Vielä 1800-luvun lopulla monien mielestä Marsissa oli ilman muuta älyllistä elämää. Planeetan pinnalla oli havaittu kanavaverkosto, jonka sikäläinen sivilisaatio oli rakentanut johtaakseen napajäätiköiden sulamisvesiä päiväntasaajan vehreille viljelyksille.

Kanavia ensimmäisenä kartoittanut italialainen Giovanni Schiaparelli ei pitänyt suoria viivoja keinotekoisina rakennelmina, mutta yhdysvaltalainen liikemies ja miljonääri Percival Lowell oli asiasta varma. Hänen kirjoittamansa kirjat iskostivat ihmisten mieliin kuvan kosmisten serkkujemme asuttamasta maailmasta. 

Ajan henkeä luonnehtii hyvin Pierre Guzman -palkinto, jonka vuonna 1891 kuollut ranskalaisrouva Clara Guzman testamentissaan määräsi perustettavaksi edesmenneen poikansa muistoksi.

100 000 frangin palkintosumman saisi "minkä tahansa maan kansalainen, joka seuraavien kymmenen vuoden kuluessa keksii keinon viestiä tähden (planeetan tai muun) kanssa". 

Säännöissä oli kuitenkin pykälä, jonka mukaan viestintää marsilaisten kanssa ei hyväksytä, koska se olisi liian helppoa. Palkinto on edelleen kuittaamatta, eikä yhteydenpito marsilaisten kanssakaan ole osoittautunut kovin helpoksi.

Mars-viestintää on kuitenkin suunniteltu monin tavoin. Esimerkiksi suomalainen matemaatikko Edvard Engelbert Neovius ehdotti jo vuonna 1875, että Andien vuoristoon rakennettaisiin suunnaton lamppujärjestelmä, jolla voitaisiin lähettää viestejä naapuriplaneetalle.

Vuosisadan lopulla amerikanserbi Nikola Tesla puolestaan yritti käyttää viestintään uutta radiotekniikkaa ja vuonna 1899 hän väitti vastaanottaneensa viestejä Marsista. 

1900-luvullakin Marsissa on nähty yksittäisiä kirkkaita välähdyksiä, joita innokkaimmat ovat pitäneet sikäläisen sivilisaation lähettäminä signaaleina. Ne ovat kuitenkin olleet auringonvalon heijastuksia Marsin pinnalla tai kaasukehän pilvissä olevistä jääkiteistä.

1800-luvun lopulla Marsin kanavateoreetikot saivat puolelleen serbialaisen Spiridion Gopčevićin, jonka tuki ei välttämättä ollut asialle eduksi. Gopcevic tituleerasi itseään "tohtori, professori Leo Brenneriksi", missä oli valhetta niin paljon kuin neljään sanaan on ylipäätään mahdollista saada sopimaan.

"Brenner" oli perustanut Adrianmeressä sijaitsevalle Lussinpiccolon eli nykyiselle Losinjin saarelle vaimonsa nimeä kantavan (ja hänen rahoillaan rakennetun) Manoran observatorion, jossa tekotohtori keskittyi planeettatutkimukseen.

"Brennerin" havaintoraportit olivat vähintäänkin korkealentoisia. Esimerkiksi vuosina 1896–97 tekemiensä havaintojen mukaan hän oli pystynyt erottamaan Marsin pinnalta paitsi kaikki Schiaparellin ja Lowellin löytämät kymmenet kanavat, myös 68 uutta, ennestään tuntematonta kanavaa, 12 merta ja jopa neljä siltaa.

Kun arvostetut tiedelehdet eivät enää suostuneet julkaisemaan "Brennerin" häkellyttäviä havaintokertomuksia, hän perusti oman Astronomische Rundschau -nimisen lehden ja jatkoi sen julkaisemista vuoteen 1909 saakka. 

Usein huomattava osa lehden sisällöstä oli omistettu muiden tähtitieteilijöiden parjaamiselle ja "Brennerin" omia ansioita listaavien kollegojen (toisinaan väärennettyjen) kirjeiden siteeraamiselle.

Julkaisunsa viimeisessä numerossa "Leo Brenner" paljasti todellisen henkilöllisyytensä – väittäen kuitenkin itseään totuudenvastaisesti kreiviksi – ja ilmoitti juhlallisesti jättävänsä tähtitieteellisen tutkimuksen tykkänään. Siinä suhteessa tieteen maailma tuskin menetti paljoakaan.

Päivän kuvassa SpaceX:n Red Dragoniksi nimetty alus syöksyy alaspäin Marsin ohuessa kaasukehässä kohti punaisen planeetan pintaa. Kun näin tapahtuu – kenties jo kahden vuoden kuluttua – kyseessä on monessa mielessä historiallinen tapaus.

Ensinnäkin Red Dragon olisi ensimmäinen ihmisten kuljettamiseen sopiva alus, vaikkakin tällä ensimmäisellä lennollaan se toimisi täysin automaattisesti ja pitäisi sisällään vain tutkimuslaitteita. 

Toiseksi kyseessä olisi ensimmäinen kerta, kun kaupallinen yhtiö laskeutuu toiselle planeetalle, tai ylipäänsä lentää Maan kiertorataa kauemmaksi.

Siinä missä ensimmäinen kohta on vain tekninen haaste, on toisessa kyse paljon suuremmasta: vuonna 1969 solmittu kansainvälinen sopimus toiminnasta avaruudessa, niin sanottu Ulkoavaruuden sopimus määrittää sitä miten valtiot tutkivat ja käyttävät ulkoavaruutta, siis maapallon lähitienoita kauempana olevaa avaruutta ja siihen kuuluvia taivaankappaleita.

Sopimuksen mukaan maata kiertävälle radalle tai Kuuhun tai mihinkään muualle ulkoavaruudessa ei saa laittaa mitään joukkotuhoaseita. Sen mukaan ulkoavaruus ei myöskään kuulu millekään maalle, vaan on ihmiskunnan yhteistä omaisuutta ja jota kuka tahansa saa käyttää ja tutkia. Kukaan ei siksi voi vaatia omistusoikeutta Kuuhun, Marsiin tai mihinkään muuhunkaan taivaankappaleeseen.

Samoin sopimus rajaa avaruustoiminnan valtioiden tekemäksi toiminnaksi, ja siten esimerkiksi jokainen satelliitin lähettävä maa joutuu virallisesti anomaan luvan omalta maaltaan. Space X:n tapauksessa sen tekemät laukaisut vaativat aina sikäläisen ilmailuviranomaisen (FAA) hyväksynnän.

Siinä missä "tavallisten" satelliittien laukaisuluvat ovat nykyisin rutiiniasia, ei lento toiselle planeetalle ole. Ulkoavaruuden sopimus kun koskee myös planeettojen tutkimusta ja mahdollista asuttamista.

Sopimuksen kuudennessa pykälässä todetaan myös, että "ei-valtiollisten toimijoiden lennot avaruudessa, Kuu ja muut taivaankappaleet mukaan luettuna, vaativat hyväksynnän ja jatkuvan valvonnan kyseiseltä sopimukseen osallistuvalta maalta".

NASAn lisäksi SpaceX on siis parhaillaan tekemisissä myös muiden viranomaisten kanssa lennon laillisuuden turvaamisessa, ja kuten tiedetään, eivät asiat ole juridiikan puolella lainkaan niin selviä ja suoraviivaisia kuin tieteen tai tekniikan puolella. 

Todennäköisesti – ja toivottavasti – kaupallisten toimijoiden lennoista toisille planeetoille tulee aikanaan yhtä arkisia kuin satelliittilaukaisuista, mutta juuri nyt ollaan luomassa pohjaa tälle interplanetaariselle tulevaisuuden avaruustoiminnalle.

Tänään lauantaina kannattaa siis miettiä näitä avaruuslentojen kulisseissa puuhaavia taustavaikuttajia, joita ilman eivät raketit lentäisi minnekään.

Syy on hyvin yksinkertainen: Maa ja Mars kiertävät Aurinkoa kumpikin hieman soikeilla radoilla, Maa vähemmän soikealla ja Mars enemmän soikealla, ja aika ajoin molemmat planeetat ovat samalla puolella Aurinkoa ja sattuvat olemaan radoillaan hyvin lähellä toisiaan. 

Näin tapahtuu keskimäärin kahden vuoden ja kahden kuukauden (keskimäärin 780 vuorokautta) välein, mutta ratojen soikeuksista johtuen välillä etäisyys on hieman suurempi ja toisinaan matkaa planeettojen välillä on vähemmän. Ja nyt etäisyys on varsin pieni.

Tarkalleen ottaen Maa ja Mars ovat lähimmillään toisiaan tiistaina 31. toukokuuta kello 01.30 Suomen aikaa. Silloin välimatka on tarkalleen 0,5032 tähtitieteellistä yksikköä (Maan ja Auringon välistä keskimääräistä etäisyyttä), eli 75,3 miljoonaa kilometriä.

Taivaalle katsottuna Mars on oppositiossa – siis täsmälleen vastakkaisella puolella taivasta kuin Aurinko – jo aiemmin, 22. toukokuuta. Mars on silloin Skorpionin tähdistössä, mutta liikkuu yö yötä kohti Vaa'an tähdistöä, mihin se siirtyy 28.5. Valitettavasti Mars nousee varsin valoisalla yötaivaalla vain noin 8° korkeudelle Etelä-Suomessa ja pohjoisessa vieläkin vähemmän. Se ei siis näy kätevästi heti iltatuntien aikaan, mutta keskiyön aikaan on selvästi kirkas, punainen planeetta eteläisellä taivaalla.

Marsin sijainnin taivaalla voi katsoa kätevästi mm. Ursan tähtikartasta. Jos punaista planeettaa katsoisi kaukoputkella, sen Maahan näkyvän puolen voi selvittää kätevästi Astronomy Now -lehden laskurilla.

"Tuorein rakettimme sai maksimivauriot (hyvin) suuresta paluunopeudesta johtuen", twiittasi Musk ja viittasi siihen, että vaihe aloitti paluunsa aiemmin laskeutuneita rakettivaiheita korkeammalta ja suuremmasta nopeudesta.

"Se tulee auttamaan testikappaleena varmistamaan sen, että muut pystytään käyttämään uudelleen".

Rakettivaiheen vauriot olivat selviä jo SpaceX-yhtiön aiemmin julkaisemassa videossa, missä vaihetta tuotiin takaisin halliin Cape Canaveralissa. Se oli kärventynyt pinnaltaan suurilta osin mustaksi ja varsin rajun maahanpaluun aiheuttamia vaurioita oli nähtävissä muutenkin.

Kyseinen vaihe lennätti japanilaisen JCSAT-14 -tietoliikennesatelliitin kohti geostationaarista kiertorataa toukokuun 6. päivänä.

Ennen lentoa yhtiö ja Musk olivat vain lievästi toiveikkaita siitä, että vaihe saataisiin ylipäänsä takaisin. Se laskeutui kuitenkin onnistuneesti vain hieman yli metrin päähän tavoitepaikasta ja saapui meren päällä sitä odottaneen proomun kyydissä Floridan rannikolle viime perjantaina.

Kaksi ensimmäistä onnistuneesti laskeutunutta ensimmäistä vaihetta aloittivat matkansa takaisin alas huomattavasti mukavammasta tilanteesta, matalammalta ja hitaammasta nopeudesta.

Kaikki kolme palannutta rakettivaihetta ovat tällä hetkellä yhtiön hangaarissa Cape Canaveralin avaruuslentokeskuksessa.

Päivitys 25.5.2016:
Musk tarkensi myöhemmin, että rakettivaihe voitaisiin käyttää uudelleen, mutta se ei ole kannattavaa ja vaiheen käyttäminen testikappaleena auttaa parantamaan maahanpaluita vastaisuudessa.

Vaikka kyse on arviosta, joka perustuu hyvin pieneen otokseen kaikista Linnunradan tähdistä, Geoff Marcyn johtama tutkijaryhmä pitää sitä luotettavana.

Kotigalaksissamme on noin 200 miljardia tähteä, joista noin viidennes muistuttaa keskeisissä suhteissa Aurinkoa. Keplerin havaintojen perusteella noin 22 prosentilla näistä tähdistä on maankaltaisia planeettoja sopivalla etäisyydellä. 

Tästä saadaan yksinkertaisella laskutoimituksella elämän kannalta suotuisten planeettojen lukumääräksi 8,8 miljardia.

Tällaisia "elämänkeitaita" on todennäköisesti paljon enemmänkin, sillä myös muiden kuin auringonkaltaisten tähtien ympärillä voi olla olosuhteiltaan leppoisia planeettoja.

Aikaisemman tutkimuksen mukaan punaisista kääpiötähdistä, jotka ovat auringonkaltaisia tähtiä monilukuisempia, noin 15 prosentilla on sopivalla etäisyydellä kiertäviä maankaltaisia planeettoja.

Jos ne otetaan lukuun, kasvaa elämälle suotuisten planeettojen määrä Linnunradassa kymmeniin miljardeihin. Puhumattakaan siitä, että nyt pohditaan meidän tuntemamme kaltaisen elämän elinolosuhteita.

Toistaiseksi tunnemme elämää vain täällä maapallolla, joten on mahdoton arvioida, millä todennäköisyydellä näillä miljardeilla elinkelpoisilla planeetoilla todella on elämää - ja millaista se on. 

Jotain osviittaa antaa syvä hiljaisuus, joka kosmoksessa tuntuu vallitsevan. Ainakaan teknisesti pitkälle kehittyneitä, tähtienväliseen viestintään kykeneviä sivilisaatioita ei ole vilisemällä. 

Tutkimus on julkaistu Proceedings of the National Academy of Sciences -tiedelehdessä.

Kuva: IAU/L. Calçada

Kehitteillä olevan fotoniikan avulla olisi ainakin periaatteessa mahdollista havaita kosmisten serkkujemme viestit vaikka maailmankaikkeuden toiselta laidalta – mutta radioaaltojen sijasta valomerkkeinä.

"Jos omassa galaksissamme olisi toinen sivilisaatio, joka olisi teknisesti vähintään yhtä kehittynyt kuin omamme, voisimme havaita sen hyvin vaatimattomalla tekniikalla", lupailee Lubin.

Kalifornian yliopistossa Santa Barbarassa kehitetään "suunnatun energian" tekniikkaa, jolla voisimme lähettää viestejä mihin tahansa maailmankaikkeuden kolkkaan. Ajatustenvaihto olisi toki yhtä hidasta kuin kaikilla muillakin menetelmillä: niin radiosäteily kuin valokin etenee vain valovuoden yhdessä vuodessa.

Jos jollakin muulla sivilisaatiolla on käytössään vastaavaa tekniikkaa, kysymys "missä kaikki ovat?" käy entistä arvoituksellisemmaksi.

"Ehkä he eivät halua tulla nähdyiksi tai he eivät lähetä lainkaan viestejä, joita pystyisimme vastaanottamaan. Tai ehkä muita ei ole ollenkaan olemassa", Lubin listaa.  

Lubinilla on näppinsä muissakin suunnatun energian projekteissa. Hän on neuvonantajana Juri Milnerin ja Stephen Hawkingin Breakthrough Starshot -projektissa, jossa hahmoteltu tähtienvälinen luotain perustuu Lubinin kehittelemään tekniikkaan.

Suunnatun energian avulla olisi mahdollista lähettää viestejä tarkoin valikoituihin kohteisiin laaja-alaisen kosmisen kailotuksen sijasta. Ja sama pätee mahdollisten viestien kuunteluun. Lubin ehdottaakin etsintäohjelmaa, jossa tarkkailtaisiin sataa miljardia planeettaa mahdollisten valomerkkien varalta.  

Avaruuden elämän etsinnän kannalta on ongelmallista, että vaikka mitään ei havaittaisi, elämää saattaa silti esiintyä. "Ehkä olemme yksin teknisen kehityksemme kanssa. Muualla saattaa olla pelkkiä bakteereja tai viruksia", Lubin pohtii.

"Jos tietää mitä on tekemässä, voi kuitenkin periaatteessa käynnistää SETI-projektin omalla takapihallaan napsimalla kuvia yötaivaasta halvalla kameralla."

Tutkimuksesta kerrottiin Kalifornian yliopiston (Santa Barbara) uutissivuilla ja se on julkaistu REACH – Reviews in Human Space Exploration -tiedelehdessä.

Kuva: ESO/Y. Beletsky

Heurekassa pääsee keskustelemaan "sisunautti" Kopran kanssa videoyhteyden kautta, sillä hän kiertää paraikaa maapalloa kansainvälisellä avaruusasemalla. Hän on asemalla kuuden kuukauden lennolla ja toimii juuri nyt kuusihenkisen miehistön komentajana.

"Idea tapahtuman järjestämiseen tuli Tim Kopralta itseltään", kertoo Heurekan elämysjohtaja Mikko Myllykoski.

Kopra vieraili Heurekassa vuonna 2010, ja toivoi saavansa uudelleen nyt yhteyden suomalaisiin tieteen ystäviin suoraan avaruudesta.

NASAn aikataulun vuoksi tapahtuma järjestään illalla. Heurekan ovet avautuvat kello 20, ja kävijät voivat virittäytyä tunnelmaan tiedekeskuksen näyttelyissä ja planetaariossa. Suomalaisia avaruusasiantuntijoita haastatellaan kello 21.45 alkaen, ja Kopran kanssa keskustellaan noin 22.30.

Mukana on myös Tiedetuubin Jari Mäkinen.

Yhteys avaruuteen otetaan NASAn Houstonissa sijaitsevan lennonjohdon kautta, ja sieltä välitetään linkki Heurekaan. 

Mitä sinä haluaisit kysyä sisunautilta? 

Tim Kopralle voi lähettää kysymyksiä etukäteen osoitteeseen kysymykset@heureka.fi.

Niitä voi myös esittää paikan päällä Heurekassa, ja niihin vastaillaan niin kauan kuin aikaa riittää. Paikalla on myös alan suomalaisia asiantuntijoita, jotka voivat tulkata ja vastailla myös kysymyksiin.

Timothy Kopraa on kutsuttu sisunautiksi hänen suomalaisten sukujuurtensa vuoksi. Hänen isoisänsä oli kotoisin Karjalan Valkjärveltä ja muutti Yhdysvaltoihin vuonna 1910. Timothy Kopran isä puhui vielä sujuvaa suomea, mutta hän itse osaa vain muutaman sanan.

Hän on ollut avaruudessa aiemminkin, ja tällä kertaa hänellä on mukanaan erityisesine: Jean Sibelius -juhlaraha, jonka hän sai tasavallan presidentti Sauli Niinistöltä. Kopra twiittasi hiljattain avaruudesta otetun kuvan Suomesta.

Kysy Kopralta – sisunautti vastaa –tapahtuma järjestetään perjantaina 27.5. kello 20.00–23.30. Aikuisten lippu tilaisuuteen maksaa 10 euroa ja alle 18-vuotiailta 5 euroa. Lipun tilaisuuteen voi ostaa ennakkoon täältä tai kello 20.00 alkaen ovelta, jos paikkoja on vielä jäljellä.

Tulijat pääsevät myös tutustumaan Heurekan näyttelyihin. Ulkopuisto Galilei on suljettu. Vapaaliput ja muut erityisliput eivät oikeuta tämän tapahtuman sisäänpääsyyn. Keskustelua pääsee seuraamaan Heurekan auditorioon, planetaarioon tai aulaan.

*

Otsikkokuvassa Kopra tekee silmämittauksia avaruusasemalla; näköön liittyvät tutkimukset ovat tärkeitä, kun seurataan ihmisen sopeutumista painottomuuteen sekä avaruuden olosuhteisiin.

Teksti perustuu Heurekan tiedotteeseen.

Kuvan on ottanut parhaillaan avaruusasemalla oleva Euroopan avaruusjärjestön astronautti Tim Peake, joka viiden asemalla olevan kollegansa kanssa viettää paljon aikaa avaruusaseman niin sanotussa kupolissa – seitsemällä suurella ikkunalla varustetussa havaintoasemassa, mistä näkee mainiosti ympäriinsä. Paikka on tehty paitsi maapallon ja avaruuden maisemien ihailuun, niin myös saapuvien avaruusalusten tarkkailuun sekä avaruuskävelyiden avustamiseen.

Huhtikuun lopulla kuvia ottaessaan Tim äkkäsi yhdessä ikkunoista pienen tuhrun, joka paljastui nopeasti mikrometeoroidin törmäysjäljeksi. Suurennettuna se näyttää omituiselta galaksilta, mutta myös hieman samanlaiselta kuin nastan iskujälki tuulilasissa. Nastan sijaan avaruusasemaan törmännyt pikku hitunen oli kenties jostain ammoisesta komeetasta irronnut hiekkarannan hiekanjyvää pienempi murunen.

Mitään vaaraa näin pienten hitusten törmäyksistä ei ole. Kupolin jokaisessa ikkunassa on monta kerrosta, ja ne on tehty kestämään suuremmatkin iskut. Avaruusaseman moduulien ulkopinnat on suojattu erityisin kilvin, jotka kestävät kookkaampienkin murusten törmäykset. Lisäksi kilvet ja uloimmat ikkunat ovat vaihdettavia, joten jos niissä havaitaan suurempia vaurioita, ne voidaan korvata uusilla. 

Arvioiden mukaan avaruusasema on saanut tähän mennessä noin 100 000 tällaista pientä kraatteria!

Myös pienemmät satelliitit on tehty kestämään tällaiset pienet törmäykset.

On tosin mahdollista, että hieman pienempi kappale joskus osuu avaruusasemassa tai muussa avaruusaluksessa juuri tärkeään kohtaan, missä ei ole sen suurempaa suojausta. Silloin se saattaa saada aikaan harmia, kenties jopa toimintahäiriön. Ja luonnollisesti avaruudessa on myös kappaleita, jotka ovat kookkaampia – onneksi ne ovat kuitenkin hyvin harvinaisia.

Suurin haitta näistä mikrometeoroideista on aurinkopaneeleille, sillä pikku iskut vähentävät niiden tehoa.

Kenties paras laite mikrometeoroidien törmäysten tutkimiseen on ollut Hubblen avaruusteleskooppi. Tarkemmin ajateltuna tämä ei ole mikään yllätys: se on ollut avaruudessa jo kun astronautit ovat käyneet huoltamassa sitä useampaan kertaan, on sitä tutkittu sekä sen iskunkestävä metallipinta on kuvattu  joka kerta hyvin tarkasti. Lisäksi sen aurinkopaneelit on vaihdettu ja käytetyt tuotiin takaisin Maahan. 

Alla on tarkka kuva Hubblen pinnasta ja siihen merkittynä kaikki pikku iskupaikat. Neljännesvuosisadan aikana iskuja on tullut aika paljon!

"Pikkuleijonaksi" ristityn AGC 198691 -galaksin tähdissä vetyä ja heliumia raskaampien alkuaineiden eli "metallien" osuus on alhaisempi kuin missään muussa tunnetussa tähtien muodostamassa ryppäässä.

"Metalliköyhimmän galaksin löytyminen on jännittävää, sillä sen avulla on kenties mahdollista testata alkuräjähdystä koskevia teorioita", toteaa tutkimukseen osallistunut John Salzer. "Maailmankaikkeuden syntyolosuhteiden tutkimiseen on käytettävissä vain harvoja keinoja, mutta metallipitoisuudeltaan alhaiset galaksit kuuluvat lupaavimpiin kohteisiin."

Nykyinen alkuräjähdysmalli antaa selkeitä ennusteita vedyn ja heliumin määristä, ja näiden alkuaineiden suhteelliset osuudet metalliköyhissä galakseissa kertovat suoraan aikojen alussa vallinneista olosuhteista.

Yleensä metalliköyhiä galakseja löytyy vain hyvin kaukaa, koska läheisemmissä galakseissa tähtien kehitys on ehtinyt muuttaa huomattavasti alkuainekoostumusta. Pikkuleijona kuuluu kuitenkin "paikalliseen maailmankaikkeuteen", joka ulottuu noin miljardin valovuoden etäisyydelle Linnunradasta.

Alhainen metallipitoisuus kertoo tässä tapauksessa vähäisestä "kosmisesta kierrätyksestä": galaksissa on aikojen kuluessa muodostunut uusia tähtiä vain harvakseltaan, joten vetyä ja heliumia raskaampia alkuaineita on ehtinyt syntyä vain hyvin vähän.  

Tutkimuksessa käytettiin Kitt Peakin observatorion nelimetristä Mayall-teleskooppia ja Mount Hopkinsilla sijaitsevaa MMT-teleskooppia, jossa on 6,5 metrin läpimittainen peili. Kaukoputkilla mitattiin galaksin spektri, jonka avulla pystyttiin määrittämään eri alkuaineiden runsaudet. 

"Kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa, mutta spektri kertoo enemmän kuin tuhat kuvaa", luonnehtii Salzer. 

Pikkuleijona on todella hyvin pieni galaksi. Sen läpimitta on ainoastaan tuhat valovuotta ja siihen kuuluu vain joitakin miljoonia tähtiä. Galaksi on väriltään selvästi sininen, sillä siinä on suhteellisesti ottaen runsaasti vastikään syntyneitä, kuumia tähtiä. Ne ovat kuitenkin hyvin himmeitä, mikä on ollut alhaisen metallipitoisuuden ohella yllätys tutkijoille.

Tutkimuksesta kerrottiin Indianan yliopiston uutissivuilla ja se on julkaistu Astrophysical Journal -tiedelehdessä (maksullinen).

Kuva: NASA/A. Hirschauer & J. Salzer, Indiana University/J. Cannon, Macalester College/K. McQuinn, University of Texas

Peilin lasiaihio valettiin jo vuonna 1934, mutta projekti oli monin tavoin epäonninen. Mammuttiteleskoopista piti tulla rakenteeltaan Ritchey-Chrétien, mutta hanketta vetänyt tähtitieteilijä George Ellery Hale suututti teleskooppia suunnitelleen George Willis Ritcheyn, joka lähti projektista ovet paukkuen.

Itse observatoriota, valtaisaa yli 40 metrin läpimittaista kupolia alettiin rakentaa vuonna 1936 Palomar-vuoren huipulle, mutta sota keskeytti sekä rakennustyöt että peilin hionnan.

Sodan jälkeen töitä jatkettiin ja valmis peili kuljetettiin observatorioon asennusta varten vuonna 1947. Kesti kuitenkin vielä kaksi vuotta ennen kuin jättiteleskooppi saatiin valmiiksi ja tutkimuskäyttöön se otettiin vuonna 1950.

Hale-teleskooppi piti hallussaan maailman suurimman kaukoputken titteliä vuoteen 1976, jolloin valmistui silloisen Neuvostoliiton kuusimetrinen BTA-teleskooppi. Sen optinen laatu osoittautui kuitenkin kehnoksi ja sijainti havaintokelien kannalta huonoksi.

Tällä hetkellä maailman suurin teleskooppi on La Palman saarella sijaitseva Gran Telescopio Canarias, jossa on 10,4 metrin läpimittainen peili. Se ei kuitenkaan ole yhtenäinen lasikappale, vaan rakentuu paloista.

Parhaillaan on rakenteilla Euroopan eteläisen observatorion E-ELT (European Extremely Large Telescope), jonka mosaiikkipeilin läpimitaksi tulee 39 metriä. Se valmistuu vuonna 2024.

Kuva: Caltech