Euroopan suurin vesiputous on Dettifoss, jossa virtaa vettä 300 - 800 kuutiota sekunnissa. Kunnioitusta herättävä nähtävyys sijaitsee Pohjois-Islannissa lähellä Husavikia. Putouksen korkeus on huimaavat 50 metriä. Sitä pääsee ihastelemaan varsin helposti kummaltakin rannalta.

Dettifossin vedet saavat alkunsa Vatnajökull-jäätiköltä, ja joella on potentiaalia paisua moninkertaiseksi suurten jäätikkötulvien aikana. Niiden virtaama tuskin kuitenkaan enää nousee samalle tasolle kuin viimeisimmän jääkauden lopulla. Luultavimmin veden määrä liikkui tuolloin kymmeniä kertoja suuremmissa lukemissa kuin nykyisin. Virtaus saattoi olla verrattavissa Niilin tai Amazonin vastaaviin. Tulvavedet kaiversivat tuolloin nykyisen joenuoman ja liikuttelivat jättimäisiä kallionlohkareita kuin soranjyviä..

Kertomusten mukaan Dettifoss on yhä niitä harvoja Euroopan putouksia, jossa todella tuntee veden voiman - pelkästään katselemalla.

Eri tavalla isoja

Manner-Euroopan suurin putous, tai oikeammin jättimäisin koski, on Sveitsin Rheinfall. Sen virtaama on lähes Dettifossin kokoinen, tulva-aikana aikaan joskus jopa suurempikin. Kumpuilevat kosket suosittu turistikohde.

Rheinfall ja Dettifoss ovat kuitenkin vain kymmeniä metrejä korkeita. Ja se ei ole maailman mittakaavassa mitään. Länsi-Norjassa lähes 900 metriä tippuvat Vinnufallet ja Skorga ovat tiettävästi koko Euraasian korkeimmat putoukset. Ne ovat myös heittämällä mukana koko planeetan top-kympissä.

Suomen putoukset ovat mantereen- ja maailmanennätyksiin verrattuna varsin pieniä, mutta silti kokemisen arvoisia. "Vaivaiset" 17 metriä korkea Pihtsusköngäs lienee viisikerroksisen talon korkuinsena maamme suurin puhdas putous. Hepoköngäs ja Korkeakoski ovat vieläkin korkeampia, mutta hieman koskimaisempia. Imatrankoskikin oli sellaisista kaikkein suurin, aikoinaan. Ja on yhä, silloin harvoin, kun voimalaitoksen huoltoluukut avataan.

Rheinfall-putoukset Sveitsissä. Kuva: Any1s / Wikimedia Commons

Kyseessä ovat karhut, tarkalleen ottaen nuoret venäläiset vaellusikäiset uroskarhut. 

Tuoreen tutkimuksen mukaan Venäjältä muuttavat karhut ovat vaikuttaneet Suomen karhusaaliiseen, koska karhuja tulee Suomeen Venäjältä.

Luonnonvarakeskus kertoo tiedotteessaan Proceedings of Royal Society of Londonissa julkaistusta tutkimuksesta, missä verrattiin Suomen ja Ruotsin karhusaalista.

Yksivuotiaita uros- ja naaraskarhuja on Ruotsin karhusaaliissa suurin piirtein yhtä paljon, mutta Suomessa yksivuotiaita uroksia on saaliissa selvästi enemmän (63 prosenttia). Ero kasvaa edelleen, kun verrataan saaliiksi jääneitä kaksivuotiaita karhuja. Ruotsissa kaksivuotiaita uroksia oli saaliissa hieman alle puolet, mutta Suomessa peräti yli 70 prosenttia. Ero selittyy Venäjältä Suomeen muuttavilla karhuilla. Kaksivuotiaana uroskarhujen vaellustaipumus on jo kehittynyt voimakkaaksi. Kolme- ja nelivuotiaiden uroskarhujen saalismäärissä erot maiden välillä eivät enää ole yhtä suuret.

Läntisellä poronhoitoalueella nuoria uroksia (1–4 v.) oli peräti 82 prosenttia saaliista. Tämä johtuu siitä, että alueella liikkuvat sekä lännestä että idästä tulleet urokset. Itäisellä poronhoitoalueella nuoria uroksia jäi saaliiksi selvästi vähemmän.

"Tulokset osoittavat, että viime vuosina Venäjältä on muuttanut Suomeen huomattava määrä karhuja", kertoo tutkimusprofessori Ilpo Kojola Luonnonvarakeskuksesta. 

"Venäjältä tulleet karhut ovat myös lisänneet nopeasti karhukannan geneettistä monimuotoisuutta erityisesti poronhoitoalueen eteläpuolella."

Venäjällä elää yli 80 prosenttia koko maapallon kaikista ruskeakarhuista. Venäjän Karjalan karhukannan kooksi on arvioitu noin 3 000 karhua. Ne elävät alueella, joka on noin kolmannes Suomen pinta-alasta. Suomessa on noin 1 500 karhua.

Evidence of rapid change in genetic structure and diversity during range expansion in a recovering large terrestrial carnivore -tutkimus perustuu metsästäjiltä saaduista saalisnäytteistä tehtyihin DNA-analyyseihin. DNA-analyyseille on tarvetta erityisesti pohjoisessa, jossa saalistilastot osoittavat kannan olevan urospainotteinen. Analyyseista on apua myös karhukannan arvioinnissa. Karhukanta-arvion perustana ovat pentuehavainnot, mutta pohjoisessa suurpetoyhdyshenkilöverkosto on harva.

Kuva: Ilpo Kojola / Luonnonvarakeskus

Erityisen haitalliseksi vieraslajiksi luokiteltua espanjansiruetanaa on viime aikoina tavattu runsaasti Turun alueella. Jotta sen levinnäisyydestä saataisiin ajantasaista tietoa, toivovat tutkijat yleisöltä ilmoituksia havainnoista.

​Espanjansiruetana on kuoriutuessaan noin senttimetrin pituinen ja kasvaa 7–14 senttimetrin pituiseksi. Suomen yksilöt ovat olleet väritykseltään oranssinpunaruskeita ja kuviottomia.

Selvitystä tekevät ​Turun kaupungin ympäristöhoito ja Turun yliopiston Biologian laitos. Turun yliopiston eläinmuseo auttaa tarvittaessa lajinmäärityksessä.

Yleisöä pyydetään ilmoittamaan lajia koskevista havainnoistaan tällä nettisivulla.

"Kuluvan kesän aikana espanjansiruetanaa on löytynyt myös Ruissalosta kasvitieteellisen puutarhan kompostialueelta", kertoo Turun yliopiston kasvitieteellisen puutarhan ylipuutarhuri Simo Laine. "Puutarha on aloittanut torjuntatoimet lajia vastaan"

Espanjansiruetanaa tavattiin Suomessa ensimmäisen kerran Ahvenanmaalla 1990-luvun alussa. Tämän jälkeen laji on levittäytynyt voimakkaasti mantereella. Turun alueella espanjansiruetanaa on löytynyt useista paikoista.

"Espanjansiruetanoiden esiintymistä Turussa ei tunneta vielä kunnolla", jatkaa Liisa Vainio Turun kaupungin ympäristönsuojelusta.

"Tavoitteena on, että tunnetut esiintymät saataisiin tuhotuksi mahdollisimman nopeasti. Espanjansiruetanat leviävät uusiin paikkoihin esimerkiksi maamassojen, puutarhajätteen ja taimien multapaakkujen mukana."

Espanjansiruetana on usein helppo tunnistaa oranssinpunaisesta yleisvärityksestä. Suurimmat yksilöt voivat kasvaa jopa 14 senttimetriä pitkiksi. Laji on Suomessa nopeasti levittäytyvä ja erityisen haitallinen vieraslaji, jolle kelpaavat ravinnoksi esimerkiksi puutarhakasvit ja kuolleet eläimet.

Kun espanjansiruetanan kohtaa, se pitäisi aina hävittää. Etanan voi tappaa katkaisemalla tai tiputtamalla kiehuvaan veteen. Hävittäminen tulee tehdä mahdollisimman nopeasti ja kivuttomasti. Kuolleet etanat on syytä laittaa pussissa suljettuun jäteastiaan tai haudata maahan, jotta ne eivät jää ravinnoksi lajitovereille.

Harmiton ukkoetana on myös kookas ja yleisväritykseltään tumma, joten sitä ei pidä sekoittaa espanjansiruetanaan.

Vasemmalla espanjansiruetanan vaalea alapinta, oikealla harmittoman ukkoetanan tumma-reunainen alapinta.

Teksti on Turun yliopiston tiedotuksen kirjoittama. Tiedetuubi julkaisee tutkimuslaitosten ja yhtiöiden lähettämiä tiedotteita kuratoiden ja editoiden; nämä jutut erottaa journalistisesti toimitetusta sisällöstä punaisesta neliöstä jutun yhteydessä.

Mantelipilvi on lähes aina hätkähdyttävä näky, jota pitää katsoa toisenkin kerran. Se syntyy kostean ilmavirran kohdatessa laajan esteen - vaikkapa vuoren tai säärintaman. Törmäyksessä syntyy seisova aalto. Jos ilman lämpötila laskee aallon yläosissa kastepisteeseen, vesihöyry alkaa siellä tiivistyä vesipisaroiksi ja pilvi muodostuu. Vastaavasti pilven takareunan tietämillä ilman laskeutuu ja lämpenee, ja pisarat haihtuvat uudelleen höyryksi.

Mantelipilvet voivat olla hyvinkin korkeita ja monitasoisia. Ne voivat myös matkata pitkiäkin matkoja seuduille, joissa niitä ei voisi syntyä. Tottumattomat "tunnistavat" mantelipilviä ikävän usein lentäviksi lautasiksi (huimia esimerkkejä mm. täällä).

Alla Tromssan lähistöllä otettu kuva, josta syntytapa käy paremmin ilmi. Otsikkokuva on otettu Dublinin taivaalta (Omnisource5 / Wikimedia commons).

Sinirinta tunnetaan "Lapin satakielenä". Sen liverrys on kuitenkin monivivahteisempaa ja useimpien mielestä myös kauniimpa kuin eteläisen sukulaisensa. Lintu on varsin tyypillinen sieppo: 10-15 cm pitkä pääpiirteittäin vaatimaton lintu, jolla on jokin räikeä koriste. Sinirintakoiraiden kesäinen erityistuntomerkki on kirkkaansininen kaula, jota korostavat ruosteenpunainen keskustäplä ja rinta. Lintu pesii lähinnä Pohjois- ja Itä-Lapissa ja muuttaa talveksi Lähi-Idän seutuville. Suomessa lintu on rauhoitettu ja määrältään vähentynyt.

Tämä vilpoisassa värjöttelevä yksilö on kuvattu Norjan Lyngenissä kesäkuussa 2012. Alempana vuonon rannalla oli täysi kesä, mutta linnun asuinseuduilla, ylempänä vuorilla, tuli vielä räntää. Pajuissakaan ei ollut vielä kunnon lehtiä.

Lisätietoja ja kuvia sinirinnasta löytyy oivilta sivuilta Luontoportti.fi, Tarsiger.com ja Lintukuva.fi.

Islannin rannikolla on käynnissä tiivis maanjäristysparvi, joka alkoi tiistai-iltana kello 8 paikallista aikaa. Järistykset keskittyvät Reykjanesin niemimaan lounaispuolelle. Pääsaareelta on paikalle matkaa noin 20 - 30 km.

Maanjäristyksiä on havaittu jo noin 550 kappaletta . Mukana on 35 - 40 suurehkoa, yli magnitudin 3 järistystä. Suurin yksittäinen sattui keskiviikkona ja oli voimakkuudeltaan M5,0. Reykjanesin alueen järistysaktiivisuus on ollut normaalia suurempi jo toukokuusta asti.

Päivitys torstaina: Järistysparvi jatkuu yhä, mutta hiipuu voimakkaasti. Torstain aikana on sattunut enää 60 järistystä, joista vain kaksi ylitti M3:n. Harmonisesta tärinästä ei ole raportoitu koko aikana. Sellainen kertoisi magman liikkeistä lähellä pintaa ja enteilisi purkausta.

Viranomaiset varoittavat suurten järistysten mahdollisuudesta Lounais-Islannissa. Sellaisen vaikutus ulottuisi Reykjavikiin asti. Viimeiset suuret järistykset sattuivat seudulla 1929 ja 1968. Kumpikin oli magnitudin 6 järistyksiä, mutteivät aiheuttaneet pääkaupungissa suurta vahinkoa. Nykyään asutus on levittäytynyt paljon laajemmalle, joten vastaavan tapahtuman vaikutukset lienisivät vakavammat.

Alueen varoitustaso on nostettu keltaiselle. Itsepintaisesti jatkuva järistysparvi voi merkitä alkavaa purkausta tai muuta merkittävää tuliperäistä toimintaa. Vaikkei purkaus olekaan vielä todennäköinen, viranomaiset ottavat tilanteen vakavasti. Lähinnä lentoliikennettä varten kehitetty vulkaanisen aktiivisuuden varoasteikko on neliportainen: vihreä, keltainen, oranssi ja punainen.

Juhannus on perinteisen ketohyppelyn juhla. Niityllä rymytessä voi törmätä mitä erilaisimpiin kasveihin. Jotkut niistä sopivat kukkaseppeleiksi, toiset lautaselle ja jotkut kannattaa kiertää kaukaa. Esittelemme alla seitsemän juhannuksen aikoihin kukkivaa kasvia.

Jurassic Park -elokuvasarjassa tärkeää sivuosaa esittävät lentoliskot. Ne, kuten muutkin leffojen esihistorialliset otukset, käyttäytyvät varsin äkäisesti. Parissa kohtauksessa ne jopa tarttuvat eteensä sattuvaa ihmispoloa hartioista ja kantavat hänet tiehensä kuin suuri kotka jänissaaliinsa. Voisiko tämä pitää paikkansa - siis todellisessa maailmassa? (Olettaen siis, että ihminen törmäisi elävään lentoliskoon...)

Aluksi uusimman elokuvan traileri. Oleellisin osuus alkaa kohdasta 2 min 10 sek:

Neljällä jalalla tepastellut fasaani

Elokuvasarjan uusimmassa lentelee paljon ilkeännäköisiä Dimorphodoneja. Ne tosin ovat Hollywood-maailmassa tietysti hieman suurempia kuin todellisessa, noin kolmimetrisiä. Meilläpäin niiden siipien kärkiväli oli puolitoista metriä, keho ehkä metrinen, ja perässä viipotti vielä varsin pitkä pyrstö. Lentotaidoiltaan ne eivät myöskään olleet elokuvassa esitettyjä voimakkaita liitäjiä, vaan ehkäpä vain fasaanin tasoisia, nopeita pyrähtelijöitä. Ne liikkuivat maassa ilmeisen ketterästi neljällä jalalla. Erikoisen hampaistonsa perusteella ne metsästivät lähinnä hyönteisiä ja pikkueläimiä. Vain muutaman kilon painoisina dimorphodonit eivät siis olisi mikään iso uhka ihmisille... siis sen enempää kuin vaikkapa joutsenet. Tai enintään merikotkat.

Liskomaailman albatrossi

Elokuvien suurimpien lentoliskojen - juuri niiden, jotka ihmisiä kuskaavat - sanotaan olevan korkealla luuharjalla varustettuja Pteranodoneja. Kuusimetrinen siipiväli tekee niistä dimorphodonin rinnalla jättiläisiä. Pteranodoneja voi hyvällä syyllä verrata jättiläisalbatrosseihin: Vaikka linnun siipien kärkiväli jääkin vaivaiseen 3,5 metriin, eläinten siipien muoto ja suhteet ovat hyvin samankaltaiset.

Fossiililöydöistä Pteranodonien on päätelty myös viettäneen varsin albatrossimaista elämää: Ne liitelivät meren yllä, söivät kalaa ja muita veden otuksia, ja, mitä todennäköisimmin, pystyivät aivan hyvin nousemaan lentoon vedestäkin. Aiemmin niiden oletettiin kalastaneen työntämällä nokkansa veteen matalassa liidossa, mutta nykytiedon mukaan tämä kuitenkin jarruttaisi noin ison lentäjän menoa aivan liikaa. Liskot kalastelivat varmaankin hyvin lintumaisesti: uimalla tai syöksymällä veteen suoraan lennosta, siivet supussa. Eläinten nimi muuten tarkoittaa hampaatonta, mitä ei leffassa tietystikään noteerata.

Pteranodonit olivat lentopinta-alaansa nähden paljon lintuja keveämpirakenteisia: Ne painoivat vain noin 30 kiloa. Isotrappi, massiivisin nykyään elävä lentävä lintu, yltää lähes samaan, 22-kiloiseksi. Tuollainen otus ei jaksaisi aikuista ihmistä nostaa, vaikka olisi millaiset siivet.

Tuolta se tuli ja tuonne se meni - mutta mikä se oli? Kuinka tunnistaa hirvieläinten jäljet?

Metsistämme löytyy paljon sorkanjälkiä. Siellä asustaelee vakituisesti kuusi hirvieläintä, jotka ovat kokojärjestyksessä hirvi, metsäpeura, poro (eli tunturipeuran kesy muoto), valkohäntäkauris (eli -peura, tai laukonpeura), täpläkauris (eli kuusipeura) ja pienimpänä metsäkauris.

Kaikkien mainittujen sorkat jättävät suurin piirtein samankaltaisia painanteita - mutta vain äkkisilmäyksellä.

Hirven jälki on ehdottomasti helpoin tunnistaa: Ne ovat muita suuremmat ja leveämmät. Jos jäljet huitelevat 15 sentin tienoilla, ne ovat hirven. Vasojen ja nuorten yksilöiden jäljet tekevät tunnistuksesta kuitenkin joskus haastavaa. Jälkiä kannattaakin seurata hetki, jos vaikka emon sorkka ratkaisisi tunnistuspulman. Hirvenvasan sorkka on jo vuoden ikäisenä suurempi kuin valkohäntäkauriilla.

Poron ja metsäpeuran jäljet on helppo erottaa kaikista muista hirvieläimistä: sorkkien painaumat ovat kuin kaksi pyöreää kaarta tai puolikuuta, muilla ne ovat pitkulaisia. Poroa ja metsäpeuraa on kuitenkin lähes mahdotonta erottaa toisistaan, sillä ne ovat saman eläimen alalajeja. Pitkäjalkaisuudesta johtuen metsäpeuran askelväli tosin on hieman pidempi. Havainnon sijainti antaa yleensä selvän vihjeen: Lapista löytyvä peuran jälki on aina poron. Metsäpeuroja taas löytyy lähinnä vain Kainuusta, Lieksasta ja Ähtärin ympäristöstä. Poroaidan pitäisi toimia tunnistusrajana.