ruoka

Linnunmaitoa on todella olemassa

Pe, 07/29/2016 - 19:03 Jarmo Korteniemi
Kuva: Tobias Van Der Elst / Stu Spivack / Flickr

Tarujen linnunmaitoa on aivan oikeasti olemassa. Aineessa kylpeminen ei kuitenkaan liene aivan niin ihanaa kuin vanha sanonta antaa ymmärtää.

Koulussa opetetaan maidon olevan nisäkkäiden erityisominaisuus. Naaraat tarjoavat poikasilleen tätä ravinteikasta vaaleata nestettä kasvun alkuvaiheiden vauhdittamiseksi. Näin tekevät kaikki nisäkkäät aina vesinokkaeläimestä valaisiin ja kenguruista ihmisiin. Maitorauhasten tulkitaan kehittyneen erikoistuneista hikirauhasista, tai sitten talirauhasista.

Harva kuitenkaan tietää, että myös muutamat linnut tekevät aivan samaa. Hieman eri tavalla, tosin.

Joidenkin tietojen mukaan linnunmaidosta oltiin perillä jo antiikin Kreikassa. Kirjallisia tietoja aineesta löytyy ainakin 150 vuoden takaa – vaikkakin yhtä tiuhassa on myös lähteitä, jotka kertovat "linnunmaidon" olevan pelkkää legendaa. Mutta totta se on.

Linnunmaito tunnetaan ehkä paremmin nimillä kyyhkynmaito tai kupumaito. Sitä tuottavista linnuista tutuimpia ovatkin juuri kyyhkyset. Niillä aineen lähde on ruokatorven laajentuma, kupu.

Yleensä linnut käyttävät kupuaan ruuan säilytykseen ennen sen varsinaista sulatusta. Kyyhkyillä se kuitenkin toimii myös poikasten ravinnonlähteenä. Kuvun seinämät ovat paksuuntuneet ja uusiutuvat juuri tätä tarkoitusta varten.

Toisin kuin useimmat muut kasvinsyöjälinnut, kyyhkyt eivät ravitse pieniä poikasiaan pehmeillä hyönteisillä taatakseen niiden proteiininsaannin. Kupumaito ajaa saman asian, ja toimii poikasten pääasiallisena ravintona parin ensimmäisen kehitysviikon ajan. Kyyhkynpoikaset itse asiassa jopa riutuvat ja kuolevat, jos eivät saa maitoa kasvunsa alkuvaiheessa. Kyyhkynkasvattajilla on ongelma, sillä sopivaa korvaavaa ainetta ei ole vielä keksitty. Suurin puute korvikkeissa lienee linnuille sopimaton mikrobieliöstö.

Linnunmaito ei juuri ulkonäöltään muistuta nisäkkäiden maitoa. Se on lähinnä raejuuston kaltaista kokkareista tahnaa. Aine koostuu pääasiassa emon kuvusta irtoavista soluista, nisäkkäillä maito taas on maitorauhasten solujen tuottamaa eritettä.

Kupumaito on erittäin ravinteikasta. Ulkonäöstään huolimatta se on sekä tarkoitukseltaan että koostumukseltaan paljolti nisäkkäiden maidon kaltaista. Siinä on paitsi poikasten tarvitsemia ravinto- ja hivenaineita, myös immuunipuolustuksen käyttämiä aineita. Lisäksi siitä löytyy bakteereja, jotka edesauttavat poikasten suolistoflooran kehittymistä. Linnunmaidon eritystä säätelee prolaktiini-hormoni, tismalleen sama kuin ihmisilläkin. Konvergenttia evoluutiota parhaimmillaan.

Ehkäpä suurimpana eerona nisäkkäisiin on, että myös uroskyyhkyt tuottavat maitoa.

Kuvassa juuri ruokaillut pohjanisohylkeen (ent. pohjanmerinorsun) poikanen. Kuvan lokki ei maitoasiaan liity. (Jerry Kirkhart / Flickr)

Nisäkkäiden maidon ravintopitoisuudet vaihtelevat huomattavasti, riippuen tietystikin lajista ja sen elintavoista. Esimerkiksi kylmillä alueilla elelevien otusten maito on erityisen rasvaista, poronmaidossa sitä on 35 %. Rasvapitoisuus voi nousta jopa 60 %:iin (harmaahylje), suurin proteiinipitoisuus on noin 15 % (pumpulihäntäkaniini), ja sokereitakin saattaa löytyä jopa 14 % (damavallabi). Ihmisillä vastaavat luvut ovat 1 %, 4 % ja 7 %, loppu on lähinnä vettä. Kyyhkynmaito on erittäin rasva- ja proteiinirikasta, ja siksi myös kokkareisempaa (luvut ovat 35 %, 60 % ja 2 %).

Muutamien tutkimusten mukaan esimerkiksi kanat kasvavat huomattavasti nopeammin, jos niille syötetään kyyhkyjen kupumaitoa. Lisäruuaksi tai vaikkapa ihmisille lehmänmaidon korvaajaksi kupumaidosta tuskin kuitenkaan on. Aineen kerääminen on varsin hankalaa ja tehotonta – kyyhkyt täytyy näet tappaa ensin.

Kyyhkysten lisäksi kaksi muutakin lintua on kehittänyt saman poikastenruokintakeinon. Flamingojen tarjoama maito on paljon rasvapitoisempaa, ja ne tuottavat ainetta koko ruokatorvensa alueella. Flamingonpoikaset elävät emojensa maidolla lähes kaksi kuukautta, ennen kuin pystyvät siivilöimään ruokansa pohjamudasta. Näppärä keino nokan siivilöiden kehittymistä odotellessa.

Myös keisaripingviiniurokset voivat syöttää poikasilleen vastaavaa maitoa muutamia päiviä. Tämä on kuitenkin vain väliaikainen keino, mikäli naaras ei ehdi palata kalastusreissultaan ennen munan kuoriutumista.

Muiden lintujen poikasilleen antama ruoka on normaalia luonnosta kerättyä sapuskaa. Se on joko täysin sulamatonta tai osittain sulanutta "aikuisten ruokaa", tai erityisesti poikasia verten kerättyä helppoa ruokaa.

Suomessa esiintyy kuutta kyyhkylajia. Eteläistä Lappia myöten tavataan sepelkyyhkyä ja sitä pienempää pulua eli eteläeurooppalaisen kalliokyyhkyn kesyä muotoa lähinnä kaupungeissa. Sepelkyyhkyllä on valkoiset kaaret siivissä ja kaulassa valkoinen läntti. Uuttukyyhkyä ja turkinkyyhkyä esiintyy rannikkoalueilla, turturikyyhkyä ainoastaan etelärannikolla. Idänturturikyyhky on harvinainen vieras.

Seuraavalla kerralla, kun joku puhuu harvinaisesta herkusta kuin "linnunmaitona", asiaa kannattaa pohtia pidempään. Eiväthän pulut mitenkään harvinaisia otuksia ole. Makuasioihin emme ota tässä kantaa.

 

Päivitys 29.7.2016 klo 19.20: Lisätty kappale linnunmaidon historiallisesta tunnettuudesta.
Päivitys 29.7.2016 klo 23.15: Korjattu klassinen kirjoitusvirhe, "tunturikyyhky" oikeaan muotoon "tuRturikyyhkyksi".
Päivitys 30.7.2016 klo 11:20: Lisätty tietoa kyyhkyjen esiintymisestä Suomessa.

Lähteet ja lisätietoa:  Allen: The American Agriculturist (1847). R.E.: The life of a bird (1851). Tegetmeier: Pigeons: their structure, varieties, habits, and management (1868). Ehrlich ja kumpp.: Bird Milk (1988). Besgroup: Pigeons, doves and crop milk (2007). Svensson ja kumpp.: Lintuopas - Euroopan ja Välimeren linnut (2010). Gillespie ja kumpp.: Histological and global gene expression analysis of the 'lactating' pigeon crop (2011). Kielikello: Mistä linnunmaito? (2012). Gillespie ja kumpp.: Functional Similarities between Pigeon ‘Milk’ and Mammalian Milk: Induction of Immune Gene Expression and Modification of the Microbiota (2012).

Otsikkokuva: Tobias Van Der Elst / Stu Spivack / Flickr (editointi: Jarmo Korteniemi)

Rasvasota Suomessa ei ole ohi

Ti, 06/21/2016 - 10:26 Toimitus
Voita ja sokeria sulamassa


Tuore tutkimus kuvaa Suomessa riehuneita rasvasotia – ja kertoo myös sen, että taistelut eivät ole vielä ohi.


Suomessa on kiistelty ravinnon rasvojen terveellisyydestä toistuvasti ja useiden vuosikymmenien ajan. Kiistojen ytimessä on keskustelu siitä, ovatko eläinrasvat ihmisten terveydelle haitaksi vai hyödyksi. Helsingin yliopiston tuore tutkimus paljastaa, että kiistat eivät ole koskeneet vain rasvojen terveellisyyttä.

Dosentti Piia Jallinojan johtamassa tutkimuksessa analysoitiin Helsingin Sanomissa käytyjä rasvakiistoja vuosina 1978–2013 – ja kuten tutkijat toteavat, eivät kiistat ole edelleenkään ohi.

"Havaitsimme, että koko ajanjakson on kiistelty myös siitä, kuka on oikea asiantuntija rasva-asioissa, mihin oikeanlainen asiantuntemus perustuu ja miten tutkimustuloksia tulee tulkita", kertoo Helsingin yliopiston Kuluttajatutkimuskeskuksessa työskentelevä Jallinoja. 

Kiistelyä kahviloiden maidosta 2000–luvulla

1990-luvun alkuun asti vastakkain olivat kansanterveystieteen, sisätautiopin ja ravitsemustieteen professorit ja dosentit sekä Valion edustajat.

"Erityisesti 2000-luvulla on kamppailtu myös siitä, onko ravinnon rasvoissa lopulta kyse kansanterveydestä vai jostain muusta – vaikkapa ruuan tuottamasta nautinnosta tai ihmisten oikeudesta syödä mitä haluaa ilman asiantuntijoiden taholta tulevaa syyllistystä", Jallinoja kertoo. 

Kiistely on kohdistunut esimerkiksi kahviloiden cafe latte -maitoon.

 "Pitääkö sen olla rasvatonta vai rasvaista maitoa, ja pitääkö maidon rasvaprosentista ylipäänsä välittää?"

Tavalliset suomalaiset ovat jo 1980-luvulla osallistuneet keskusteluihin ravinnon rasvoista. Keskusteluihin osallistui 2000-luvulla kasvava joukko tavallisia suomalaisia ja eri alojen ammattilaisia.

"Pitkään jatkuneet kiistat kertovat rasvan keskeisestä merkityksestä ruokakulttuurissa ja maatalous- ja terveyspolitiikassa", Jallinoja sanoo.

Mediajulkisuus kahtiajakautunutta

Tällä hetkellä mediajulkisuus ruuan ja terveyden ympärillä on polarisoitunutta: yhtäällä terveydenedistäjät perustelevat ravitsemussuosituksia väestö- ja interventiotutkimusten tuloksilla, toisaalla vaihtoehtoisia näkemyksiä puolustetaan henkilökohtaisilla kokemuksilla, yksittäisillä tutkimuksilla, jotka ovat ristiriidassa ravitsemussuositusten kanssa tai sillä, että terveys ei olekaan ruuan tärkein valintaperuste.

"Kiistely rasvojen terveellisyydestä juuttuu usein pattitilanteeseen, jossa osapuolien kannat eivät lähesty toisiaan", Jallinoja toteaa.

Juttu perustuu Helsingin ylioiston lähettämään tiedotteeseen.
Kuva: Jessica Merz / Wikipedia (CC)

Nam nam! Saisiko olla karibun luuydintä?

Ma, 05/30/2016 - 13:39 Toimitus
Marjoja ja poron jalka

Lapin yliopiston Arktisen keskuksen uusi Nam nam -teemanäyttely herkuttelee arktisten kansojen lihapainotteisilla ruokakulttuureilla. Tarjolla on – kuvina ja tietona – muun muassa inuiittien jäätelöä, karibun luuydintä ja haisevaa kuivattua kalaa.

Ounasjoen rannalla Rovaniemellä sijaitsevan Arktikumin tiedekeskuksen näyttelypäälliköllä Nicolas Gunslaylla on intohimoinen suhde ruokaan.

Ei olekaan ihme, että taitava ruuanlaittaja on jo pidempään suunnitellut aiheesta näyttelyä. Ruuan kautta voidaan käsitellä paitsi arktisia kulttuureja myös monia aluetta ravistelevia teemoja, kuten globalisoitumista, ilmastonmuutosta ja kestävää kehitystä.

Gunslay muutti Ranskasta Rovaniemelle lähes parikymmentä vuotta sitten. Miten ranskalainen ja lappilainen ruokakulttuuri eroavat toisistaan?

"Meillä täällä Lapissa ei ehkä ole määrää mutta meillä on laatua", Gunslay kuvaa.

Poronliha, siika, herkkutatit, mustikka… Lappilainen arkiruoka on etelämpänä todellista gurmeeta.

"Jos poronliha 'löydettäisiin' Euroopan metropoleissa, sitä ei enää riittäisi meille."

Satovaihtelu on pohjoisessa suurempaa kuin etelämpänä, koska kasvukausi on lyhyt ja lajeja vähemmän. Kun halla vie hillat, sitä päivitellään kahvipöydissä, huokaillaan poroaidoilla ja uutisoidaan sanomalehdissä.

Gunslayn mukaan ruoka on Ranskassa hyvin sosiaalinen ilmiö, kun taas pohjoisessa suhtautuminen on käytännöllisempää. Esimerkiksi poro- tai kalakeittoa on helppo keittää kerralla iso määrä ja maku on mitä mainioin. On syömisellä toki pohjoisessakin seurallinen puolensa. 

"Makkaroiden paistaminen nuotiolla vastaa sosiaalisuudessaan hyvinkin kolmen tunnin illallista."

Nam nam -näyttelyssä katsellaan, haistellaan ja ehkä jopa maistellaan pohjoisen luonnon antimia. Arktinen tietokattaus tarjoillaan ravintolamaisessa ympäristössä, lappilaisin maustein.

NAM NAM – Arktisia antimia -näyttely on avoinna tiedekeskus Arktikumissa Rovaniemellä 3.6.2016–23.4.2017. 

Otsikkokuvassa on vasemmalla arktisia marjoja ja oikealla poron jalka.

Juttu perustuu Lapin yliopiston tiedotteeseen. Kuvat: Arto Vitikka / Arktinen keskus

VTT käy käsiksi terveyteen: aseena mustikasta tehty puristekakku

Ke, 03/09/2016 - 20:08 Jari Mäkinen


Mustikat ovat vajaakäytössä! Metsiemme superfoodista saataisiin paljon enemmän irti, mikäli juomateollisuuden sivutuotteena syntyvä marjapuriste otettaisiin parempaan käyttöön.


Suomalainen mustikka, Vaccinium myrtillus, on paitsi hyvää, niin myös terveellistä. Harva kuitenkin tulee ajatelleeksi, että mustikoissa on runsaasti kuitua: tuoreissa mustikoissa 3 %, pakkaskuivatuissa 24 % ja kuivatussa puristekakussa 59 %.

Näin kertoo tuore Food & Nutrition -lehdessä julkaistu artikkeli, jonka tekijöinä on kuusi VTT:n tutkijaa. 

Heidän mukaansa mustikan valttina on sen pieni koko, koska näin kuoren ja siemenien osuus korostuu, ja siten edelleen ravintokuituja on varsin runsaasti. Mustikan ravintokuitu on pääosin liukenematonta, joten se parantaa suoliston toimintaa.

Tehdään puristekakku!

Mehuteollisuuden sivutuotteena syntyy suuri määrä puristekakkua, joka on tällä hetkellä vajaakäytössä. Näitä tuotteesta nesteen poistamisen jälkeen jäljelle jääviä kuiva-ainekakkuja käytetään nyt mm. eläimien rehuna, mutta se on monissa tapauksissa (lähes kirjaimellisesti) helmien syöttämistä sioille.

Etenkin mustikoiden puristekakuissa on runsaasti samoja hyviä aineita, mitä on tuoreissakin mustikoissa. Siksi kakut kannattaisi ottaa tehokkaammin käyttöön.

VTT on kehittänyt ja patentoinut valmistustavan, jonka avulla voidaan korvata mustikkamuffinssin marjoja mustikan puristekakulla. Tämän ansiosta tuotteen kuuden prosentin kuitupitoisuus saavutetaan helposti ilman että tuotteen maku, tuoksu ja rakenne heikkenevät.

Puristekakku soveltuu myös ekstruusiotekniikalla valmistettaviin aamiaishiutaleisiin ja napostelutuotteisiin. Ekstruusio tarkoittaa sitä, että tuotteen raaka-aine on massaa, joka puristetaan halutun näköiseksi. 

VTT:n kokeissa tuotteiden maku, väri, koostumus ja rapeus säilyivät, vaikka puristekakun osuus jauhoseoksesta nostettiin 30 prosenttiin. 

Mustikan väriaine on myös terveysaine

Ravintokuidun lisäksi mustikka ja sen lähisukulainen pensasmustikka (Vaccinium corymbosum) sisältävät varsin paljon antosyaania, eli kasveissa olevia luontaisia väriaineita. Mustikan tummansininen väri tulee juuri sen runsaasta antosyaanipitoisuudesta.

Metsämustikassa myös marjalihan antosyaanipitoisuus on korkea ja siksi nämä värilliset yhdisteet ovat helposti irtoavia ja hyödynnettävissä. Sen sijaan viljellyn pensasmustikan antosyaanit ovat vain kuoressa ja marjaliha on vaaleaa.

Antosyaanit on todettu myös terveysvaikutuksiltaan suotuisiksi. Tutkijoiden mukaan antosyaanien saannilla on todettu olevan tulehduksia vähentävä vaikutus ja ne mahdollisesti myös pienentävät riskiä sairastua syöpään, sydän- ja verisuonisairauksiin ja diabetekseen. 

Ne myös kohdentuvat elimistössä hyvin suolistoon, missä ne vaikuttavat paremmin: antosyaania sisältävät yhdisteet irtoavat marjojen vahamaisesta kuoresta yhdisteet irtoavat vain vähäisessä määrin ennen paksusuolta.

Vaikka mustikoiden korvaaminen puristeella vaikuttaakin vähemmän herkulliselta, tehdään elintarviketeollisuudessa paljon tämänkaltaisia temppuja, joilla esimerkiksi tuotteiden terveellisyyttä, koostumusta tai hintaa voidaan säätää paremmiksi. Kyse toki voi olla suoranaisesti kuluttajien huijaamisesta, jos marjojen väitetään olevan tuoreita, mutta yhtä lailla muun muassa puristekakun käytöllä voidaan tehdä laadukasta tuotetta edullisemmin sekä kehittää kokonaan uusia terveystuotteita.

Joka tapauksessa on hyvä, että raaka-aineesta saadaan mahdollisimman suuri osa käyttöön ja hukkaprosentti on mahdollisimman pieni!

Kyseessä ei ole suinkaan ensimmäinen VTT:n tutkimus, missä tutkitaan elintarvikkeita ja puristeita. Alla olevalla videolla kerrotaan rypsin ja rapsin siemenpuristeista ja niiden mahdollisista käytöistä.

Tästä mustikkapuristekakku-uutisesta kertoi VTT tuoreessa tiedotteessaan.
Otsikkokuva: Mikko Muinonen / flickr

Miksi gluteeni tekee meidät sairaiksi?

Ke, 12/16/2015 - 16:22 Jari Mäkinen
Leipää

Kun pienikin joukko ihmisiä on nykyisin koossa, pitää tarkistaa erilaiset erikoisruokavaliot. Kuka on laktoosi-intolerantti, kuka keliaakikko, kasvissyöjä tai suolattomalla ruokavaliolla?

Etenkin keliakian määrä on viime aikoina lisääntynyt, minkä lisäksi ihmisiä, jotka välttävät gluteenia sisältäviä ruokia vatsavaivojen, väsymyksen tai päänsäryn vuoksi on enemmän ja enemmän.

Tilastojen mukaan noin prosentti tai kaksi ihmisistä on gluteenille herkkiä ja sairastavat keliakiaa. Heillä rukiin, vehnän ja ohran sisältämä gluteeni aiheuttaa ohutsuolen limakalvolla tulehdusreaktion ja vaurioittaa suolinukkaa, mikä häiritsee ravintoaineiden imeytymistä.

Osa ihmisistä sairastaa keliakiaa tietämättään, mutta samalla monet syyttävät gluteenia mitä erilaisimmista terveysongelmista. Joka tapauksessa gluteenia välttelevien ihmisten määrä lisääntyy.

Jos ihmiset ovat käyttäneet viljatuotteita vuosituhansien ajan, niin miksi nyt niistä on tullut nopeasti ongelma?

Vaihtoehto 1: syömme enemmän gluteenia kuin ennen

Nykyaikainen ruokateollisuus pyrkii tekemään elintarvikkeista parempia, terveellisempiä ja samalla myös edullisempia, pitempään säilyviä ja helpommin käsiteltäviä.

Siksi elintarvikkeisiin lisätään erilaisia paranteita ja teollisuus valitsee raaka-aineikseen laatuja, jotka sopivat parhaiten jalostettavaksi.

Sama pätee viljatuotteisiin, mutta myös pienemmässä mittakaavassa: leipurit ottavat mieluiten käyttöönsä sellaista viljaa, missä on enemmän gluteenia, koska se parantaa esimerkiksi leivän ominaisuuksia ja ulkonäköä.

Gluteenin nimi tulee sanasta samasta liimaa merkitsevästä sanasta kuin esimerkiksi englannin sana glue.

Se antaakin taikinalle elastisuutta, sitkoa, ja tämän ansiosta leivästä tulee kuohkeaa, ilmavaa ja herkullisempaa. Samasta syystä vähägluteeniset tai gluteenittomat leipomotuotteet ovat yleensä massamaisia ja tuntuvat usein hieman raa'aksi jääneiltä.

Jauhoa ja siten gluteenia sisältäviä ruokia on myös kaikkialla ja enemmän. Lounaan korvaa yhä useammin voileipä tai välipalakeksit, minkä lisäksi teollisessa ruoassa käytetään jauhoja ja gluteenin lisäämistä volyymiä kasvattamaan ja makua parantamaan. Syömme myös enemmän pastaa, missä käytetään usein erityisen sitkeitä ja gluteenipitoisia venhälaatuja.

Koska gluteeni on proteiinia ja gluteenin lisääminen tuotteisiin on helppo tapa lisätä proteiinipitoisuutta, on nykyinen proteiinimuotikin lisännyt gluteenin käyttöä.

Syömme näin ollen gluteenia huomaamattamme enemmän kuin aiemmin, jos emme kiinnitä syömäämme ruokaan sen enempää huomiota.

Vaihtoehto 2: gluteeni on erilaista

Nykyisin leipä ja muut leipomotuotteet siis sisältävät enemmän gluteenia ja viljalaatuja on valittu siten, että jauhoista tulee gluteenipitoisempia.

Sen lisäksi gluteeniproteiinit ovat muuttuneet ajan kuluessa suuremmiksi, koska gluteenia on pidetty suotuisana asiana viljalaatuja jalostettaessa.

Tämän tuloksena nykyisin gluteeni 5-10 kertaa suurempaa kuin aikaisemmin. 

Lääkärien mukaan tällainen proteiinipötkäle sulaa huonommin ja varsinaisen gluteenimäärän sijaan ruoansulatusongelmat voivat johtua gluteenin kasvaneesta koosta.

Käsiä pestään

Vaihtoehto 3: olemme muuttuneet herkemmiksi

Nykyisin ihmisillä on enemmän allergioita ja yliherkkyyksiä, joiden syyksi esitetään usein “liian” puhdasta ruokaa ja hygieenistä sekä suojattua elinympäristöämme.

Kenties keliakian yleistyminenkin johtuisi siitä, että elimistömme on muuttunut herkemmäksi. 

Tähän viittaa osaltaan kuuluisa vuonna 2008 julkaistu tutkimus suomalaisista ja venäläisistä Karjalan alueella: sen mukaan Venäjällä keliakiaa esiintyy huomattavasti vähemmän, vaikka ihmisten geeniperimässä ei ole käytännössä eroavaisuuksia. 

Vaihtoehto 4: kaikki edeltävät

Ranskan TV:n kakkoskanava esitti kiinnostavan jutun gluteenista joulukuun 10. päivä, missä oletetaan, että syynä itse asiassa olisi kaikkien edeltävien yhteisvaikutus.

Se onkin hyvin loogista. Jos samaan aikaan tulemme herkemmiksi kun gluteenin määrä kasvaa ja laatu muuttuu vaikeammin sulavaksi, ei ole mikään ihme, että yhä useampi kokee saavansa oireita. Ja monet jättävät kokonaan gluteenin pois ruokavaliostaan.

Lisäys myöhemmin: Vaihtoehto 5: Gluteeniherkkyys ei olekaan gluteeniherkkyyttä

Tiedetuubin Facebook-sivulla käydyn keskustelun perusteella ei psykologisia syitä kannata jättää huomioimatta.

Esimerkiksi australialaistutkimuksen mukaan itsediagnosoitu gluteeniherkkyys, joka ei liity keliakiaan, on useimmissa tapauksissa aiheeton. Useissa tapauksissa gluteelipitoisen ruoan vähentäminen tai sen syömisen lopettaminen vähentää samalla myös tunnetusti vatsaoireita aiheuttavien FODMAP-yhdisteiden saantia ja parantaa siten oloa. Nykyisin gluteenittomuuden ollessa muotia, on helppo uskoa juuri gluteenin olleen syypäänä vatsaongelmiin.

Myös yksinkertaisesti stressi ja epäsäännölliset ruokailutottumukset saavat aikaan ruoansulatusongelmia, joten yksinkertaisesti syömisen parempi tarkkailu – vaikka gluteenin välttämisen muodossa – saattaa tuoda apua.

Alkuperäinen jutun loppukaneetti pitänee siten paikkansa yhä paremmin: Olisiko niin, että tärkein ohje on “kohtuus kaikessa” myös gluteenista puhuttaessa? 

 

Kuvat: Juan Antonio Capó AlonsoJavier Lastras / Flickr  

Mitä ruokaa pitäisi syödä ja millainen liikunta olisi juuri sitä oikeaa?

Otsikkokuva
Ingressi
Marlene Zuk:
Paleofantasy
Body D8

Mikä on ihmiselle luontaista? Oikeanlaista ruokaa? Kuinka lapsia pitäisi hoitaa? Paljonko ja kuinka kannattaisi urheilla? Kuinka ihmisen kannattaisi (ehkä jopa kuuluisi) elää?

Olisiko parempi pitäytyä hyväksi todetussa, sellaisessa mihin olemme kehittyneet? Tiedättehän, silloin luolaihmisten aikaan, savannilla. Miehet juoksivat riistan perässä ja toivat kotiin lihaa, naiset keräsivät marjoja ja kasvattivat lapsia. Illalla sitten istuttiin värjöttelemässä ja murahtelemassa luolan perällä, ennen kuin se nuotio keksittiin.

Minnesotan yliopiston ekologian, evoluution ja käyttäytymistieteen professori Marelene Zuk ottaa kirjassaan kärkevästi ja perustellusti kantaa asiaan. Paleofantasy repii auki mielikuvia, joita meillä on paleoliittisen kauden ihmisestä. Se käsittelee ihmisen kehitystä nykyisenlaiseksi otukseksi, ja myös yhä jatkuvaa muuttumista.

Paleofantasy on opus ihmisen kehityksestä ja samalla ihmisen kehittymättömyydestä.

Kirjalla on neljä peruspilaria:

  1. Kivikauden käytännön elämä on nykyitedon valossa vielä suurelta osin hämärän peitossa. Fossiiliaineistosta ei tietoa juuri löydy. Osa mielikuvistamme on valistuneempia, aihetodisteiden pohjalta tehtyjä johtopäätösharppauksia, osa taas pinttyneitä mielikuvitelmia jotka heijastelevat vain nykyistä kulttuuriamme.
  2. Ei ole olemassa "entistä aikaa", jotain yhtä ja oikeata, johon me olisimme sopeutuneet. Ihminen on hyvin monipuolinen eläin. Joskus olemme syöneet kasveja, toisinaan lihaa, joskus on juostu ja toisinaan sitten taas ei. Ja niin on ollut koko miljardien vuosien kehityshistoriamme ajan. Paikasta ja ajasta riippuen ihmisillä on ollut hyvinkin erilaisia sopeumia. Osa niistä on peräisin ajalta jolloin esi-isillämme oli vielä evät, osa vieläkin kauempaa.
  3. Emme ole ikinä olleet täydellisesti sopeutuneita ympäristöömme. Mikään eliö ei ole ollut, ikinä. Ei edes nykyihminen, eikä edes teknologian avulla.
  4. Evoluutiomme jatkuu yhä. Se ei ole pysähtynyt, vaan vaikuttaa meihin yhä varsin voimakkaasti -- halusimme sitä tai emme. Ihminen ei ole millään tavalla "valmis", eikä evoluutio ole tarkoitushakuisesti tähdännyt ihmiseen. Kulttuuri, terveydenhuolto ja tiede eivät ole lopettaneet evoluution vaikutusta. Ne luovat ainoastaan erilaisia valintapaineita kuin aiempi ympäristömme.

Zuk ei taistele kirjassaan erilaisia elintapoja vastaan, ainoastaan niiden epätieteellisiä perusteluita vastaan. "Yksinkertaisempi elämä varmaankin olisi meille parempi - sellainen elämä, johon kuuluu enemmän liikuntaa, vähemmän prosessoitua ruokaa ja läheisempää kanssakäyntiä lastemme kanssa. Mutta meidän ei pitäisi tavoitella sellaista elämää siksi, että luulemme sen mukailevan esi-isiemme elintapoja." (Pätkä suomennettu tätä arvostelua varten.)

Kirja on vetävä ja mielenkiintoisesti kirjoitettu. Siitä löytyy paljon anekdootteja ja hauskoja huomioita. Toistaiseksi kai suomentamattoman kirjan englanti on yleensä helppolukuista. Paikoin Zuk tosin sortuu tieteentekijälle tyypilliseen monipolveiluun, jossa useat sivulauseet sekä seuraavat että täydentävät, joskus ihan tarpeellisesti, mutta toisinaan täysin turhaan, toisiaan, tehden kuitenkin virkkeistä hieman vaikealukuisia. Paleofantasyä on silti hyvin mukava lukea, sillä asiat esitellään loogisesti ja pointit tuodaan esille useiden esimerkkien kautta.

Kirjan tiedot:
Marlene Zuk
Paleofantasy - What Evolution Really Tells Us about Sex, Diet, and How We Live
2013, W. W. Norton & Company, Lontoo / New York
328 sivua (josta 57 sivua hakemistoa tms epäoleellista)
ISBN 978-0-393-08137-4

Kirjailijan nimi
Marlene Zuk
Kirjan nimi

Paleofantasy - What Evolution Really Tells Us about Sex, Diet, and How We Live

Kategoria

Syö haittalaji pois Suomesta

Pe, 07/24/2015 - 11:19 Jarmo Korteniemi
Kuva: Jarmo Korteniemi

Kuinka hävittää haitallinen vieraslaji? Jättipalsamin tapauksessa ainakin osavastaus on "ruokana". Tietyin varauksin.

Lajin alkuperäisillä asuinalueilla kasvin siemenet syödään raakana ja lehdet keitetään. Kukista tehdyn juoman sanotaan taas viilentävän.

Jättipalsamin siemeniä voikin hyvin käyttää ruuanvalmistuksessa ja kukkia vaikkapa salaattien koristelussa. Myös tuoreet lehdet ja versot kelvannevat pienissä määrissä salaatteihin, mutta ryöppäys, kuivaaminen tai jopa keittäminen voi kuitenkin olla paikallaan mahdollisten haitta-aineiden poistamiseksi. Vanhemmat lehdet ovat tuoreita kitkerämpiä, mutta halutessaan niitäkin voi heittää keittoihin ja pataruokiin.

Ontolle varrelle ei tunnu löytyvän juuri muuta hyötykäyttöä kuin ehkä erikoisena pillinä tai puhallusputkena.

Jättipalsamin huhutaan olevan sekä myrkyllinen että myrkytön. Erityisestä vaarallisuudesta ei kuitenkaan ole vahvaa näyttöä, ja tuo huhu pohjautuuneekin läheisistä lajeista löydettyihin aineisiin. Etenkin paljon syötynä ne kuitenkin ärsyttävät ruuansulatuselimistöä. Kansanlääkinnässä sen syömisen kerrotaankin kiihdyttävän sekä nesteen poistumista että ulostusta, ja lisäksi aiheuttavan vielä oksentelua. Tämän takia jättipalsamin popsiminen voi olla haitallisia esimerkiksi virtsatieongelmaisille.

Kenenkään ei siis kannata ryhtyä tämän jutun pohjalta popsimaan suuria määriä jättipalsamia. Kuriositeettina tämäkin kasvi kuitenkin käy lautaselle, paremmin kuin hyvin.

Vaikea vieraslaji

Jättipalsami on Suomessa haitallinen vieraslaji, joka leviää kulovalkean tavoin lähinnä rantoja pitkin. Leviämisellä on paljon haittoja – muitakin kuin kotoperäisten lajien syrjäyttäminen.

Paukkukukkana tunnettu jättipalsami posauttaa kypsät siemenet pienimmästäkin kosketuksesta jopa viiden metrin päähän. Kuplamuovimaisen viihdearvon ei pidä antaa hämätä, sillä ominaisuus on harvinaisen tehokas. Yksi ainut kasvi singauttaa ympäristöön satoja siemeniä, varmistaen että ongelma varmasti jatkuu seuraavana vuonna.

Kasvin kitkeminen on helppoa, kunhan rehut muistaa poistaa juurineen (suoraan ylöspäin varresta vetäen). Tarlkkus on tarpeen, sillä maahan jääneestä juuresta nousee heti uusi varsi katkaistun tilalle, irroitettukin varsi kypsyttää siemenet loppuun asti, ja kompostiin heitetyt tai kasaan kuivumaan jätetyt kasvit juurtuvat helposti uudelleen.

Siementen sinkoiluaikaan kitkeminen on tietysti vaikeampaa. Leviämistä kannattaa estää pussittamalla ensin kasvien yläosat varovasti, ja sitten ravistamalla. Näin saa kerättyä siemenet ruuaksi. Sen jälkeen rehut kannattaa kitkeä, sillä uusia siemeniä kehittyy myöhemmin aivan varmasti.

Kitkettyjen kasvien hävitys on käytännöllisintä hoitaa polttamalla. Tai osaksi lautasella.

Kuvat ovat Turun luonnonsuojeluyhdistyksen järjestämistä kitkentätalkoista. Jättipalsami ei päätynyt sieltä ruokapöytiin, vaan polttolaitokselle. Kuvat: Jarmo Korteniemi

Tämän vuoksi grilliruoka on hyvää (ja näin teet siitä parempaa)

Pe, 07/17/2015 - 11:33 Jari Mäkinen

Päivän kuvaSyitä siihen, miksi kuumennettu ruoka maistuu yleensä hyvältä, on kaksi: ensiksikin lämmittäminen saa useat ruoat mureammiksi sekä helpommin syötäviksi, mutta kuumentaminen saa ruoan myös maistumaan paremmalta.

Jälkimmäiseen syynä on niin sanottu Maillard-reaktio, jonka tuloksena ruoan pinnalle muodostuu ruskeita väriaineita ja aromia tuottavia yhdisteitä.

Kyseessä on monivaiheinen kemiallinen reaktio ruoka-aineessa olevien sokerien ja aminohappojen tai proteiinien välillä, jonka tuloksena on mm. furfuraalia ja furfuryylialkoholia, diasetyyliä, asetolia, pyruvaldehydiä ja glyoksaalia. Tumma väri on pääasiassa melanoidiineja, jotka ovat pyrroli- ja furaanirakenteisia yhdisteitä.

Maillardin reaktio vaatii kunnolla toteutuakseen 140–160°C:n lämpötilan. Kun paistetaan esimerkiksi lihaa, tulisi paistinpannun tai grillin lämpötilan olla noin 180–200°C. Itse asiassa paras tapa paistaa lihaa on lämmittää sitä ensin noin 55-65°C:n lämpötilassa (vaikkapa sous vide -tekniikalla) ja kuumentaa sen jälkeen nopeasti pinnalta kuumassa lämpötilassa. Näin liha mureutuu ensin tasaisesti ja sitten siihen saadaan sopivasti makua sekä väriä pintaan.

Periaatteeltaan tämä pinnan käristäminen on hieman sama asia kuin tervan polttaminen – tosin siinä ja muissa pyrolyysiä, eli kuivatislausta käyttävissä prosesseissa kuumentaminen viedään aika tavalla ruoanlaittoa pitemmälle. Kuivatislauksessa orgaanisia kiinteitä aineita hajotetaan kuumentamalla hapen pääsemättä vaikuttamaan prosessiin. Toinen kemianteollisuuden ja ruoanlaiton välinen ero on se, että lihatuotteiden (ja muun ruoan) sijaan teollisuudessa käytetään yleensä puuta, kivi- ja ruskohiiltä, turvetta ja hartsia. Puun kuivatislauksessa saadaan muun muassa tervaa, etikkahappoa, metanolia, asetonia ja tärpättiä. Kivihiilen kuivatislauksessa saadaan valokaasua, koksia, ammoniakkia, raakaa bentseeniä sekä kivihiilitervaa.

Itse asiassa kun ruokaa kuumennetaan liikaa, on tulee sen huono maku juuri siitä, että kokkaaminen on mennyt hieman liian paljon kemiateollisuuden puolelle: maku- ja väriaineita on paitsi liikaa ja niistä tulee liian voimakkaita, niin mukaan syntyy myös huonolta maistuvia sekä myrkyllisiäkin aineita.

Maillard-reaktioita tapahtuu myös ihmiskudoksessa ruumiinlämpötilassa – tätä kutsutaan vanhenemiseksi. Reippaasti yleistäen osa rappeuttavista sairauksista on sitä, että ihmisliha "kypsyy".

Kuten arvata saattaa, on reaktion nimen takana tutkija. Hän on ranskalainen Louis Maillard, joka julkaisi havaintonsa vuonna 1912. Hän ei kuitenkaan osannut selittää reaktiota, vaan sen teki John Hodge Yhdysvalloissa vuonna 1953.

Lisää tietoa ruoan kemiasta on erinomaisesti mm. Anu Hopian Molekyyligastronomia -blogissa.

Simpanssit ymmärtävät lämpimän aterian päälle

Su, 07/05/2015 - 20:51 Toimitus
Simpanssi kokin hattu päässään (kuvamuokkaus)

Simpanssit ovat eläinmaailmassa meille ihmisille kaikkein lähimmät sukulaiset. Meillä on paljon yhteistä, ja tuoreen tutkimuksen mukaan yhteisten asioiden listaan voidaan nyt laittaa mukaan yksi asia lisää: kuten mekin, myös simpanssit ymmärtävät kuumennetun ruoan olevan parempaa.

Tähän ovat päätyneet Yalen yliopiston tutkija Alexandra Rosati ja Harwardin yliopiston professori Felix Warneken​, jotka ovat tutkineet  simpansseja Kongossa olevassa Tchimpoungan rauhoitusalueella. He tekivät yhdeksän erilaista koetta 24-päisellä villeinä syntyneellä simpanssilaumalla.

Ensimmäisessä kokeessa tutkijat antoivat kuumalla pannulla ilman voita tai öljyä lämmitettyjä bataattiviipaleita sekä samanlaisia raakoina, ilman kypsennystä, ja simpanssit pitivät huomattavasti enemmän kypsennetyistä.

Seuraavaksi he yrittivät selvittää miten simpanssit ymmärsivät ruokien eron ja sen, miten ero saatiin aikaan.

Tutkijakaksikko hämäsi simpansseja muovipurkilla, mihin laitettiin raaka bataattipalanen, ja mistä (valepohjan alta) paljastuikin kypsennetty bataatti. Näytti siis siltä, että boksi sai aikaan paremman makuisia bataattipalasia. 

Lisäksi oli toisia, selvästi merkittyjä purkkeja, joissa bataatti ei "kypsentynytkään", vaan säilyi samanlaisena.

Simpanssit valitsivat hyvin nopeasti palasia purkista, missä bataattipalaset näyttivät kypsentyvän.

Seuraavaksi simpansseille annettiin bataattipalasia, jotka ne saattoivat syödä saman tien tai käydä kypsentämässä ne neljän metrin päässä selvästi sivustalla olevassa muovipurkissa, jonka simpanssit huomasivat parantavan bataatteja.

Eikä kyseessä ollut vain yksi välkky yksilö, vaan puolet simpansseista halusi käydä kypsentämässä bataattipalasiaan.

Koejärjestely jatkui siten, että simpansseille annettiin raakoja porkkanoita. Simpanssit lähtivät välittömästi laittamaan niitä "kypsennyslaatikoihin", eli ne olisivat halunneet porkkanansakin parempimakuisina.

Lopulta tutkijat antoivat simpansseille raakoja perunoita ja puunpalasia, ja simpanssit osasivat laittaa niistä vain perunat kypsennettäväksi. 

Vaikka simpanssit siis ymmärtävät ruoan käsittelyn ja paremman maun kuuluvan yhteen, ne eivät kuitenkaan varsinaisesti osaa kokata, koska simpanssien ei tiedetä hallitsevan tulta. Simpanssit eivät myöskään varastoi ruokaa, eikä niiden ruokavalio ole samankaltainen kuin meidän. 

Vaikka tutkimus vaikuttaa yksinkertaiselta, se osoittaa selvästi, että simpanssit ymmärtävät ruoan valmistamisen merkityksen. Voi hyvinkin olla, että esimerkiksi metsäpalojen jälkeen ne ovat myös herkutelleet "kypsennetyllä" lihalla, juureksilla tai hedelmillä.

Tutkijat heittävät ilmaan myös mahdollisuuden, että ruoan valmistaminen olisi ollut aikanaan ihmisille hyvä syy opetella hallitsemaan tulta. Nykyisin vallalla olevan teorian mukaan ihmisen edeltäjät oppivat ensin säilyttämään ja tekemään tulta puolustamista ja lämmittelyä varten, ja vasta sen jälkeen keksivät käyttää sitä ruoan valmistamiseen.

Joka tapauksessa ruoan kuumentaminen oli ihmiskunnan kehityksessä käänteentekevä keksintö, sillä lihan ja mukulakasvien lämpökäsittely teki niistä helpommin syötäviä ja laajensi osaltaan ihmisen ruokavalikoimaa. Kun ruoasta sai aiempaa enemmän energiaa, saattoivat aivot kasvaa suuremmiksi ja siten ihmisten älykkyys otti askeleita eteenpäin.

Mutta milloin ja miten ihminen keksi tämän ruoan kuumentamisen, on sitten toinen asia. Se tapahtui kuitenkin selvästi sen jälkeen, kun meidän ja simpanssien suvut erosivat geneettisesti toisistaan myöhäisen mioseenin aikaan, siis noin 13 miljoonaa vuotta sitten.

Jokainen koiran tai kissan elämää seurannut saattaa ajatella tässä vaiheessa, että tässä ei ole mitään uutta. Myös lemmikit ymmärtävät hyvän ruoan päälle ja valitsevat nirsosti parempimakuisen tai helpommin syötävän; se pitääkin paikkansa, mutta ne eivät osaa yhdistää raakaa ruokaa ja sen kypsentämistä toisiinsa. Tutkijat todennäköisesti olisivat hyvin kiinnostuneita kuulemaan muistakin eläimistä, jotka osaisivat yrittää kypsentää itse ruokaansa samaan tapaan kuin simpanssit koettivat feikkimuovilaatikoiden avulla.

Tutkimus ilmestyi perjantaina Royal Societyn Proceedings B -julkaisusarjassa.

Seitsemän kukkaa juhannustaikoihin

To, 06/18/2015 - 23:29 Jarmo Korteniemi

Juhannus on perinteisen ketohyppelyn juhla. Niityllä rymytessä voi törmätä mitä erilaisimpiin kasveihin. Jotkut niistä sopivat kukkaseppeleiksi, toiset lautaselle ja jotkut kannattaa kiertää kaukaa. Esittelemme alla seitsemän juhannuksen aikoihin kukkivaa kasvia.

Kaksi kaunista ja kaksi myrkyllistä

  • Lehtomaitikka (Melampyrum nemorosum)

Erikoisen näköinen keltakukkainen kasvi, jonka yläpään sinisenvioletit tukilehdet lisäävät näyttävyyttä. Väriensä vuoksi kasvin nimi on ruotsiksi "svenska flaggan", "svenska soldaten" tai "natt och dag". Kauneudestaan huolimatta kasvi on salakavala. Se on puoliloinen, joka varastaa osan ravinnostaan muiden kasvien juurista. Lehtomaitikka leviää muurahaisten avustuksella, sillä siemenet muistuttavat niiden munia: Vaistonsa mukaan muurahaiset kuskaavat siemenet pesiinsä.

Yksivuotista 20-40 -senttistä lehtomaitikkaa esiintyy luontaisesti maan etelä- ja kaakkoisosien lehdoissa ja niityillä. Keski-Suomessa se on tulokaslaji.

  • Ojakellukka (Geum rivale)

Ruohikosta voi löytää pitkän punertavan varren päässä heiluvan ja kainosti nuokkuvan kukan tai pari. Kellon violettien tai viininpunaisten verholehtien alta vilkkuvat vaaleat terälehdet. Kyse on hennosta ojakellukasta, joka tunnetaan monella muullakin nimellä. "Pumpulakukka", "vapsahaisenkukka", "mettiäisenkukka" ja "kimalaiskukka" kertovat erilaisten pörriäisten touhuamiseen kellon ympärillä. Mesivarastot sijaitsevat syvällä kukassa. Medestä pitävät kimalaiset eivät yllä perille, joten ne joutuvat puremaan tiensä verholehtien läpi. Kukan ronskimmat nimet, kuten "vanhanpiian lemmenkukka", "karva-" tai "pässinkellukat" ja kuuluisan kasvitieteilijän Elias Tillandzin ylöskirjaama "bässincullin muna" taas viittaavat nuokkuvien ja hieman karvaisten punertavien kukkien kasvamiseen pareittain. Toinen hieman toista ylempänä. Myöhemmin niiden tilalle kehittyy kaksi pallomaista hedelmistöä.

Ojakellukan kukkavarsi on 25-50 cm pitkä. Monivuotinen kasvi on yleinen koko maassa purojen varsilla, niityillä, lehdoissa ja rehevissä korvissa.

  • Kielo (Convallaria majalis)

Kielo kukkii valkoisilla nuokkuvilla kukilla, kehittäen niiden paikalle myöhemmin kellanpunaisia marjoja. Koko kielo on tappavan myrkyllinen: ainoastaan muutamat sienet ja hyönteiset pystyvät hyödyntämään kasvia vahingoittumatta. Ihmiselle kielon "nauttiminen" aiheuttaa sydämen vajaatoimintaa ja pahoinvointia. Kasvista on jo vuosisatoja kansan"lääketieteessä" tehty sydäntä vahvistavia sydänalatippoja. Kielouutteilla on myös lääkitty epileptikkkoja ja halvaantuneita. Wanhan kansan mukaan kielon kukista kuivattu aivastuspulveri auttoi nuhaan, sillä se valuttaa aivorauhasen tautiset eritteet hyvin ulos. Kasvin nykyinen nimi on ilmeisesti Lönrrotin väännös sanasta "kieli": Lehtiensä vuoksi kasvia kutsuttiin kansan parissa "lehmänkieleksi" tai "kieliheinäksi". Ruotsalainen "liljekonvalj" vääntyi meillä pian "viljuvaljuksi" ja "viljukkavaljukaksi". Kielo on Suomen kansalliskukka ja löytyi 90-luvulla kymmenpennisestäkin.

Kielon kukkavarsi on 15-20 cm korkea. Kasvi on yleinen koko maassa, ainakin napapiirin eteläpuolella.

  • Suovehka (Calla palustris)

Suomen ainoa vehka löytyy suolampareista ja purojen varsilta. Kasvi aloittaa kukintansa juhannuksen tienoilla. Sen erikoisen näköisiä kellertäviä tähkämäisiä kukintoja eli puikeloita ympäröi suuri valkoinen suojalehti. Myöhemmin huomiota herättävät vehkan kirkkaan punaiset hedelmät. Koko kasvi on myrkyllinen ja aiheuttaa nautittuna limakalvojen turvotusta ja sydämentykytystä. Vehkaa voi kuitenkin käyttää oikein käsiteltynä hätäravintona: Carl von Linne kertoi aikanaan, että Lapissa vehkan juurista tehtiin parin päivän pituisen käsittelyn jälkeen leipää. Leipä oli makeaa ja vaaleaa, toisten kertomusten mukaan kirpeää ja katkeran makuista.

Vehkan näyttävä suojuslehti on 5-10 cm pituinen. Vehka on yleinen koko maassa, aivan ylintä Lappia lukuunottamatta.

Kaksi ruokaisaa

  • Voikukka (Taraxacum spp.)

Vaikka ympäri maan löytyvät keltaiset "voikukat" näyttävätkin pellolla kaikki samalta, voikukka ei ole mikään yksi laji. Pelkästään Suomessa ne muodostavat noin 500 lajin sekasotkuisen ryhmän, jonka moninaisuuden huomaa lehdistä. Monet lajeista ovat täysin siitepölyttömiä, ja jatkavat sukuaan suvuttomasti. Kaikki voikukat ovat erinomaisia ruokakasveja, joista voi käyttää aivan kaikki osat. Juurista saa leivän jatketta, makua keittoihin tai ytyä muhennoksiin, sekä tietysti kahvinkorviketta. Kirpsakat lehdet kelpaavat salaattiin tai pinaatin tapaan melkein mihin vain. Myös kukat ovat syötäviä, vaikka siitepöly aiheuttaakin joillekin allergisia oireita. Voikukat voi vahingossa sekoittaa ruuaksi kelpaamattomiin sukulaiskasveihin (maitiaiset ja keltanot), mutta ainoastaan voikukan 5-25 cm pituinen kukkavarsi on täysin lehdetön. Kukkavarresta löytyvällä maitiaisnesteellä hoidettiin entisaikaan finnejä, syyliä ja haavoja. Voikukasta saadaan hieman eri käsittelyllä useita eri väriaineita - ainakin punaista, keltaista, violettia ja ruskeaa.

  • Koiranputki (Anthriscus sylvestris)

Yleinen ja näyttävä läpi kesän kukkiva valkoinen kukka löytyy noin metristen varsien päästä. Koiranputki on hyvä ruokakasvi, mutta voi helposti sekoittua tappavan myrkylliseen myrkkykatkoon tai hukanputkiin. Maultaankin se on kuuleman mukaan lievästi epämiellyttävä. Koiranputki on levinnyt ja yleistynyt koko maassa laidunnuksen vähennyttyä. sitä esiintyy etenkin rehevöityneillä alueilla, kuten koirien ulkoilutusalueilla tai tienpientareilla. Ongelmaksi koituneen kasvuston poistaminen on mittava urakka, sillä monivuotinen emokasvi voi yrittää työntää kukkavarsia useiden vuosien ajan. Muita nimiä ruiskuheinä tai koirankattara.

Pirunpiiska

  • Suo-ohdake (Cirsium palustre)

Kosteilla niityillä ja rannoilla kohoavat korkeat, tummanpuhuvat ja piikkiset kukkavarret kuuluvat poikkeuksetta suo-ohdakkeelle. Komea torni nousee jo ennen kukintaa korkealle muun kasvuston yläpuolelle. Tietyissä kulttuuria harrastavissa biologipiireissä se tunnetaankin "mordorkukkana". Rakkaalla ja näkyvällä kasvilla on toki monia muitakin nimiä: "piikkiäinen", koska se on kauttaaltaan varsin kivulias kosketeltava, "mehiläisohdake", koska se on hyönteisten suosiossa, ja "lumenmittari", koska sen korkeuden kerrotaan näyttävän tulevan talven lumimäärän. Jopa parimetrisen varren päähän avautuu lopulta violetti kukkaterttu.

 

Vaan entäpä ne juhannustaiat, kuten vaikkapa tulevan puolison taikominen? Kukan ojennus mielitietylle on oikein hyvä alku. Kunhan ei vain sitä ohdaketta...

Lähteet: Retkeilykasvio (Luonnontieteellinen kasvimuseo 1998); Mikko Piirainen & kumpp.: Kotimaan luonnonkasvit (Wsoy 2003); Ulla Lehtonen: Ullan luonnonyrtit (Wsoy 2004); Hämet-Ahti & kumpp. (toim): Kirsti & Marja Aapala: Pääskynhattu, päivänkämmen (Otava 2007).