Skylab oli ensimmäinen amerikkalainen avaruusasema, mutta ei suinkaan ensimmäinen. Neuvostoliitto ennätti laukaisemaan aivan ensimmäisen avaruusaseman, Saljut 1:n huhtikuussa 1971.

Avaruusasemien taustalla oli paitsi 1900-luvun alusta alkaen ollut haave kiertoradalla olevasta tutkimusasemasta, niin konkreettisemmin suurvaltojen välinen avaruuskilpailu, joka oli kuumimmillaan 1960- ja 1970-luvuilla. Kilpailun palkintoja olivat ensimmäiset erilaiset lennot: ensin ensimmäinen satelliitti, sitten miehitetty avaruuslento, sen jälkeen luotaimet kohti Kuuta ja planeettoja, yhä pitemmät ja monimutkaisemmat avaruuslennot, ja lopulta ihmisen laskeutuminen Kuun pinnalle.

Kuten nyt tiedetään, oli myös Neuvostoliitolla massiivinen ohjelma kosmonauttien viemiseksi Kuuhun, mutta tämän avaruuskilpailun pääpalkinnon sai Yhdysvallat kesällä 1969. Sen jälkeen Neuvostoliitto totesi, ettei se ollutkaan koskaan kiinnostunut kuulennoista rahan ja voimavarojen tuhlauksena, vaan haluaa kehittää avaruusasemia, joilla kosmonautit voivat tehdä työtä pitkän aikaa kerrallaan.

Avaruusasemia oli kehitetty kummassakin maassa jo 1960-luvun puolivälistä, mutta niiden toteuttaminen oli jäänyt myöhemmäksi, koska kuulentopyrkimykset olivat poliittisesti tärkeämpiä. Niinpä avaruusasemasuunnitelmat oli helppo ottaa esiin, ja Neuvostoliitto sai ensimmäisenä asemansa taivaalle. 

Ja se tapahtui siis 19. huhtikuuta 1971. Saljut-1 -asemaa seurasi vuoronperään sotilaallisia ja enemmän siviilitutkimuksellisia Saljut-asemia aina numeroon seitsemän saakka, ja tällä Saljut-7 -asemalla tehtiin 1980-luvulla monia pitkä lentoja ja myös kenties avaruushistorian vaativin korjausoperaatio, kun kesällä 1985 Sojuz T-13 -lennon miehistö remontoi aseman sähköhäiriön vuoksi toimintakyvyttömäksi hiipuneesta raadosta jälleen toimivaksi avaruusasemaksi. 

Myös Skylab muistetaan korjaustöistä, sillä aseman ensimmäinen miehistö joutui asentamaan asemalle pikaisesti suunnitellut lämpösuojan ja avaamaan sen paikalleen lukittuneen aurinkopaneelin käsivoimin avaruuskävelyllä.

Kepler-teleskooppitiimi julkisti tänään 1284 uutta eksoplaneettaa. Samalla Keplerin löytämien eksojen määrä enemmän kuin tuplaantui.

Nyt vahvistettu lista perustuu heinäkuussa 2015 tehtyyn 4302 mahdollisen uuden eksoplaneetan listaukseen, joista 1284 on nyt varmistettu uusilla havainnoilla ja analyyseillä 99 %:n todennäköisyydellä todellisiksi havainnoiksi. 1327 ei läpäisyt tiukkaa seulaa, mutta voi olla, että osa niistä varmentuu myöhemmin eksoplaneetoiksi.

707 on todennäköisimmin jonkinlaisia muita ilmiöitä tai virhehavaintoja, ja loput 984 oli jo aikaisemmin varmennettu eksoplaneetoiksi, mutta jotka nyt saivat virallisen statuksen.

Näistä uusista eksoista 550 ovat mahdollisesti Maata muistuttavia kiviplaneettoja ja yhdeksän niistä on oman keskustähtensä ympärillä radalla, jolla mahdollisesti vesi voisi pysyä nestemäisenä planeetan pinnalla. Ne ovat siis mahdollisesti elinkelpoisia. Aiemmin tällaisia eksoplaneettoja tiedetään olevan 21 kappaletta.

Kaikenkaikkiaan tähtitieteilijät ovat löytäneet lähes 5000 mahdollista eksoplaneettaa, joista yli 3200 on todettu lisähavainnoin ja analyysein todellisiksi havainnoiksi; loput odottavat vielä varmistusta. Virallisista eksoplaneetoista peräti 2325 on Kepler-teleskoopin löytämiä.

Keplerin työ ei ole ollut pelkkää menestystä, sillä se on ollut muutamaan kertaan vaikeuksissa. Viimeisin tällainen tapaus oli viime kuussa, kun 8. huhtikuuta Kepler joutui niin sanottuun hätämoodiin, jolloin se lopetti havaintonsa ja jäi odottamaan lennonjohdon apua. Tällainen tilanne saattaa johtua esimerkiksi kosmisen säteen osuttua kriittiseen osaan tietokoneissa.

Teleskooppi saatiin lopulta takaisin käyttöön 22. huhtikuuta, mutta valitettavasti sitä ennen Kepler käytti huomattavan paljon polttoainetta asennonsäätöönsä, mikä lyhentää sen käyttöaikaa.

Tätä ennen Keplerillä oli vaikeuksia muun muassa vuonna 2013, kun sen asennonsäätöön käyttämä gyroskooppi rikkoontui. Lennonjohto keksi kuitenkin tavan jatkaa havaintoja ilman sitä.

Teleskooppi laukaistiin avaruuteen vuonna 2009 ja sen odotetaan toimivan ainakin tämän vuoden loppuun – ei huonommin satelliitilta, joka suunniteltiin toimimaan vain kolme ja puoli vuotta!

Suomessa ylikulku alkoi kello 14.12, jolloin Aurinko oli taivaalla korkealla. Aurinko ennätti laskea suuressa osassa Suomea ennen ylikulun päättymistä, mutta pohjoisessa saatettiin ihailla Merkuriuksen koko taaperrus Auringon kiekon läpi. 

Tapahtuma oli havaittavissa samaan tapaan koko maailmassa, missä vain Aurinko oli näkyvissä ylikulun aikaan, ja sitä kuvattiinkin mitä erilaisimmilla kaukoputkilla ja kameroilla.

Innokkaimmat huomasivat jo etukäteen, että ylikulun aikaan tapahtuu joistain paikoista katsottuna myös toinen ylikulku: Kansainvälinen avaruusasema sattui sopivasti mukaan kuviin.

Niinpä päivän kuvana on tällainen kaksoisylikulku. Max Yang ja John Zhou kuvasivat ylikulkuja Kanadassa, Brittiläisessä Columbiassa (siis länsirannalla Vancouverin luona Suamishissa, ja he saivat avaruusaseman kuvaan todella hienosti. Kuvassa on yhdistettynä 29 kuvaa, jotka he ottivat noin yhden sekunnin aikana.

Kuva näyttää myös mainiosti minkä kokoiselta ISS näyttäisi, jos pystyisimme sitä katsomaan häiriöttä. Se on auringonpilkkuryhmän kokoinen, mutta yötaivaalla ollessaan se on niin kirkas, että silmä ei erota siitä muotoa – vaikka periaatteessa voisimme erottaa sen rungon ja aurinkopaneelit juuri ja juuri.  

Merkurius on kuvassa keskellä Auringon oikeanpuolista puoliskoa. Lisäksi kuvassa näkyy auringonpilkkuja avaruusaseman "radan" vasemmalla puolella.

Kuva: Max Yang ja John Zhou

Ilmatieteen laitoksen revontuliennusteen mukaan revontulien näkymisen todennäköisyys on Lappiakin etelämpänä tänään ja huomenna kohtalaisen suuri. 

Ennuste kertoo, että sunnuntaina aamuyöllä alkoi geomagneettinen myrsky, joka saavutti voimakkaimmillaan tason G3 (voimakas) sekä varhain sunnuntaiaamuna että uudestaan sunnuntain ja maanantain vastaisena yönä. Revontulia havaittiin maanantain vastaisena yönä laajalti eteläisessä Suomessa. Pohjois-Suomessa yöt ovat jo liian valoisia revontulten näkemiseen.

Viikonlopun geomagneettisen myrskyn aiheutti koronan aukosta tuleva nopea aurinkotuulen virtaus. Aurinkotuulen nopeus nousi sunnuntain aikana lähes 700 kilometriin sekunnissa, ja on yhä samoissa lukemissa. 

Myrskyn alkua sunnuntaiaamuna voimisti se, että nopea virtaus työnsi edellään puristuneen aurinkotuulen vyöhykettä, jossa magneettikentän voimakkuus oli kolminkertainen tavanomaiseen nähden ja suunta pääosin eteläinen.

Nopea aurinkotuuli jatkunee vielä ensi yön ja alkanee hiipua huomisen kuluessa. Ainakin ensi yönä on siis vielä odotettavissa runsasta geomagneettista aktiivisuutta, joskaan ei ehkä aivan yhtä voimakasta kuin viime yönä, koska aurinkotuulen tiheys ja magneettikentän voimakkuus ovat jo heikentyneet. Revontuliakin voi vielä näkyä Etelä-Suomessa, joskin yön valoisuus heikentää niiden näyttävyyttä ja rajoittaa mahdollisen havaintoajan keskiyön tunteihin.

Auringossa ei ole merkittäviä aktiivisia alueita, joten purkauksia ei ole odotettavissa. Ionosfäärihäiriöiden mahdollisuus johtuu geomagneettisesta aktiivisuudesta.

Ja lienee turha mainita, että Merkuriuksen ylikululla ei ole mitään tekemistä tämän asian kanssa...

Mikäli Merkuriuksen ja Maan radat olisivat samassa tasossa, Merkurius kulkisi Maasta katsottuna Auringon edestä joka kierroksellaan. Ylikulku toistuisi silloin noin kolmen kuukauden välein.

Merkuriuksen ratataso on kuitenkin noin seitsemän astetta kallellaan, joten planeetan vaeltaessa Maan ja Auringon välistä se kulkee useimmiten joko Auringon ylä- tai alapuolelta. Ylikulku sattuu noin seitsemän vuoden välein, aina joko toukokuussa tai marraskuussa

Tietyltä paikalta ylikulkuja ei kuitenkaan näy niin usein eivätkä ne näy muutenkaan aina yhtä hyvin. Näkymiseen vaikuttaa luonnollisesti se, onko Aurinko ylipäätään horisontin yläpuolella oikeaan aikaan.  

Merkuriuksen ylikulku kestää myös niin pitkään, että Aurinko voi laskea kesken kaiken, tai se nousee vasta kun Merkurius on jo Auringon edessä. 

SpaceX -yhtiön perustaja ja johtaja Elon Musk totesi välittömästi laskeutumisen onnistumisen jälkeen, että "tarvitsemme pian uuden, suuremman rakettien varastohallin", sillä uusien rakettien lisäksi yhtiöllä on jo kolme laskeutumisen jälkeen varastoon otettua Falcon 9 -kantoraketin ensimmäistä vaihetta.

Monen lähes onnistuneen, mutta silti epäonnistuneen yrityksen jälkeen yhtiö onnistui saamaan pystysuorasti lentonsa jälkeen laskeutuvan rakettivaiheen ehjänä alas kiinteälle maalle viime joulukuussa, ja ensimmäisen kerran meren päällä odottaneelle jalkapallokentän kokoiselle lavetille viime kuussa.

Verrattuna aikaisempiin onnistumisiin oli tällä kerralla raketilla huomattavasti enemmän vauhtia laskeutumismanöveerin alkaessa, koska rahtina ollut JCSAT-14 -satelliitti laukaistiin kohti noin 36 000 kilometrin korkeudessa maapallon ympärillä olevaa geostationaarirataa. Edellisellä kerralla raketti kuljetti Dragon-alusta Kansainväliselle avaruusasemalle, joka kiertää "vain" noin 450 kilometrin korkeudessa. 

Raketti laukaistiin klo 8.21 Suomen aikaa aamulla (klo 1.21 paikallista aikaa yöllä) Cape Canaveralista, Floridasta. Kyseessä oli Falcon 9:n 24. lento ja kaikkiaan viides onnistunut lento viime kesänä tapahtuneen laukaisuonnettomuuden jälkeen. Laskeutumisalus oli odottamassa ensimmäistä vaihetta noin 650 kilometrin päässä rannikolta Atlantilla.

Kyse ei ole vain siitä, että raketin nopeus on ensimmäisen vaiheen toiminnan päättyessä suurempi geostationaariradalle mentäessä, ja siten raketin pitää hidastaa lentoaan hyvin paljon ennen laskeutumista, vaan myös siitä, että laskeutumisen aikana rakettiin kohdistuvat aerodynaamiset voimat ja kuumennus ovat olennaisesti suurempia. 

Tämänpäiväinen onnistuminen oli siksi suuri askel eteenpäin hankkeessa tehdä raketeista suurelta osin uudelleenkäytettäviä. Seuraava suuri etappi on ensimmäisen uudelleenkäytetyn raketin lento – vasta silloin nähdään, tuoko uusiokäyttö sen kustannuksia takaisin.

Kansainväliseltä avaruusasemalta otetaan nykyisin paljon valokuvia, koska avaruuslentäjät haluavat ikuistaa näkemiään kauniita maisemia ja koska ihmisen ottamat kuvat ovat selvästi erilaisia kuin satelliittien nappaamat kuvat. Ihmissilmä pystyy erottamaan alla olevasta maisemasta tärkeitä kohteita sekä ottamaan kuvat siten, että tuloksena on kaunis kuva. 

Kuvia julkaistaan jatkuvasti paitsi eri astronauttien omissa (tai heidän nimissään olevissa) sosiaalisen median kanavissa, niin myös netissä NASAn ja ESAn sivuilla. Kenties paras näistä on NASAn astronauttien ottamien kuvien galleria, missä esimerkiksi viimeisimpiä kuvia voi etsiä kartalta. 

Harrastajat ovat tehneet myös hienoja koostesivuja, kuten esimerkiksi Dave Maclean, jonka sivulla näkyvät kuvat ja muu kiinnostava materiaali sekä twiittaukset kätevästi kartalle laitettuina.

Kartoilta näkee myös hyvin syyn siihen, miksi Suomesta on hyvin vähän kuvia: Avaruusasema ei ole koskaan Suomen päällä, vaan nousee maapallon päiväntasaajan suhteen 52° kallellaan olevalla radallaan parhaimmillaankin vain Puolan korkeudelle. Lähimmillään Suomea avaruusasema on siis lentäessään suoraan Valko-Venäjän päällä noin 450 kilometrin korkeudessa, mistä katsottuna Suomi näkyy vain pohjoisessa horisontissa litteänä alueena.

Kuvaa joudutaan usein myös suurentamaan, ja koska kuvauskulmasta katsottuna valo tulee pitkän matkaa ilmakehän läpi, ei kuva ole koskaan niin tarkka.

Siis  tulos on sellainen hieman samea kuva kuin Tim Koprallakin. Tai kuten alla oleva, varsin kaunis otos vuodelta 2005. Näissä tapauksissa asema tosin on jo kauempana idässä Venäjän päällä, mistä katsottuna Venäjäkin puskee mukaan kuvaan.

Päivän kuvassa on osa laajakulmaotoksesta, jonka keskellä näkyy Naukluftin ylängölle tyypillistä hyvin epätasaista maastoa. Naukluft Plateau on Sharp-vuoren alarinteillä, joita Curiosity on kivunnut hitaasti yhä ylemmäs.

Maastoa peittävät eroosion kuluttamat hiekkakivikerrostumat. Alempana, Gale-kraatterin pohjalla, Curiosity vaelsi veteen kerrostuneen kiviaineksen muodostamassa maastossa, jonka vetisestä menneisyydestä kertoivat myös saviesiintymät.

Lähtiessään nousemaan kohti Naukluftin ylänköä Curiosity siirtyi alueelle, jota hallitsevat kuvassa näkyvät tuulen kasaamat hiekkakerrostumat. Näillä seuduin on aikoinaan ollut vähemmän vettä tai kerrostumat ovat muodostuneet kuivempana ajanjaksona.

Koko panoraamakuva löytyy täältä.

Kuva: NASA/JPL-Caltech/MSSS

Space X, ja ennen kaikkea sen perustaja Elon Musk ovat puhuneet Mars-lennoista jo pitkään, joten tänään tullut tieto vuoteen 2018 tähtäämisestä ei sinällään ollut mikään yllätys.

Yhtiö on testaamassa uutta Falcon 9 -kantoraketin raskasta versiota mahdollisesti jo tämän vuoden lopussa, ja tuo jättiraketti pystyisi vaivatta lähettämään miehitettyihinkin lentoihin kykenevän avaruusaluksen Marsiin.

Ongelmana on ennemminkin matka Marsiin, sillä sisätilat pienessä avaruuskapselissa eivät olisi järin suuret ja lennolla ei näin olisi kovinaan suurta marginaalia hätätilanteista selviytymiseen – ja niitä varmasti ensimmäisellä Mars-lennolla on odotettavissa.

Onkin todennäköistä, että ensimmäisiä miehitettyjä lentoja varten tarvittaisiin useampia aluksia ja mahdollisesti erillinen alus matkantekoa varten. Silti koelento automaattisella Punainen Dragon -nimen saaneella (Red Dragon), nyt tulossa olevan miehitetyn Dragon-aluksen Mars-versiolla on tärkeä askel eteenpäin: se osoittaa, että yksityinen yhtiö paitsi pystyy tekemään lennon Marsiin, niin myös tekee sen astronauttien kuljettamiseen kykenevällä aluksella ja ennen NASAa. 

NASAn, ja kaikkien virallisten avaruushallintojen suunnitelmat lennoista Marsiin ovat venyneet ja vanuneet varsin paljon, ja nykyisen (epäuskottavan) suunnitelman mukaan ihmiset voisivat olla Marsin pinnalla joskus 2030-luvulla. Sitä ennen tehtäisiin lentoja robottiluotaimin, jotka voisivat myös tuoda näytteitä Marsin pinnalta Maahan.

Space X aikoo näyttää kaikelle tälle virallisbyrokraattiselle suunnittelulle keskisormea. Sen suunnitelmana on nyt lähettää alus Marsiin kahden vuoden päästä ja tuoda näyte sillä maapallolle. Suunnitelma on huima, mutta mahdollinen.

Ja kuten aikaisemminkin, Space X on tehnyt sen, minkä se on luvannut – ennemmin tai myöhemmin.

Juuret jo vuodessa 2013

Kuten sanottua, ei julkistettu hanke ole yllätys. 

Space X suunnitteli yhdessä NASAn Amerin avaruuslentokeskuksen kanssa lentoa Marsiin jo 2010-luvun alussa ja ehdotti lennolleen NASAn rahoitusta vuonna 2013 ja 2015. Tuolloin aikomuksena oli lähettää alus matkaan vuonna 2022.

Ehdotuksia ei hyväksytty, joten yhtiö jatkoi pohtimista itsekseen omalla kustannuksellaan. Lopulta tänään se ilmoitti, että tavoitteena on aluksen lähettäminen jo vuonna 2018.

Tässä on kuitenkin vielä monia tekijöitä, jotka saattavat viivyttää aikataulua.

Ensinnäkin aluksen lähettämiseen käytettävä Falcon 9 Heavy -kantoraketti ei ole vielä lentänyt. Se käyttää kolmea nyt käytössä olevan ja luotettavaksi havaitun Falcon 9 -raketin ensimmäistä vaihetta, joten on todennäköistä, että jättiraketti toimii. Mikään ei kuitenkaan ole varmaa, ennen kuin raketti oikeasti lentää.

Falcon 9 Heavy on suuri imagotappio NASAlle, joka avaruussukkulan eläkkeelle lähettämisen jälkeen on kehittänyt uutta suurta kantorakettia, joka tunnetaan nyt nimellä SLS, eli Space Launch System. Se on käytännössä avaruussukkuloiden ja ammoisten Apollo-lennoilla käytettyjen Saturn 5 -kantorakettien tekniikan uusi tuleminen, ja siten jo syntyjään vanhanaikainen. 

Falcon 9 sen sijaan on uutta suunnittelua, ja sen raskas versio on hyvin suoraviivainen ja edullinen jatkokehitelmä.