Etna on Euroopan korkein aktiivinen tulivuori, 3 350 metriä, ja se on eräs maailman aktiivisimmista tulivuorista – se on purkautumistilassa lähes koko ajan.

Se on niin sanottu kerrostulivuori, eli se on kasvanut (ja kasvaa koko ajan) sitä mukaa, kun sen huipulta valuu hidasliikkeistä laavaa ulos ja se jähmettyy. Tuloksena on jyrkkärinteinen tulivuori, joka koostuu vuorottelevista laava- ja tuhkakerroksista, joiden keskellä on kapeita laavan täyttämiä purkausaukkoja.

Etnan tiedetään purkautuneen kunnolla yli 60 kertaa sitten vuoden 475 eea, mistä on peräisin ensimmäinen kirjallinen dokumentti sen purkautumisesta. Suuria aktiivisuushuippuja on ollut vuosina 1669, 1928, 1949, 1971, 1979, 1991, 2000 ja viimeksi 2001–2002.

Tällä kertaa aktiivisuus ei ole vielä edellisten tasolla, mutta jälleen huomattavasti yli normaalin. Sen huipulla olevista neljästä kraatterista kolme on ollut aktiivisia viime päivinä. Niistä on syöksynyt ylös kaasuja ja laavaa, joka valuu alaspäin alueelle, jolle on aiemminkin valunut paljon laavaa. Toistaiseksi siis tästäkään purkauksesta ei ole aiheutunut harmia kuin lentoliikenteelle, joka joutuu välttämään tuhkapilviä.

Aikanaan Etna tunnettiin nimellä Aetna, joka on todennäköisesti peräisin kreikan palamista ilmaisevasta sanasta aitho. Nimi onkin looginen, koska vuori näyttää olevan koko ajan kuin tulessa.

Etnan tuliperäinen toiminta alkoi noin puoli miljoonaa vuotta sitten Sisilian silloisen rantaviivan tuntumassa sattuneilla vedenalaisilla purkauksilla.

300 000 vuotta sitten vulkaanisuus alkoi ilmetä nykyisestä vuorenhuipusta lounaaseen, kunnes se 170 000 vuotta sitten alkoi siirtyä kohti Etnan nykyistä keskusta. Tämän ajan purkaukset rakensivat tulivuoren ensimmäisen vulkaanisen kerroksen, muodostaen kerrostulivuoren vuorotellen räjähdysmäisiä ja virtaavia purkauksia.

Vuoren kasvu keskeytyi välillä valtavien purkausten seurauksena kun tulivuoren huippu romahti muodostaen kalderan.

Vuonna 2006 julkaistun tutkimuksen mukaan tämä noin 8000 vuotta sitten tapahtunut romahdus synnytti valtavan tsunamin Välimerellä, joka tuntui kaikkialla etenkin itäisellä Välimerellä. 

Tällaisia tsunameita on ollut muitakin Välimerellä historian kuluessa ja niistä tunnetuin on Santorinin valtava räjähdys vuonna 1610 eea. Atlantis-tarinat, siis kertomukset yllättäen mereen valuneesta kaupungista ovatkin todennäköisesti peräisin tällaisista tsunameista. Etnan romahduksen aikaan esimerkiksi nykyisen Israelin alueella ollut Atlit Yam "vajosi" mereen.

Etnan purkausten purkausten tuhkaa on löydetty jopa Roomasta, 800 kilometrin päästä purkauspaikalta.

On täysin mahdollista, että Etna purkautuisi myös hyvin voimakkaasti edelleen. Siksi sitä tutkitaan tarkasti ja se on eräs maailman parhaiten tunnettuja tulivuoria. 

Vuoren viimeaikaisia temppuja voi seurata lähes reaaliajassa mm. mainiolla Volcano discovery -sivustolla.

Alla vielä Etna kuvattuna avaruusasemalta vuonna 2002.

Itävaltalais-suomalais-unkarilainen tutkijaryhmä on onnistunut määrittämään täysikasvuisen puun unirytmin käyttämällä laserkeilauksella mitattua pistepilviaikasarjaa. Tulosten perusteella puut näyttävät menevän lepoon yöaikaan.

"Koko puu nuokahtaa yön aikana, mikä havaitaan oksien ja lehtien paikan muutoksena", kertoo Eetu Puttonen Maanmittauslaitoksen Paikkatietokeskuksesta.

"Muutokset ovat pieniä, vain noin kymmenkunta senttimetriä viisimetrisessä puussa, mutta havaintojemme mukaan muutokset ovat systemaattisia ja selvästi laitteistojemme mittaustarkkuuden rajoissa."

Lehtien ja oksien havaittiin nuokahtavan asteittain siten, että alin piste saavutettiin muutama tunti ennen auringonnousua. Aamulla puut palautuivat takaisin alkuperäiseen asentoonsa parissa tunnissa.

Tulosten perusteella ei voida vielä sanoa aiheutuuko herääminen auringonnoususta vai puiden omasta sisäisestä vuorokausirytmistä.

Kasvien asennossa tapahtuvien muutosten dokumentointi tavallisella valokuvauksella yöaikaan on haastavaa, koska ulkoisen valonlähteen käyttö häiritsee ja katkaisee kasvin unirytmin. 

Laserkeilauksessa kasvi ei juuri häiriinny. Keilaimet käyttävät yleensä infrapunasäteilyä, joka heijastuu hyvin lehdistä. Lisäksi yksittäinen piste kasvin pinnalla on valaistuna vain sekunnin murto-osan.

"Uskomme, että laserkeilauksella tuotetut pistepilvet mahdollistavat kasvien unirytmin yleisen seurannan. Pyrimme laajentamaan mittauksemme kattamaan entistä suurempia alueita, kuten kasvitarhoja tai metsäkoealoja", toteaa Norbert Pfeifer Wienin Teknillisestä yliopistosta.

"Jatkossa pyrimme toistamaan pistepilvimittauksia samanaikaisten vesipitoisuusmittausten kanssa ympäri vuorokauden. Yhteismittausten tulokset auttavat ymmärtämään paremmin puiden päivittäistä vedenkäyttöä ja millainen vaikutus puilla on paikallisiin ja alueellisiin ilmasto-olosuhteisiin", Eetu Puttonen sanoo.

Tutkimus on ilmestynyt Frontiers in Plant Science -julkaisussa.

Puututkimuksessa skannattiin laitteistolla muun muassa Suomessa, Kirkkonummella olevaa metsää syyskuussa 2013. Tuloksena saatu suomalainen pistepilviaineisto on vapaasti saatavilla Paikkatietokeskuksen nettisivuilla.

Tummaturkkinen pussiahma on pienen koiran kokoinen, alle kymmenkiloinen peto ja raadonsyöjä. Laji tunnetaan myös nimillä "pussipiru" ja "tasmanian tuholainen". Laji elää vain Tasmanian saarella ja on uhanalainen.

Suurin uhka elänlajin selviämiselle on tarttuva syöpä, joka leviää yksilöstä toiseen kulovalkean tavoin. Tauti tarttuu puremien sekä ruuan välityksellä, ja aiheuttaa eläimen kasvoihin suuria kasvaimia. Vain 20 vuodessa syöpä on tappanut noin 85 % koko populaatiosta. Useimmiten eläimet kuolevat joko nälkään tai infektioihin.

Tuoreessa tutkimusartikkelissa selvitettiin pussiahmojen verinäytteistä kahden immunoglobuliinin (IgM ja IgG) määriä. Immunoglobuliinit ovat vasta-aineita, joiden avulla elimistö havaitsee haitalliset vieraat eliöt, ja niiden määrien on huomattu vaikuttavan merkittävästi ainakin ihmiskehon syöpäsolutorjuntaan.

Tautia sairastavista pussiahmoista löydettiin huomattavasti vähemmän immunoglobiini M:ää kuin terveiltä. Tämä sai tutkijat uumoilemaan, että tautia voitaisiin jossain vaiheessa hoitaa tehostamalla eläinten IgM-tuotantoa, tai jopa antamalla ainetta suoraan. Vastaavia ja alustavasti lupaavalta vaikuttavia syöpähoitoja ihmisille tutkitaan koko ajan.

Pussipirujen tapauksessa kyse on kuitenkin vasta suuntaa-antavasta tuloksesta, sillä tutkittujen eläinten otos oli varsin pieni: vain 23 eläintä, joista 9 sairasti syöpää. Voi olla, että terveet yksilöt eivät vain olleet vielä ehtineet altistua syövälle.

Yllä: Tasmanian tuholainen ei aina ole vihainen, vaikka sen ääni kuulostaakin ihmisen korvaan usein rääkymiseltä tai karjumiselta.

Pussipirujen kasvosyöpä löydettiin ensi kerran vuonna 1996, ja jo silloin se tappoi pussiahmoja joukoittain. Tärkeä osasyy korkeaan tarttuvuuteen on eläinkannan pieni geneettinen muuntelu. Kaiken kukkuraksi pussipirut ovat muutoinkin harvinaistuneet, kiitos elinympäristön viimeaikaisten muutosten. Eurooppalaiset uudisasukkaat söivät pussipiruja aluksi niiden maukkaan lihan vuoksi. Karjankasvattajat vainoavat eläintä yhä, vaikka se onkin ollut rauhoitettu jo 75 vuoden ajan ja tuoreet tutkimustulokset osoittavat, ettei pussipiru olekaan maineensa veroinen merkittävä siipikarjan tai lampaankaritsojen verottaja.

Pussiahman säilymistä on varmistettu 2000-luvun alusta asti luomalla tautivapaita populaatioita siirtämällä terveitä yksilöitä mm. eläintarhoihin sekä pienelle Maria-saarelle Tasmanian itärannikolla.

Tarttuvat syövät vaikuttavat olevan erittäin harvinaisia, sillä niitä on todettu vain muutamilta muilta eläinlajeilta. Ihmisiltäkin, mutta onneksi vain yhden käden sormilla laskettavia kertoja. Ja joka kerralla kyse oli syöpäsolun pääsystä kehoon hyvin erikoisessa tilanteessa, yleensä leikkauksen johdosta.

Pussiahma on suurin nykyään elossa oleva lihaa syövä pussieläin. Suurempiakin on toki ollut, mutta ne kaikki ovat kuolleet sukupuuttoon -- viimeisimpänä pussihukka 1900-luvun alussa.

Tasmanian populaatio on peräisin varsin pienestä joukosta saarelle viimeisen jääkauden lopulla eristyksiin jääneitä yksilöitä. Pussiahmoja eli siellä täällä Australian mantereellakin vielä muutamia satoja tai tuhansia vuosia sitten. Läheisiä lajeja oli elossa runsaat 50 000 vuotta sitten.

Päivitys 17.5.2016 klo 14.30: Otsikkoa muutettu ja video lisätty.

Otsikkokuva: CucombreLibre / Flickr
Kuva alla: Alan Couch / Flickr

Miller ja Harold Clayton Urey ottivat kaksi, huolellisesti steriloitua lasisäiliötä, josta toinen alemmaksi sijoitettu sisälsi noin puoliväliin vettä (H₂O) ja se oli yhdessä toiseen, ylemmäksi sijoitettuun lasipalloon. Niiden sisällä oli kaasua, joka koostui ammoniakista (NH₃), metaanista (CH₄) ja vedystä (H₂).

Ylemmässä astiassa oli lisäksi elektrodipari, jonka avulla kaasuun aiheutettiin sähköpurkauksia.

Idea oli hyvin yksinkertainen, sillä Miller ja Urey koettivat jäljitellä näin maapallon ammoisia olosuhteita sellaisina kuin ne 50-luvun alussa oletettiin. Vesi vastasi merta ja vety, ammoniakki sekä metaani muodostivat yksinkertaistettuna ilmakehän. Sähköpurkaukset puolestaan olivat salamaniskuja.

Syynä leväkukintaan on normaalia voimakkaampi El Niño -ilmiö, joka muuttaa merivirtoja Tyynellämerellä.

Keskimäärin neljän vuoden välein tapahtuva säähäiriö saa aikaan sen, että Ilmanpaine nousee Tyynenmeren länsiosassa, pasaatituulet laantuvat, ja siitä seuraa meren pintaveden lämpeneminen Tyynenmeren itäosassa päiväntasaajan tienoilla. Tämä vaikuttaa noin vuoden-puolentoista ajan Etelä-Amerikan, Kaakkois-Aasian ja muiden tropiikin lähialueiden säähän.

Vaikutukset ovat hyvinkin suuria maanviljelykseen ja kalastukseen, ja nykyisin Chilen ollessa maailman toiseksi suurin kasvatetun merilohen tuottaja, kärsii maan lohentuotanto suuresti. Nyt käynnissä olevan leväkukinnan arvellaan tappaneen tähän mennessä jo 15 % maan lohista – siis noin 23 miljoonaa kalaa.

El Niño ei ole ainoa syyllinen leväkukintaan, vaan myös ilmastonmuutoksen aiheuttamat makean ja suolaisen veden kierron muutokset, vedenpuhdistuslaitosten vajaatoiminta, lannoitteiden käyttö ja maanviljelyksen meriin laskemat orgaaniset jätteet vaikuttavat tilanteeseen. Osasyyllisiä ovat myös paljon antibiootteja ja ravinteita käyttävät kalafarmarit.

Levät pitävät ravinnerikkaasta, lämpimästä vedestä ja alkavat oikeissa olosuhteissa lisääntyä massiivisesti. Tuloksena on silloin massiivinen leväkukinta, joka jo massallaan saa aikaan sen, että kalat tukehtuvat. Lisäksi levät tuottavat myrkkyjä, jotka tappavat kaloja.

Leväkukinnat näkyvät erittäin hyvin Maata kiertävien kaukokartoitussatelliittien kuvissa, ja ainoastaan avaruudesta voidaan tehdä kattavia havaintoja kukintojen laajuudesta, kehittymisestä ja vakavuudesta.

Otsikkona oleva Sentinel 2-satelliitin ottama kuva julkistettiin maanantaina Prahassa alkaneessa ja koko tämän viikon jatkuvassa, maailman suurimmassa maapallon tilaa avaruudesta katsottuna käsittelevässä kokouksessa, Living Planet -symposiumissa. 

Tiedetuubi julkaisee lähipäivinä koko joukon juttuja kokouksesta.

• Reportaasin kaikki osat: 1. Talkootouhuja - 2. Historiaa - 3. Ekologiaa - 4. Luontoa (tämä osa)

Aamupuurolle lompsiessani kuulen ukkoteerien soidinpulputusta jostain lahden takaa. Ääni kantautuu tuulen mukana vastarannan kalliolta. Onneksi. Tällä kertaa sain nukkua rauhassa.

Tasan vuosi sitten havahduin aamuneljältä outoon kahahdukseen. Saaristolaisteeri kai kosketti teltan ulkokangasta laskeutuessaan. Ja sitten se aloitti soitimensa vain muutaman metrin päässä oviaukostani. Näkemiseen riitti, kun vain könysi makuupussiin kääriytyneenä istumaan ja tiiraili otusta teltan päätyverkon läpi. Varsinainen piilokoju, muistan ajatelleeni. Tilanne oli toki mielenkiintoinen ja kutkuttava, mutta vähensi ikävästi yöunia. Pulina on muuten yllättävän kovaäänistä niin läheltä kuultuna.

Aamupala aodottaa meitä talkoolaisia ruokakatoksessa. Vaikka vanha venevaja pitääkin tuulta, meren äänet tunkevat seinänraoista sisälle. Puuronsyöntiä säestääkin haahkaurosten alituinen utelu naarailta, että alettaisko.

• Reportaasin kaikki osat: 1. Talkootouhuja (tämä osa) - 2. Historiaa - 3. Ekologiaa - 4. Luontoa

Herään seitsemältä. Puen työvaatteiden alle pitkät kalsarit ja vääntäydyn ulos. Pihalla hengitys höyryää. Ojat ovat hienoisessa jäässä ja avautumassa oleville kukannupuille on yöllä kertynyt kuuraa.

Siniseltä taivaalta porottava aamuaurinko sulattaa maisemaa vauhdilla.

On vappuaaton aamu. Työn juhla. Jotkut harjoittelevat vappumarssin askeleita kaupungissa. Minä olen mielummin ulkosaaristossa – talkoissa.

Paikka on Jungfruskär, Saariryhmä keskellä Kihdin merenselkää. Pääsaaren metsäinen profiili näkyy oivasti ruotsinlaivojen Turun reitiltä, jos vain tietää mitä katsoa.

Jugfruskäriä sanotaan Saaristomeren helmeksi, eikä suotta. Kauniimpaa saarta saa etsiä. Saaren perinnemaisemat kuuluvat maan monipuolisimpiin.

Punajalkainen kahlaajalintu huutelee närkästystään päättömän puun latvasta. Työporukan laahustus kohti aamupuuroa taitaa sen silmiin olla epäilyttävää. Onhan saari saanut alkuvuoden olla lähes tyystin omissa oloissaan.

Nyt paikalla hyörii yllättäen 15 talkoisiin tullutta. Paikan ylläpito vaatii rutkasti hoitoa.

Töihin lähdetään kahdeksalta, runsaan aamupalan jälkeen.

Tarkalleen ottaen tämä yhden aukon evoluutiosta olevassa kuvassamme täyttävä sisilisko on useampi sellainen, 46 lähes täydellistä luurankoa, jotka löydettiin Kiinasta, Pekingiä ympäröivästä Hebein maakunnassa olevasta, myöhäiseltä jurakaudelta (n. 150 – 160 miljoonaa vuotta sitten) olevasta Tiaojishanin muodostemasta. Alueelta on löytynyt aikaisemminkin paljon erilaisia jurakautisten eläinten jäännöksiä, joten ammoin tuo osa maapalloa on kuhissut elämää – tai siellä vain merkit elämästä ovat säinyneet hyvin.

Joka tapauksessa nämä Qinglongtriton gangouensis -luurangot ovat kiinnostavia siksi, että löytöjen joukossa on paljon eri ikäisiä eläimiä, ja niiden avulla voidaan seurata hyvin sitä, miten ne ovat kehittyneet elämänsä kuluessa. Ne näyttävät mm. säilyttäneen axolotlien tapaan useita lapsuuden ja nuoruusajan piirteitään myös aikuisina ollessaan. Tällaisia ovat esimerkiksi selvästi ulkonevat kidukset.

Tornadon tutumpi nimi Suomessa on trombi, joka on yleensä ukkospilveen liittyvä pienialainen ja hetkellinen pyörremyrsky.

Se syntyy, kun ukkospilven alla eri ilmakerroksissa tuulet puhaltavat eri nopeuksilla ja eri suuntiin siten, että tuulten välisiin tiloihin syntyy maanpinnan tasossa pyörteisyyttä. Kun siten ukkospilvessä oleva raju, nopeudeltaan jopa hirmumyrskyn luokkaa oleva hyvin paikallinen nousuvirtaus iskee tähän pyörteiseen ilmaan, saattaa se sopivissa olosuhteissa nostaa sen pystyyn, jolloin syntyy suppilomainen pyörremyrsky.

Tällaisia ilmiöitä tapahtuu etenkin tasamailla tai veden päällä, missä tuulet pystyvät puhaltamaan sopivasti ja ukkospilvet voivat kehittyä. Kuuluisimmat ja voimakkaimmat tornadot ovat Pohjois-Amerikan keskilännessä, mutta esimerkiksi Australiassa ja Brasiliassa on varsin paljon tornadoja.

Euroopassa niitä on lukumääräisesti eniten Saksassa, pinta-alaan suhteutettuna Alankomaissa. Suomessa niitä esiintyy lähinnä loppukesällä, etenkin silloin kun Suomeen virtaa kaakosta lämmintä ja kosteaa ilmaa. Merialueilla syntyy vesipatsaita loppukesällä ja syksyllä, jolloin merivesi on lämmintä. Nämä pyörteet voivat kulkeutua myös maalle aiheuttaen tuhoja.

Keskimäärin Suomessa havaitaan noin 10-20 trombia tai vesipatsasta vuosittain

Tornadoja on alettu tilastoimaan kunnolla vasta viime aikoina, joten otsikkokuvassa oleva kartta ei ole täydellinen. Mutta se osoittaa hyvin sen, että pyörremyrskyt eivät ole harvinaisia. Viime aikoina tornadojen määrä on selvästi lisääntynyt, mutta suurin syy tähän lienee lisääntynyt raportointi ja parantuneet havaintotekniikat.

Tuhoisin eurooppalainen pyörremyrsky tapahtui näiden tilastojen mukaan elokuun 19. päivänä vuonna 1845 Ranskassa Normandiassa. Se oli luokittelussa voimakkain F5-luokan myrsky ja vaati 70 kuolonuhria.

Kakkonen ei ole paljon parempi: Ivanovossa noin 250 km Moskovan eteläpuolella koettiin F5-luokan tornado 9. kesäkuuta 1984. Se surmasi 69 ihmistä.

Kartan 9529 tornadoon täytyy lisätä vielä 548 viime vuonna havaittua eurotornadoa. Niistä 16 oli kohtalaisen voimakkaita (F2-F4) ja loput varsin mietoja (F0 tai F1) tapauksia. Kaikkiaan näissä sai surmansa kuitenkin kaksi ihmistä ja 133 loukkaantui.

Suomessa Ilmatieteen laitos kerää havaintoja trombeista ja pyytää myös yleisöä lähettämään havaintojaan: lisätietoja ja lomake on täällä.

Kartta on Pieter Groenenmeijerin ja Thilo Kühnen tutkimuksesta "A Climatology of Tornadoes in Europe: Results from the European Severe Weather Database", mistä on otettu myös juttuun tietoja.

Orangit ovat lähes ihmisen kokoisia ihmisapinoita, jotka voivat olla 150 cm pitkiä ja painaa noin 80 kg. Aiemmin niitä oli lähes kaikkialla Kaakkois-Aasiassa, mutta nykyisin ne ovat luonnonvaraisia pääasiassa vain Sumatralla ja Borneossa. Orangit luokitellaankin uhanalaisiksi eläimiksi.

Jo pitkään on tiedetty, että orangit ovat hyvin älykkäitä, mutta silti se, että ne käyttävät työkaluja, oli pieni yllätys vuonna 1994, kun tämä havaittiin ensimmäisen kerran. Hollantilainen primatologi Carel van Schail tutki tuolloin orankeja Sumatralla ja kirjasi ylös useita tapauksia, joissa orangit käyttivät erilaisia työkaluja ruoan valmistelussa syödessään.

Ne muun muassa avasivat piikikkäitä hedelmiä kepeillä, jotta piikit eivät satuttaisi niin paljon käsiä. Tämä oli vaatinut jo monen asian ymmärtämistä sekä neuvokkuutta.

Sittemmin orankien on havaittu käyttävän muunlaisiakin työkaluja ja apuneuvoja; kepin käyttäminen keihäänä kalastaessa on kenties neuvokkain keksintö.

Lisäksi nyt tiedetään, että orangit harjoittavat hienosti sanottuna kulttuurista tiedonvälitystä: nuoret orangit siis oppivat vanhemmiltaan esimerkkiä seuraamalla miten kaluja käytetään ja miten pesäpaikkoja rakennetaan puihin kätevästi – erilaisten apuneuvojen avulla.

Uhanalaisista Borneon orangeista on erinomainen (ja tosi tukeva) tietopaketti YK:n ympäristöohjelman nettisivuilla.

Muuten: orangin hassu nimi "orangutangi", tai alun perin "orang-outang", tulee indonesian kielen sanoista orang ja hutan, jotka tarkoittavat henkilöä tai ihmistä ja metsää. Oranki on siis "metsien ihminen", mikä viittaa myös siihen, että niiden ihmismäistä käyttäytymistä on ihmetelty jo aikanaan. 

Orankien latinankielisen suvun nimi Pongo puolestaan tulee Angolaan 1500-luvulla portugalilaisten vangiksi jääneeltä britiltä Andrew Battellilta, jonka kertomuksissa esiintyy kaksi kädellistä apinaihmismonsteria Pongo ja Engeco. Kun saksalainen kasvitieteilijä Friedrich von Wurmb lähetti 1700-luvulla ensimmäiset orankiluurangot Eurooppaan siellä tutkittavaksi, annettiin orankisuvulle nimi Pongo.