Kartan on piirtänyt Washingtonin yliopistossa hyttysten aivoja tutkiva tohtoriopiskelija Eleanor Lutz, joka pitää varsin jännittävää infografiikkablogia nimeltä tabletopwhale.com. Kartta on napattu myös sieltä, ja sivulla on myös muita hyvin jännittäviä piirroksia.

Vain osaa Marsin pinnasta esittävä kartta sinällään on varsin suoraviivainen, eikä kaipaa suuremmin selittelyitä. Pohjana Lutzilla on ollut koko joukko tuoreita topografisia Mars-karttoja, joiden perusteella hän piirsi käsin kartan vanhaan tyyliin.

Mukana on kuitenkin hieman muutakin: Lutz on lisännyt Marsin pinnalla olevien paikkanimien kohdalle hieman niiden historiaa. Lisäksi hän on laittanut paikoilleen Marsiin laskeutuneita aluksia. 

Tätä tutkiessa voisi vierähtää vaikka koko tämä sunnuntaipäivä!

(Kartan saa näkyviin hieman suurempana sitä klikkaamalla.)

E-ELT, eli koko nimeltään European Extremely Large Telescope valmistuu näillä näkymin vuonna 2024 ja sen tekeminen on jo hyvässä vauhdissa. Sen rakennuspaikkaa Chilessä Atacaman autiomaassa Cerro Armazones -vuorella ollaan valmistelemassa jo varsinaisen suojarakennuksen tekemiseen, ja itse teleskoopin osien valmistaminenkin on jo alkanut – tosin tosin  esimerkiksi tuhansien peilien tekeminen pääsee kunnolla vauhtiin vasta lähivuosina.

Jättiläisen pääpeilin halkaisija on reilut 39 metriä, ja teleskooppi varustetaan niin äreällä adaptiivisella, aktiivisella optiikalla, että sen kuvan laatu on sama kuin teleskooppi olisi ilmakehän ulkopuolella avaruudessa. 

Kun tähän lisätään vielä superkuivan Atacaman ylänköautiomaan normaalistikin erittäin hyvät havainto-olosuhteet, on E-ELT:stä tulossa niin huiman hyvä havaintolaite, että superlatiivit loppuvat kesken. Tosin suunnitteilla oli vieläkin jättiläismäisempi jättiläinen: alkuperäisen suunnitelman mukaan peili olisi ollut halkaisijaltaan satametrinen, mutta ihan siihen ei raha riittänyt.

Kenties se tehdään sitten seuraavaksi – ellei sitä rakenneta jo vaikkapa Kuun "pimeälle" puolelle...

Suomessa hankkeessa on mukana myös useita yhtiöitä ja tutkimuslaitoksia, ja ESO-yhteistyötä maassamme koohdinoi Turun luona Tuorlan observatoriossa sijaitseva Suomen ESO-keskus. (Kenties tästä syystä E-ELT:n mittakaavaa havainnollisrtavan kuvan vertailukohdaksi otettiin juuri Turun tuomiokirkko.)

Kuva: ESO

Havainnot COSMOS J100054 -galaksista tehtiin Karl G. Jansky -radioteleskoopilla eli VLA:lla (Very Large Array). Jokin aika sitten mittavasti uudistetulla teleskoopilla voidaan tehdä havaintoja, jotka eivät aiemmin olleet mahdollisia.

"Havainnon myötä pystymme hahmottamaan, miten galaksit keräävät kaasua, muodostavat siitä tähtiä, ja menettävät sitä kehityksensä myötä", toteaa Ximena Fernandez Rutgersin yliopistosta. 

Hubble-avaruusteleskoopilla otettuun näkyvän valon kuvaan on yhdistetty radiohavaintojen perusteella määritetty atomaarisen vedyn jakauma (oranssinpunainen alue).

Galaksien kehitys on kuitenkin hyvin hidasta, joten sen tutkimiseksi on tarkasteltava eri-ikäisiä galakseja, jotka ovat kehityksensä eri vaiheissa. "Kun katsomme kauemmas, katsomme myös kauemmas ajassa taaksepäin, joten uusien havaintojen avulla saamme uutta tietoa galaksien kehityksestä", Fernandez lisää.

Samasta galaksista tehtiin havaintoja myös LMT-teleskoopilla (Large Millimetre Telescope) ja niiden perusteella siinä on hiilimonoksidia. Havainto on tärkeä, sillä tähtien synnyn kannalta molekyylimuodossa olevan kaasun esiintyminen on keskeistä.

COSMOS J100054 on havaintojen mukaan massiivinen sauvaspiraaligalaksi, joka on mahdollisesti vuorovaikutuksessa pienemmän naapurigalaksinsa kanssa. Radiohavaintojen perusteella siinä on vetyä lähes 100 miljardin Auringon massan verran. 

Tutkijat arvioivat, että galaksissa syntyy hieman alle sata tähteä vuodessa. Linnunradassa syntytahti on huomattavasti pienempi, vain noin kolme tähteä vuodessa.

"Pystyimme ensimmäisen kerran tekemään havaintoja sekä atomaarisen vedyn että hiilimonoksidin säteilystä näin kaukaisesta maailmankaikkeudesta", Hansung Gim Massachusettsin yliopistosta kertoo. "Nyt kun se on mahdollista, pystymme vähitellen täyttämään eri-ikäisten galaksien ominaisuuksia koskevan tietämyksemme aukkoja."

Tutkimuksesta kerrottiin NRAO:n uutissivuilla ja se julkaistaan Astrophysical Journal Letters -tiedelehdessä.

Kuva: Fernandez et al./Bill Saxton/NRAO/AUI/NSF/Koekemoer et al./Massey et al./NASA

Huolimatta median hehkutuksesta planeettaa ei ollut tuolloin löydetty eikä sitä ole löydetty vieläkään. Lundin yliopistossa on kuitenkin laadittu tietokonesimulaatio, jonka mukaan Planeetta 9 – sikäli kuin se on olemassa – saattaa olla Auringon kaappaama eksoplaneetta.

"On vähän ironista, että samaan aikaan kun tähtitieteilijät löytävät eksoplaneettoja satojen valovuosien etäisyydellä sijaitsevista järjestelmistä, yksi saattaa piileskellä omalla takapihallamme", toteaa Alexander Mustill Lundin yliopistosta.

Rikoksena kidnappaus on jo vanhentunut, sillä se olisi tapahtunut pian Auringon syntymän jälkeen, noin 4,5 miljardia vuotta sitten. 

Auringon lähimmätkin naapuritähdet ovat nykyisin niin kaukana, että kaappaus ei enää onnistuisi. Aurinko on kuitenkin muinoin syntynyt osana tähtijoukkoa ja sen nuoruudessa tähtiä oli näillä nurkilla paljon tiheämmässä. Silloin planeetat saattoivat siirtyä helpommin tähdeltä toiselle.

Alkuperäisen tähden muut planeetat ovat voineet vaikuttaa Planeetta 9:n rataan siten, että se ajautui hyvin kauas omasta tähdestään. Silloin Aurinko on voinut siepata planeetan kiertämään itseään.

"Kun Aurinko myöhemmin karkasi tähtijoukosta, jossa se oli syntynyt, Planeetta 9 jäi sitä kiertävälle radalle", arvioi Mustill.

Kaappausskenaario on yhtä lailla mallinnus kuin koko Planeetta 9:n olemassaolo: mikään ei ole varmaa. Jos simulaatio vastaa todellisuutta, Aurinkokunnan historian ja erityisesti varhaisvaiheiden tuntemus kasvaa kertaheitolla huimasti. Samalla saataisiin tietoa muista planeettakunnista ja niiden kehityksestä.

"Se olisi käytännössä ainoa eksoplaneetta, jota voisimme tutkia luotaimen avulla", Mustill sanoo.

Simulaatiosta kerrottiin Lundin yliopiston tiedotteessa ja tutkimus on julkaistu Royal Astronomical Societyn Monthly Notices -tiedelehden Letters-osiossa (maksullinen).

Kuva: Caltech/R. Hurt (IPAC)

Planeetoista ylivoimaisesti suurin eli Jupiter ei ole mikään vähäinen tekijä kotikulmiemme kiertoliikkeissä, mutta silti senkin vetovoimavaikutus jää vähäiseksi Aurinkoon verrattuna.

Juno-luotain laukaistiin elokuussa 2011 kohti Jupiteria ja vasta nyt – tarkkaan ottaen neljä päivää sitten – jättiläisplaneetan vetovoima alkoi vaikuttaa aluksen kulkuun enemmän kuin Auringon gravitaatio.

Perillä Juno on jo reilun kuukauden kuluttua. 4. heinäkuuta luotain sytyttää päämoottorinsa 35 minuutiksi, mikä vähentää sen nopeutta 542 metriä sekunnissa eli noin 2 000 kilometriä tunnissa.

Juno asettuu Jupiteria napojen kautta kiertävälle radalle, jolla se tutkii planeetan kaasukehää, magneettikenttää ja revontulia sekä sisäosien rakennetta ja syntyä. 

Kunkin noin tunnin kestävän kierroksen aikana luotain kulkee lähimmillään 5 000 kilometrin korkeudella pyörteilevien pilvikerrosten yläosista.

Luotaimen nimi tulee antiikin mytologiasta. Ylijumala Jupiter verhoutui pilviin peitelläkseen kyseenalaisia touhujaan, mutta hänen vaimonsa Juno näki pilvien läpi ja sai selville Jupiterin todellisen luonteen. Samaan pyrkii myös kohdakkoin perille pääsevä planeettaluotain.

Kuva: NASA/JPL-Caltech

Rosetta jatkaa edelleen tutkimuksiaan komeetan ympärillä ja vaikka uutisia siitä tippuu nykyisin vähemmän, on luotain täydessä työn touhussa. Itse asiassa se on tehnyt viime aikoina erittäin tiiviisti Chury-komeetan pinnan kartoitusta, sillä kun Churyn aktiivisuus on hiipunut sen etääntyessä jo radallaan Auringosta, on lennonjohto uskaltanut lentää luotaimella hyvin lähelle.

Näin oli myös viime lauantaina illalla, kun Rosetta teki lähiohituksen vain noin viiden kilometrin korkeudelta komeetastaan. Silloin se meni yllättäen varotilaan ja pysyi siinä huolestuttavat 24 tuntia. Lennon aikana ei ole ollut montaakaan yhtä hektistä ja lennonjohdon kannalta huolestuttavaa hetkeä.

Nähtävästi syy ei kuitenkaan ollut mikään yllätys: luotaimen niin sanotut tähtietsimet lukittuivat "väärään" tähteen, joka oli todennäköisesti komeetasta irronnut pieni kappale, joka loisti kirkkaana kohteena tähtietsimessä.

Tähtietsin kuvaa ympärillä olevaa avaruutta ja paikantaa siitä tähtiä, joiden perusteella luotaimen navigointilaitteet säätävät sen asentoa ja lentorataa. Kun luotain havaitsee tähtietsimensä antavan selvästi virheellistä tietoa – kuten nyt – asettuu luotain varotilaan ja jää odottamaan apua Maasta lennonjohdolta – kuten nyt kävikin.

Näin on tapahtunut muutamia kertoja aikaisemminkin, mutta tällä kerralla jostain syystä tähtietsimet jäivät junnaamaan varotilaan ja niiden toimintakuntoon saattaminen vaati lisätoimia lennonjohdossa. Niinpä viikonloppu oli varsin erikoinen Rosetta-lennonjohtajille, jotka eivät ole aikaisemmin kokeneen luotaimensa kanssa vastaavaa. 

Luonnollisesti tieteelliset havainnot keskeytyivät samalla, ja nyt kun luotain on saatu jälleen täysin hallintaan, käynnistetään kameroita ja mittalaitteita uudelleen. Muutaman päivän sisällä Rosetta on jälleen työn touhussa.

Näillä näkymin luotaimen lento päättyy ensi syyskuussa, kun se ohjataan laskeutumaan komeettansa pinnalle. Luotainta ei ole suunniteltu laskeutuman, joten kyseessä on oikeastaan hellävaraisesti tehtävä tömäys. Lähestymisen aikana Rosetta tutkii komeettaa erittäin läheltä ja jatkaa mittaustensa lähettämistä myös pinnalta.

Tähän mennessä lento on ollut erittäin onnistunut ja alun perin lennon aiottiin päättyvän viime vuoden lopussa. Koska luotain toimii edelleen hyvin ja se pystyy tekemään tieteellisesti kiinnostavia mittauksia, on sen annettu jatkaa toimintaansa. Syksyn jälkeen komeetan aktiivisuus alkaa olla niin heikkoa, ettei lentoa enää kannata jatkaa.

Kuvassa näkyy hyvin paitsi alla oleva proomu (nimeltään Of Course I Still Love You, eli tuttavien kesken OCISLY) laskeutumisalue keskellään, sekä itse kantoraketti etualalla. Raketista sojottaa ulospäin neljä (kuvassa vain kaksi) ritilän näköistä ohjainta, jotka ponnahtivat laskeutumisen alussa esiin ja joiden avulla raketti ohjasi itseään laskeutumisen kuluessa. Ne ovat siis aerodynaamisen ohjaimet, jotka on suunniteltu toimimaan myös ohuessa yläilmakehässä ja äänen nopeutta suuremmissa nopeuksissa.

Raketin alaosassa näkyvät myös auki hetkeä aikaisemmin ponnahtaneet laskeutumisjalat sekä rakettimoottorien liekkejä. Rakettivaihe hidastaa lentoaan laskeutumisen aikana käyttämällä rakettimoottoreitaan.

Koko lyhyt video laskeutumisesta on alla – huomaa, että video on nopeutettu!

Marsin pinnalla on muinoin virrannut vettä ja toisinaan jäätiköt ovat ulottuneet lämpimiltä vaikuttavillekin seuduille. Tämä tiedetään varmasti, sillä nuo asiat on havaittu. Mutta milloin, kuinka ja miksi ovat olleet mallien varassa. Ilmastomallit kertovat muutosten olleen rajuja vielä aivan viime aikoihin saakka. Pitävien todisteiden puute on ollut mallien heikko kohta. Tähän asti.

Tänään (27.5.2016) Science-tiedelehdessä julkaistussa tutkimuksessa perehdyttiin tutka-aineiston avulla naapuriplaneetan pohjoisen napajäätikön hienorakenteeseen. Viereinen kuva visualisoi tapaa, jolla tutka-aineisto näyttää napajäätikön sisäosat.

Tärkein havainto oli selvä merkki siitä, että Marsin viimeisin jääkausi loppui vajaat 400 000 vuotta sitten. Tuolloin planeetan napajäätiköt alkoivat jälleen vauhdilla kasvaa. Kyllä, jääkaudet toimivat Marsissa hieman eri tavoin kuin Maassa.

Tutkimuksen selvin löytö oli outo rajapinta, joka muodostui noin 370 000 vuotta sitten. Raja erottuu läpi koko napajäätikön.

Rajapinnan päälle on kertynyt jäätä tasaiseen vuositahtiin, ympäri koko napajäätikköä leviävänä mattona. Tuoreempaa jäätä on yhteensä 90 000 kuutiokilometriä, paksuimmillaan matto on noin 320-metrinen. Tutkijoiden arvion mukaan jäätä on kertynyt vuosittain keskimäärin 60 cm ja prosessi jatkuu yhä.

Ennen rajapintaa syntyneet kerrokset taas ovat pinnaltaan epätasaisia ja laikuttaisia. Ikään kuin niiden pinta olisi suuressa mittakaavassa jotenkin syöpynyt. Tuoreempi jäämatto on kasautunut tämän epätasaisen pinnan päälle.

Geologiassa tällaista rajapintaa kutsutaan epäjatkuvuudeksi. Se kertoo mittavasta eroosion aikakaudesta, tässä tapauksessa siitä, että napajäätikkö oheni kovaa vauhtia. (Sulavista jäämassoista ei oikein voida puhua, sillä nestemäistä vettä tuskin planeetalla näkyi. Jää tiettävästi sublimoitui suoraan kaasukehään.)

Tarkkaa ohentumisen ajankohtaa tai jakson pituutta on toistaiseksi mahdotonta selvittää.

Miten jäätikön pienentyminen sitten kertoo jääkaudesta? Jääkausihan johtuu jäätiköiden kasvusta ja etenemistä kohti lämpimämpiä seutuja. Näin käy, kun napa-alueet ja niitä ympäröivät seudut viilenevät. Maassa ainakin.

Marsissa tilanne on hieman nurinkurinen. Planeetan akselin reipas kallistuminen nimittäin johtaa napa-alueiden lämpenemiseen. Napajäätiköt pienenevät ja niihin sitoutunut vesi siirtyy kaasukehään. Vesihöyry härmistyy lopulta takaisin pinnalle, mutta paikka on viilentyneillä keskileveysasteilla. Meikäläisittäin Välimeren tienoita vastaaville seuduille muodostuu mittavia jäätiköitä.

Havainto vastaa parhaimpia ilmastomalleja lähes täydellisesti - niiden mukaan Marsin viimeisin jääkausi loppui vajaat 400 000 vuotta sitten.

Marsissa on saman verran lääniä kuin kaikilla Maan mantereilla yhteensä ja Kuussa on pintaa reilun Afrikan verran. Jokaisela kääpiöplaneetallakin on alaa enemmän kuin Grönlannilla.

Tepastelukelpoista pintaa löytyy Aurinkokunnasta yhteensä noin 3,5–4 maapallon verran. (Sopivasti varustautuneelle käveleskelijälle, tietystikin. Merten pohjilla, Venuksen pinnalla, tai Jupiterin Io-kuussa kuljeskelu voi suojatta olla hyvinkin haitallista.)

Infografiikka saattaa aukaista asiaa paremmin: