Päivitys maanantaina 11.11. aamulla maahanpaluun jälkeen:
GOCE putosi radallaan viikonlopun aikana alaspäin ennusteiden mukaisesti ja sunnuntaina sen putoamisnopeus vain kiihtyi sitä mukaa, mitä alemmaksi se tuli ja mitä tiheämmäksi yläilmakehän ohut ilma tuli. Satelliitti oli toimintakunnossa loppuun saakka ja vielä klo 0:42 Suomen aikaa siihen oltiin yhteydessä Trollin satelliittiasemalta Etelämantereelta. Silloin se oli 120 kilometrin korkeudessa, mutta ilmakehän kitka kuumensi sitä jo olennaisesti: esimerkiksi keskustietokoneen lämpötila oli noussut 80°C:n tasolle ja akku oli 84°C:n lämpötilassa.

ESA enää toivonut saavansa tuolloin yhteyttä, mutta satelliitti vain pinnisteli. Kenties sen aerodynaaminen muoto sai sen putoamaan hieman hitaammin kuin ennusteet sanoivat. Silti painovoima sai pian yhteyden jälkeen painovoimatutkijasta otteen, ja se putosi Maahan seuraavalla kierroksellaan, oletettavasti noin klo 2.16 Suomen aikaa.

Putoamispaikka on todennäköisesti eteläinen Atlantin valtameri Etelä-Amerikan ja Etelämantereen välillä (pitkäksi kuten itse alla olevassa perjantaisessa jutussamme jo oletettiin).

Lähde: www.satflare.com

Alkuperäinen artikkeli:

Monissa jutuissa ja puheissa on kuluvalla viikolla ihmetelty sitä, miksi putoamisaikaa ja -paikkaa on niin vaikeata määrätä. Joskus tuntuu siltä, että monet eivät halua hyväksyä sitä, että maailma on yhä edelleen varsin monimutkainen, emmekä me ihmiset pysty yksinkertaisesti kaikkeen vaikuttamaan.

GOCEn putoamisen tapauksessa suurimpia epävarmuuksia on kaksi: Auringon aktiivisuus ja satelliitin asento. Käydään seuraavassa näitä tarkemmin läpi.

Ilmakehä suojaa meitä

Lähtökohta on se, että planeettaamme ympäröivä ilmakehä on erinomainen suoja meihin törmääviä luontaisia tai ihmistekoisia kappaleita vastaan. Meteorit ja satelliitit loistavat taivaalla kauniina tähdenlentona, ja tuhoutuvat yleensä siellä kokonaan. Jos kappale on kookas tai jos siinä on kuumuutta hyvin kestävää ainetta (kuten rakettimoottoreita tai polttoainetankkeja), osia törmäävästä kappaleesta saattaa pudota pinnalle saakka. Meteorin kopsahtaminen takapihalle on todennäköisempää kuin avaruusaluksen palasen saaminen pihapiiriin, koska Maahan törmää paljon enemmän aurinkokunnassa haahuilevaa ainetta kuin ihmisen avaruuteen taivaalle sinkoamia laitteita. Maan ilmakehään osuu vuorokaudessa ajankohdasta riippuen 10–210 tonnia ulkoa avaruudesta tulevaa ainetta, mihin verrattuna tonnin painava GOCE ei ole mikään iso asia.

Tyypillisesti törmääjät alkavat hohtaa ilmanvastuksen vuoksi noin 100 kilometrin korkeudessa, vaikka siellä ilmaa on hyvin, hyvin vähän. Mitä alemmaksi kappale vajoaa, sitä enemmän se kuumenee ja sitä kirkkaammin se loistaa valoa, kunnes ilma tulee niin tiheäksi, että ilmanvastus kärventää kappaleen kokonaan - ellei se ole hyvin iso tai tehty kestämään kuumuutta.

Se, että ilmakehällä ei ole tarkkaa ylärajaa, vaan se hiipuu vähitellen vain pois, saa aikaan myös sen, että satelliittien ratanopeus korkeallakin hidastuu hyvin pienen ilmanvastuksen vuoksi koko ajan. Jopa lähes 500 kilometrin korkeudessa oleva avaruusasema putoaa vähitellen alaspäin ja sitä pitää nostaa rakettimoottoreilla ylemmäs.

GOCE on aerodynaaminen

Hyvin matalalla lentänyt GOCE oli tehty hieman aerodynaamiseksi tämän pienenpienen ilmanvastuksen vuoksi. Silti sekin joutui lykkimään itselleen koko ajan lisää vauhtia pienellä rakettimoottorillaan. Sen sähkörakettimoottori toimi kuin perämoottori veneessä, joka koittaa pysytellä paikallaan virrassa.

Se, kuinka paljon tuolla noin 100 kilometrin korkeudessa on ilmaa ja kuinka paljon se hidastaa ratanopeutta, riippuu muun muassa Auringon aktiivisuudesta. Esimerkiksi auringonpurkaus syöksee kohti Maata hiukkasia, jotka saavat yläilmakehän aktiiviseksi (mistä yksi merkki ovat revontulet), ja se saa ikään kuin ilmakehän laajenemaan.

Syynä lykkäykseen ovat Gaian ns. transponderit, tai tarkemmin ottaen niissä olevat osat, jotka pitävät Gaian Maahan lähetettävän radiosignaalin ajassa. Ne synnyttävät aikasignaalin, mitä Gaian radiolaitteistot tarvitsevat. 

Gaian osissa ei ole havaittu mitään vikaa, mutta jo nyt avaruudessa olevassa satelliiteissa, joissa käytetään samoja osia, on ilmennyt häiriöitä. Jotta Gaia tulisi varmasti toimimaan suunnitellulla tavalla, päätettiin osat vaihtaa toisiin varmuuden vuoksi. 

Transponderit on nyt irroitettu Gaiasta Kouroussa, ja ne on tuotu Eurooppaan. Osat vaihdetaan ja testataan, minkä jälkeen ne kuljetetaan uudelleen laukaisupaikalle ja asennetaan paikalleen Gaiaan. Näitä yksittäisiä osia lukuun ottamatta Gaia on läpäissyt testit ja sen kantoraketti on jo lähes valmiina laukaisuun.

15. helmikuuta Venäjällä Tšeljabinskin kaupungin päällä näkyi valtava tulipallo, kun suuri, arviolta noin 17 metriä halkaisijaltaan ollut asteroidi törmäsi Maan ilmakehään. Se näkyi laajalti selkeällä aamutaivaalla ja sai räjähtäessään aikaan paineaallon, joka rikkoi ikkunoita ja paitsi säikäytti alueen ihmisiä, niin sai myös aikaan 1200 henkilön loukkaantumisen. Tiedetuubi kertoi tapauksesta myös artikkelissa Vuosisadan pamaus heti putoamisen jälkeen.

Jo helmikuussa läheisen Tšebarkul-järven jäässä havaittiin suuri reikä, jonka oletettiin syntyneen suuren kappaleen pudottua jään läpi järveen. Reikä oli kuutisen metriä halkaisijaltaan, mutta vaikka syy-yhteys meteorin ja avannon syntymisen välillä oli selvä, ei järven pohjasta yli 10 metrin syvyydestä saatu heti luotettavia havaintoja, joten asiasta ei oltu varmoja. Kevään ja kesän aikana kappaletta etsittiin innokkaasti, mutta turhaan: järven mutainen pohja kätki salaisuutensa aina kesäkuun loppuun saakka, milloin tutkijat ilmoittivat löytäneensä pohjasta suuren kappaleen .

Sen nostaminen osoittautui kuitenkin vaikeaksi, joten yli 600-kiloinen kivimeteoriitti saatiin vasta nyt kuukausia myöhemmin vinssattua ylös ja siirrettyä rannalle. Kappaletta punnittaessa vaaka rikkoontui ja jo ennalta säröytynyt meteoriitti hajosi kolmeksi kappaleeksi.

Tätä ennen järvestä on nostettu jo 12 kappaletta, joita oletettiin meteoriiteiksi, mutta niistä vain viisi on osoittautunut oikeasti avaruudesta tulleiksi kiviksi. Tämä noin 1,5 metriä pitkä ja vajaan metrin kooltaan oleva suuri palanen lienee suurin törmääjästä jäljelle jäänyt osa. Ympäröivässä maastossa on kuitenkin paljon pienempiä kappaleita, jotka irtosivat siitä putoamisen ja räjähdyksen aikaan.

Meteoriitin massa oli todennäköisesti noin 10 000 tonnia, kun se hajosi muutaman kilometrin korkeudessa. Räjähdys oli voimaltaan noin 30 kertaisesti Hiroshimaan pudotetun ydinpommin räjähdysvoima, ja sen paineaallon havaittiin kiertäneen maapallon useampaan kertaan. Kyseessä on viime aikojen suurin kosminen kolari ja kautta aikain parhaiten dokumentoitu meteoroidin räjähdys.

Nyt pintaan ongittu kivimeteoriitti lukeutuu kymmenen suurimman löydetyn meteoriitin joukkoon, mutta kalpenee vielä suurimman sellaisen, 60-tonnisen Hoban rautameteoriitin rinnalla.

Kuva: Russia Today / Ruptly

Käärme on harvinaisella tavalla kaksiosainen tähdistö, sillä se jakautuu Käärmeenkantajan molemmin puolin oleviksi kuvioiksi.

Käärmeen tähtien muodostamat jonot kiemurtelevat suurimmaksi osaksi melko matalalla ja jäävät helposti puiden tai muiden maastoesteiden taakse piiloon.

Luikerteva Käärme on yksi taivaan vanhimpia tähdistöjä ja se on useimmiten nähty Käärmeenkantajan tiukassa otteessa. Tarun mukaan Käärmeenkantaja on repäissyt Käärmeen kahtia ja siksi sillä on erikseen Pää (Serpens Caput) ja Häntä (Serpens Cauda). Tähdistön kirkkain eli α-tähti on nimeltään Unukalhai, mikä on väännös arabiankielisestä "käärmeen niskaa" tarkoittavasta nimestä. Arabit tosin hahmottivat aikoinaan tähtikuviossa myös Niityn, Al Raudah, jolla käyskenteli lampaita, ja kiinalaisten mielestä Käärmeen tienoilla oli Tien Shi Yuen eli Taivaallinen tori.

Käärmeen tähdistöstä löytyy M5, yksi taivaan komeimmista pallomaisista tähtijoukoista. Se ei kuitenkaan kohoa Suomen taivaalla kovin korkealle, joten sen näyttävyys ei ole aivan ilmeistä. Kiikarilla joukko näkyy muiden pallomaisten joukkojen tavoin utuläiskänä ja yksittäiset tähdet erottuvat vasta hieman isommalla kaukoputkella.

Niistä selkeimmin erottuva on Delfiini, joka liittyy luontaisen elinympäristönsä puolesta myös syksyisiin vesitähdistöihin.

Delfiini ei ole suuren suuri mutta se on silti tähdistönä isompi kuin piskuisesta kuviosta voisi päätellä.

Delfiini kuuluu niihin harvoihin tähtikuvioihin, joissa voi melko helposti nähdä esikuvansa hahmon. Kuvion muoto on niin selkeä, että se on pienestä koostaan huolimatta helppo löytää Suuren kesäkolmion kupeelta. Tosin se tuntuu olevan hiukan oudossa seurassa taivaallisten lintujen ja maanisäkkäiden lähettyvillä.

Delfiinin tähdistö liitetään kreikkalaisessa mytologiassa merenneito Amfitriteen, jonka delfiini sai houkuteltua meren jumala Poseidonin puolisoksi. Palkkioksi pontevana puhemiehenä toimimisestaan delfiini sai ikuisen sijan taivaan tähtien joukossa.

Monissa muissakin muinaisissa kulttuureissa Delfiinin tähdistö on ollut tavalla tai toisella tekemisissä meren kanssa; milloin se on ollut kala, milloin jokin muu veden elävä. Varhaiset kristityt näkivät tähdistössä Jeesuksen ristin tai kovia kokeneen Jobin ruumisarkun.

Prinsessa Andromedaa uhannut ja sankari Perseuksen uljaasti päihittämä Valaskala on yksi taivaankolkkansa "vesitähdistöistä". Valaskala ei nimestään huolimatta ole varsinaisesti valas – eikä valas tietenkään ole kala – vaan myyttinen merihirviö. Vanhoissa tähtikartoissa, joissa tähdistöille piirrettiin selkeät hahmot, Valaskala sai monenlaisia ulkomuotoja. Se kuvattiin joko tunnettujen merenelävien sekasikiönä tai tyystin mielikuvitukseen perustuvana kammotuksena, jollaisten aikoinaan arveltiin asuttavan maailman merien tuntemattomia laitoja. Jos tähdistön kirkkaimmat tähdet yhdistetään viivoilla perinteisestä poikkeavalla tavalla, saadaan hieman valasta muistuttava kuvio. Kuvittaja-kirjailija Hans Augusto Rey (1898–1977) laittoi vuonna 1952 ilmestyneessä kirjassaan The Stars: A New Way to See Them tähdistöhahmot uusiksi. Sieltä löytyy karttapiirroksessa “virallisen” kuvion rinnalla oleva Valaskalan tunnistettavampi versio. Kovin helposti merten suuri nisäkäs ei taivaalta kuitenkaan hahmotu. Osasyynä on se, että tähdistö on laaja ja sen eteläisimmät osat ovat Suomesta katsottuna matalalla lähellä horisonttia. Valaskalan tunnetuin kohde on kirkkaudeltaan muuttuva tähti o (omikron) Ceti eli Mira Ceti. Kirkkaimmillaan Mira Ceti eli "Valaan ihmeellinen" näkyy helposti paljain silmin. Se on silloin koko tähdistön kirkkain tähti. Suurimman osan ajasta tähti on kuitenkin niin himmeä, että sitä on vaikea löytää kiikarillakin. Mira Ceti on jättiläistähti, joka laajenee ja kutistuu säännöllisesti noin 11 kuukauden jaksoissa. Valaan ”ihmetähteä” on käytetty mahdollisesti myös kristillisessä symboliikassa. Säynätsalon kirkon alttarimaalauksessa, joka on Hanna Rönnbergin käsialaa (1860–1946), on kuvattuna tietäjien matka autiomaan halki kirkkaan tähden opastamina. Kaksiosaisen maalauksen alaosassa pyhä perhe on tallissa paimenten ja eläinten ympäröimänä. Taustalla olevasta oviaukosta siintää palanen yötaivasta ja joitakin tähtiä. Niiden muodostama kuvio muistuttaa Valaskalan tähdistöä ja sen keskellä on muita kirkkaampi tähti, kenties juuri Mira Ceti.

Perseuksen tähdistössä on useita melko kirkkaita tähtiä ja siksi se on helppo löytää Kassiopeian ja Andromedan vierestä. Perseus on Kassiopeian tavoin keskellä Linnunradan valovyötä, mutta tähdistön alueella Linnunrata on himmeimmillään ja kapeimmillaan, joten se ei ole likikään yhtä silmiinpistävä kuin esimerkiksi Joutsenen tähdistön tietämillä.

Perseuksen tähdistön kohdalla Linnunrata kuitenkin mutkittelee mielenkiintoisesti, joten pimeällä paikalla kannattaa uhrata hetki näiden tähtipilvien muodostamien kiemuroiden tarkasteluun.

Antiikin tarustossa Perseus sai tehtäväkseen surmata Medusan, jonka katse jähmettää kiveksi. Nokkela nuorukainen käytti kiillotettua kilpeään peilinä, jonka avulla pystyi välttämään Medusan katseen ja sai lyötyä sen kaulan poikki. Medusan pää matkassaan Perseus kiiruhti seuraavaan urotyöhönsä, pelastamaan Andromedaa, Etiopian kuningashuoneen prinsessaa.

Perseuksen tähdistössä on kirkkaudeltaan muuttava tähti β Persei eli Algol. Tähti on pimennysmuuttuja eli kaksoistähti, jonka jäsenet kiertävät toisiaan ja peittävät aika ajoin toisensa näkyvistä. Algol himmenee vajaan kolmen vuorokauden välein ja sen huomaa selvästi paljain silminkin.

M34 on avoin tähtijoukko, jolla on näennäistä kokoa liki täydenkuun verran. Se näkyy paljain silmin ututäplänä, mutta kiikarilla ja kaukoputkella se hajoaa yksittäisiksi tähdiksi, joita on joukossa noin 80.

Tähdistön alueella on myös avoin tähtijoukko h ja χ Persei eli Misam. Pohjoisen taivaan komeimpiin kuuluvaa joukkoa sanotaan myös Kaksoistähtijoukoksi. Se on keskellä Linnunradan valovyötä Perseuksen ja Kassiopeian välissä ja näkyy pimeällä paikalla helposti ilman mitään apuvälineitä. Kiikarilla se erottuu upeana kohteena.

Andromeda oli prinsessa, kuningas Kefeuksen ja kuningatar Kassiopeian kuvankaunis tytär. Kassiopeia oli niin ylpeä tyttärensä kauneudesta, että kerskui Andromedan päihittävän jopa nereidit, vetten syvyyksissä asustavat merenneidot.

Merten kuningas Neptunus ei kuunnellut toimettomana oman väkensä vähättelyä, vaan määräsi Andromedan uhrattavaksi hirmuiselle merihirviölle, Valaskalalle.

Tähdistönä Andromeda ei ole mikään mullistava kuvio, sillä se on oikeastaan vain muutaman melko kirkkaan tähden muodostama jono Pegasuksen ja Perseuksen tähdistöjen välillä.

Andromeda on kuitenkin helppo hahmottaa, etenkin vielä hieman valoisalta loppukesän iltataivaalta, jolloin näkyvissä ovat vasta tähdistöjen kirkkaimmat tähdet.

Andromedan tähdistön kirkkaimmalla eli α-tähdellä on monta nimeä: Alpheratz, Alpherat ja Sirrah. Ne kaikki ovat väännöksiä arabiankielisestä nimestä Al Surrat al Faras, mikä tarkoittaa hevosen napaa. Kummallisen nimen selitys löytyy siitä, että tähteä pidettiin aiemmin Pegasuksen eli siivekkään hevosen tähdistöön kuuluvana.

Tähdistön suunnassa näkyvä Andromedan galaksi eli M31 on kaukaisin paljain silmin näkyvä kohde: sen etäisyys on yli 2 500 000 valovuotta. Galaksi löytyy kolmen tähden muodostaman jonon sivustalta, keskimmäisestä tähdestä kohtisuoraan lähtevän lyhyemmän tähtijonon päästä. Spiraaligalaksin näennäinen läpimitta on useita kertoja Kuuta suurempi, mutta paljain silmin ja kiikarilla erottuvat vain kirkkaimmat ydinosat.

Jos kaukaista tähtijärjestelmää katselee kuulaana syysyönä, voi mietiskellä sitä, että nyt näkyvä valo on lähtenyt matkaan, kun nykyihmisen esi-isät kehittelivät ensimmäisiä työkalujaan.

Tähdistön kirkkaimman tähden Altairin eli α Aquilaen ja γ Aquilaen voi ajatella muodostavan siipensä levittäneen petolinnun pään. Altairia lukuun ottamatta kuvion tähdet eivät ole kovin kirkkaita, joten tähdistö ei ole erityisen huomiotaherättävä.

Osana Suurta kesäkolmiota Altair tunnetaan kuitenkin melko hyvin ja se on myös pohjoisen taivaan kuudenneksi kirkkain tähti.

Kotkan tähdistön nimesivät jo yli kolmetuhatta vuotta sitten Eufratissa tähtiä tutkailleet astronomit. Arabien muinoin käyttämä nimitys Kotkan tähdistöstä on säilynyt sen kirkkaimman tähden nimessä: Al Nasr al Ta’ir eli Lentävä kotka on lyhentynyt muotoon Altair. Samalla tavalla on käynyt monen muunkin tähdistön vanhalle nimelle.

Myös antiikin roomalaiset tunsivat tähdistön nimellä “Lentävä kotka” eli Vultur volans. Kuviossa nähtiin petolintu, joka piteli kynsissään ylijumala Juppiterin aseita.

Altair on yksi lähimmistä paljain silmin näkyvistä tähdistä, sillä sen etäisyys on vain 16,7 valovuotta. Kosmisten etäisyyksien valtavaa skaalaa kuvaa kuitenkin hyvin se, että jos Altair jostain käsittämättömästä syystä sammuisi nyt, huomaisimme sen katoavan öiseltä tähtitaivaalta vasta vuonna 2030.

Altairin tiedetään pyörivän hyvin nopeasti. Sen pyörähdysaika on vain noin yhdeksän tuntia, kun Aurinko pyörähtää akselinsa ympäri kerran 25 vuorokaudessa – tai jos tarkkoja ollaan, Auringon ekvaattoriseudut pyörähtävät: pohjoisemmas ja etelämmäs mentäessä pyöriminen hidastuu siten, että Auringon navoilla pyörähdysaika on noin 34 vuorokautta.

Nopea pyöriminen on saanut Altairin ekvaattorin pullistumaan, joten tähti ei ole pyöreä, vaan navoiltaan litistynyt. Tähden muotoa ei kuitenkaan pysty erottamaan kuin maailman suurimmilla kaukoputkilla tehdyillä havainnoilla.

Pilkkopimeällä paikalla ja täysin selkeällä säällä noin asteen päässä Kotkan γ-tähdestä erottuu tähtienvälinen pölypilvi, joka peittää takanaan olevat tähdet näkyvistä. Pimeä sumu B143 eli “Kolmisormi” näyttää kolmelta tummalta, länteen kurottavalta sormelta, mutta muodon erottaminen vaatii todella hyvää havaintokeliä ja tarkkaa näköä.

Katso muutkin Syksyn tähtitaivas -sarjan muut kirjoitukset:

Syksyn tähtitaivas: Andromeda, Kassiopeia ja Kefeus
Syksyn tähtitaivas: Vetiset kuviot
Syksyn tähtitaivas: Kolme pientä eläintä
Syksyn tähtitaivas: Matelijan karu kohtalo
Syksyn tähtitaivas: Sankari ratsuineen
Syksyn tähtitaivas: Joutsen
Syksyn tähtitaivas: Kotka
Syksyn tähtitaivas: Lyyra

Kuvio jopa muistuttaa jonkin verran esikuvaansa, joskin se on hieman vääntynyt, kuin kiertävän musikantin reissussa rähjääntynyt soittopeli. Lyyra kuvaa klassista soitinta, jonka kreikkalaisen tarun mukaan Hermes aikoinaan keksi. Hän lahjoitti sen velipuolelleen Apollolle, joka antoi sen edelleen pojalleen Orfeukselle.

Tähdistössä on soittimen lisäksi nähty toisinaan myös kotka, joka roikottaa instrumenttia nokassaan.

Koko tähdistökin on mielletty petolinnuksi. Arabeilla oli nykyisen Kotkan tähdistön – Al Nasr al Ta’ir, Lentävä kotka – rinnalla myös syöksyvä kotka, Al Nasr al Waki. Jos arabien antama nimi olisi säilynyt, Suuren kesäkolmion kaikki kulmatähdet kuuluisivat “lintutähdistöihin”, sillä alakulman Altair on Kotkan tähdistön kirkkain tähti. Kaksi kotkaa voisi tietysti aiheuttaa aikamoista sekaannusta…

Pienen tähdistön löytämistä ja tunnistamista helpottaa sen kirkkain tähti Vega eli α Lyrae, joka on pohjoisen taivaan toiseksi kirkkain tähti Karhunvartijan Arcturuksen jälkeen. Vega on paitsi kirkas myös melko läheinen tähti: sen etäisyys on vain noin 25 valovuotta.

Tähteä ympäröi pölykiekko ja asteroidivyöhyke, ja sillä saattaa olla myös planeettoja.

Vegan vieressä oleva tähti ε Lyrae on “kaksoiskaksoistähti”, joka erottuu kahtena jo paljain silmin mutta kiikarilla vielä paremmin. Kaksoistähden kumpikin tähti on vielä kaksoistähti, mutta neljänä ε Lyrae erottuu vasta kaukoputkella. Mikään ei kuitenkaan estä yrittämästä myös isolla, esimerkiksi 15x70-kiikarilla.