Kuva: Jarmo Korteniemi

Reportaasi Saaristomereltä 1/4: Keväisen saaren taikaa

Neliosainen reportaasi Saaristomeren kansallispuistosta alkaa. Aluksi tutustumme perinnemaisemien ylläpidon käytäntöihin Jungfruskärissä.

Herään seitsemältä. Puen työvaatteiden alle pitkät kalsarit ja vääntäydyn ulos. Pihalla hengitys höyryää. Ojat ovat hienoisessa jäässä ja avautumassa oleville kukannupuille on yöllä kertynyt kuuraa.

Siniseltä taivaalta porottava aamuaurinko sulattaa maisemaa vauhdilla.

On vappuaaton aamu. Työn juhla. Jotkut harjoittelevat vappumarssin askeleita kaupungissa. Minä olen mielummin ulkosaaristossa – talkoissa.

Paikka on Jungfruskär, Saariryhmä keskellä Kihdin merenselkää. Pääsaaren metsäinen profiili näkyy oivasti ruotsinlaivojen Turun reitiltä, jos vain tietää mitä katsoa.

Jugfruskäriä sanotaan Saaristomeren helmeksi, eikä suotta. Kauniimpaa saarta saa etsiä. Saaren perinnemaisemat kuuluvat maan monipuolisimpiin.

Punajalkainen kahlaajalintu huutelee närkästystään päättömän puun latvasta. Työporukan laahustus kohti aamupuuroa taitaa sen silmiin olla epäilyttävää. Onhan saari saanut alkuvuoden olla lähes tyystin omissa oloissaan.

Nyt paikalla hyörii yllättäen 15 talkoisiin tullutta. Paikan ylläpito vaatii rutkasti hoitoa.

Töihin lähdetään kahdeksalta, runsaan aamupalan jälkeen.

Kuva: Jarmo Korteniemi
Kuva: Jarmo Korteniemi
Kuva: Jarmo Korteniemi
Kuva: Jarmo Korteniemi
Kuva: Jarmo Korteniemi

Talkoiden lumo

Oksat ja puista varisseet lehdet korjataan pois. Maanpintaa harataan. Maasta puskeville kasveille annetaan paremmat kasvuedellytykset. Samalla niityltä poistuu ravinteita. Lisälannoitus toki kelpaisi heinämättäille, nokkosille ja mesiangervolle, mutta toivotummat niittykasvit kaipaavat köyhempää maata.

Talkoot ovat kuin rauhallinen aktiiviloma. Töitä tehdään koko päivä, mutta leppoisaan tahtiin. Kukin kykyjensä mukaan.

On vaikea sanoa, miksi tulen näihin hommiin vuodesta toiseen. Osasyitä ovat raitis ilma, kaunis saari ja luontokokemukset. Sekä vanhat tutut ja uudet tuttavuudet.

Keväisin saarella järjestetään kaksi kevätsiivousleiriä. Vuonna 2016 ne osuvat viikonlopuiksi vapun ja helatorstain tienoilla.

Seuraavan kerran olen tulossa saarelle jo heinäkuussa. Silloin on luvassa kuusipäiväiset niittotalkoot, jossa jo kukkinut ja siementänyt niitty niitetään ja leikkuujäte kerätään.

Nojaan hetken haravaan ja katselen ympärilläni jo nyt orastavaa väriloistoa.

Rentukat, valkovuokot ja pystykiurunkannukset täplittävät heikosti vihertävää niittyä. Kärrypolut ovat paikoin valkoisenaan kevätkynsimöä. Kevätesikko, mukulaleinikki ja seljakämmekkä pukkaavat nuppujaan hyvää vauhtia.

Lehdesniityillä kasvaa harvakseltaan hiirenkorvilla olevia leppiä ja koivuja. Puut on katkottu muutamasta metristä päättömiksi. Näin ne keskittyvät kasvattamaan pieniä runsaslehtisiä oksia. Niistä saadaan eläimille syötettäviä kerppuja. Tai siis saatiin, joskus ennen.

Käytännön realismia

Kerput ja korjattu heinä olisivat oivaa ruokaa karjalle. Mutta lähimmätkään maatilat eivät halua niitä ostaa. Tai edes hakea. Kuljetuskustannukset saarelta nousevat liian suuriksi. On outoa, kuinka ympäri maailman meriä roudataan kaikenlaista halpaa tavaraa, mutta tunnin merimatka lähisaarelle tekee rehusta turhan kallista.

Jungfruskärissä kyllä laidunnetaan kesäisin nautoja ja lampaita. Ruokaa on kuitenkin muutamakymmenpäiselle laumalle aivan liikaa. Loppu täytyy hoitaa toisin.

Ravinteita ei kannata jättää muhimaan niittyjen laitamille. Yhteen paikkaan kasattuna tavara tuskin ehtisi maatua. Se mädäntyisi.

Risut, lehdet ja heinät kerätään talkoissa isoiksi kasoiksi ja poltetaan suurina kokkoina. Komeaa, mutta hirvittävä sääli.

Millaiset ovat polton hiilidioksidipäästöt? Asiaa on mahdoton laskea tarkkaan, mutta suuruusluokan voinee arvioida. Jos saarella tehdään vuosittain 60 kymmenkuutioista polttokasaa, ja poltettavan tavaran CO2-päästöt ovat puolet puuklapien vastaavista (joka on n. 1000 kg/m3), päädyttään 300 CO2-tonniin. Vuodessa. Naantalin uusi voimalaitos esimerkiksi tupruttelee polttoaineen tyypistä riippuen vastaavan CO2-määrän 2–5 tunnissa.

Järkeviä vaihtoehdoja poltolle ei ole keksitty. Pohdittu kyllä on.

Saaristomeren kansallispuistoa ylläpitää Metsähallituksen luontopalvelut. Jungfruskär on ykköskohde Varsinais-Suomessa – se suurin, mahtavin ja luonnoltaan monipuolisin.

Kevään ja kesän talkooleireillä hoidetaan saaren luontoa hieman vajaan henkilötyövuoden verran. Ja siinä ovat vain Varsinais-Suomen luonnonsuojelupiirin organisoimat leirit. Hoitotöitä tekevät lisäksi muutkin talkooporukat, sekä ympäristöalojen opiskelijat ja opettajaryhmät.

Metsähallituksen puistomestari hääräilee saarella lumettomana aikana alituiseen. Talkoohommat eivät kuitenkaan hoituisi muutamankaan ihmisen ympärivuotisena työnä. Nämä työt kun täytyy tehdä isolla kertarysäyksellä juuri oikeaan aikaan. Teemme pätkätyötä, jolla on merkitystä.

Mutta miksi tänne tarvitaan 15 ihmistä haravoimaan – onhan maatalouden tarpeisiin kehitetty jos jonkinmoisia koneita? Mahdollisuuksien mukaan niitä toki käytetäänkin. Traktorin perässä vedettävät niitto- ja paalauskoneet eivät kuitenkaan pääse vaikeaan maastoon tai puiden väliin. Ajettava ja leikkuujätteet keräävä ruohonleikkuri ei oikein pure täyteen mittaansa kasvaneeseen heinään. Maahan pudonneet oksat rikkoisivat sellaisen terät, tai silppoutuvat liian ravinteikkaaksi lannoitteeksi.

Tarvitaan käsin ajettavaa niittokonetta. Perinteistä viikatetta. Haravaa. Käsipareja.

Samalla ylläpidetään kulttuuriympäristöjä, jotka tuntuvat tavalla tai toisella perinteisiltä. Vierasvenesatamaan tulevien kävijöiden silmä lepää maisemassa. Saari muistuttaa sekä menneistä ajoista että yhteydestä luontoon.

Kuva: Jarmo Korteniemi
Kuva: Jarmo Korteniemi
Kuva: Jarmo Korteniemi
Kuva: Jarmo Korteniemi
Kuva: Jarmo Korteniemi

Katsellessani maisemaa mietin, voiko paikan vaikutuksia kävijöiden hyvinvointiin mitata. Joku on varmasti yrittänyt. Nykyisin kaikki kun pyritään typistämään numeroiksi, mielellään euronmerkein varustetuiksi.

Oma mieleni vain yksinkertaisesti lepää saarella. Kun kirjoittaa työkseen, fyysinen ulkotyö rentouttaa.

Katsellessani saaren maisemaa, oivallan, että se, mitä nyt teemme, on jatkoa vuosisataisille perinteille. Se on seurausta saaren sijainnista ja sille koituneista historian oudoista käänteistä, sekä eritoten viimeisten vuosikymmenten pitkäjänteisestä työstä tuoda nuo perinteet ja luonto esille.

Tästä fyysisestä työstä on yleisempääkin hyötyä, toisin kuin vaikkapa pururadalla juoksemisesta, kuntosalista tai spinningistä. Sen ymmärtäminen piristää. En ymmärrä, kuinka sellaiselle voi pistää rahallista arvoa.

Joku huutaa niityn toiselta laidalta, että on lounastauon aika. Yksi houkutin tulla talkoisiin onkin juuri leirikokin tekemä hyvä, riittävä ja joskus ylenpalttinenkin sapuska. Eilen oli paistettua lohta. Pakko kai se on tänäänkin keskeyttää työt hetkeksi ja mennä katsomaan mitä siellä on luvassa.

***

Reportaasin kaikki osat:

  1. Keväisen saaren taika - Luonnonhoitotöiden käytäntöjä
  2. Rannikkotykkejä ja torppareita - Saariryhmän historiaa ja esihistoriaa
  3. Kuin mammutit arolla - Perinnemaisemien ekologian perusteita
  4. Pieniä ja suuria luontokokemuksia - Saarella kävijää ympäröi villi luonto

Juttusarjan pohjana on käytetty keskusteluja Saaristomeren kansallispuiston hoidosta vastaavien Metsähallituksen käytännön työntekijöiden sekä vuosikausia talkooleireillä käyneiden vapaaehtoisten kanssa. Ja lisäksi omia talkookokemuksia sekä samoiluja saarella useina vuosina. Tämän lisäksi tietoja on poimittu seuraavista lähteistä:
- Muinaisjäännerekisteri, Museovirasto
- Suominen, Lasse: Tuhatvuotinen meritie - väylä Turusta Tukholmaan. Silja Line, 1989

Päivitys 11.5.2016 klo 11.30: Lisätty jutun loppuun linkit reportaasin muihin osiin.

Kuva toimittajasta polttokasan äärellä: Tapani Hopkins. Muut kuvat: Jarmo Korteniemi.


Juttuja samasta aiheesta