Ensimmäisen kerran Sarah pääsi ennätysten kirjaan vuonna 2009, jolloin se rikkoi maalla olevien nisäkkäiden virallisen maailmanennätyksen juoksemalla sata metriä 6,13 sekunnissa. 

Kahta vuotta myöhemmin se rikkoi oman ennätyksensä ja kirjasi satametrisen ajaksi viisi sadasosaa vajaa kuusi sekuntia. Maailman nopein ihminen, Usain Bolt, tarvitsee saman matkan kipittämiseen 9,58 sekuntia.

Ennätysjuoksussa gepardin nopeus oli peräti 98 km/h.

Eläintarhan mukaan Sarah kasvatettiin yhdessä paimenkoira Alexan kanssa ja nämä olivat koko ajan läheisiä ystäviä. Ne esiintyivät televisio-ohjelmissa ja auttoivat keräämään rahaa eläintarhalle, ja kun aika jätti Alexasta, jatkoi Sarah työtä.

Gepardeja lasketaan olevan maailmassa enää noin kymmenisen tuhatta ja laji on uhanalainen. Tyypillisesti eläimet elävät vain noin 12 vuoden ikäisiksi, joten Sarah saavutti gepardiksi varsin korkean iän.

Sarahin kouluttaja Linda Castaneda toteaa blogikirjoituksessaan, että "hän oli dynaaminen eläin ja tulemme kaipaamaan tätä prinsessakissaamme."

Ilmastonmuutos näkyy monen muun asian ohella jäätiköiden pienemisenä, vetäytymisenä ja katoamisena. Kuvapari esittää Alaskassa sijaitsevaa Carroll-jäätikköä, joka on osa Glacier Bayn kansallispuistoa. Ylempi kuva on elokuulta 1906 ja alempi kesäkuulta 2004.

Sama ilmiö on havaittavissa kautta maailman, monin paikoin hyvin dramaattisena. Esimerkiksi Montanaan Yhdysvaltoihin vuonna 1910 perustetussa Glacier National Parkissa eli “jäätikkökansallispuistossa” oli tuolloin 150 jäätikköä, mutta sata vuotta myöhemmin niitä oli enää 25.

Jäätiköiden katoaminen tarkoittaa muutakin kuin jään sulamista. Se muuttaa ekosysteemien elinoloja, kun kesällä ei enää olekaan käytettävissä jäätiköiden sulamisvesiä. Entisten jäätiköiden alueilla järvivesien lämpötilat nousevat, metsäpalot yleistyvät ja erilaisten puuntuholaisten määrät lisääntyvät. 

Kuvat: Charles Will Wright (ylempi kuva) ja Bruce F. Molnia (alempi kuva); Glacier Photograph Collection. Boulder, Colorado USA: National Snow and Ice Data Center/World Data Center for Glaciology. 

Vedenalaiseen kuvaukseen erikoistunut nettisivusto Underwater photography guide järjesti vedenalaiskuvauksen kilpailun, joka sai lähetettiin upeita kuvia ympäri maailman.

Ensimmäisen palkinnon makrokuvien kategoriassa voitti Jeff Milisen Havaijilla otetulla kuvallaan, missä on partanilkka kuvattuna syvällä meressä salamavalolla, jolloin se näyttää olevan lähes läpinäkyvä. Kuvaajan mukaan kyseessä olisi ensimmäinen kuva tällaisesta partanilkasta, mutta ei aivan: esimerkiksi Harvardin yliopiston vertailevan eläintieteen osastolla on netissäkin hyvä valikoima partanilkkakuvia.

Yhtä kaikki, kuva on hieno ja niin on kohdekin!

Partanilkat (Ophidiidae) eivät ole ankeriaita, vaikka sellaisilta näyttävätkin, vaan varsin yleinen trooppisissa ja subtrooppisissa merissä esiintyvä kalalaji. Kalat elävät yleensä lähellä pohjaa, jopa kahden kilometrin syvyydessä. mutta käyvät sieltä kurkkimassa myös harrastajasukeltajien käyttämissä syvyyksissä. 

Kuvassa näkyy hyvin kalan pitkulainen keho ja sen ulkoinen maha.

Partanilkat ovat kooltaan kymmenestä sentistä aina kahteen metriin. Niiden selkä- ja peräevät ovat pitkät ja yhtyneet pyrstöevään. Joillakin lajeilla rintaevät puuttuvat ja eräillä ne ovat kapeat. Brotulinae- alaheimon lajeilla on kuonossa viiksisäikeitä. Toisin kuin monilla muilla partanilkkakalojen heimoilla partanilkoilla on pienet suomut.

Partanilkkojen heimoon kuuluu myös heimoon kuuluu myös maailman syvimmällä elävä kala Abyssobrotula galatheae, joka on tavattu 8 370 metrin syvyydestä.

Wikipedian mukaan vanhimmat partanilkkoihin kuuluvien lajien fossiilit on ajoitettu tertiäärikauden varhaisvaiheille. Tällaisia sukuja ovat muun muassa Ampheristus ja Hoplobrotula. Nykyään heimossa elää lähteestä riippuen 209–222 lajia, jotka jaetaan 46–48 sukuun.

Tarkalleen ottaen pakkasennätys on maailman kylmin pinnalla mitattu lämpötila. Paikka, missä tämä ennätyspakkanen mitattiin, oli Neuvostoliiton Vostok-tutkimusasema Etelämantereella, joka komeilee tänään päivän kuvassa.

Vostok-asema sijaitsee noin 1300 kilometrin päässä etelänavalta Australian suuntaan, missä se on lähes 3500 metriä paksun jäätikön päällä – eli vaikka lämpötilamittaus siellä on tehty "maanpinnalla", on se käytännössä kuin korkean vuoren huipulla.

Ilmanpaine paikalla onkin matala, mikä yhdistettynä Etelämantereen talven (meidän kesämme) kaamokseen sekä pakkaseen tekee elämisestä ja työskentelystä siellä varsin vaativaa. Noin 12-henkinen miehistö pitää aseman asuttuna myös talviaikaan.

Vostok-asema on tullut tunnetuksi siitä, että se sijaitsee jäänalaisen Vostok-järven luona ja asemalta on porattu reikää järveen, jonka veden oletetaan olevan peräisin 25 miljoonan vuoden takaa; siellä saattaa olla siten mikrobielämää ja muita kiinnostavia muistoja kaukaa historiasta. Vuonna 2012 venäläiset porasivat pienen reiän järveen ja ottivat sieltä näytteitä, mutta todennäköisesti hieman hosuen ja laitteilla, jotka eivät olleet puhtaita. Näin näyte ei välttämättä ollut kunnollinen, ja mahdollisesti järvi pääsi "saastumaan" ainakin paikallisesti. Järvi on kooltaan 250 kilometriä pitkä ja noin 50 kilometriä leveä.

Muita ennätyspakkasia

Todennäköisesti kaikkein kylmin luontainen pintalämpötila maapallolla on ollut −93,2 °C elokuun 10. päivänä vuonna 2010.

Se mitattiin satelliitin avulla Etelämantereelta doomien* Argus ja Fuji välisellä harjanteella, ei kovinkaan kaukana etelänavasta. Teoreettisesti doomi A:n (ali Arguksen) tasankoalueella lämpötila voi laskea vieläkin alemmaksi, ainakin −95 °C:n tienoille.

Matalin normaalisti asutulla alueella mitattu lämpötila on −67,7 °C, joka saavutettiin helmikuussa 1933 Oimjakonissa, Siperiassa.

Alin Suomessa mitattu lämpötila on Kittilän Pokassa 28. tammikuuta 1999 rekisteröity -51,5 °C.

Tänään aamulla Kittilässä oli "vain" -34°C ja Suomen kylmin paikka oli Muonio, missä mittarissa komeili luku -38,9 °C.

Terveisiä Oimjakonista!

Kolme suomalaista harvinaisia haloilmiöitä etsinyttä harrastajaa Marko Riikonen, Jukka Ruoskanen ja Jarmo Moilanen viettivät kuukauden päivät helmikuussa 1997 itäisessä Siperiassa, Verhojanskin ja Tsherskin vuorijonojen saartamassa Oimjakonissa, mikä on kylmyytensä ansiosta eräs pahaita paikkoja maailmassa halojen kannalta.

He kertoivat matkastaan "Halot – taivaan arkkitehtuuria" -TV-dokumentissa aikanaan näin:

"No, se Oimjakon tuli loppujen lopuksi aika luonnollisesti matkakohteeksi", kertoo Marko Riikonen.

"Meillä oli kartalla aluksi Grönlanti ja Kanada, koska halusimme mennä mahdollisimman kylmään paikkaan. Ajatelimme sitten, että miksi emme sitten menisi kaikkein kylmimpään paikkaan, mihin meillä on resurssit mennä, eli Oimjakoniin, pohjoisen pallonpuoliskon kylmyyspisteeseen."

"Se on erittäin kylmä paikka", jatkaa Jukka Ruoskanen. "Siellä lämpötila voi laskea jopa -70 °C:n tuntumaan, koska kylä on laajassa vuorilaaksossa. Laakso on yli 20 km laaja, ja kun talvella sinne pakkautuu kylmä ilmamassa, joka ei pääse sieltä pois kun ei ole tuulta, niin kylmä pysyy siellä pitkään paikallaan."

Kolmikon tutkimusretki maailman kylmimpään asuttuun kylään toi mukanaan unohtumattomia elämyksiä. Esimerkiksi kovan pakkasen vuoksi vesiputket ovat jäässä, minkä vuoksi vesi tuodaan taloon säiliöautolla.

Muutekin elämä siperialaiskylässä – ja etenkin suomalaisten vuokraamassa mökissä – oli yksinkertaista, mutta kylmyys toi mukanaan myös haloja: komein oli eräänä yönä retkikunnan voimakkaan valonheittimen ylle kahtena himmeänä kaarena noussut harvinainen superparhelia, sivuaurinkojen kolmiulotteinen muunnos, josta tunnettiin aiemmin vain yksi havainto Etelämantereelta.

Réunionin saarella viikunoissa elävä Pristionchus borbonicus on ollut kahdeksan vuotta Ralf Sommerin ja Matthias Herrmannin tutkimusryhmän kiikarissa. Tai paremminkin mikroskoopin alla, sillä kyseessä on mikroskooppinen sukkulamato.

Sukkulamatoja tunnetaan noin 20 000 eri puolilta maapalloa, ja ne asustavat tyypillisesti maassa, karikkeessa tai sammaleessa, tai sitten ne ovat eläinten tai kasvien loisina. Nyt kyseessä oleva sukkulamato asustaa viikunoissa ja levittäytyy liftaamalla viikunapuusta toiseen mehiläisten kyydissä.

Nimensä Pristionchus borbonicus sai Réunionin saaren alkuperäisestä, vuoteen 1848 saakka käytössä olleelta nimeltä Bourbon-saari, eli Île Bourbon.

Aiemmin nyt yhdeksi ja samaksi paljastunutta matoa oletettiin eri lajeiksi. Tyypillisestihän lajinmäärityksessä tutkijat katsovat ruumiinosien ja ulkonäön mukaan mitkä lajit ovat samanlaisia keskenään ja pohtivat missä määrin poikkeamat ovat perinnäisiä tai ulkoisista syistä aiheutuneita. Nyt kuitenkin Max Planck -instituutissa olevat tutkijat kartoittivat myös tutkimuskohteidensa geenit, ja huomasivat, että ulkoisesti erilaiset sukkulamadot tosiaankin olivat saman lajin erilaisia edustajia: niillä voi olla peräti viisi erilaista naamaa, sillä ne voivat muuttaa suuosaansa sen mukaan, millaisessa ympäristössä ne elävät ja millaista ravintoa on tarjolla.

Pristionchus borbonicusin suu ja siihen kuuluva osa naamaa voi olla joko hyvin lyhyt ja suuri tai pitkä ja pieni, sekä eri näiden välimuotoja. Ammolleen avautuva suu, sekä siinä oleva yksi ainoa hammas sopivat hyvin esimerkiksi toisten matojen syömiseen. Pitkä ja suppea suu puolestaan on omiaan esimerkiksi bakteerien ja mädäntyvän mössön nauttimiseen. 

Réunionin saaren lisäksi tämä geneettisesti sama sukkulamato viihtyy esimerkiksi Vietnamissa ja Etelä-Afrikassa, missä on samankaltaisia viikunoita.

Paitsi että Pristionchus borbonicus kykenee siis elämään erilaisissa ympäristöissä, tulevat ne myös suuosansa mukautuvaisuuden ansiosta hyvin toimeen myös aikoina, jolloin tyypillistä ravintoa ei ole saatavilla. Ne vaihtavat naamaansa ja ruokavaliotaan.

Löytö on kiinnostava paitsi siksi, että kyseessä on erinomainen esimerkki evoluutiosta ja eläimen sopeutumisesta ympäristöönsä, niin myös katsaus kokonaiseen ekosysteemiin, mihin kuuluvat sukkulamadot, viikunat ja mehiläiset eri paikoissa maapalloa.

Ja vaikka pienten sukkulamatojen tutkiminen ympäri maailman tuntuu äkkiseltään juuri sellaiselta tyhjänpäiväiseltä dosenttien puuhastelulta, mistä voitaisiin hyvinkin nipistää rahoitusta, on kyseessä kuitenkin hyvin tärkeä biologinen perustutkimus, jolla on varsin suoria sovelluksia muun muassa elintarvikkeiden tuotantoon ja terveyteen: ravinnontuotantokasvien ekosysteemien parempi tuntemus auttaa tehostamaan tuotantoa ja parantamaan kasvien laatua, ja sukkulamadot ovat meitä ihmisiäkin vaivaavia loisia.

Alkuperäinen tiedote: Ein Wurm mit fünf Gesichtern (jutun kuvat ovat tiedotteesta)

Taivaan tarkkailijalle halot ovat tuttu näky: taivaalla on varsin usein erilaisia renkaita, kaaria ja kirkastumia. Etenkin kylminä päivinä etenkin ohuen pilvikerroksen seassa näkyy näitä ilmakehän optisia ilmiöitä, jotka syntyvät kun valo taittuu tai heijastuu ilmassa leijuvista jääkiteistä. Tilastojen mukaan haloja näkyy Suomessa yli satana päivänä vuodessa.

Tyypillisesti haloja näkyy Auringon tai Kuun ympärillä, mutta toisinaan haloja voi olla laajemmallakin alueella – jopa toisella puolella taivasta. 

Samoin haloja voi syntyä keinovaloissa.

Kokeneet haloharrastajat Jarmo Moilanen ja Marko Riikonen ovat kuvanneet erityisen kiinnostavan keinovalosta syntyneen halonäytelmän joulukuun 13. päivänä Rovaniemellä Kemijoen rannassa. 

"Meillä on varta vasten halohavaintoihin tehty auton 12V akulla toimiva valoheitin, jonka valo on vielä muokattu mahdollisimman kapeaksi keilaksi", kertoo Moilanen. 

"Poltin on 6000 K värilämpötilan 75 W HID -autolamppu, joka vastaa valoteholtaan noin 180 W halogeenia. Tällä saavutetaan se, että halot muistuttavat enemmän Auringolla nähtäviä haloja. Katuvaloilla syntyvät divergentin valon halot ovat niin paljon hankalampia mallintaa. Voimme siis sytyttää valon siellä missä on hyvä jääkidepilvi. Tällaisia lamppuja on käytetty halokuvaukseen jo vuosia hyvällä menestyksellä."

Tässä  alla olevassa kuvassa (alkuperäinen on Ursan Taivaanvahdissa) on näkyvissä neljä eri halomuotoa: 22° rengas, auringonpilari, sivuaurinko ja ala-aurinko, joskin tässä tietysti Auringon sijaan ilmiön aiheutti keinovalo. 

Tiheässä jääkidepilvessä syntyneen ilmiön kuvaamisen lisäksi Moilanen ja Riikonen ottivat kiteistä näytteitä ja tutkivat niitä mikroskoopilla. Se, että kiteet paljastuivat laattamaisiksi jääkiteiksi, ei ollut yllätys, mutta mikroskooppikuvat sinällään osoittautuivat upeiksi.

Helsingin yliopiston hyönteistutkijoiden tunnistama hyönteisfossiili on paljastunut poikkeuksellisen kiinnostavaksi. Se on 80 miljoonaa vuotta aiemmin tunnettuja vanhempi ja kertoo jännää historiaa: sen vihollinen oli lentävä dinosaurus.

Kiinan Liaoningin maakunnasta löydettiin 125 miljoonaa vuotta vanha, aiemmin tuntematon kuoriaistoukka, jolle annettiin sitä tutkineiden suomalaisten, australialaisten ja kiinalaisten tutkijoiden yhteisvoimin nimi Paleoxenus sinensis.

Lajista tekee erityisen kiinnostavan se, että sitä tavataan elävänä fossiilina nykyisin Kaliforniassa Yhdysvalloissa: Paleoxenus dohrnii -sepikkäkuoriainen elää vain Etelä-Kalifornian vuoristossa ja on hyvin harvinainen. 

Viimein, yli vuorokauden myöhässä suunnitellusta aikataulusta, tänään illalla kahdeksan jälkeen Suomen aikaan Ranskan ulkoministeri Laurent Fabius tarttui vihreäpäiseen nuijaansa.

"Tämä saattaa olla pieni kopautus, mutta sen vaikutukset ovat suuret planeettamme kannalta", sanoi Fabius ääni murtuen.

Eilen tilanne näytti vielä epäselvältä, sillä ilmapiiri oli samaan aikaan toiveikas, mutta myös epäilevä: COP21-ilmastokokouksen  loppuasiakirjaa hiottiin ja näkemyksen olivat vielä varsin kaukana toisistaan.

Se, mikä kuitenkin oli poikkeavaa kaikkiin edeltäneisiin COP-kokouksiin verrattuna, oli tunnelma. Tällä kerralla sopimusta todella haluttiin saada aikaan, sillä käsissä olivat monenlaiset ilmastolliset ongelmat eri puolilla planeettaa ja tällä kerralla myös liike-elämä oli siirtynyt jarruttajan paikalta jopa oletettua tiukemman päästölinjan kannattajiin.

Ilmastonmuutos näkyy jo yhtiöiden tuloksessa, ja lisäksi vihreä teknologia on tällä hetkellä eräs nopeimmin kasvavista trendeistä – paitsi että se on muotia, niin myös puhtaasti siksi, että sitä tarvitaan yhä enemmän.

Saavutettu sopimus on myös todellinen huippusuoritus kokousta isännöineeltä Ranskalta, ja erityisesti COP21:n puheenjohtajana toimineelta ulkoministeri Fabiukselta. Sopimuksen viimeistä luonnosta tänään päivällä esitellessään hänet keskeytettiin useaan otteeseen, kun yleisö nousi aplodeeraamaan seisaaltaan. 

Konkaridiplomaatti Fabiukselle tämä on myös suuri henkilökohtainen voitto ja eittämättä suuri sulka hattuun.

Mistä sovittiin?

Sopimuksessa on kaksi todella tärkeää kohtaa. Ensinnä 195 osallistujamaata sitoutuvat rajoittamaan ilmaston lämpenemisen 1,5°C:n tasolle esiteolliseen aikaan verrattuna, tai virallisesti “selvästi alle” kahden asteen ja pyrkimään kohti puolentoista asteen tavoitetta, mitä ilmastonmuutoksen eniten uhkaamat saarivaltiot ovat ajaneet.

Toiseksi kyseessä on ensimmäinen, kaikkia maita oikeudellisesti sitova ilmastosopimus. Näin Riossa vuonna 1992 alkaneet, joka toinen vuosi pidetyt COP-ilmastokokoukset ovat saaneet lopulta sitovan statuksen, sillä tähän saakka loppulauselmat ja sopimukset ovat olleet lähinnä lupauksia ja toiveita.

Samalla valvontaa tullaan tiukentamaan ja parantamaan, missä esimerkiksi Kiinan tuleminen vastaan on ollut tärkeää. Aiemmin Kiina ei ole halunnut jakaa todellisia tietoja päästöistään.

Päästövähennyksiä arvioidaan seuraavan vuonna 2018, ja vuodesta 2020 lähtien maiden on kiristettävä kansallisia tavoitteitaan viiden vuoden välein.

Niin sanonut rikkaat maat sitoutuivat sopimuksessa jatkamaan ilmastorahoitusta kehitysmaiden ilmastotoimiin 100 miljardilla dollarilla (noin 91 miljardilla eurolla) vuosittain vuoteen 2025 asti, johon mennessä sovitaan uudesta rahoitustavoitteesta. 

Summaa on tarkoitus tarkistaa ylöspäin, sillä päästöjen leikkaaminen ja ilmastonmuutokseen sopeutuminen kulkevat käsi kädessä: mitä hitaammin päästöt vähenevät, sitä kalliimmaksi ilmastolasku käy.

Pariisin COP21 -ilmastokokouksesta tulee ikäviä uutisia: sopimusta ei allekirjoiteta varmastikaan tänään perjantaina, kuten aikomuksena on ollut. Jos sopimus syntyy, se menee huomisen puolelle.

Mukana neuvottelupöydässä on 195 maata ja kokouksen puheenjohtajana toimiva Ranskan ulkoministeri Laurent Fabius koettaa saada aikaan sen, mikä on mahdollista.

“Tunnelma on kuitenkin toiveikas ja olemme menossa oikeaan suuntaan”, toteaa Fabius tilanteesta. "Olen toiveikas."

Tosin myöhästyminen ei ole mikään ihme, sillä näin on käynyt aina  aikaisemminkin. Yleensä todelliset neuvottelut käydään vasta yliajalla.

Jo aiemmin kokousta ja sopimusluonnosta oli syytetty kunnianhimottomuudesta päätöksen sitovuudessa ja päästöleikkauksia riittämättömiksi. Kumpikin pitää paikkansa verrattuna siihen mikä tarve olisi.

Käsittelyn kuluessa sopimusluonnos on tiivistynyt ja nyt käsillä olevassa luonnoksessa on enää 27 liuskaa. Torstaina liuskoja oli vielä viitisenkymmentä.

Olennaisimmat sopimuksen avoimet kohdat ovat vanhoja tuttuja. 

Esimerkiksi se kuinka paljon kehittyneet maat korvaavat kehitysmaille. Sopimuksessa on useita kappaleita, joissa muistutetaan siitä, että kehittyneiden maiden tulee toimia ensimmäisinä ja voimakkaimmin ilmastonmuutosta vastaan ja vähentää päästöjään eniten. Niiden tulee myös avustaa taloudellisesti kehittyviä maita sopeutumaan ilmastonmuutoksen seurauksiin – ovathan rikkaat maat saaneet käytännössä aikaan sen tilanteen, missä nyt ollaan.

Nyt Eurooppa ja Pohjois-Amerikka eivät enää halua olla yksin näitä kehittyneitä maita, vaan haluavat (aivan aiheellisesti), että myös nykyiset teollisuusmaat Intia, Kiina ja Brasilia kantavat oman vastuunsa kykynsä mukaisesti.

Ne ovatkin tunnustaneet tilanteen, mutta sopimustekstissä kyse on luonnollisesti yksityiskohdista ja ennen kaikkea siitä kuinka paljon kukin maksaa ja kenelle, ja miten maksut määritellään.

Kyse ei ole pikkusummasta: sopimuksessa mainittu rahamäärä, jonka  rikas pohjoinen korvaisi köyhälle etelälle on luokkaa 91 miljardia euroa.

Näitä ongelmia ratkotaankin nyt kolmessa työryhmässä, jotka päättivät työnsä nyt aamulla klo 5.30 ja palaavat työhön nyt perjantaina puolelta päivin.

Sopimustekstissä todetaan, että maailmanlaajuinen keskilämpötilan nousu tulisi pitää alle 2°C:n, mutta että tavoitteena on 1,5°C. Tämä kunnianhimoisempi luku on otettu mukaan ennen kaikkea meren pinnan noususta eniten kärsivien saarivaltioiden vaatimuksesta.

On kuitenkin selvää, että nyt tehtävällä ja vuonna 2020 voimaan tulevalla sopimuksella kahdessakin asteessa on tekemistä. On erittäin todennäköistä, että lämpeneminen tulee olemaan tätäkin voimakkaampaa.

Tähän viittaa myös se, että sopimus toteaa tavoitteeseen pääsemisen olevan vaikeaa ja tulevaisuudessa tarvittaneen suurempia päästöleikkauksia mihin nyt tehtävä sopimus päätynee.

Kuten kaikki varmasti muistavat, on Australia ollut aikanaan dinosaurusten paratiisi: liitukaudella noin 150-66 miljoonaa vuotta sitten, vallitsi maapallolla lämmin ja kuiva ilmasto, ja liitukauden keskivaiheilla noin 120 miljoonaa vuotta sitten saavutettiin kaikkien aikojen lämpöhuippu. Australia sijaitsi silloin etelässä, Antarktiksen kanssa Godwana-mantereessa, ja sieltä on löytynyt paljon erilaisia dinoja, joita ei ole ollut muualla.

Eräitä näistä olivat raskaiden panssareiden peittämät ankylosauruslajit Kunbarrasaurus ieversi ja Minmi. 

Siinä missä monet ankylosaurukset olivat jopa 10 metriä pitkiä kasvissyöjiä ja painoivat arviolta neljä tonnia, olivat nämä aussiversiot suurimmillaan kolmimetrisiä, yleensä vasikan kokoisia. Ja siinä missä "kunnon" ankylosauruksilla oli hännän päässä oli luunuija, jonka avulla ne pystyivät puolustautumaan jopa Tyrannosaurusta vastaan, lähtivät pienemmät Kunbarrasaurus ja Minmi mieluiten karkuun. Mikä varmastikin oli viisasta, mutta raskasta kaikkien panssarikilpien kanssa.

Näitä kahta lajia on pidetty itse asiassa samoina aina tähän saakka, kun vuonna 1989 Richmondista, Australian koilliskulmasta Queenslandista, löytyneen Kunbarrasauruksen luurankoa on tutkittu paremmin.

Tuo fossiili oli erinomaisessa kunnossa, sillä siinä oli jopa mukana nahkaa ja vatsalaukin sisuksia. Sen entisöinti on kestänyt pari vuosikymmentä, ennen kuin tutkijat pääsivät skannaamaan sitä sekä vertaamaan tuloksia muihin dinosauruksiin.

Nyt PeerJ -julkaisussa ilmestyneessä tutkimuksessa Queenslandin yliopiston palaeontologi Steven Salisbury ryhmineen kertoo, että Kunbarrasaurus ei ole vain erilainen kuin Minmi, vaan poikkeaa kaikista muista vastaavista dinoista ympäri maailman. 

Ulkoisesti ne ovat hyvin samanlaisia, ja niinpä otsikkokuvassa olevan Minmin sijaan siinä voisi olla Kunbarrasaurus.

Erot ovatkin sisällä, ja suurin niistä on korvan sisäosa.

"Sen sisäkorva on valtava. Se on niin erilainen verrattuna kaikkiin aiemmin näkemiimme, että emme oikein ymmärrä mistä on kyse", selittää Salisbury.

Tutara-liskoilla on nykyisin samankaltaiset korvat, mutta paljon pienemmät.

Lisäksi Kunbarrasauruksen nenäontelot ovat erilaiset kuin muilla ankylosauksilla. Ne ovat pillimäiset, pitkulaiset, ja niissä olevat rengasmaiset käytävät ovat pienempiä; tutkijat olettavat että näin eläin on voinut viilentää oloaan paremmin lämpimässä ilmastossa tukalan kuuman panssarin alla. Kenties sen korvan omituinen rakenne liittyy myös lämmönhallintaan.

Tarkemmin luurankojen eroista kerrotaan tällä videolla: