Kevään viimeisinä pimeinä iltoina tähtitaivas oli aivan eri asennossa kuin elokuun lopussa.

Etelän suunnalla huomio kiinnittyy – jos on ulkosalla riittävän myöhään ja tulee katsahtaneeksi taivaalle – kolmen tähden muodostamaan suureen kuvioon, jolle on annettu ilmeinen nimi Suuri kesäkolmio.

Se ei ole tähdistö, sillä kaikki kulmatähdet kuuluvat eri tähdistöihin. Kirkkain tähdistä on Vega, joka on Lyyran tähdistössä, siitä vasemmalla eli itään on Deneb, Joutsenen tähdistön kirkkain tähti, ja alakulmassa on Kotkan tähdistön Altair.

Joutsenen tähdistö on siitä poikkeuksellinen, että se todella muistuttaa esikuvaansa: Deneb on kansallislintumme taivaallisen vastineen pyrstössä – tähden nimi tarkoittaa sananmukaisesti pyrstöä – ja toiseksi kirkkain tähti, sinikeltainen kaksoistähti β Cygni eli Albireo sen etelään osoittavassa nokassa.

Vaikka Joutsen on keskellä Linnunradan eli oman spiraalinmuotoisen kotigalaksimme valovyötä, sen ristikuvio on helppo hahmottaa.

Joutsenen tähdistö on monissa kulttuureissa mielletty linnuksi, mikä ei ole kovin yllättävää sen ulkomuodon vuoksi. Se on ollut niin kotka, kana kuin kyyhkynenkin, mutta selkeimmin se muistuttaa juuri Joutsenta pitkine kauloineen, leveine siipineen ja lyhyine pyrstöineen. Nimen osuvuutta lisää sen sijainti keskellä Linnunrataa suuntaamassa lentonsa syksyn tullen kohti etelää, jolloin Linnunratakin kulkee iltaisin taivaanlaelta lähes kohtisuoraan eteläiseen horisonttiin.

Monissa muissa kielissä vertauskuva jää puolitiehen, sillä Linnunrata on esimerkiksi englanniksi ja saksaksi Maitotie (Milky Way, Milchstrasse) ja ruotsiksi Talvikatu (Vintergatan).

Joutsenen tähdistöstä alkaa Linnunradan Suuri repeämä, joka jatkuu Ketun ja Nuolen tähdistöjen läpi Kotkaan ja Käärmeeseen saakka. Sillä kohtaa tähtienväliset pölypilvet peittävät kauempana olevat tähdet taakseen, ja Linnunradan valovyö näyttää jakautuvan kahtia. Näitä seutuja kannattaa katsella mahdollisimman pimeältä paikalta, muuten Linnunradan yksityiskohdat eivät erotu kunnolla.

Selkeän kuvion lisäksi Joutsenen tähdistössä erottuu ideaaliolosuhteissa paljain silmin kaasusumu NGC 7000 eli Pohjois-Amerikka-sumu. Se on suunnaton tähtienvälinen vetykaasupilvi, joka on aivan tähdistön kirkkaimman tähden, Denebin, vieressä. Jos taivaalla on hiukankin utua tai ohutta pilveä, tai jos havaintopaikka ei ole täysin pimeä, sumua on turha taivaalta etsiä. Huippukelillä ja pilkkopimeällä paikalla kirkkaan Denebin vieressä kuitenkin kajastaa himmeä utuläiskä. Paljain silmin ei kuitenkaan pysty erottamaan valokuvissa hahmottuvaa selkeää muotoa, josta sumu on saanut nimensä. Kiikaristakaan ei ole ihmeemmin apua, sillä sumu on hyvin laaja ja katoaa pienelläkin suurennuksella helposti kokonaan näkyvistä. Kaukoputkella se ei erotu oikeastaan ollenkaan, mutta pitkillä valotusajoilla sen saa ikuistettua filmille – tai nykyisin digikameran ccd-kennolle ja edelleen tietokoneen muistiin.

Kiikarilla voi sen sijaan ihastella avointa tähtijoukkoa M39, joka on Joutsenen pyrstön takana, kuin suuren linnun taakseen jättämänä. Siinä on vain parikymmentä tähteä, ja nekin hukkuvat helposti Linnunradan muiden tähtien muodostamaan paljouteen, ellei ole tarkkana.

Albireo on kaksoistähti, joka on yksi taivaan kauneimmista. Kaksoistähden kirkkaampi tähti on väriltään oranssi ja himmeämpi sininen. Värit erottuvat jo kiikarilla ja pienellä kaukoputkella, mutta isommalla kaukoputkella värisävyt voimistuvat, ja oranssi tähti näyttää jopa kullanhohtoiselta.

Katso muutkin Syksyn tähtitaivas -sarjan muut kirjoitukset:

Syksyn tähtitaivas: Andromeda, Kassiopeia ja Kefeus
Syksyn tähtitaivas: Vetiset kuviot
Syksyn tähtitaivas: Kolme pientä eläintä
Syksyn tähtitaivas: Matelijan karu kohtalo
Syksyn tähtitaivas: Sankari ratsuineen
Syksyn tähtitaivas: Joutsen
Syksyn tähtitaivas: Kotka
Syksyn tähtitaivas: Lyyra

Tiistaina kiertoradalle laukaistu kiinalainen Shenzhou-10 -alus telakoitui tänään pieneen Tiangong-1 -avaruusasemaan.

Tai pieni on tässä suhteellinen sana, sillä asema on kymmenisen metriä pitkä ja vaikka tästä ei ole tarkoitus rakentaa suurempaa asemaa, vastaavista pienasemista voidaan tulevaisuudessa koota suurempi asia samaan tapaan kuin Kansainvälinen avaruusasema on koottu palasista. Ja Shenzhou-avaruusalus on kooltaan hieman venäläistä Sojuzia suurempi, minkä lisäksi telakoituminen avaruudessa on jo sinällään suuri saavutus.

Kiina on kulkenut vuosikymmenessä pitkän tien eteenpäin avaruudessa, sillä siitä tuli vuonna 2003 kolmas omalla aluksellaan ihmisen avaruuteen lennättänyt maa.

Kiina nousee avaruuteen

Pekingissä sijaitsevan Kiinan tiedettä ja tekniikkaa esittelevän museon sisäänkäynnin vieressä, kunniapaikalla, on Shenzhou-avaruusaluksen maahanpaluukapseli. Sen ympärillä vilisee koko ajan väkeä, kun liki jokainen kävijä haluaa ottaa kuvan itsestään kuuluisan kapselin kanssa. Ja kun katseen kääntää kohti kattoa, on sinne levitetty Shenzhoun suuri laskuvarjo. Musta ja painava avaruuskapseli on leijunut takaisin Maan pinnalle ohuesta kankaasta tehdyn varjon varassa, köydestä punotun nyörin varassa.

Kiinan tie avaruuteen alkoi 1950-luvulla, jolloin maa alkoi suunnitella omaa kantorakettiaan ja ensimmäistä satelliittiaan. Kyseessä oli yhteistyö silloisen Neuvostoliiton kanssa ja tarkoituksena oli mannertenvälisen ohjuksen kehittäminen, sillä ajan henki oli atomipommi: sellainen piti saada ja sellainen piti pystyä sinkoamaan raketilla minne tahansa maapallolla.

Ensimmäisen satelliittinsa Kiina laukaisi avaruuteen vuonna 1970, vaikka tarkoitus oli alunperin saada satelliitti Maan kiertoradalle jo vuosikymmentä aikaisemmin. Dong Fang Hong I, eli "Itä on punainen 1", ammuttiin kiertoradalle neuvostoliittolais-kiinalaisena yhteistyönä syntyneen raketin sijaan kokonaan kiinalaistekoisella Pitkä Marssi -nimisellä kantoraketilla, koska maiden väliset suhteet viilenivät 1960-luvun alussa. Kiinasta tuli samalla viides oman satelliittinsa avaruuteen lähettänyt maa Neuvostoliiton, Yhdysvaltain, Ranskan ja Japanin jälkeen.

Kiinan miehitettyyn avaruuslentoon tähtäävä ohjelma hyväksyttiin ensimmäisen kerran Kiinan kommunistipuolueen keskuskomiteassa jo vuonna 1968, kun "Projekti 714" laitettiin eteenpäin. Sen tavoitteena oli saada kiinalainen avaruuteen vuonna 1973 Shuguang-1 -nimisellä avaruusaluksella, johon olisi mahtunut kaksi henkilöä. Lentoa varten kasattiin yhdeksänhenkinen koelentäjäryhmä, mutta Kiinan kulttuurivallankumouksen poliittisissa pyörteissä miehitetty avaruuslento jäi taka-alalle ja se peruttiin lopulta vuonna 1972.

Avaruustekniikan ja kantorakettien kehittäminen sen sijaan jatkui, sillä niillä oli suoria sotilaallisia vaikutuksia. Kiina testasi maahanpaluutekniikoita 1970-luvun puolivälissä, ja vuonna 1978 miehitetyt avaruuslennot nousivat taas esiin. Kiinalaisavaruuslentäjät komeilivat valokuvissa näyttävän näköisissä avaruuspuvuissa sukkulamaisen aluksen ohjaamossa. Sukkulasta luovuttiin kustannussyistä ja samalla miehitetyt avaruuslennotkin laitettiin taas hyllylle, kunnes asiaan palattiin 1980-luvun puolivälissä.

Kaksi erillistä asiantuntijaryhmää tutki kapselityyppisen avaruusaluksen ja sukkulan tekemisen mahdollisuuksia sen aikaisen kiinalaistekniikan avulla, ja päätyi ehdottamaan Shenzhoun tyylisen aluksen tekemistä. Kiinan silloinen johtaja Deng Xiaoping ei pitänyt kummastakaan esitetystä vaihtoehdosta, vaan oli tiukasti koko avaruushanketta vastaan ja ilmoitti selvästi, ettei hänen aikanaan Kiina tule tekemään miehitettyä avaruuslentoa.

Kun Deng siirtyi syrjään vuonna 1989, otettiin avaruuslentosuunnitelmat taas esiin ja lopulta vuonna 1992 hyväksyttiin virallisesti "projekti numero 921". Sen tavoitteena oli saada kiinalainen lopultakin avaruuteen ennen vuosituhannen loppua.

Suomen suurin radioteleskooppi otettiin käyttöön Kilpisjärvellä eilen torstaina 6.6.2013. Kyseessä on uudenlainen ns. LOFAR-teleskooppi, joka yhden ison antennin sijaan koostuu monista pienistä, sähköisesti suunnattavista antenneista.

Ilmasta katsottuna Kilpisjärvelle rakennettu KAIRA-radiovastaanotinasema ei siksi näytä yhtä upealta kuin esimerkiksi Sodankylässä oleva EISCAT-tutkan kumisten kääntyvä lautasantenni, mutta se on parempi, tehokkaampi ja edullisempi. KAIRA:ssa käytetään lukuisten yksittäisten lanka- ja paneeliantennien yhdistelmää ja radioastronomian tarpeisiin kehitettyä digitaalista signaalinkäsittelyä.

Kaikkiaan KAIRA-asemalla on yli 1500 yksittäistä radioantennia. Ilman liikkuvia osia, käyttämällä sähköistä signaalien vaiheistukseen perustuvaa ohjausta ryhmäantenni pystyy muuttamaan katselusuuntaansa sekunnin murto-osassa. Lisäksi digitaalinen signaalinkäsittely mahdollistaa samanaikaisesti useita katselusuuntia. Itse asiassa on mahdollista kuvata koko taivas suurella tarkkuudella millä tahansa hetkellä.

KAIRA voi toimia joko itsenäisesti passiivisena radiovastaanottimena tähtitieteellisissä mittauksissa tai tutkavastaanottimena sekä Tromssan EISCAT VHF -suurtehotutkalähettimelle että muille Fennoskandian VHF-lähettimille.

Vastaavia laitteistoja maailmassa on Keski-Euroopassa toimiva LOFAR-verkosto, johon kuuluu 44 asemaa eri maissa, sekä Yhdysvalloissa ja Australiassa. Useista radioteleskoopeista LOFARin ja KAIRAn erottaa se, että mittauksissa käytetään melko pitkäaaltoisia ns. HF- ja VHF-radioaaltoja, joiden aallonpituus on metreistä kymmeniin metreihin. Yleisempää radioteleskoopeissa on käyttää lyhytaaltoisempia radioaaltoja. Esimerkiksi Metsähovin radioteleskoopilla havaitaan senttimetri- ja millimetriluokan aallonpituuksia.

Myös maailman suurin radioteleskooppi, Etelä-Afrikkaan ja Australiaan tekeillä oleva SKA, Square Kilometre Array, perustuu LOFAR-tekniikkaan.

Aurinkokunnan sisin planeetta Merkurius on hankala tapaus havaittavaksi. Se on taivaalla aina lähellä Aurinkoa eikä Suomen leveysasteilta näy koskaan täysin pimeällä taivaalla. Tasan kahden viikon kuluttua planeetta on suurimmassa itäisessä elongaatiossaan eli kauimpana Auringosta itään. Silloin se laskee pari tuntia auringonlaskun jälkeen. Jo nyt kannattaa selkeällä säällä tähyillä iltayhdentoista jälkeen luoteen suuntaan ja bongata kesäisen vaalealla taivaalla kiiluva Merkurius. Sen lähettyvillä ovat lähipäivinä myös Venus ja Jupiter, mutta ne laskevat taivaanrannan taakse vielä aikaisemmin. Kuvassa Merkurius on Nuuksion taivaalla eilisiltana.

Valkovenäläinen Vitali Nevski ja venäläinen Artyom Novishonok löysivät 21. syyskuuta viime vuonna taivaalta pienen tuhrun Kislovodskin luona sijaitsevalla 0,4-metrisellä teleskoopilla.

Pian varmistui, että tuhru oli uusi komeetta, ja se löydettiin myös muutamista aikaisemmin otetuista kuvista, jolloin se tosin oli jäänyt tunnistamatta. Komeettansa Nevski ja Novishonok nimesivät ISONiksi, koska heidän käyttämänsä kaukoputki on osa venäläisvetoista kansainvälistä observatorioiden yhteishanketta International Scientific Optical Network ja sen automaattinen taivasta tarkkaileva teleskooppi auttoi löydössä.

Täsmällisesti kirjoitettuna komeetan koko nimi on C/2012 S1 (ISON).

Lähimmillään Aurinkoa ISON on 28. marraskuuta 2013, jolloin se on vain 1,2 miljoonan kilometrin etäisyydellä Auringosta. Etäisyys on vain sadasosa Maan ja Auringon välisestä matkasta. Monet ISONin kaltaisista, hyvin läheltä Aurinkoa kulkevista komeetoista lopulta hajoavat Auringon voimakkaassa painovoimaotteessa, ja näin saattaa käydä myös ISONille. Jos se selviää lähiohituksesta, tulee siitä kaikkien arvioiden mukaan hyvin kirkas ja se tulee hallitsemaan yötaivasta koko loppuvuoden ajan. 

Maaliskuun 13. päivänä vihittiin virallisesti käyttöön ALMA eli Atacama Large Millimeter/submillimeter Array. Se on millimetri- ja alimillimetrialueilla eli 0,32–3,6 millimetrin aallonpituuksilla toimiva radio-observatorio – oikeastaan valtava teleskooppi, joka koostuu kymmenistä yksittäisistä antenneista.

ALMA sijaitsee Chajnantorin ylängöllä Atacaman autiomaassa, noin 50 kilometrin päässä San Pedro de Atacamasta. Se on noin viiden kilometrin korkeudessa eli melkein 2,5 kilometriä korkeammalla kuin Cerro Paranal -vuorella sijaitseva ESOn VLT-teleskooppi.

”Vanha kuu on uuden kuun harteilla”. Näin tiesi lausua vanha kansa. Kun kuunsirppi killuu läntisessä horisontissa, valaistuna näkyvän kapean suikaleen kupeella kajastaa kuin himmeä kuvajainen Kuusta: se on maatamo.

Tuhansien vuosien ajan ihmiskunta sai turhaan pohtia, mistä oikein on kyse. Miksi sirppinä näkyvän Kuun ”pimeä” puolikin erottuu himmeästi, mutta kun kuunsirppi lihoo, toinen puolisko katoaa näkyvistä?

Yleisnero Leonardo da Vinci selitti 1400-luvun alussa, mistä oikein on kyse. Hän oivalsi, että molemmat, sekä Maa että Kuu, heijastavat auringonvaloa. Kun Kuu on Auringon suunnassa, on uusikuu, mutta Kuusta katsottuna onkin ”täysimaa”. Kuun sysimustalla taivaalla näkyy kokonaan valaistu Maa.

Pari päivää uudenkuun jälkeen iltataivaalle ilmestyy kasvava kuunsirppi, mutta Kuusta katsottuna Maa on lähtenyt kutistumaan. Melkein täysimaa heijastaa kuitenkin pilvineen ja merineen voimakkaasti valoa, joten Kuun pimeälläkin puolella on melko valoisaa - paljon valoisampaa kuin kirkkaimmankaan meikäläisen kuutamon aikaan. Siksi näemme Kuun pimeän puolen maatamona.

Kun Kuu päivästä toiseen kasvaa, Kuusta katsottuna Maa vastaavasti pienenee. Kutistuvasta Maasta heijastuu päivä päivältä vähemmän valoa, joten maatamo himmenee. Samalla Kuun valoisa osa kasvaa ja alkaa häikäistä taivaalla niin, että maatamo ei senkään takia enää erotu.

Viimeistään puolikuun eli Kuun ensimmäisen neljänneksen aikoihin maatamoa on käytännössä mahdoton erottaa. Silloin myös Maa on Kuusta katsottuna puolikas. Pari viikkoa myöhemmin – kun Kuu on siinä välissä ollut täysi – on jälleen puolikuun aika. Kuu on viimeisessä neljänneksessä ja näkyy aamupuolella taivasta.

Kuun vähitellen kutistuessa maatamo ilmestyy jälleen näkyviin, mutta nyt kapea kuunsirppi nousee aamuvarhaisella vähän ennen Aurinkoa. Siksi aamumaatamo jää usein huomaamatta.

Auringon suunnasta yllättäen ilmestynyt törmääjä vahingoitti yli tuhatta ihmistä Tseljabinskin alueella.

Tuoreimpien laskelmien mukaan Maahan 15. helmikuuta aamulla klo 5:20 Suomen aikaa (9:20 paikallista aikaa) törmännyt kappale oli alun perin noin 17 metriä halkaisijaltaan ollut pieni asteroidi, jonka massa oli noin 10 000 tonnia.

Mikäli kappale olisi lähestynyt Maata toisesta suunnasta, olisi se todennäköisesti havaittu jo etukäteen, mutta nyt se saapui Auringon suunnasta päivätaivaalta, jolloin pikkuplaneettoja etsivät automaattiteleskoopit ja tarkkasilmäiset tähtiharrastajat eivät voineet nähdä sitä.

Se tuli myös hyvin suoraan kohti ja osui ilmakehään loivasti noin 20 asteen kulmassa; mikäli se olisi tullut suorempaan alas, olisi tuho ollut vieläkin suurempaa. Nyt ilmakehän kitkakuumennus sai kappaleen räjähtämään noin 20 kilometrin korkeudessa maanpinnan yläpuolella, jolloin törmäyksen sekä meteoriitinpalasten putoamisen sijaan suurin osa vahingoista tuli räjähdyksen sokkiaallosta ja sen aiheuttamista tuhoista. Ikkunat rikkoontuivat ja lensivät sisälle, kattoja romahti ja rakennuksiin tuli vaurioita.

Räjähdyksen voima oli noin 500 kilotonnia, eli se vastasi noin 30 Hiroshimaan pudotettua ydinpommia. Väläys taivaalla oli Aurinkoa kirkkaampi ja se sinkosi ympärilleen paineaallon lisäksi lämpösäteilyä.

Kyseessä oli merkittävin Maahan avaruudesta osuneen kappaleen törmäys sitten vuoden 1908, jolloin pieni komeetta todennäköisesti putosi samoin Venäjälle, Tunguskan alueelle. Törmäys oli tuholtaan perjantaista suurempi, mutta räjähdyksen voima oli pienempi. Siitä huolimatta noin 50 henkilöä joutui sairaalaan räjähdyksen seurauksena ja lähes 1200 muuta oli hoidettavana.