Tutkijoita on jo pitkään askarruttanut niinsanottu "mammuttipulma". Se menee näin: Mammuteilla on selvät kasvinsyöjän hampaat, hyvin samankaltaiset kuin sukulaisillaan elefanteilla. Mutta, kun tutkitaan eläinten jäänteiden ainekoostumusta pitkään käytössä olleella ja toimivaksi todistetulla metodilla, otukset vaikuttavatkin selvästi syöneen lihaa. Mikä mättää?

Erilaista ravintoa syövillä eläimillä on luissaan (ja muissa tukikudoksissa) erilainen typen isotooppikoostumus. Mitä korkeammalla ravintoverkossa "jalostunutta" ruokaa otus syö, sitä enemmän sen ruhosta löytyy raskasta ¹⁵N -isotooppia: Kasvinsyöjissä sitä on vain 2 - 5 promillea, mutta pelkkää lihaa popsivilla jo 9 promillea.

Kun samaa määrityskeinoa käytetään villamammuttien ruokailutottumusten selvittämiseksi, raskaan typen arvo huitelee 8 promillen tietämillä. Ravinnon pitäisi olla selvästi lihapitoista.

Nyt kanadalaistutkijat vaikuttavat ratkaisseen pulman. Määrittäessään Yukonista löytyneiden jääkauden aikaisten eläinten luiden typpikoostumusta, he tutkivat tarkemmin myös niiden rakenneaineita, aminohappoja. Tutkimuksessa perehdyttiin susien, karhujen, kissaeläinten, majavien, hevosten, mastodonttien ja tietysti mammuttien koostumukseen.

Ratkaisu löytyi aminohaposta nimeltä fenyylialaniini: Villamammuteilla typen raskas isotooppi lymysi juuri siinä. Ainoastaan hevosista löytyi muutamia yksilöitä, joilla typpi-15:a oli samassa aminohapossa. Muilla eläimillä - niin kasvinsyöjillä kuin petoeläimilläkin - typpi-15 oli keskittynyt lähinnä muihin aineisiin, eritoten glutamiinihappoon.

Tämä tarkoittaa, että villamammutit - ja jotkut hevosista - popsivat voimakkaan fenyylialaniinista ruokaa. Ja toisaalta pedot eivät syöneet voimakkaan fenyylialaniinisia mammutteja - ainakaan paljoa. Muuten niidenkin fenyylialaniinista olisi löytynyt raskasta typpeä.

Tutkijat päättelivät, että mammuttien ja muiden kasvinsyöjien ruokavalion on täytynyt poiketa toisistaan selvästi. Mammutit todennäköisesti söivät lannalla runsaasti lannoitettuja kasveja, tai sitten popsivat huomattavasti kuivempaa ruokaa kuin muut kasvinsyöjät. Kumpikin johtaa ¹⁵N:n kertymiseen oikeaan aminohappoon. Mammuteilla oli arolla oma erikoistunut ekolokeronsa, jossa vierailivat ainoastaan hevoset. Ja nekin vain silloin tällöin.

Vastaus otsikon outoon kysymykseen on siis tyypillisesti "ei". Mutta asia ei kuitenkaan ole ihan niin yksinkertainen kuin miltä se aluksi kuulostaa.

Löytö julkaistiin tiedelehti Nature Scientific Reportsissa 9.6.2015.

Usein kuulee sanottavan, että tuulivoima on tyhjänpäiväistä vihreiden löpertelyä ja että ainostaan perinteisillä energianmuodoilla voidaan tuottaa tarpeeksi sähköä.

Tänään kuitenkin Pohjolassa on tuotettu enemmän sähköä tuuligeneraattoreilla kuin ydinvoimalla.

Ajantasaisen tilanteen näkee hyvin mm. Finngridin verkkosivuilta, joka näytti klo 16:03 tänään tuotetulle tuulivoimalle 3575 MW ja ydinvoimalle 3371 MW (ks. kuva alla). Samalla suurin osa energiasta tuotettiin vesivoimalla (9524 MW), joka voidaan toki laskea myös uusiutuvaksi energiamuodoksi.

Kyseessä on toki tuulen kannalta suotuisa päivä, koska Pohjanmerellä tuulee voimakkaasti ja Tanskassa olevat tuuligeneraattorit saavat siitä kerättyä talteen hyvin energiaa. Samalla energian kulutus on vain kohtalaista – onhan kesä, eikä lämmitystä juuri tarvita.

Tilanne on siis hieman samankaltainen kuin viime kesäkuussa, kun Saksassa tuotettiin yli puolet koko maan tarvitsemasta sähköenergiasta aurinkopaneeleilla. 

Nämä kumpikin tapaus kuitenkin osoittavat selvästi sen, että uusiutuvilla energiamuodoilla voidaan tuottaa olennaisia määriä energiaa. Ne vaativat toki varavoimaa pilvisten ja tyynten päivien varalle, mutta myös muut energiamuodot vaativat varavoimaa. 

Samalla kuitenkin kannattaa ajatella hieman laajemmin: sähköverkko ei ole paikallinen, vaan kattaa suuremman alueen. Niinpä tänäänkin on Suomessa käytetty tanskalaista tuulivoimaa yhteispohjoismaisen kantaverkon ansiosta; etenkin laajojen, älykkäiden sähköverkkojen ansiosta energiantuotantoa kautta Euroopan voitaisiin katsoa kokonaisuutena, jolloin jossain päin mannerta aina tuule ja paistaa, ja jossain päin voidaan tuottaa energiaa muilla keinoin.

Kuten varmaankin suuri osa suomalaisista tietää, vain naaraspuoliset hyttyset pistävät. Ne tarvitsevat verta kehittääkseen jälkikasvua.

Koska suurin osa hyttysten levittämistä taudeista, kuten esimerkiksi denguekuume ja malaria, leviää verta janoavien hyttysten välityksellä, ovat hyttyset olennaisessa osassa, kun pohditaan tapoja taltuttaa näiden tautien leviämistä. Hyttyset pitää joko saada pistämään vähemmän tai taudit pitää saada heikommin hyttysten kautta muuten tarttuviksi.

Yhdysvaltalais-kiinalainen tutkijaryhmä on keksinyt uuden, jännittävän tavan vaikuttaa hyttysiin: he muuntavat naarashyttysiä urospuolisiksi, jolloin ne pistävät paljon aiempaa vähemmän.

Temppu ei vaadi hormonihoitoa ja kirurgiaa, vaan geenitekniikkaa. Tutkijat löysivät denguekuumetta, chikungunyaa ja keltakuumetta välittävien Aedes aegypti -hyttysten sukupuolista suuntautumista määräävät geenit ja onnistuivat muuttamaan hyttysalkioista kaksi kolmasosaa uroksiksi.

Toistaiseksi menetelmä toimii vain laboratoriossa ja sen ottaminen mahdollisesti käyttöön laajemmin vaatii vielä pohdintaa. Mikäli suuri osa hyttysistä olisikin uroksia, ei välttämättä olisi hyväksi ekosysteemille. 

Aedes aegypti -hyttyset ovat peräisin Afrikasta ja siellä niitä esiintyykin edelleen runsaasti. Ne alkoivat levitä muuallekin jo 1700-luvulla ja nykyisin yksittäisiä tapauksia on myös Manner-Euroopassa. Kyseessä on hyttyslaji, joka pystyy mukautumaan geneettisesti hyvinkin nopeasti uuteen ympäristöönsä, joten sen sukupuoleen kohdistuvan geneettisen muokkauksen tehokkuudesta ei ole toistaiseksi tietoa.

Samoin se, onnistuuko temppu toisilla hyttyslajeilla, on vielä epäselvää. Aedes aegypti edustaa vain hyvin pientä osaa tauteja välittävistä hyttysistä, ja juuri niiden muuttaminen alueilla, missä niitä ei ole esiintynyt luonnollisesti, voisi olla hyvä ajatus – jos ja kun se saadaan toimimaan muuallakin kuin laboratoriossa.

Lähde: Science-lehden Express-versio, 21. toukokuuta: Science DOI: 10.1126/science.aaa2850

Monet eläimet käyttävät ravintonaan siemeniä tai pähkinöitä, jotka ovat kätkössä kuoren sisällä. Kuoriminen voi olla työläs prosessi ja pettymys suuri, jos piilosta paljastuukin pilaantunut eines tai kuori on tyystin tyhjä. Vahinko on vielä isompi, mikäli eläin varastoi ruokaa talven varalle – kyse voi silloin olla elämästä tai kuolemasta.  

Tuoreen selvityksen mukaan jotkut lintulajit osaavat "punnita" pähkinöitä ja päätellä niiden painosta, onko sisällä syötävää. Arizonassa tehdyssä tutkimuksessa kansainvälinen ryhmä tarkkaili meksikonpensasnärheä (Aphelocoma ultramarina), joka osaa vertailla nokkaan ottamiensa pähkinöiden painoa.

Tutkijat avasivat suuren määrän maapähkinöitä, vaihtoivat niiden sisukset tai tyhjensivät ne kokonaan. Osaan avatuista kuorista lisättiin gramman verran painoa. Kun manipuloituja pähkinöitä tarjottiin linnuille koskemattomien pähkinöiden kanssa, ne osasivat erottaa tyhjät pähkinänkuoret täysistä ja myös eripainoiset pähkinät toisistaan. Linnut valitsivat aina painavammat tarjokkaat.

Toisessa kokeessa isommat pähkinänkuoret avattiin ja niihin jätettiin vain yksi pähkinä. Ne sekoitettiin pienempiin kuoriin, joissa on jo valmiiksi vain yksi suupala. Linnut pystyivät tässä tapauksessa päättelemään, että isommat kuoret olivat liian keveitä, ja koska niissä on jotain "vikaa", päätyivät hylkäämään ne.  

Katsomalla lintujen puuhista kuvattua videota hidastettuna tutkijat totesivat, että kun lintu ottaa pähkinän nokkaansa, se ravistaa sitä aivan kuin kokeillakseen sen painoa. Samalla lintu aukoo hiukan nokkaansa kopistellakseen tarkastelemaansa pähkinää. Sitten se tekee päätöksen ottaa tai jättää pähkinän.

Tutkijoiden seuraavana tavoitteena on selvittää, kumpi linnun "mittausmenetelmistä" on päätöksenteon kannalta keskeisempi, pähkinöiden punnitseminen vai niiden koputtelu.

Tutkimus on julkaistu Journal of Ornithology -lehdessä (maksullinen).

Kuva: M. Fuszara

Rakennettu kosteikko kuhisee elämää ja voi olla kuin pieni järvi. Rannoilla pesivät linnut, mutaisesta maasta löytyy öttiäisiä ja kalastaja saa sieltä melkoisen saaliin.

Hämeenlinnassa, Tammelan ylänköalueen alavalla turvemaalla on nykyään hieno kosteikko, joka on kuin kirkasvetinen pieni järvi. Keskellä sitä sijaitsee pikkuinen saari.

Vitikankorven kosteikon maanomistaja Aaro-Matti Ylhäinen on syystäkin tyytyväinen. Hänen vanha kotitalonsa sijaitsee vain reilu sadan metrin päässä kosteikosta ja nyt sen ikkunasta avautuu hieno järvimaisema.

Linnuston tarkkailusta on tullut Ylhäisille uusi harrastus.

"Kiikarit ovat aina ikkunalaudalla", hän kertoo. "Järvellä on myös mukava soudella."

Jos naapurissa ei olisi hienoa uimarantaa, niin Ylhäinen epäilee, että hänen kosteikkonsa olisi suosittu uimapaikka kyläläisten keskuudessa.

Ylhäisten rakentama kosteikko on hyvä esimerkki rakennetusta riistakosteikosta, joka on erityisesti vesilintujen suosiossa. Vuosi sitten luodun kosteikon rannoille on myös alkanut muodostua uudenlaista kasvillisuutta, kuten esimerkiksi raatteita, saroja ja kortteita.

Nepalin pääkaupungin Kathmandun seutu nytkähti lauantain 25.4. tuhoisassa järistyksessä kaksi metriä etelään.

Kaksi päivää aiemmin 28.4. Cambridgen yliopiston professori James Jackson arvioi siirtymäksi kolme metriä. Kyse oli kuitenkin alustavista, seismisten aaltojen etenemisen perusteella tehdyistä arvioista. Määrä tarkentunee vielä lisää lähiaikoina.

Arvio pätee kaikesta huolimatta vain alueellisessa mittakaavassa. Paikallisesti liike on voinut olla paljon pienempää, tai suurempaa.

Järistyksessä noin 150 x 50 kilometrin levyinen siirrosalue antoi viimein periksi vuosikymmeniä kestäneen paineen alla. Siirroksen päällä oleva kivi käytännössä luiskahti etelään.

Siirros sijaitsee Euraasian ja Intian mannerlaattojen välissä. Intian laatta työntyy geologisessa mittakaavassa huimalla 2-5 sentin vuosivauhdilla pohjoiseen. Törmäys on kestänyt jo 40-50 miljoonaa vuotta, eikä loppua vielä näy. Koko Himalajan vuoristo on syntynyt törmäyksen seurauksena.

Lauantain järistys luultavasti riitti liikuttamaan maanpintaa niin, että kaikkein tarkimmat maailmankartat vaativat nyt hienosäätöä. Muutoin ne eivät enää kuvaa nykyistä pintaa kunnolla.

Entäpä liikkuiko Mount Everest? Kyllä, kolmisen senttimetriä kaakkoon. Kiinan maanmittauhallinnon tekemien mittauten mukaan viimeisen vuosikymmenen aikana vuori oli liikkunut luoteeseen 4 cm/vuosi ja noussut 3 mm/vuosi.

Alla muutamia videoita järistyksen hetkeltä:

.

Päivitys 30.4.2015: Alkuperäisen jutun lukuja on korjattu alla Euroopan avaruusjärjestön Sentinel-1A -satelliitin mittauksiin perustuen. Otsikkokuvan värikartta kuvaa korkeusmuutosta eri alueilla, Kathmandu sijaitsee kuvan keskellä. Nurinkurinen mittakaava kuvaa etäisyyttä satelliittiin ja voi siksi vaatia hetken miettimistä: Tummansininen alue nousi (eli siirtyi lähemmäs satelliittia) noin metrin verran, punainen alue taas painui (eli etääntyi satelliittista) saman verran.

Päivitys 16.6.2015Tietoja päivitetty Everestin osalta.

Alkuperäinen uutinen perustuu AFP:n kautta tulleeseen tiedotteeseen. Havainnosta on raportoitu usealla ulkomaisella uutissivustolla, kuten GeologyIn-nettijulkaisussa ja Yahoo Newsissä.

Huom: Jutun alkuperäinen otsikkokuva oli todennäköisesti Filippiineillä vuonna 2002 tapahtuneesta järistyksestä. Kuva välitti Intian televisio väittäen sitä Nepalista olevaksi. Pahoittelemme erhettä.

Suomenlahti on yksi maailman vilkkaimmin liikennöidyistä merialueista. Erityisesti öljytankkeriliikenne Venäjälle on jatkanut kasvuaan kehnoista talousnäkymistä huolimatta. Suomenlahti on tunnetusti hankala alue liikennöidä sen mataluuden, kapeuden sekä Suomen rannikon saaristoisuuden vuoksi. Talviajan pimeys ja jääpeite vaikeuttavat alusten ohjailua entisestään.

"Öljyonnettomuuden todennäköisyys Suomenlahdella on keskimääräistä korkeampi", sanoo tutkija Annukka Lehikoinen Helsingin yliopiston ympäristötieteiden laitokselta. "On suoranainen ihme, ettei isompia havereita ole vielä sattunut".

Lehikoinen on osa Kotkassa toimivan Meriturvallisuuden ja -liikenteen tutkimuskeskus Merikotkan poikkitieteellistä tutkijaryhmää. Ryhmä on selvittänyt todennäköisyyksiä sille, millaisin väliajoin Suomenlahdella voisi teoriassa sattua tankkerikolareita ja kuinka usein tällainen kolari johtaisi öljyvuotoon. Tulokset on julkaistu Environmental Science and Technology -lehdessä viime perjantaina.

Tulosten mukaan alusten yhteentörmäyksestä aiheutuvan öljyonnettomuuden riski voisi jakson 2007–2008 liikennemäärien mukaiseen tasoon verrattuna kasvaa lähitulevaisuudessa jopa nelinkertaiseksi. Tällöin onnettomuuksia sattuisi odotusarvoisesti 24 vuoden välein. Luvut eivät kuitenkaan sisällä karilleajoja. Karilleajo on Suomenlahdella yhteentörmäyksiä yleisempi onnettomuustyyppi, joskin suurimmat öljyvuodot syntyvät yleensä yhteentörmäysten seurauksena.

"Suomenlahdella seilaavien tankkereiden kokojakauman huomioiden todennäköisin yksittäinen öljyvuoto olisi 1 000 – 5 000 tonnia. Yli 30 000 tonnin vuoto sattuisi tulosten mukaan kuudessa prosentissa tapauksista. Näissä laskelmissa ei ole kuitenkaan vielä huomioitu viime vuosina Suomenlahdelle ilmaantuneita jättitankkereita."

Tutkijaryhmän esittämät onnettomuustiheydet perustuvat havaittuihin ja ennustettuihin liikennemääriin Suomenlahdella, niistä simuloituihin kohtaamis- ja ohitustilanteiden määriin sekä inhimillisen virheen sattumista väistötilanteissa ennustavaan malliin.

"Onnettomuudet ovat kuitenkin aina yksittäistapauksia ja muodostuvat tapahtumaketjuista, joissa useita asioita menee samalla kertaa pieleen", Lehikoinen toteaa. 

"Lisäksi mukana on useita ulkoisia satunnaistekijöitä. Olemme huomioineet näitä seikkoja kattavasti, mutta taustalla vaikuttaa vielä monia seikkoja, joiden olemassaoloa ja merkitystä vasta selvitellään".

Annukka Lehikoinen myöntää, että öljyonnettomuusrikin arviointi on aiheen abstraktiudesta johtuen hankalaa.

"Tällaisen mallin merkittävin lisäarvo onkin mielestäni se, että sen avulla voidaan vertailla erilaisten tapahtumien ja toimenpiteiden synnyttämiä muutoksia riskitasoon. Nyt julkaistua mallia tullaan jatkokehittämään erilaisten riskinhallinnallisten toimenpidekokonaisuuksien tarkasteluun ja sitä kautta kustannustehokkaimpien ratkaisujen haarukointiin."

Teksti on Helsingin yliopiston lähettämä tiedote.
Kuva: Meriturvallisuuden ja -liikenteen tutkimuskeskus Merikotka.

Lauantaina (Suomen aikaa) tuli kuluneeksi 200 vuotta Tamboran kuuluisasta tulivuorenpurkauksesta. Se oli monella mittapuulla suurin purkaus koko historiallisena aikana. Tapahtumapaikkana on Indonesia ja vuosi 1815. Sen vaikutukset huomattiin kuitenkin pian ympäri maailman ja kestivät muutamia vuosia.

Purkaus saavutti huippunsa 10.-11.4. välisenä yönä, vaikka olikin alkanut voimakkaina räjähdyksinä jo viisi päivää aiemmin. Ääni kantoi yli 2500 kilometrin päähän, missä sitä luultiin kaukaiseksi kanuunoiden jyrinäksi. Räjähdykset vaimenivat muutamassa päivässä, mutta jatkuivat aina heinäkuun puoleenväliin saakka. Vuori vaimeni lopullisesti - siltä erää - vasta neljän vuoden kuluttua.

Tambora sai aikaan suurimman räjähdyksen, josta on jälkipolville saatu tarkkoja aikalaishavaintoja. Se on historiallisen ajan ainoa varma VEI-7-luokan purkaus (VEI = volcanic explosivity index, vulkaaninen räjähdysasteikko). Minolaisen kulttuurin tuhonnut Theran purkaus Kreikassa (v. 1620 eaa), Uuden-Seelannin Taupo-vuoren purkaus (v. 180), sekä Indonesian Mt. Rinjani (v. 1257) saattoivat kaikki yltää samaan VEI-7 -luokkaan, mutta ne on lödetty jättämiensä jälkien perusteella. Vain Toban tai Yellowstonen tyyppiset "supertulivuorten" purkaukset yltävät vielä suurempaan VEI-8 -luokkaan. Sellaisista viimeisin, Toban purkaus, sattui yli 70000 vuotta sitten.

Tamboran räjähdyksen varsinaista voimakkuutta on hyvin vaikea arvioida, saati sitten suhteuttaa muihin tapahtumiin. Energiamäärän on kuitenkin laskettu vastanneen vähintäänkin 800 megtonnia TNT:tä, jos ainoastaan mittavin räjähdysepisodi otetaan huomioon. Pienimmilläänkin Tamboran räjähdys oli siis 20 kertaa suurempi kuin suurin ikinä räjäytetty ydinpommi, tai toisaalta neljä kertaa voimakkaampi kuin Krakataun räjähdys muutama vuosikymmen myöhemmin. Määrä nousee kuitenkin 33000 megatonniin, jos mukaan tulevat purkauksen aktiivisimmat päivät.

Purkauksen vaikutukset

Tamboran räjähdyksissä nousi ilmaan noin 160 kuutiokilometriä vulkaanista tuhkaa eli kuumaa kivipölyä. Suuri osa tästä on kuitenkin ilmaa ja muista kaasuja, ja laavamääräksi suhteutettuna tuo vastaakin noin 50 kuutiokilometriä. Tuhka nousi yli 40 kilometrin korkeuteen ja levisi pian ympäri planeetan.

Purkauksella oli vähintään 70000 suoraa kuolonuhria, joidenkin lähteiden mukaan lähes 100000. Satojatuhansia lisää kuitenkin menehtyi ympäri maailman tulevina vuosina seuranneisiin lämpötilan muutoksiin, nälänhätään ja tauteihin. Koko maailman väkiluku oli noihin aikoihin miljardin tienoilla.

Suuret tulivuorenpurkaukset viilentävät aina hieman ilmastoa. Useita on seurannut "vuosi ilman kesää", eikä Tambora ole poikkeus: Sen vaikutuksesta lämpötila laski puolisen astetta. Kesä 1816 ja talvi 1817 olivat merkittävästi normaalia kylmempiä ympäri maailman. Ilmasto ei kuitenkaan vain kylmennyt, sillä paikoin sattui myös helleaaltoja. Joillain alueilla sademäärät kasvoivat lähes kaksinkertaisiksi normaaliin verrattuna. Vaikutukset pienenivät ajan saatossa, mutta niiden on arveltu kestäneen havaittavina enimmillään jopa kymmenen vuotta.

Ilmastovaikutukset johtuivat paitsi tuhkasta, myös purkautuneista kaasuista. Tambora puski ilmaan etenkin hiilidioksidia, rikkidioksidia, fluoria ja klooria. Jokaista purkautui muutamia kymmeniä miljoonia tonneja. Krakataun päästöt olivat noin puolet Tamboran määristä.

Tamboran ilmastovaikutukset jäivät kuitenkin paljon pienemmiksi kuin pitkäkestoisempien purkausten. Islannin Eldgja (v. 934) ja Laki (v. 1783) olivat rauhallisia purkauksia, mutta puskivat kaasuja ilmoille pidempään. Kumpikin aiheutti pyöreästi kaksi kertaa Tamboraa suuremmat päästöt.

Entäpä mitä Tamboralle nykyään kuuluu? 2850 metrin korkuinen vuori on yhä paikallaan ja aktiivinen. Viimeisin varmistettu pieni purkaus sattui vuonna 1967. Vuonna 2011 vuorella sattui pitkä sarja maanjäristyksiä ja kaasupurkauksia.

Tarkennus klo 18.05: Otsikossa puhutaan siis Maassa tapahtuneista räjähdyksistä. Havainnot kosmisista tapahtumista, kuten vaikka Auringon purkauksista, Shoemaker-Levy 9:n törmäyksestä Jupiteriin, yms., ovat aivan eri luokkaa.

Otsikkokuva: Tamboran vuoren kaldera syntyi vuoden 1815 purkauksessa. Se ei kuitenkaan ole räjähdyskratteri, vaan romahdus, joka johtui magmasäiliön tyhjentymisestä. Lähde: Wikimedia Commons / Jialiang Gao

Jos räntä ja kylmä harmittaa, niin kannattaa lohduttautua sillä, että Etelämantereella on parhaillaan ennätyksellisen lämmintä: Etelämantereen niemimaan pohjoiskärjessä sijaitsevalla Argentiinan Esperanza -asemalla mitattiin 24. maaliskuuta korkein koskaan kirjattu kylmän mantereen lämpötila, 17,5°C. Lämpö on luonnollisesti mukava asia sinällään, mutta valitettavasti se on taas yksi konkreettinen osoitus ilmaston muuttumisesta.

Aiempi ennätys Antarktiksella oli 17,4°C, tosin se mitattiin vain päivää aikaisemmin lähistöllä sijaitsevalla, samoin argentiinalaisella Marambion asemalla. Tätä lämpimän ilman aaltoa aikaisempi ennätys oli huhtikuulta 1961, jolloin Esperanzalla merkittiin taulukkoon 17,1°C.

Etelämantereesta ylöspäin sojottava niemimaa on eräs maapallon lämpenevistä alueista, mikä näkyy paitsi lämpömittarista, niin myös siitä, että alueen jäätiköt sulavat ja rikkoutuvat levittäen jäälauttoja mereen. Vuonna 2012 Nature-lehdessä julkaistun tutkimuksen mukaan tällä haavaa lämpeneminen niemimaalla on nopeampaa kuin 99,7% satavuotisjaksoista viimeisen kahden vuosituhannen aikana.

Chicagon yliopistossa tikittävän tuomiopäivän kellon viisarit osoittavat tällä hetkellä kolmea minuuttia vaille puolenyön, eli maailmanloppuun on sen mukaan enää kolme minuuttia teoreettisessa laskelmassa, joka jakaa todennäköisyyden kellotaulun 12 tuntiin.

Amerikkalainen ydintutkijoiden tiedotuslehti Bulletin of the Atomic Scientist, joka otti kellovertauksen käyttöön vuonna 1947 ja siitä alkaen lehden “Tiede- ja turvallisuuslautakunta” on kokoontunut kahdesti vuodessa keskustelemaan olisiko kellonaikaa syytä muuttaa. 

Edellisen kerran isoviisaria väännettiin viime tammikuussa, jolloin sitä siirrettiin paria minuuttia lähemmän tuhoa, siis puoltayötä. Kerroimme tästä Tiedetuubissakin.

Alun perin ainoa viisareiden asentoon vaikuttava tekijä oli ydinsota, koska kello tehtävänä oli ensisijaisesti varoittaa maailmanlaajuisen ydintuhon vaarasta, mutta nyt kellon asentoon vaikuttaa moni muukin asia.