Kuvan kivi on kuuluisuus: Árbol de Piedra, "Kivinen puu", joka sijaitsee Eduardo Avaroan suojelualueella Bolivian lounaisosassa lähellä Chilen rajaa.

Kyse on niin sanotusta tuulieroosiosta, eikä kyse ole vain suurella nopeudella vuosisatojen ajan puhaltavasta tuulesta, vaan myös tuulen mukana lentävästä hiekasta: hiekka hioo pitkän ajan kuluessa kiveä siten, että se muuttuu paikalla olevan ilmavirtauksen muotoiseksi.

Kuvan tapauksessa huomaa heti, että autiomaan pinnalla hiekkaa lentää enemmän kuin hieman korkeammalla, joten tuloksena on kummallisen näköinen sieni. 

Tuulieroosiota, eli eolista eroosiota on eniten kuivilla hiekkaisilla alueilla, joilla on hyvin vähän tuulta ja sen mukana lentävää hiekkaa hillitsevää kasvillisuutta sekä joilla on laajoja lakeuksia, joilla tuuli pääsee kunnolla puhaltamaan. Siis esimerkiksi aavikoilla. 

Itse asiassa monet hiekka-autiomaat ovat pääosin puhallettua kivikenttää, missä näkee hyvin ajan hampaan vaikutukset: kiviaines murenee pitkän ajan kuluessa eroosion vaikutuksesta pienemmiksi ja pienemmiksi hitusiksi, lopulta hiekaksi, ja se puolestaan auttaa rapauttamaan kallioita tuulen kanssa yhä enemmän.

Samoin monilla merten rannoilla on havaittavissa tuulieroosiota, mutta siellä myös vesi saa luonnollisesti aikaan eroosiota; näiden kummankin kalliota kuluttavan tekijän yhteisvaikutukset ovat myös hyvin jännän näköisiä – ja on hyvä aihe ihan omaan päivän kuvaansa joskus vastaisuudessa.

Merkkejä tuulieroosiosta on havaittu myös Marsin pinnalta, missä tosin eroosio on vähäisempää pienemmän ilman tiheyden vuoksi. Mutta vuosimiljoonien aikana puhaltavat hiekkamyrskyt ennättävät saamaan aikaan sielläkin myös eroosiota.

Päivitys / korjaus klo 15:30

Juttua kirjoittaessa kaksi kuvaa meni sekaisin, ja alun perin tekstin alussa kerrottiin Egyptissä sijaitsevasta tuurieroosiokivestä.

Kuvaksi valiutui kuitenkin jutun kirjoittamisen jälkeen bolivialainen kivi, mutta Egypti jäi edelleen tekstiin. Egytin "Valkoisessa erämaassa", Sahara el Beydassa, on varsin paljon tuulieroosion kaivertamia kiviä – kuten tämä:

Suhinaa, sirkutusta, solinaa ja pauketta.

Puiden oksilta putoilee lumikokkareita, jotka vetävät perässään pieniä paikallisia lumipyryjä. Metsän siimeksessä hanki näyttää paikoin kuin perunapellolta, mutta aukeammilla kohdilla se on koskematonta. 

Oksistossa hyppivät oravat ovat osasyyllisiä, mutta jäisen lumen sulaessa auringonpaisteessa pienikin tuulenvire heiluttaa puita riittävästi, jotta lumipaakut irtoilevat ja putoavat alas.

Talitiaiset seurailevat menoa pyrähtelemällä oksalta toiselle ja tekevät selväksi, että heidän rauhaansa on häiritty. Isommat linnut pysyttelevät loitommalla, mutta mäen takaa kuuluu korppien matalaa ronkkumista. Lumessa näkyy kettujen ja jänisten jälkiä, elikot itse ovat piilossa katseilta. 

Päivän kuvan on tehnyt mikrobiologi Tasha Sturm siten, että hän pyysi kahdeksanvuotiasta poikaansa painamaan kätensä yksinkertaisesti kasvatusliuokseen. Sen jälkeen maljan annettiin olla kahden vuorokauden ajan lämpimässä, kunnes kädessä olleet bakteerit, hiivat ja sienet olivat lisääntyneet ja muodostaneet kukin oman tyypillisen kuvionsa ... ja samalla käden kuvion.

Kuten kuva osoittaa, on käsien peseminen hyvä ajatus, sillä vaikka kuinka mielestämme kätemme olisivat puhtaat, kosketamme käsillämme koko ajan kaikenlaista. Oven kahva, bussin penkki, nenämme, tuttavan käsi ja niin edelleen. Joskus kannattaa kiinnittää huomiota siihen, minne kaikkialle muutaman tunnin kaupunkikäynnin aikana kätensä laittaakaan!

Tulos saattaa kauhistuttaa, mutta samalla kannattaa muistaa, että vaikka mitä tekisimme, emme pääse eroon mikrobeista. Eikä ole tarpeenkaan: elämä maapallolla loppuisi nopeasti, jos ei olisi bakteereita, viruksia, leviä, hiivoja, sieniä, alkueläimiä ja kaikkia muita eliöitä, joita emme näe silmin. 

Noin puolet ilmakehän hapesta on mikrobilevien tuottamaa. Mikrobit myös huolehtivat siitä, että luonnon kiertokulku toimii.

Ihmisestä noin 1,5 kg on mikrobeja, emmekä tulisi ilman niitä toimeen. Mikrobit sulattavat ruokamme ja ulosteissamme on valtavasti mikrobeita.

Ne ovat apunamme ruoan valmistuksessa : muun muassa olut, viini ja juustot ovat mikrobituotteita. 

*

Lisää kiinnostavia mikrobikuvia ja tietoa näkymättömästä eliömaailmasta on muun muassa hollantilaisen Micropia-museon sivuilla. Esittelemme tänään tätä Amsterdamissa sijaitsevaa museota myös erillisessä artikkelissa ja taustatukea mikrobiasialle antaa myös toinen tänään julkaistu juttu, uudenlainen minuutin selitys.

1. Jääkarhu on merikarhu

Jääkarhun tieteellinen nimi Ursus maritimus kertoo hyvin sen, että jääkarhut ovat sopeutuneet erittäin hyvin uimiseen ja elämiseen kylmissä vesissä. Niillä on paksu turkki, joka toimii hyvänä eristeenä, pienet korvat, hyvin lyhyt häntä ja rasvakerros, joka on mainio lämpövarasto sekä auttaa uimisessa, kellumisessa sekä sukeltamisessa.

2. Aikuiset jääkarhut syövät vain rasvaa

Jääkarhut käyttävät ravinnokseen pääasiassa hylkeitä ja joskus jopa itseään suurempia mursuja tai maitovalaita. Aikuiset karhut syövät saaliseläimistään yleensä vain niiden rasvan, mutta kasvavat karhut syövät myös lihaa. Lihan puutteessa jääkarhut voivat syödä myös kalaa, muita eläimiä ja marjoja.

3. Käpälä voi olla yli 30 cm halkaisijaltaan

Jääkarhun käpälä (joka on otsikkokuvassa) on leveä ja litteä, koska sen tarkoitus on toimia kuin lumikenkä ja uimaräpylä. Käpälä on kauttaaltaan karvoituksen peittämä, joskin sen alaosassa on paksuja mustia ihoalueita, joiden tehtävänä on antaa kitkaa liukkaalla jäällä kävellessä. Samaa tekevät myös useiden senttien pituiset kynnet, joita karhu käyttää luonnollisesti myös saaliseläimiään tappaessa – tärkein ase on kuitenkin terävät hampaat ja voimakkaat leukalihakset. Käpälän etuosassa kynsien takana on pienet varpaat, joiden välillä on räpylämäisesti vedessä avautuvat ihopoimut.

Kun jääkarhu ui, se käyttää eturaajojaan ikään kuin eteenpäin melomiseen ja takaraajat toimivat kuin peräsimet. Pisimmät tiedossa olevat jääkarhujen tekemät yhtäjaksoiset uimamatkat ovat yli 100 km.

4. Jääkarhu on nuori laji

Jääkarhu erkani "tavallisesta" ruskeakarhusta vasta noin 150 000 vuotta sitten, kun oletettavasti arktisella alueella olevat karhut sopeutuivat elämään merijäällä. Se on siis lajina nuorempi kuin nykyihminen, joka on ollut olemassa ehkä vähän alle 200 000 vuotta. 

Kun viimeisin jääkausi päättyi noin 11 500 vuotta sitten, elivät jääkarhut – tai niiden sittemmin sukupuuttoon kuollut edeltäjä Ursus maritimus tyrannus – myös todennäköisesti Suomen kamaralla. Ruotsista ja Tanskasta on löytynyt niistä myös jäänteitä. Kun seuraavan kerran joku ulkomaalainen sanoo, että jääkarhut kävelevät Suomessa kaduilla, voi hänelle siten todeta, että niin ei ole ollut enää yli 10 000 vuoteen...

5. Jääkarhu on tappaja

Tämä ei sinällään ole yllätys, mutta jääkarhu lienee ainoa suurpeto, joka ei luontaisesti pelkää lainkaan ihmistä.

Niinpä ainoa syy, miksi ne eivät yleensä hyökkää ihmisen kimppuun on se, että ihmiset ovat ruipeloita: jääkarhu haluaa ihraa, ja paljon. Mutta paremman puutteessa ja uhattuna jääkarhu ei epäröi, vaan käy kimppuun. Jääkarhu juoksee nopeasti kohti noin 10 metrin etäisyydeltä, puree päähän sekä koettaa murskata yläruumiin voimakkailla etukäpälillään. 

Mistään ihmisen suurtappajasta ei kuitenkaan ole kyse, sillä jääkarhut tappavat vain keskimäärin yhden ihmisen vuosikymmenessä – kiitos ihmisten varovaisuuden ja sen, että yleensä ihmiset liikkuvat jääkarhualueilla aseistettuina ja ennättävät ampumaan hyökkäävän karhun ennen kuin se ennättää tappaa.

Tuorein uhri oli brittituristi Huippuvuorilla elokuussa 2011, jolloin jääkarhu hyökkäsi turistiryhmän kimppuun Van Postin jäätiköllä noin neljänkymmenen kilometrin päässä saariston pääkaupunki Longyearbyenistä. Lisäksi neljä ihmistä loukkaantui vakavasti.

Bonus: jääkarhu ei juo vettä

Arktisella alueella käytännössä kaikki juomiskelpoinen makea vesi on jäätynyttä, joten jääkarhut saavat tarvitsemansa nesteen ruoastaan.

Varaanit (Varanidae) ovat suuria tropiikissa eläviä liskoja, jotka ovat eräänlaisia eläviä muinaismuistoja: ne ovat sukua dinosaurusten aikaan eläneille mossaureille, jotka kuolivat lähes sukupuuttoon samaan aikaan kun dinosauruksetkin, eli noin 65 miljoonaa vuotta sitten.

Samoin kuin kymmenmetriset mossaurit, ovat varaanitkin maalla eläviä liskoja, joista osa viihtyy myös vedessä ja pystyy vaanimaan saalistaan pitkänkin aikaa pinnan alla. 

Varaanilajeja on kolmisenkymmentä, ja niistä pienimmät ovat noin 20 senttimetriä pitkiä ja suurimmat kolmimetrisiä.

Lajeihin lisätään nyt vielä yksi, ​Valter Weijolan löytämä Varanus semotus. Lajinimi viittaa tuliperäisen Mussaun kaukaiseen sijaintiin. Lähimmät naapurisaaret ovat satojen kilometrien päässä.

Löydöstä kerrotaan tuoreimmassa ZooKeys-julkaisun numerossa.

Weijola löysi tämän uuden varaanilajin selvittäessään Papua-Uuden-Guinean saarien lajistoa osana väitöskirjatyötään, joka käsittelee Tyynenmeren alueen eliömaantiedettä.

"Papua-Uuden-Guinean alueelta löytyi tieteelle tuntematon varaanilaji edellisen kerran yli kaksikymmentä vuotta sitten", sanoo Weijola Turun yliopiston tiedotteessa.

"Nyt löytynyt laji on kotoperäinen Mussaun saarelle, jonka ekosysteemiä se hallitsee huippupedon asemassa. Tyynenmeren saarilla elää vain vähän nisäkäspetoja, joten muita eläimiä saalistavat, raatoja syövät, suurikokoiset ja älykkäät varaaniliskot ovat nousseet niissä ravintoketjun huipulle."

Weijola löysi kaikkiaan 16 uuden lajin yksilöä Nain kylän luota Mussaun saaren kaakkoisosasta rantamaastosta, joka on kuivahkoa ja missä kasvaa kookos- ja kairapalmuja sekä muita vastaavia varjostavia puita. 

Kun varaanit huomasivat ihmisiä, ne kipusivat nopeasti puihin. Kiinni otettaessa ne olivat varsin aggressiivisia – kuten monet varaanit – ja koettivat purra.

Kolmen kuolleen varaanin mahasta löytyi viisi liskon munaa, kaivajalisko sekä jäänteitä ravuista; varaanit olivat siis syöneet toisia liskoeläimiä sekä herkutelleet ravuilla.

Tarkalleen ottaen sakura on kirsikkapuu, ja sen kukkimista keväällä kutsutaan myös sakuraksi.

Kevään juhla hanami – kirjaimellisesti "kukkien katselu" – osuu sen aikaan. Ongelmallisen juhlan suunnittelun kannalta tekee se yksinkertainen fakta, että kukkimisen aika riippuu ainä säätilanteesta ja luonnollisesti siitä, missäpäin Japania ollaan.

Kyse on siis vähän samasta kuin Suomessa kevättä juhlittaisiin juuri silloin, kun lehdet puhkeavat koivuihin.

Hanamin ennustaminen onkin siksi varsin korkealentoista tiedettä, missä meteorologia yhdistyy biologiaan sekä odotukset suuriin tunteisiin. Kukinnan alkua voi päätellä nuppuja tarkkailemalla, lämpötilan kehityksestä keväällä, sateista ja Auringon paisteen määrästä. Sekä luonnollisesti historiasta, hamanin ajankohdista aikaisemmin kullakin paikalla.

Japanin ilmatieteen laitos on tehnyt omia "virallisia" ennusteitaan 1950-luvulta alkaen, ja näihin aikoihin kaikki kunnioitettavat tiedotusvälineet julkistavatkin eri metodeilla tehtyjä ennusteita.

Niin tekee myös Tiedetuubi: päivän kuvana onkin tänään tuorein hanamiennuste weathermap.jp -sivustolta.

Selitykset sivustolla ovat japaniksi, mutta kartta on hyvin selkeä. Sen mukaan maan eteläosassa Kyushu-saarella hanami alkaisi 24. maaliskuuta ja saaren suurimmassa kaupungissa Fukuokassa päivää myöhemmin. Osakassa, Kiotossa ja Tokiossa päivä olisi 31.3. ja Honshu-saaren (Japanin pääsaaren) pohjoisosat sekä Hokkaido (pohjoinen saari) pääsevät nauttimaan kirsikankukista huhtikuun lopussa.

Ilmastonmuutos on selvästi vaikuttanut myös hanamin ajankohtaan, sillä ajankohta on hivuttautunut aikaisemmaksi. Esimerkiksi viime vuonna hanami alkoi Sapporossa, Hokkaidon suurimmassa kaupungissa, huhtikuun 30. päivänä.

Parin päivän ekstaasi

Sakuran huippuaika, kirsikkapuiden täysi kukinta (eli "mankai") kestää tyypillisesti vain pari päivää, ja mikäli mahdollista, japanilaiset ottavat silloin lomaa. Perinteen mukaan puiden alla paitsi katsellaan kirsikankukkia, niin juodaan sakea ja syödään eväitä.

Tarkemmin määriteltynä kukinta alkaa silloin, kun 20 % kukista on avoinna ja mankai alkaa, kun 70 % kukista ovat avautuneet. Hyvällä säällä kukkaloisto voi kestää jopa viikon verran.

Vaikka monet haluaisivat lomaa sakuran aikaan, ei se yleensä ole mahdollista. Siksi työpaikoilta järjestetään hanamimatkoja, ja asiaan vakavimmin suhtautuvissa yrityksissä lähetetään joku (yleensä nuorin) puistoon koko päiväksi varaamaan hyvä paikka koko joukolle. Kun työpäivä päättyy, joukko saapuu paikalle.

Alla on vielä kaunis kuva hanamista Sendagayassa, Tokiossa viime vuonna. Jos asia kiinnostaa paljonkin, voit ladata puhelimeesi luonnollisesti sovelluksen, joka kertoo tuoreimmat hanamiennusteet: Hanami / Sakura (iOS, Android ja Windows Phone)

Yleensä teemme tuttavuutta kahvin kanssa vasta siinä vaiheessa, kun kahvipensaan pavut on kerätty, kuivattu, paahdettu ja jauhettu enemmän tai vähemmän hienojakoiseksi pulveriksi, jota laitetaan kahvinkeittimeen. Tai ostetaan valmiina kapseleihin pakattuna.

Niinpä harvoin tulee ajatelleeksi koko tarinaa kahvipavun taustalla. 

Ensinnäkin kahvipensaasta: se on kotoisin Afrikasta, joskin kahvia viljellään nykyisin lähes kaikkialla maapallon subtrooppisella ja trooppisella vyöhykkeellä. Tuottajamaita on kuutisenkymmentä.

Pensaat kasvavat noin 7–8-metriseksi, mutta viljelmillä pensaat pidetään parin kolmen metrin korkuisina, koska näin sadonkorjuu on helpompaa ja lisäksi pensaat tuottavat hieman pienempinä paremmin. 

Alun perin kahvi on viihtynyt varjoisissa paikoissa vuorten rinteillä noin kilometrin korkeudessa, mutta nyttemmin kahvilaatuja on kehitetty kasvamaan muuallakin. 

Arabica-kahvilaatu kestää hyvin kasvatusta jopa yli kahden kilometrin korkeudessa ja tulee toimeen myös lauhkeissa ilmastoissa. Voimakkaampi robusta puolestaan pitää kuumasta ja sitä voidaan kasvattaa myös merenpinnan tasossa. 

Paras paikka kahvipensaan kasvamiseen on kuitenkin vajaan kilometrin korkeudessa oleva varjoisa tulivuoren rinne, missä on hyvää multaa ja runsaasti vulkaanista kiveä. Kun vielä sadetta on kohtuullisesti, 1 000–2 000 mm/vuosi, ja lämpötila pysyy 15–25 asteen välissä, on kahvi tyytyväisimmillään.

Kypsä kahvimarja on punainen, ja marjan sisällä on kaksi siementä eli puolipallon muotoista kahvipapua. 

Sen jälkeen kun marjat on kerätty, niitä kuivatetaan vähintään kolmen viikon ajan yleensä ulkona auringonpaisteessa 5–10 senttimetrin paksuisina kerroksina kuivatustasanteilla.

Vaihtoehtoisesti kahvipapujen kuivaaminen tehdään ns. märkämenetelmällä, jolloin kuivumista ei vain odotella: marjoja käsitellään pulppereissa, jolloin niiden uloimmat kerrokset irtoavat. Sen jälkeen kuivatus kestää vain vajaan kaksi viikkoa. Marjoja voidaan myös vielä liottaa parin päivän ajan, jolloin niiden hedelmäliha irtoaa ja kuivatus käy vieläkin nopeammin – vain viikon päivät.

Tuloksena on vihertäviä kahvipapuja, jotka pitää seuraavaksi paahtaa. Parhaimmillaan paahtaminen tapahtuu juuri ennen kahvin nauttimista, mutta käytännössä tämä on aika harvinaista. Sen sijaan kahvipavut paahdetaan suurissa paahtimoissa ja tuodaan kuluttajille pusseissa joko papuina tai jo valmiiksi jauhettuina.

Paahtimessa lämpötila on noin 180–240 °C. Paahtoaika on viidestä kahdeksaan minuuttia, jolloin kahvista tulee joko vaaleampaa tai tummempaa paahtoajan ja -lämpötilan mukaan. Paahtamisen aikana papujen hapokkuus, maku, jälkimaku ja runko kehittyvät; paahtamaton kahvi ei ole hyvää.

Viimeinen kahvin makuun vaikuttava tekijä on sen jauhaminen. Yleisesti ottaen jauhatuksen tulee olla sitä hienompaa mitä lyhyempi on suodatusaika, koska silloin kahvissa on enemmän kuuman veden kanssa kosketuksessa olevaa pintaa. Hienointa jauhetta tehdään turkkilaista kahvia varten, seuraavaksi hienointa espressoa varten, sitten suodatinkahvia varten, ja karkeinta pannukahvia varten.

Kahvi kannattaa säilyttää kuivassa ja viileässä tilassa tiiviiseen rasiaan suljettuna. Jotkut säilyttävät kahviaan myös pakastimessa, koska maku säilyy kuulemma silloin erinomaisesti.

Hyvää kahvitietoa ja keskustelua suomeksi on ristretto.fi -keskustelufoorumissa. Huhtikuussa järjestetään Helsingissä myös erityinen kahvitapahtuma Helsinki Coffee Festival.

Asia aivan erikseen olisivat kahvin tuotannon ja siitä saatavien voittojen taloudellissosiologisyhteiskunnalliset vaikutukset kahvintuottajamaissa ja kansainvälisessä kaupassa, mutta siihen ei tässä paneuduta.

Otsikkokuva: Rowen Atkinson / Flickr

Päivän kuvassa onkin pulmunen (Plectrophenax nivalis), koska se on niin puhtaan valkoinen ja kaunis. Ja koska se on eräs kevään merkki.

Tämä alle 20-senttinen vaalea varpuslintu pesii ennen kaikkea puuttomilla tunturiylängöillä. Keskimääräisesti pulmusia alkaa saapua Suomeen helmikuun alussa. 

Se on siis eräs ensimmäisistä kevään muuttolinnuista, mutta samalla se on myös eräs viimeisistä lähtijöistä ennen talvea, sillä ne lähtevät loka-marraskuussa kylmyyttä pakoon tyypillisesti Keski-Eurooppaan. 

Muita ensimmäisiä saapuvia muuttolintuja ovat harmaalokki, merilokki ja mustavaris, jotka ovat kaikki ns. säämuuttajia. Ne siis muuttavat kevätsään edetessä pohjoista kohti, ja saattavat viileämpien kelien yllättäessä ottaa takapakkiakin muuttomatkallaan. 

Muuttolintujen pääjoukot saapuvat maahamme vasta huhti-toukokuussa.

Tämä talvi on ollut siinä mielessä erityinen, että uuttukyyhkyjä ja pulmusia on jäänyt talvehtimaan Suomeen. Birdlifen mukaan viime viikon aikana näitä lajeja on nähty useissa paikoissa muun muassa Varsinais-Suomessa, Uudellamaalla ja Kymenlaaksossa. Suurimmassa pulmusparvessa oli yli 100 lintua.

Sisämaan suliin on saapunut laulujoutsenia, isokoskeloita ja telkkiä, jotka ovat talvehtineet rannikoillamme. Myös harmaalokki kuuluu sisämaan ensimmäisiin kevätmuuttajiin. Ensimmäiset yksilöt ehtivät viikonloppuna jo Pohjois-Karjalaan.

Kevään merkit alkavat myös kuulua. Viherpeipot sekä tali- ja sinitiaiset virittelevät laulua, ja mustarastaidenkin on jo kuultu tapailevan soolojaan. Yöllä voi kuulla pöllöjen soidinta. Paras sää pöllöretkelle on tyyni ja lämmin yö.

Kevään etenemistä muuttolintujen näkövinkkelistä voi seurata kätevästi Birdlife Suomen Lintutilanneseurannassa.

Kuva: Jean-Guy Dallaire / flickr

Kyseenalaisen kunnian nähtävästi ensimmäisenä ihmisen tuhoamana lajina saanee australialainen jättiläislintu nimeltä Genyornis newtoni.

Hieman emun kaltainen lentokyvytön lintu oli täysikasvuisena yli kaksi metriä korkea ja sen massa saattoi olla jopa yli 220 kg.

Linnusta on runsaasti havaintoja ajalta, jolloin ihmiset eivät olleet vielä asuttaneet Australiaa, mutta sen jälkeen – siis noin 50 000 vuotta sitten – merkit linnusta ovat kadonneet. Sen sijaan Australian alkuperäkansojen muinaiset jäljet osoittavat heidän käyttäneen linnun suuria, noin puolitoista kiloa painaneita munia ravintonaan.

Ammoisten ihmisasutuksien luota on löydetty Genyorniksen munankuoria, joita on selvästi kuumennettu liekillä.

Yhdysvaltalaisen Coloradon yliopiston Boulderissa oleva tutkimusryhmä on tutkinut ympäri Australian yli 2000 eri paikkaa, joissa on ollut linnun munia. Kyseessä ovat tyypillisesti hiekkadyynit, joihin Genyornikset hautasivat muniaan niitä hautoessaan.

Mikään näistä pesistä ei näyttänyt olevan 45 000 vuotta nuorempi.

Maailmanlaajuinen maan ja merenpinnan lämpötila oli viime vuonna 0,76±0,1 astetta korkeampi kuin vertailukauden 1961–1990 keskiarvo. Ensimmäistä kertaa lämpötilat olivat keskimäärin kokonaisen asteen esiteollista aikaa korkeammalla.

Viisitoista mittaushistorian lämpimintä vuotta on ollut 2000-luvulla. Vuosi 2015 oli selvästi lämpimämpi kuin vuosi 2014, joka oli aikaisempi ennätyslämmin vuosi. Vuonna 2015 maailmalla nähtiin myös monia tuhoa aiheuttaneita sääilmiöitä, kuten lämpöaaltoja, tulvia ja vakavaa kuivuutta.

"Erityisen voimakas El Niño ja ilmastonmuutos yhdistivät voimansa viime vuonna, mikä aiheutti monia dramaattisia vaikutuksia viime vuonna", toteaa Maailman ilmatieteen järjestön uusi pääsihteeri Petteri Taalas.

"El Niño -ilmiö hiipuu vähitellen tulevina kuukausina, mutta ihmisen aiheuttama ilmastonmuutoksen kanssa meidän on elettävä vielä useita vuosikymmeniä."

"Ilmastonmuutos tulee aiheuttamaan yhä vakavampia seurauksia seuraavien viiden vuosikymmenen aikana. Tämän takia meidän pitää panostaa hillintätoimenpiteiden lisäksi sopeutumiseen. Olemme nyt saavuttaneet ensimmäistä kertaa 1 asteen lämpenemiskynnyksen verrattuna esiteolliseen aikaan. Tämä on vakava hetki maapallomme historiassa." 

Jos Pariisin neuvotteluissa tehdyt sitoumukset pitävät ja lisäksi saavutetaan kunnianhimoisemmat päästövähennystavoitteet, meillä on kuitenkin vielä mahdollisuudet pysyä kahden asteen lämpenemistavoitteessa", Taalas toteaa WMO:n julkaisemassa tiedotteessa.