomaan kantoraketin laukaisua. Eikä kyseessä ollut ihan mikä tahansa laukaisu: se oli upouuden eurooppalaisen Ariane 5 -kantoraketin ensilento!

Kyydissä oli neljä Cluster-satelliittia, joissa oli mukana myös paljon suomalaista osaamista.

Matka laukaisupaikalle oli ollut iloinen ja jopa juhlava, sillä laukaisua katsomaan oli kutsuttu koko joukko VIP-vieraita sekä varsin suuri ryhmä meitä lehdistön edustajia. Suuri pitopöytä oli jo katettu laukaisun jälkeistä juhlaa varten, kun lähdimme katsomaan laukaisua eri puolille avaruuskeskusta. Itse jäin lennonjohtorakennuksen katolle, koska sieltä pääsin nopeasti alas lennonjohtoon seuraamaan raketin matkaa avaruuteen suurilta näyttöruuduilta.

Laukaisun aika koitti ja harmaa pilvikerros peitti Kouroun. Sade oli juuri lakannut, mutta laukaisun kannalta sää oli vielä tarpeeksi hyvä. Niinpä lähtölaskenta eteni kohti nollaa ja sitten suuri raketti nousi ilmaan. Kaksi voimakasta kiinteällä polttoaineella toimivaa apurakettia syttyivät ensi ja sitten keskellä raketin ensimmäistä vaihetta oleva Vulcain-päämoottori heräsi henkiin. Ensimmäinen Ariane 5 nousi ylväästi kohti taivasta … kunnes se alkoi kääntyä omituisesti sivuun.

Noin 37 sekuntia lentoonlähdön jälkeen raketin asento oli kääntynyt jo sen verran vinoon suhteessa lentorataan, että aerodynaamiset voimat rikkoivat sen. Heti sen jälkeen automaattinen itsetuhojärjestelmä, jonka tehtävänä on estää mahdollisesti ohjauskyvyttömän raketin lentämisen asuttujen alueiden päälle, räjäytti Arianen kuormineen. Hohtavat, savuavat palaset alkoivat sataa alaspäin noin neljän kilometrin korkeudesta.

Raketin luontainen nousuääni oli pääasiassa rätinää ja jylinää, mutta nyt se katkesi kuin seinään, kun suuri pamaus ravisutti maisemaa.

Laukaisukeskus, kuten mikään muukaan katsontapaikoista, ei ollut suoraan raketin alla, mutta tuuli saattoi puhaltaa räjähdyksessä syntyneitä kaasuja suuntaamme, joten kaikki paikat evakuoitiin. Laukaisukeskuksen katolta väki ajettiin sisälle rakennukseen ja muualla muihin tiloihin. Paniikkia ei ollut, mutta nyt naurua ei kuulunut. Heidät (lue: meidät), jotka halusivat vielä jäädä ottamaan kuvia, hätistettiin määritietoisesti sisätiloihin.

Sisällä lennojohtohuoneessa henkilökunta konsoleissaan katsoi lasittuneesti kuvaruutujaan, joilla telemetriatiedot katkesivat kuin seinään. Tutka näytti lennonjohdon etuosan suurella näyttöruudulla ilotulituksen tapaan alas pudonneiden palasten reittejä, kun samalla laskennallinen piste, missä raketin tuli olla silloin kun kaikki olisi sujunut normaalisti, jatkoi matkaansa ylöspäin. Lisäksi ruudulla oli videokuva, joka oli jotakuinkin samanlainen kuin otsikkokuva. Surullista. Hiljaista. Oli vaikea ajatella, että läheistä Sinnamaryn kylää oltiin evakuoimassa, koska raketin osat putosivat sen luokse suolle.

Cluster-satelliittien tekemiseen osallistuneet tutkijat itkivät – näytti siltä, että vuosien työ ja edessä oleva kiinnostava lento oli mennyt hukkaan. Kun juhlat laukaisun jälkeen peruutettiin, kävi jokunen tutkija hakemassa pöydillä odottaneita viinipulloja, ja katosivat huoneisiinsa.

Paluulento takaisin Pariisin oli kuin olisimme olleet hautajaisissa. Jos jotain hyvää piti asiasta löytää, niin onneksi kukaan ei loukkaantunutkaan.

Onnettomuuden syy selvitettiin ja Arianet ovat nyt maailman luotettavimpia kantoraketteja. Ne ovat lentäneet jo yli 50 kertaa peräjälkeen ilman pienintäkään toimintahäiriötä.

Kun seuraavan kerran muutamaa vuotta myöhemmin pääsin katsomaan Kouroussa raketin laukaisua lähinnä laukaisupaikkaa olevalta sallitulta alueelta, meille jaettiin kaasunaamarit. Monet naureskelivat ja pitivät niitä vitsikkäinä, mutta Ariane 501:n jälkeen en osannut nauraa asialle. Niille olisi saattanut olla käyttöä, mutta onneksi ei ollut.

Samaan tapaan usein rakettien laukaisuita seuratessa monet harmittelevat sitä, että katsomispaikat ovat niin kaukana laukaisualustasta. On totta, että niiltä ei laukaisua pysty tuntemaan ja kokemaan yhtä voimakkaasti kuin lähempää; elämys on komea, mutta se olisi vielä upeampi, jos voisi tuntea suorastaan rakettimoottorien paahteen ja niistä tulevan äänen.

Venäjällä kaikki on kuitenkin mahdollista, ja siellä Foton M-1 -tutkimussatelliitin tekemiseen osallistuneet eurooppalaistutkijat päästettiin katsomaan laukaisua varsin lähelle laukaisupaikkaa.

Tunnen hyvin muutamia mukana olleita henkilöitä, ja heidän kertomuksensa on karmaiseva.

Oli 15. lokakuuta 2002. Mikropainovoimakokeita suorittamaan lähetettävää Foton-kapselia kuljettanut Sojuz-raketti nousi normaalisti ja työntyi matalalla olevaan pilvikerrokseen siten, että vain sen kirkkaat rakettimoottorit liekkeineen kajastivat pilvien läpi. Sitten, juuri samaan tapaan kuin nyt Antareksen tapauksessa, moottorien kohdalla tapahtui räjähdys ja raketti alkoi vajota alaspäin.

Mikä pahinta, tuuli työnsi sitä kohti katsojia. Raketti leimahti liekkimereksi jo ilmassa ollessaan ja sen hylky sekä kaikki palava polttoaine putosivat vain vähän matkan päähän tutkijoista. Pilven sisältä ei nähnyt täsmälleen mitä oli tapahtumassa, mutta kun osat ja liekit tulivat näkyviin pilvikerroksen alta, suuri osa niistä oli lähes katsojien päällä. Ensin tapaukselle naurettiin, kun se oli täysin odotamaton ja epäselvä, mutta sitten tilanne vaikutti siltä, että elävänä selviäminen oli kiinni nopeasta toiminnasta.

He juoksivat kauemmaksi, heittäytyivät maahan ja suojautuivat. Kuuma paineaalto ja valtava räjähdys meni ylitse ja ohitse. Kun tilanne tuntui olevan ohitse, tutkijat nousivat ylös. Näkymä oli lohduton: palavia palasia siellä täällä laukaisualustan suunnalla ja pieni metsäpalo, jonka liekit olivat sytyttäneet ja jota sammuttamaan paloautot olivat jo menossa.

Tutkijat olivat turvassa, mutta jälkikäteen kuultiin, että onnettomuus oli vaatinut kuolonuhrin. Varusmies Ivan Marshenko oli seurannut laukaisua alle kilometrin päässä rakennuksessa, jonka lasi-ikkuna oli rikkoontunut paineaallon vuoksi ja lasinpalaset olivat silponeet nuoren sotilaan. Lisäksi kahdeksan muuta sotilasta oli loukkaantunut ja heistä kuusi vietiin sairaalaan.

Alla on videokooste laukaisusta:

R.I.P. EFHF (ja Suomi)

Eilen torstaina valtioneuvosto tiedotti, että Helsingin seudun ja valtion neuvottelut asuntotuotannon sekä infrastruktuurihankkeiden edistämisestä etenevät kunnille hyväksyttäväksi esitettävän sopimuksen muodossa.

On toki hyvä, että valtio ja pääkaupunkiseutu ovat saaneet neuvottelunsa loppuun, mutta ehdotus on myös lopullinen tuomio Malmin lentoasemalle. Kuten myös eilen Liikenne- ja viestintäministeriö kertoi, vetäytyy valtio toimintoineen Helsinki-Malmin lentoasemalta syyskuussa 2016, mistä ensimmäisenä merkkinä on Rajavartiolaitoksen tukikohdan siirtäminen Helsinki-Vantaan lentokentälle jo vuoden päästä ja sitten Malmin lennonjohto- ja lennonvarmistuspalvelujen päättäminen elokuussa 2016.

Periaatteessa harrasteilmailijat voisivat käyttää kenttää senkin jälkeen ns. korpikenttänä vuoden 2018 loppuun asti, mutta kentän keskeinen sijainti ja Helsinki-Vantaan lennonjohtoalueen läheisyys tekee siitä haastavaa.

Kaavailuiden mukaan Helsingin kaupunki ottaa alueen käyttöönsä 1.1.2017 ja aloittaa siellä asuntoalueen rakentamisen 2020-luvun alussa.

Alkuperäisenä ajatuksena oli aikanaan ”siirtää” Malmin toiminnan toiselle, uudelle kentälle, mutta sille ei ole löytynyt sopivaa paikkaa. Ehdotetut vaihtoehtoiset paikat ovat olleet parin tunnin ajomatkan päässä Helsingistä, mikä tekisi esimerkiksi lentokoulutuksesta erittäin vaikeaa: usein lennolle lähdetään sopivan sään sattuessa, toisinaan hyvinkin lyhyellä varoitusajalla. Kun mikään esillä olleista uusista paikoista ei halunnut uutta kenttää, jää vaihtoehdoksi levittäytyä eri kentille eteläisessä Suomessa.

Itse lensin aikanaan Malmilla ja kävin lentotunneilla bussilla. Monien mielikuva Mersuillaan kentälle kaahaavista ja yksityiskoneillaan meteliä pitävistä porhoista onkin pääosin virheellinen, sillä suurin osa ilmailuharrastajista on nuoria alasta kiinnostuneita. Vaikka lentäminen on tehty Suomessa(kin) tietoisesti kalliiksi ja hankalaksi, ilmailukerhojen kautta koneen vuokraaminen tai ultrakevyellä koneella lentäminen on onneksi edullisempaa. Laskuvarjohyppääminen vieläkin halvempaa.

Eikä kyse ole vain harrastamisesta, sillä suuri osa maamme liikennelentäjistä on joko aloittanut uransa tai kouluttautunut Malmilla. Vaikka Suomen ilmailuopisto Porissa onkin nykyisin pääasiallinen kouluttaja, Malmin sulkemisen jälkeen monet suomalaiset lentäjänurasta haaveilevat lähtevät varmasti ulkomaille – ja samalla lentoharrastus marginalisoituu yhä enemmän.

Viime vuosina Malmin kenttä on rapistunut, eikä sinne ole tullut uutta toimintaa, koska sen kohtalo on ollut vaakalaudalla. Siellä ollut innostunut ilmapiiri on vaihtunut apatiaan, vaikka paikka olisi tarjonnut hyvät tilat ja mahdollisuudet monille uusille yrityksille sekä nykyaikaiselle pienlentoliikenteelle.

Malmista olisi voitu saada ilmailun ympärille kerätty ja/tai siitä voimaa saava innopuisto, joka olisi kurottanut omalta kiitoradaltaan paitsi maailmalle, niin myös ylös taivaalle.

Malmilla on myös pitkä ja kunniakas historia. Maailmalla ei ole montaakaan edelleen käytössä olevaa 1930-luvun lentoasemaa, ja sellaisen lopettaminen olisi suuri sääli.

Helsinki-Malmi Airport from Sampo Kiviniemi on Vimeo.

Jos jotain hyvää päätöksessä on, niin se päättää pitkään jatkuneen epävarmuuden kentän kohtalosta. Tämän jälkeen pääkaupunkiseudun ilmailuharrastajat ja useat ilmailualan yhtiöt joutuvat etsimään uuden majapaikan, tai kuten useimmissa tapauksissa tulee käymään, jättämään lentämisen kokonaan.

Valitettavasti Malmi ei ole ainoa samanlainen viimeaikainen päätös. Myös VTT:n toimintojen alasajo tarkoittaa sitä, että päättäjät haluavat käpertyä sisäänpäin ja välittää vähät Suomen kehittämisestä tieteen ja tekniikan alalla.

On vaikea kuvitella mitään muuta kuin tutkimus ja uudet innovaatiot, joilla Suomi nousisi nykyisestä lamasta. Perusteollisuudella ja lyhytnäköisyydellä se ei onnistu.

Tässä pelissä toki Malmi on pieni palanen, mutta sen alasajo on konkreettinen merkki siitä, että nykyiset päättäjämme ovat katkaisemassa kehitykseltä siivet.

Kuvia ja tunnelmia Malmin lentoasemalta: http://malmiairport.fi

Otsikkokuva ja video jutun keskellä: Sampo Kiviniemi

-

Alla on YouTubessa oleva kaunis video lentämisestä Malmilla. Kuvissa näkyy paitsi tyypillisiä ilmailuharrastajia, niin myös Helsinkiä ilmasta – tilaa asunnoille olisi varsin paljon muuallakin kuin Malmin lentoasemalla!

Milloin SpaceUp Suomeen?

Viime lauantaina järjestettiin Tukholmassa Pohjoismaiden ensimmäinen SpaceUp -avaruusepäkonferenssi.

Paikalla oli noin 80 avaruudesta kiinnostunutta henkilöä sekä yksi henkilö, joka on itse ollut myös avaruudessa: tilaisuuden tähtiesiintyjä oli ruotsalaisten oma astronautti Christer Fuglesang.

Siis mikä SpaceUp? Mikä epäkonferenssi?

Kun ilmiö rantautui Yhdysvalloista Eurooppaan kolmisen vuotta sitten, ihmettelin itsekin mistä hommassa oikein on kyse. Tuo ensimmäinen eurooppalainen SpaceUp pidettiin Belgiassa, ja olisin varmaankin mennyt kiinnostuksesta mukaan, ellen olisi ollut muissa tärkeämmissä menoissa. Tärkeämmissä siksi, että saamani selitys kokouksen luonteesta oli varsin epämääräinen: se on avaruusharrastajien epäkonferenssi. Ja epäkonferenssi puolestaan on vapaamuotoinen tapahtuma, missä ohjelma rakentuu paikan päällä osallistujien toimesta. Siis ne, jotka sattuvat olemaan paikalla kertovat mistä kertovat. Käytännössä tilaisuus on kuitenkin hieman organisoidumpi - tai ainakin nyt uusimmat SpaceUpit Euroopassa ovat olleet sellaisia.

Osallistuin lopulta ensimmäiseen SpaceUpiin Toulousessa syyskuun lopussa, ja siellä kaksipäiväisessä ohjelmassa oli ennalta sovittuja esiintymisiä ja vain osa ajasta oli varattu ad hoc -tyyppisille esityksille. Niistäkin suurin osa ei ollut täysin tuulesta temmattuja, vaan osallistujia pyydettiin valmistelemaan niin 5-minuutisia kuin 15-minuuttisia esityksiä. Näistä lyhyet pidettiin koko joukon edessä pääsalissa ennen ja jälkeen pääesiintyjiä. Pitemmät taas laitettiin aulassa olleeseen tauluun, mikä aluksi oli tyhjä.

Taulun täyttyessä ajan myötä – ja selvästi osan osallistujista kerättyä rohkeutta muiden esityksiä nähtyään – tyhjät ruudut täyttyivät, ja lopulta ohjelmaa Toulousessa Cite d’Espace -avaruusmuseossa pidetyssä tapahtumassa oli aamusta iltaan. Kahtena päivänä.

Sellainen oli komeettarekan matka

Avaruusrekan matka on onnellisesti takana ja sen kolmiviikkoisen keikan sulattaminen on sekin jo saatu loppuun: kyseessä oli huikea keikka, mikä kuului ja näkyi netin kautta koko maailmassa. Sähköposteissa, twitterissä ja Facebookissa rekkaa pyydettiin jatkamaan Suomen jälkeen niin Brittein saarille, Italiaan, Espanjaan kuin Atlantin toiselle puolelle Yhdysvaltoihinkin, mutta valitettavasti rahat riittivät vain nipin napin neljään Pohjolan maahan.

Miten matka siis meni?

Rekan rakennus saatiin valmiiksi vappuaattona Kourassa Joensuun luona, missä auton tallit sijaitsevat (itse asiassa vanhassa sahassa). Kanssani rekkaa oli rakentamassa matkalla toisena rekkamiehenä toiminut Tuukka Perhoniemi, ja Kourassa vappuna auton näki myös kuljettajamme Kari Rajamäki, joka itse asiassa on ainoa, joka kulki rekan mukana koko pitkän kiertueen – Tuukan kanssa jätimme Tanskan ja Ruotsin väliin, sillä siellä rekkamiehenä toimi ESAn Rosita Suenson.

Kari on sahannut Eurooppaa ristiin rastiin ties millaisilla rekoilla, mutta koskaan aikaisemmin hänellä ei ollut kuormanaan vain komeetan näköiseksi naamioitua styrox-palaa, satelliittimallia ja neljää televisiota (ja vähän muuta kamaa). Hän suhtautui matkaan ja omituiseen kuormaansa kuitenkin huumorilla ja jo kiertueen puolivälissä hän oli kuullut selityksen niin monta kertaa, että innostui toimimaan myös satunnaisesti oppaana.

Mutta matka alkoi Vaasan Kauppatorilta, missä ensin etsittiin sähköä ja sitten hiilidioksidijäätä. Nämä paljastuivat myöhemmin myös suurimmiksi ongelmiksi matkan varrella, kunnes opimme pian varmistamaan nämä ei ainoastaan etukäteen, vaan useampaan kertaan etukäteen. Vaasan viileydessä rekka sai tulikasteensa ja ilahdutti useampaa sataa kävijää.

Vaastasta jatkettiin Ouluun. Siellä pysähdyspaikka oli jälleen tiedekeskus Tietomaa, jonka olivat juuri vallanneet dinosaurukset uudessa näyttelyssä. Niinpä dinojen lisäksi noin 1500 vierasta oppi jotain saurukset aikanaan sukupuuttoon sysänneestä kosmisesta törmäyksestä ja aurinkokunnan pienkappaleiden tutkimuksesta.

Matkan ensimmäisen, lyhyeksi jääneen Suomen-osuuden jälkeen oli vuorossa Norja. Puolitoista vuorokautta kestäneen ajon jälkeen auto oli kaksi vuorokautta Trondheimissa yliopiston pihalla, missä opiskelijoiden lisäksi paikalliset kiinnostuneet kävivät paikalla. Siellä mukana oli myös Rosetta-lennon synnyttämiseen osallistunut ja sen ensimmäisenä tieteellisenä johtajana toiminut Gerhard Schwehm.
Oslossa rekka oli myös yliopistokampuksen keskellä, ja suurin osa kävijöistä oli opiskelijoita. Kahden päivän aikana yliopistolla pidettiin myös esityksiä avaruudesta ja erityisesti Rosetta-lennosta, jotka olivat rekan tapaan avoimia myös yleisölle.

Seuraavaksi rekka ajoi Ruotsiin, missä ensin se oli Borlängen vasta-avatun Framtidsmuseetin pihalla päivän ja liittyi sen jälkeen kahdeksi päiväksi Göteborgin vuosittaisen tiedefestivaalin ohjelmaan. Keskeinen paikka kuuluisassa tiedetapahtumassa teki näistä päivistä paitsi kiertueen vilkkaimmat, niin myös kenties sen kohokohdan.

Kiertueen kolmas vaihe alkoi lauttamatkalla Tanskaan. Ensin auto oli kaksi päivää Århusissa Steno-museolla ja sitten päivän Kööpenhaminassa Tanskan teknillisen yliopiston pihalla.

Sääli, että näinä päivinä sää oli erittäin huono ja vettä satoi lähes koko ajan. Tämä toki antoi hyvän syyn muistuttaa vieraita siitä, että käytännössä kaikki vesi planeetallamme on komeetoista peräisin.

Siinä missä Suomessa rekka haluttiin pysäköidä mahdollisimman keskeisille julkisille paikoille ja Tanskassa sekä Norjassa yliopistojen ja museoiden yhteyteen, olivat Ruotsissa pääkohteena tiedetapahtuman ohella koulut. Niinpä Linköpingissä ja Södertäljessä, viimeisessä Ruotsin etapissa, pysäkkinä oli koulu.

Tuubiuutisia ja rekallinen avaruutta

Tiedetuubi on ollut viime viikkoina tavallista hiljaisempi, koska kaikki tekijämme ovat olleet kovin kiireisiä: Tiedetuubia tehdään yhä edelleen harrastuksena ja vapaaehtoisvoimin, joten kun muut työt pakkaavat päälle, on aikaa Tiedetuubille hieman vähemmän.

Etenkin minulla on ollut hieman hoppua viime aikoina, koska tekeillä on ollut jälleen yksi varsin suuri projekti: Avaruusrekka tulee jälleen. Avarusrekka v.2 lastataan Rosetta-luotaimella ja se starttaa perjantaina 2.5. Vaasasta liki kuukauden kestävälle matkalleen ympäri Pohjoismaita. Ellei mitään ihmeellistä tapahdu, tulee rekasta varsin hieno ja kiertueesta upea!

Kiertueen organisointi, näyttelyn suunnittelu ja monenmoiset hankkeeseen liittyvät asiat ovat pitäneet kiireisenä jo useamman kuukauden, joten Tiedetuubi on joutunut kärsimään jo viikkojen ajan. Aika noin kuukautta ennen kiertuetta oli kaikkein kiireisin, kunnes nyt voimme oikeastaan vain odottaa, että rumba pyörähtää käyntiin. Ensi viikolla tähän aikaan rekkaa ollaan jo rakentamassa Seinäjoen luona ja vappuna sen pitäisi valmistua.

Samalla myös Tiedetuubi tulee vilkastumaan, etenkin siksi, että se on luonnollisesti aktiivisesti mukana myös Avaruusrekan kiertueella. Tavoitteena on seurata menoa päivittäin paitsi artikkelein, niin myös videoin, ja vaikka aivan päivittäiseen tarjontaan ei aika riittäisi, tulee retkestä runsaasti materiaalia Tiedetuubiinkin.

Kyseessä on jo toinen kerta, kun Avaruusrekka lähteen tielle. Koko hankkeen tausta on oikeastaan jo 1990-luvulla, kun sain päähäni alkaa järjestää avaruusnäyttelyä. Suomessahan ei sitten Otaniemessä vuonna 1984 olleen pääasiassa neuvostoliittolaista avaruustekniikkaa esitelleen Avaruus 2000 -näyttelyn jälkeen oltu esitelty avaruutta suuressa näyttelyssä yleisölle, joten koitin järjestää sellaisen. Aivan heti hanke ei saanut kuitenkaan tuulta purjeisiinsa, kunnes vuonna 1999 se nytkähti eteenpäin, pääasiassa Ursan ja Tekesin suosiollisella avustuksella.

Helsingissä Kaapelitehtaalla vuonna 2001 olleesta Avaruus 2001 -näyttelystä tuli lopulta varsin massiivinen tapaus, sillä Euroopan avaruusjärjestön lisäksi paikalla olivat käytännössä kaikki maamme avaruusalan toimijat. Vaikka näyttelyn jälkeen päätin, etten enää ikinä tee mitään vastaavaa, tuli Avaruus 2003 -näyttelystä vieläkin suurempi tapaus: mukana oli myös Euroopan eteläinen observatorio ja suuri määrä tähtiharrastusyhdistyksiä. Nyt näyttely valtasi myös Kaapelitehtaan Merikaapelihallin parven.

Sen jälkeen päätökseni olla enää järjestämättä avaruusnäyttelyitä piti usean vuoden ajan, kunnes ajattelin, että massiivisen ja lyhytaikaisen näyttelyn sijaan pienimuotoinen, pitempään avoinna oleva näyttely voisi olla myös jännittävä. Niin sai alkunsa Avaruus 2007, joka oli avoinna vuosien 2007 ja 2008 taitteessa Ilmailumuseossa Helsinki-Vantaan lentoaseman vieressä.

Ongelmana kummassakin näyttelyssä oli se, että ne olivat pääkaupunkiseudulla, ja vain aiheesta erityisesti kiinnostuneet tulivat niitä katsomaan. Niinpä ryhdyin tuolloin jo miettimään miten pienen näyttelyn voisi viedä kiertueelle muillekin paikkakunnille. Kun huomasin netistä erilaisia vaihtoehtoja selaillessani ME-Autot Oy:n mainion rekka-auton perävaunusta tehdyn näyttelytilan, niin syntyi ajatus Avaruusrekasta. Se kutkutti mieltä parin vuoden ajan, kunnes se varustettiin matkaan vuonna 2012. Kiertue oli suuri menestys, ja jo kiertueen aikana mietin miten ja milloin rekka kannattaisi lähettää uudelleen matkaan.

Se aika on nyt: ESAn Rosetta on aikamme huimin tutkimusmatka, ja jos lento olisi NASAn, niin siitä olisi rummutettu jo kaikkialla maailmassa kaikissa mahdollisissa tiedotusvälineissä. ESAlla ei ole samaa mainetta, eikä haluakaan yhtä massiiviseen mediahässäkkään. Sen sijaan ESA haluaa kyllä kertoa mistä Rosettan lennossa on oikein kyse, ja Avaruusrekan muuttaminen Rosetta-rekaksi on vain yksi osa sitä kaikkea tiedotusta, mitä lennosta tänä vuonna tehdään.

Rosetta-rekka kiertää siis Suomen lisäksi Norjassa, Tanskassa ja Ruotsissa, ja päinvastoin kuin edellinen Avaruusrekkakiertue, keskittyy tämä tiukasti Rosetta-luotaimeen ja sen huiman jännittävään lentoon komeettaa tutkimaan. Rekan sisälle tehdään komeetan pintamalli, jonka pitäisi olla hyvin todenmukainen – paitsi tietysti paljon pienempi kuin oikea pyrstötähden ydin. Olemme miettineet paljon sen tekemistä ja pinnan rakenteen saamista hyvän näköiseksi, mutta vasta oikeasti tekeminen näyttää miten käy.

Mukana on luonnollisesti myös Rosetan ja sen laskeutujan mallikappaleet, ja niiden lisäksi rekassa kokataan komeettaytimiä – tai ainakin melkein. Jokaisessa maassa rekan mukana kulkee asiantuntijoita ja Rosetta-lentoon osallistuvia tutkijoita, ja samoin Suomessakin Ilmatieteen laitos on mukana tukevasti kiertueella.

Mutta jo ennen Rosetta-rekkaa Tiedetuubissa tapahtuu: olemme mukana ensi lauantaina Heurekan K-18 -illassa ja teemme sieltä välittömästi sen jälkeen illan tunnelmia ja tapahtumia esittelevän videon (jota saavat katsoa myös nuoremmat).

Vaikka Tiedetuubi onkin siis ollut vaisu viime viikkoina, on se vain tyyntä myrskyn edellä...

Ukrainan tilanne säteilee avaruuteen

Samaan aikaan kun Ukrainan tapahtumat ovat kiristäneet Venäjän ja länsimaiden välejä ennätykselliselle tasolle, valmistellaan Euroopan avaruuslaukaisukeskuksessa Kouroussa ensimmäisen ESAn ja EU:n yhteisen tiedustelusatelliitin lähettämistä. Kiinnostavasti tämä Sentinel-1A tullaan laukaisemaan venäläisellä Sojuz -kantoraketilla.

Sojuz-rakettien tuominen Etelä-Amerikassa sijaitsevaan Ranskan merentakaiseen maakuntaan oli pitkällisen poliittisen väännön tulos ja ensimmäinen Sojuz laukaistiin Kourousta lokakuussa 2011. Kyydissä sillä oli silloin eurooppalaisen Galileo -satelliittipaikannusjärjestelmän kaksi satelliittia. Sen jälkeen Sojuzeilla on laukaistu Kourousta muiden muassa myös kaksi muuta puolustusmielessä kiinnostavaa satellititia, kaksi ranskalaista Pleiades 1 -vakoilusatelliittia.

Ja nyt vuorossa on siis Sentinel-1, uuden sukupolven tutkasatelliitti, jota hienotunteisesti kutsutaan kaukokartoitussatelliitiksi. Sitä se toki onkin: kyseessä on ensimmäinen Euroopan avaruusjärjestön ja Euroopan unionin yhteisen Copernicus -ohjelman satelliitti, jonka tehtävänä on tarkkailla avaruudesta hyvin tarkasti merijäätä ja jäätiköitä, merien pinnalla olevia saasteita, maansiirtymiä, metsätuhoja, maankäyttöä ja avustaa yksityiskohtaisilla maanpinnasta ottamilla tutkakuvillaan esimerkiksi pelastustöitä luonnononnettomuuksien jälkeen.

Tarkalleen ottaen kyseessä on satelliittikaksikko, sillä nyt laukaistavan Sentinel 1A:n seuraksi avaruuteen laukaistaan ensi vuonna toinen samanlainen satelliitti, Sentinel 1B.

Mutta samaan tapaan sotilaat ja puolustusviranomaiset voivat käyttää kuvia omiin tarkoituksiinsa. Copernicus -ohjelma tunnettiinkin aluksi nimellä GMES, Global Monitoring for Environment and Security, eli aikomus on tarkkailla Maan pintaa ja sen tapahtumia sekä ilmiöitä maailmanlaajuisesti paitsi tutkijoiden tarpeiksi, niin myös turvallisuusmielessä. Kun aikaisemmin ESA piti tiukasti näppinsä irti militaarishenkisistä hankkeista, on Copernicus ensimmäinen tapaus, missä myös sotilaiden intressit on otettu huomioon. EU:lle kyse on myös askeleesta kohti yhteistä avaruustiedustelua, ja siinä se käyttää apunaan ESAa – mistä EU haluaisi kehittää oman avaruusjärjestönsä (mutta ESA ei ole halukas niin suoraan yhteyteen).

Virallisesti Sentinel-1:n tarkoitus on tarkkailla ennen kaikkea Eurooppaa ja Kanadaa sekä tärkeimpiä laivareittejä. Se pystyy kartoittamaan kuitenkin koko maapallon pinnan kolmessa vuorokaudessa ja sen kuvat ovat käytössä noin tunnin kuluttua sen jälkeen kun satelliitti on kulkenut tietyn maapallon pinnan paikan päältä. Kahden satelliitin voimin mistä tahansa maapalloa saadaan tarkkoja kuvia noin vuorokauden kuluessa siitä kun tarve ilmenee.

Juuri tällaisilla satelliiteilla esimerkiksi Ukrainaa havaitaan näinä päivinä erittäin tarkasti. Niin Yhdysvalloilla, Venäjällä, Kiinalla kuin Euroopan mailla on satelliitteja, jotka pystyvät kuvaamaan joukkojen liikkeitä ja käytämiä varusteita senttimetrien tarkkuudella öin ja päivin. Sentinelin kaltaisille tutkasatelliiteille eivät pilvetkään ole esteenä. Verrattuna nyt jo avaruudessa oleviin parhaimpiin satelliitteihin on eurooppalaiset Sentinelit todennäköisesti pikkutekijöitä.

Yhdysvalloilla on käytössään myös huippusalainen koekone X-37, minisukkula, joka pystyy muuttamaan helposti rataansa avaruudessa. Se on virallisesti nyt kolmannella koelennollaan ja on viettänyt avaruudessa jo yli 400 vuorokautta. Huhujen mukaan sen rahtiruumassa on kokeiluluontoisia vaikoiluvälineitä, joilla se pystyy kuvaamaan tarkasti paitsi kohteita kiertoradalla, niin myös alhaalla Maan pinnalla.

Tuorein netistä nyt löytyvä ratatieto on helmikuun puolivälistä, mutta omituisesti silminnäkijähavaintoja ei ole enää saatavilla samaan tapaan kuin aiemmin: kenties tämän sotilassatelliittikoodilla USA-240 olevan minisukkulan liikkeistä ei haluta juuri nyt kertoa tämän enempää ja ainakin hakukoneista uudet tiedot on pystytty häivyttämään.

On todennäköistä, että kiertoradalla on parhaillaan käymässä ennen näkemätön kuhina, koska milloinkaan sitten kylmän sodan päättymisen jälkeen avaruuden suurvallat eivät ole olleet näin tiukasti toisiaan vastaan, eikä koskaan aikaisemmin ole ollut avaruudessa yhtä tehokasta tiedusteluarsenaalia. Varsinaisia aseita siellä ei kuitenkaan liene.

 

Eläköön olympialaiset – millä hinnalla hyvänsä!

Sotšin olympialaiset kisat alkavat tänään ja oletettavasti täyttävät tiedotusvälineet parin viikon ajan enemmän tai vähemmän tärkeillä urheilu-uutisilla. Ja mikä ettei, pitäähän maailmassa olla iloa ja kisaamista; se, että kansat ja yksittäiset urheilijat taistelevat toisiaan vastaan rauhanomaisesti Olympian perinteisessä hengessä, on kaikin puolin hyvä asia.

Kisoista puhuttaessa on esiin tullut myös niiden hinta: 30 – 50 miljardia euroa. Lisäksi tietysti kokonaiskustannuksiin täytyy laskea mukaan kunkin maan omat panostukset kisoihin, urheilijoiden valmentautuminen ja varusteet, mutta sinällään jo kisapaikan rakentaminen on varsin suuri summa rahaa. Itse asiassa hyvin suuri määrä rahaa, liki Suomen valtionbudjetin kokoluokkaa.

Kun kyse on avaruuslennoista ja -tutkimuksesa, huomio kiintyy yleensä hyvin nopeasti kustannuksiin. Maksaa hanke sitten kymmenen miljoonaa tai miljardin, sitä pidetään aina erittäin kalliina. Monien alitajuntaan on iskostunut kuvitelma siitä, että avaruustoiminta on automaattisesti ällistyttävän hurjan kallista, mitä se ei ole sen enempää kuin mikä muu tahansa huipputekniikka tai -tutkimus.

Historian kallein avaruushanke, Yhdysvaltain kuulento-ohjelma Apollo, maksoi nykyradassa noin 80 miljardia euroa, kun summaan lasketaan mukaan niin miehitettyjen alusten, rakettien ja niiden vaatimien koulutus- sekä lennojohtorakennusten tekemisen kuin myös intensiivisen tutkimusohjelman ennen lentoja.

Kaikkiaan kustannukset jakaantuivat vuosien 1959 ja 1973 välille ja tuottivat paitsi työtä sadoille tuhansille ihmisille, niin myös suuria edistysaskeleita tekniikassa, joista nautimme tänään itsestäänselvyyksinä. Jo pelkästään se, että avaruudessa opittiin operoimaan rutiininomaisesti, vei satelliittialaa eteenpäin harppauksilla. Apollo-ohjelman rahassa mittaamaton osuus, ensimmäiset kuvat maapallosta toisen taivaankappaleen pinnalta, ja se ylpeä tietoisuus meissä kaikissa, että ihminen on käynyt Kuussa… Nämä kaikki ovat jotain, minkä arvoa on vaikea arvioida

Tämän hetken kallein avaruustutkimushanke on kansainvälinen avaruusasema. Sen kustannukset maailmanlaajuisesti ovat noin sata miljardia euroa. Hanke on vähemmän näyttävä kuin Apollo-lennot, mutta se on paitsi tuonut maailman avaruusvallat (Kiinaa lukuun ottamatta) tekemään työtä yhdessä kilpailun sijaan, niin myös tehnyt avaruudessa olemisesta ja työskentelemisestä tylsää arkirutiinia. Se on suuri saavutus. Emme jaksa enää hurrata liikennelentokoneen onnistuneelle laskeutumiselle juuri sen enempää kuin uudesta miehistöstä avaruusasemalle.

Avaruusaseman jälkeen tavoitteena on jälleen tehdä (viimein) jotain suurta: miehitetty lento Marsiin. Sen tekemisestä on erilaisia suunnitelmia ja sitä valmistellaan jo aktiivisesti, vaikka mitään virallista hanketta ei ole vielä olemassa. Jopa yksityiset yritykset kurottavat nyt Marsiin ja suunnitteilla on jopa TV-ohjelmakonseptiin perustuva reality-show Marsiin oikeasti menemisestä. Toteutuuko tuo MarsOne -hanke vai ei, on sitten toinen asia, mutta yritys on mitä mainioin.

Näiden kaikkien Mars-hankkeiden suurin onhelma on kuitenkin raha. Kuten tiedetään, avaruustoiminta on tajuttoman kallista: eri arvioiden mukaan miehitetty lento Marsiin ja takaisin sekä sen vaatiman tekniikan kehittäminen maksaisi noin 30-60 miljardia euroa.

Hetkinen…sehän on jokseenkin sama kuin Sotšin olympiakisat maksavat! Olympialaiset menevät ja tulevat, ja vaikka kisakylät ja muistot jäävät, ei tuosta uhrauksesta jää paljoakaan sellaista, mikä hyödyttää ihmiskuntaa tulevaisuudessa. Mars-lento sen sijaan olisi kuin uusi Apollo-ohjelma, joka toisi työtä ja veisi tieteellisteknistä osaamistamme eteenpäin, se olisi innostajana muillakin aloilla, se toisi meille uuden, yhteisen unelman, mitä tänä hieman masentavana aikana kaivattaisiin.

Jos olympialaisiin löytyy helposti tuollainen raha, niin miksi Mars-lentoon ei löydy?

Hankkeiden rinnastaminen tietysti on hieman typerää, sillä samaan tapaan voisi verrata vaikka nälänhädän poistamisen kustannuksia ja sotilasbudjetteja. Silti en voi olla ihmettelemättä, kuinka yksiin urheilukisoihin voidaan polttaa rahaa miehitetyn Mars-lennon verran – eikä huomio kisojen budjetista puhuttaessa ole niinkään rahamäärässä kuin siinä, kuinka suuri osa rahasta on valunut itse asiassa lahjuksiin ja erilaisille välikäsille.

No, tulihan osa Sotšin rahoista myös avaruustoimintaan, sillä eihän olympiatuli ilmaiseksi avaruusasemalla käynyt...

 

Avaruusturismi muuttaa maailman

Helsingin Sanomista pyydettiin taannoin minulta raflaavaa väitettä, ja sellaisiahan löytyy: päällimmäisenä mielessäni oli avaruusturismi, mikä on paitsi ajankohtainen asia (ja raharikkaiden hupia), niin myös mielestäni ihan oikeasti eräs tärkeimmistä nyt meneillään olevista asioista.

Juttu ilmestyi tänään (la 7.12.), mutta aivan kuten me toimittajat tuppaamme tekemään, oli juttu hieman lyhentynyt siitä mitä ajattelin, ja sen kulma oli kääntynyt maailman mullistumisesta siihen, että turismi on kohta totta. Samalla tiedesivujen sijaan se olikin turismissa. No, mikä ettei, ja onhan tarina totta, mutta laitanpa tähän jutun sellaisena, millaisena se mielestäni olisi voinut kirjoittaa; täällä netin puolella ei pituuskaan ole ongelmana.

Juttu olisi siis voinut olla jotain tällaista:

Tyypillisesti lähitulevaisuuden tekninen kehitys yliarvioidaan ja kauemman tulevaisuuden kehitys aliarvioidaan. Avaruustekniikassa käynnissä on juuri nyt kuplimassa suuri mullistus, jonka merkitystä harva tulee ajatelleeksi, mutta joka todennäköisesti tulee olemaan käänteentekevä ihmiskunnan historiassa.
 
Tämä hiljainen vallankumous on avaruusturismi. Siitä on puhuttu jo pitkään, ja nyt se on viimein koittamassa: ensimmäinen, kaupallisiin, rutiininomaisiin avaruuslentoihin kykenevä alus on koelennoillaan Kalifornian taivaalla, ja ponnistaa minä päivänä tahansa ensimmäiselle testihyppäykselleen avaruuden puolelle. Matkustajia se ja sen valmistuvassa olevat sisaralukset alkavat kyytiä ensi vuoden puolivälissä – jos kaikki käy hyvin.
 
Kyse on aluksi pelkistä hyppäyksistä virallisen avaruuden rajan yläpuolelle, eivätkä alukset kykenekään nousemaan Maan kiertoradalle. Siis lennot eivät ole "kunnollisia" avaruuslentoja, mutta ne sysäävät liikkeelle ketjureaktion.
 
Hyppäyslennoillakin voi kokea avaruuslennon parhaat puolet, painottomuuden ja kauniin maapallon, ohuenohuen ilmakehän sekä mustan avaruuden näkemisen. Ja maistiaisten jälkeen mieli tekee enemmän! Kunnolla avaruuteen!
 
Monikertakäyttöisen, lentokoneen tapaan kiertoradalle nousevan avaruusaluksen tekeminen ei ole teknisesti mahdotonta, eikä se ole tolkuttoman kallistakaan verrattuna moniin sotilaallisiin hankkeisiin. Aluksen koosta ja arvioijan optimismitasosta riippuen sellaisen suunnittelu ja rakentaminen maksaisi 10-20 miljardia euroa, ja yhden tekemisen jälkeen sarjatuotanto pudottaa yksikköhintaa nopeasti.
 
Ja jos hintaa suhteuttaa viihdeteollisuuteen, aluksen tekisi jotakuinkin yhden vuoden Hollywood-elokuvien tuottamilla voitoilla tai laittamalla tiskiin sata Nico Rosbergin vuonna 2013 saamaa palkkiota Mercedes-tallilta. Ei ole temppu eikä mikään tienata tuo summa avaruusturismilla, kunhan joku vain uskaltaa ottaa riskin. Hyppylentojen jälkeen se lienee helpompaa.
 
Kun pääsy avaruuteen on nykyistä kätevämpää ja paljon edullisempaa, on tie kauemmaksi avaruuteenkin auki. Siellä on paljon maapalloa suuremmat resurssit kaikkeen, minkä lisäksi olisi hauraan planeettamme kannalta hyvä siirtää mahdollisimman paljon kaivostoimintaa ja teollisuutta, energiantuotantoja ja muuta saastuttavaa, mutta välttämätöntä toimintaa sinne.
 
Kaliforniaa pidettiin Yhdysvalloissa kuivana ja hankalana maaplänttinä kaukana lännessä, kunnes sinne rakennettiin rautatie. Se muutti osavaltion Eldoradoksi, joka voisi olla yksistään eräs maailman rikkaimmista valtioista.
 
Avaruus on uusi Eldorado, ja omasta ilostaan hyppäyslennoille nousevat turistit ovat auttamassa rautatien rakentamista sinne.

Juttu on julkaistu myös Ursan Avaruustuubi-blogissa.

 

Tiedetuubi 1 vuotta!

Viime viikonloppuna Tiedetuubi teki kävijäennätyksensä: yli 500 yksittäistä kävijää vuorokaudessa. Viimeisen kuukauden aikana sivustolla on käynyt lähes 2000 yksittäistä henkilöä ja lukukertoja on liki 10 000. Tulos on varsin hyvä, etenkin kun sivustoa ei ole vielä varsinaisesti julkistettu, vaan tieto siitä on kiirinyt pääasiassa sosiaalisessa mediassa ja puskaradiossa.

Tärkein syy viikonlopun kävijäryntäykseen oli artikkelimme GOCE-satelliitista ja sen maahanpaluusta. Toivottavasti sen kautta monet kävijöistä myös huomasivat, että Tiedetuubissa on jo reippaasti yli 500 muuta juttua, joita on kerätty sinne vähitellen jo noin vuoden ajan.

Kyllä vaan: huomasin juuri tilastotietoja selvitellessäni, että latasin Tiedetuubin ensimmäisen version nettiin jo yli vuosi sitten, 12. lokakuuta 2012. Kyseessä oli testiversio sivustosta, joka Markus Hotakaisen mukaan tulemisen jälkeen sai nimen T-Tuubi ja joka siirtyi hieman muokattuna kokonaan omalle serverilleen omaan osoitteeseensa tammikuussa 2013. T-Tuubista Tiedetuubiksi sivusto muuttui kesällä, kun kyllästyimme väliviivan aiheuttamiin teknisiin hankaluuksiin.

Sivustoa on kehitetty hissukseen ja pidetty jopa hieman pimennossa, koska toistaiseksi sitä tehdään vain harrastuksena. Alun perin ideana oli käyttää sivustoa muusta mediatyöstämme "yli jääneen" materiaalin julkaisemiseen, monenlaisen muun tieteestätiedottamistoimintamme apuna ja eräänlaisena sekalaisten juttujemme loppusijoituspaikkana. Olemme Markuksen kanssa siinä mielessä hulluja, että teemme työtämme myös vapaa-aikanamme, työmme on harrastuksemme, emmekä aina tule pyytäneeksi työstämme palkkaa. Ja meistä tieteestä kertominen on paitsi mukavaa, niin myös koemme sen erittäin tärkeäksi: nähtävästi useampikin nuori on valinnut ainakin osittain meidän innostamanamme tieteellisen uran, minkä lisäksi monet muut ovat ainakin laajentaneet maailmankuvaansa ja kiinnittävät aiempaa enemmän huomiota omaan kotiplaneettaamme, sen monimuotoisiin ilmiöihin sekä koko mahtavaan maailmankaikkeuteen ympärillämme.

Alkuperäisen nimen T-kirjan kertoi mistä myös nettisivustollamme oli kyse: tieteestä, tekniikasta, tutkimuksesta ja vähän niihin liittyvästä taiteestakin. Mielestämme näistä voidaan kertoa iloisesti, asiallisesti ja ajankohtaisesti, ja siihen olemme pyrkineet myös Tiedetuubissa.

Tiedetuubin viime kuukausina jatkuvasti lisääntynyt kävijämäärä on merkki siitä, että tällaiselle materiaalille on kysyntää. Valitettavasti vain teemme edelleen sivua harrastuksena muun toimittajan- ja kirjailijantyömme ohessa, joten emme pysty pitämään sivustoa toistaiseksi aivan niin ajankohtaisena ja kattavana kuin haluaisimme. Aika ei riitä. Esimerkiksi aihevalikoimassa omat lempiaiheemme painottuvat liiaksi ja useita juttujamme olisi kannattanut editoida ja kuvittaa hieman paremmin. Meillä on lisäksi runsaasti materiaalia varastossa Tiedetuubiin laitettavaksi, mutta kun vuorokaudessa on vain 24 tuntia, sen työstäminen jää jatkuvasti muun tekemisen jalkoihin. Videoitakin on varastossa kymmenkunta, mutta niiden editointiin ei ole vielä ollut aikaa.

Toistaiseksi olemme voineet kattaa mm. sivuston ylläpidosta aiheutuvia kustannuksia keväällä Tiedonjulkistaminen neuvottelukunnalta saamallamme apurahalla, ja toivomme, että saamme tähän – samoin kuin toiminnan laajentamiseen – lisärahoitusta lähitulevaisuudessa.

Samalla kun siis kiitämme lukijoitamme, pyydämme ymmärrystä sille, että sivustoa ei toimiteta tällä haavaa samoilla kriteereillä kuin yleensä tiedotusvälineitä. Yhdestä emme kuitenkaan tingi: kevyimmissäkin jutuissamme puhutaan oikeasti asiaa ja faktat pitävät paikkansa!

Toivottavasti pääsemme laajentamaan ja vakiinnuttamaan toimintaamme jo lähitulevaisuudessa – ja silloin rummutamme kyllä Tiedetuubista kuuluvammin!

Vyomanautit tulevat!

.
Intia laukaisi tänään ensimmäisen Mars-luotaimensa avaruuteen. Kyseessä oli tosin vasta ensimmäinen askel kohti punaista planeettaa, sillä tämä Mangalyaaniksi nimetty luotain kiertää ensin Maata kuukauden päivät ja hilaa itseään yhä soikeammalle ja soikeammalle kiertoradalle, jonka kauimmaisesta pisteestä se pystyy lähtemään taloudellisesti pois Maan vaikutuspiiristä planeettainväliseen avaruuteen. Tämä tapahtuu näillä näkymin 30. marraskuuta.

Jos kaikki sujuu hyvin, saapuu Mangalyaan Marsiin tapahtuu 21. syyskuuta ensi vuonna.

Tähän mennessä vain Yhdysvallat, Venäjä (ja Neuvostoliitto) sekä Eurooppa ovat onnistuneet saamaan oman luotaimensa kunnolla Marsia kiertämään, mutta myös Kiina ja Japani ovat temppua yrittäneet. Niillä tosin oli huonoa tuuria, sillä ensin japanilaisluotaimen matka muuttui vuonna 2003 vaikeaksi nilkuttamiseksi voimakkaan aurinkomyrskyn vuoksi; Auringon sylkemät hiukkaset tuhosivat Nozomi-luotaimen elektroniikkaa ja muutoin hyvin toiminut luotain lensi Marsin ohitse.

Sitten marraskuussa 2011 kiinalaisten Mars-luotain Yinghuo-1 puolestaan koitti liftata Marsiin yhdessä venäläisten Phobos-Grunt -luotaimen mukana, mutta koska venäläisluotain ei päässyt Maan kiertorataa kauemmaksi ja putosi takaisin Maahan, jäi kiinalaistenkin matka Marsiin tekemättä.

Nämä kolme Aasian maata ovat jo pitkän aikaa käyneet pienimuotoista avaruuskilpaa ja luotaimet kohti muita taivaankappaleita ovat vain osa tätä mainetekopeliä. Kuuta tutkimassahan Intia, Kiina ja Japani ovat jokainen jo käyneet, ja kullakin on suunnitelmia myös Kuuhun palaamisesta.

Se, kuka avaruuskilpailun Aasian paikallissarjassa on johdossa, riippuu hieman näkökulmasta. Suoritettujen satelliittilaukaisuiden määrässä Kiina on tänä vuonna kohonnut jopa maailman ykköseksi ja omalla miehitetyllä avaruusaluksellaankin se on jo maailmansarjassa hyvissä asemissa. Japani puolestaan on onnistunut tekemään useita teknisesti haastavia luotainlentoja planeettainväliseen avaruuteen ja sillä on myös omat, voimakkaat kantorakettinsa. Oman avaruusaluksen kehittämisen sijaan se osallistuu suurella osuudella Kansainvälisen avaruusaseman yhteistyöhön. Japanilla on asemalla oma kookas tutkimusmoduulinsa, se lennättää asemalle rahtia omalla miehittämättömällä huoltoaluksellaan ja japanilaiset avaruuslentäjät nousevat asemalle samaan tapaan kuin eurooppalaiset, yhdysvaltalaiset ja kanadalaiset.

Intia puolestaan on selvästi peesausasemassa, mutta sekin on ollut hyvin aktiivinen avaruustoimessa jo 1960-luvulta alkaen, sillä vaikka maa on – ja etenkin oli – köyhä kehitysmaa, siellä on nähty avaruustoiminnan käytännön hyödyt: esimerkiksi perinteisten tietoliikenneyhteyksien vetäminen kaikkiin pikku kyliin ja taajamiin olisi maksanut paljon enemmän kuin yhteydenpito satelliittien kautta. Maalla on myös kattava ja monipuolinen satelliittipohjainen Koulu-TV, joka tuo opetusta myös syrjäseuduille ja köyhille alueille.

Kaukokartoitus ja sääpalvelut ovat myös erittäin tärkeitä Intialle, joten maa on kehittänyt voimakkaasti satelliitteja, jotka auttavat näissä.

2000-luvulla Intia on laajentanut toimintaansa myös kantoraketteihin – onhan edullisempaa laukaista satelliitit omalla raketilla kuin ostaa laukaisuita muilta, jos laukaisuita on paljon – tosin maalla on ollut pieniä vaikeuksia suurimman ja voimakkaimman rakettinsa GSLV:n kehittämisessä. Sen sijaan hieman pienempi työjuhta PSLV, jolla Mars-alus laukaistiin myös matkaan, on toiminut varsin luotettavasti. Intia on laukaissut avaruuteen myös ulkomaisia satelliitteja, muun muassa Koreasta, Belgiasta ja Saksasta.

Kuuluotain Chandrayaanin jälkeen vuorossa on nyt oma lento Marsiin ja katseet ovat myös kohti muita tieteellisiä lentoja sekä paluuta Kuuhun. Tieteen, tekniikan ja kansalaisille turvattavien peruspalveluiden lisäksi kyse on luonnollisesti myös politiikasta, sillä omalla avaruusohjelmallaan Intia haluaa näyttää Aasian maille, naapureilleen sekä koko maailmalle olevansa kaikkea muuta kuin köyhä kehitysmaa. Planeettalennot ovat oiva tapa herätä mainetta ja kunniaa.

Tein vuonna 2007 juttua Intian kuuluotaimesta Chandrayaan 1:stä ja tapasin samalla lennon tiedejohtajan Narendra Bhandarin, jonka kanssa juttelu levisi myös Intian avaruusohjelmaan laajemmin. Miksi maa käyttää runsaasti rahaa avaruuteen, vaikka sille olisi varmasti muutakin käyttöä maanpäällisissä kohteissa?

"Avaruustekniikka on muuttanut jokaisen intialaisen elämää, koska esimerkiksi pystymme tekemään nyt paremmin sääennusteita ja ennakoimaan myrskyjen saapumista", selitti Narendra Bhandarin.

"Se on hyvin tärkeää meille, sillä esimerkiksi monsuunisateet ovat voimakkaita. Satelliitit auttavat maanviljelyä, niistä on apua luonnononnettomuustilanteissa, niiden kautta saadaan esimerkiksi lääketieteellistä apua ja pystytään ennakoimaan esimerkiksi veden pinnan nousua. Ja luonnollisestikin sitten tietoliikenteessä niiden apu on korvaamaton, satelliitit ovat mullistaneet television ja tiedonvälityksen. Olemme juuri aloittaneet kaukokartoituksen laajamittaisen hyödyntämisen ja odotamme siitä apua muun muassa kaivannasten löytämisessä. On myös loogista, että tämän kaiken jälkeen olemme nyt lähdössä tutkimaan Kuuta ja edelleen mukaan planeettalentoihin."

Tuolloin vuonna 2007 ei Intialla ollut vielä omaa miehitettyjen avaruuslentojen ohjelmaa, eikä Bhandarin ollut innostunut edes sellaisesta. "Uskomme enemmän robotiikkaan ja miehittämättömien satelliittien sekä korkean teknologian sensorien käyttämiseen. Ne pystyvät tekemään monet työt paljon ihmistä paremmin, eivätkä vaadi mutkikasta elossapitosysteemiä ja turvallisuusjärjestelyitä."

Mutta niinpä vain samana vuonna Intian avaruustutkimusorganisaatio ISRO ilmoitti harkitsevansa vakavasti oman miehitetyn avaruusaluksen tekemistä ja vuonna 2012 hanke otti konkreettisen askeleen eteenpäin, kun ISRO ilmoitti perustavasta astronauttien – hindiksi vyomanauttien – koulutuskeskuksen Bangaloreen.

Eivätkä kyseessä olleet enää lennot Maata kiertämään omalla avaruusaluksella, vaan kunnianhimoisessa suunnitelmassa ovat myös lennot Kuuhun!

Suunnitelman mukaan ensi vaiheessa vuonna 2016 intialasastronautit nousisivat matkaan intialaisavaruusaluksella GSLV-raketin uuden version nokassa uudesta Satish Dhawanin laukaisukeskuksesta, joka olisi nykyisen Sriharikotan avaruuskeskuksen alueella. Kahdelle (tai kolmelle) avaruuslentäjälle mitoitettu alus lentäisi Maan ympärillä noin 300-400 kilometrin korkeudessa ja palaisi alas laskuvarjojen varassa Bengalin lahteen loiskahtaen.

Aluksen mallikappale valmistui jo vuonna 2009, mutta se ei ollut vielä lähellekään lentokelpoinen versio. Samana vuonna suoritettiin jo ensimmäiset vyomanauttien valinnat: perinteiseen tapaan hakuun otettiin ilmavoimien hävittäjälentäjiä ja 200 halukkaasta valittiin mukaan koulutukseen neljä. Heistä muodostetaan myöhemmin kaksi kaksihenkistä miehistöä, joista toinen tulee tekemään ensimmäisen intialaisen miehitetyn avaruuslennon ja toinen on varalla. Mikäli aluksesta tehdäänkin lopulta kolmepaikkainen, otettaneen mukaan ohjelmaan pari lentäjää lisää.

Virallisesti edelleen tavoitteena on tehdä lento vuonna 2016, mutta todennäköisesti tämä on hieman toiveikas päämäärä. On kuitenkin varsin varmaa, että Intiasta tulee neljäs maa, joka laukaisee oman avaruuslentäjän omalla aluksellaan avaruuteen.

Samalla Japanissa ovat myös puheet omasta avaruusaluksesta kiihtyneet, mutta vaikea taloustilanne ja hyvä yhteistyö avaruusasemakumppanien kanssa pitänee oman aluksen ainakin toistaiseksi pelkkänä haaveena. Mutta mukaan avaruuskisaan on tulossa vielä uusi aasialaismaa: Korea suunnittelee jo omaa kuuluotaintaan.

Päivitys 5.11.Kiina esitteli juuri "sattumalta" Intian onnistuneen laukaisun jälkeen omaa joulukuussa matkaan lähtevää Chang'e 3 -kuukulkijaansa. Siitä kerrotaan omassa artikkelissaan toisaalla Tiedetuubissa.

Tämä teksti on julkaistu myös Ursan blogeissa Avaruustuubissa.