Yhdeksän miljardia vuotta sitten tähtiä syntyi paljon tiuhempaan kuin nykyisin. Aiemmin oltiin siinä käsityksessä, että tähtien syntytahti riippuu suoraan galaksin massasta: mitä isompi galaksi, sitä vilkkaammin siinä syttyy uusia tähtiä.

Joissakin galakseissa tahti saattaa kuitenkin äkillisesti kiihtyä. Syynä voi olla galaksien törmäys, joka saa aikaa "tähtiryöpyn": kosmisessa aikaskaalassa kaasupilvistä tiivistyy kirkkaasti loistavia tähtiä moninkertaisella nopeudella normaaliin verrattuna.

Varhaisen maailmankaikkeuden tähtiryöppygalaksien kohdalla on ollut epäselvää, onko niissä tavallista enemmän jättimäisiä molekyylipilviä, joista tähtiä voi tiivistyä, vai pystyvätkö ne syystä tai toisesta muuntamaan kaasua tähdiksi tavallista tehokkaammin.

Tutkijat ovat nyt tehneet ALMA-radioteleskoopilla (Atacama Large Millimeter Array) havaintoja seitsemästä tähtiryöppygalaksista, jotka ovat lähes yhdeksän miljardin valovuoden etäisyydellä. Tutkimuksen kohteena oli galaksien hiilimonoksidi- eli häkäpilvien runsaus. Häkää esiintyy molekyylipilvissä, joista tiivistyy uusia tähtiä.

Kuuta vuodesta 2009 alkaen kiertänyt NASAn Lunar Reconnaissance Orbiter (LRO) on tuottanut suuren määrän kiinnostavia ja hyvin tarkkoja kuvia luontaisen kiertolaisemme pinnasta.

Kuvissa näkyy esimerkiksi ylityöntösiirroksista kertovia harjanteita. Ne ovat ovat syntyneet puristumisen aikaansaamana, kun pintamaterian lohkot ovat liikkuneet varsin reippaasti toistensa suhteen.

Harjanteita löytyy ympäri Kuuta, myös sen ylänköalueilta. Eräs ehdotettu syy niiden synnylle on pitkään ollut Kuun supistuminen: kiertolaisemme kun on mallien mukaan aikojen saatossa jäähtynyt ja samalla pienentynyt.

Lokakuun Geology-lehdessä ilmestyneen jutun mukaan pääsyyllinen niiden syntyyn saattaakin olla Maan vetovoimallaan aiheuttama vuorovesivoima. Tai vähintäänkin se ohjaa suuntia, johon kutistuvan Kuun pinta romahtelee.

Tässä ei sinällään ole mitään uutta. Samaan tapaan kuin Kuu saa aikaan maapallon pinnalla aikaan vuorovesi-ilmiöitä – siis merenpinnan ja muiden vesistöjen pinnan nousemisen ja laskemisen – vaikuttaa Maa vetovoimallaan myös Kuuhun. Uutta on sen sijaan se, että tämä saa aikaan näkyviä merkkejä Kuun pinnassa.

“Maa muokkaa edelleen Kuun pintaa”, tiivistää planetologi Thomas Watters asian. Watters on työssä Smithsonian-instituutin alaisuudessa olevassa Yhdysvaltain kansallisessa ilmailu- ja avaruusmuseossa, ja hän toimi ryhmän vetäjänä. Pääkaupunki Washingtonissa olevassa museossa ei siis vain puunata vanhoja lentokoneita ja raketteja, vaan tehdään myös tutkimusta.

Siirrosten aikaansaamia harjanteita on erittäin paljon. Tutkijaryhmä on löytänyt LRO:n kuvista yli 3200 siirroslinjaa Kuun pinnalta. Harjanteet ovat tyypillisesti viitisentoista metriä korkeita ja noin 10 kilometriä pitkiä.

Näitä on havaittu Kuun pinnalta jo aikaisemminkin, ja muun muassa Apollo-kuulentoja valmisteltaessa niitä kartoitettiin paljonkin. Silloin kuitenkin niiden iäksi arvioitiin noin 50 miljoonaa vuotta, mutta nyt ne ovat paljastuneet nuoremmiksi.

Uuden tutkimuksen mukaan siirrokset saattavat olla kaikkea muuta kuin ikivanhoja. Ne voivat hyvinkin olla yhä aktiivisia.

Yksin Marsissa -elokuvan siivittämänä kaikki punaiseen planeettaan liittyvä tutkimus on ollut viime aikoina otsikoissa, ja NASA on käyttänyt tätä nostetta varsin tehokkaasti hyväkseen. 

Se pieni yksityiskohta, että NASA:lla on vaikeuksia löytää tällä hetkellä rahoitusta edes yksinkertaisten luotaimien lähettämiseen Marsia tutkimaan, ei haittaa suurisuuntaisten tulevaisuudenvisioiden esittämistä. Toisaalta nämä saattavat herättää sen verran myös päättäjien huomiota, että rahoitusta lisättäisiin – tai se vain innostaa yksityiset yrittäjät ryntäämään punaiselle planeetalle ennen viranomaisjärjestöjä.

Eräs kiinnostavimmista ja kenties pitkällä tähtäimellä merkittävimmistä tuoreista Mars-tempauksista on NASAn ja rakennusten 3D-tulostusta edistävä teollisuusyhdistys America Makesin kilpailu Mars-siirtokuntien rakennuksista.

Kilpailun voittajat julkistettiin viime viikon lopulla ja voittajaksi kiri SEArch ja Clouds AO -ryhmän ICE HOUSE. 

Kuin avaruusajan design-iglu

Se poikkeaa monista suunnitelmista siinä, että rakennusta ei kaiveta pinnan alle tai haudata hiekkaan. Koska Marsin ohut kaasukehä ei estä ultraviolettivalon pääsyä pinnalle ja suojaa planeettaa huonosti kosmisia säteitä vastaan, on yleinen tapa lisätä säteilysuojausta laittaa asumuksen päälle paljon hiekkaa. 

Sen sijaan ideana on kaivaa pinnan alta vettä ja käyttää sitä säteilysuojana: koko rakennuksen uloin kerros on jäätynyttä vettä, joka samalla suojaa asukkaita ja päästää läpi valoa.

Voittajarakennuksessa onkin kiinnitetty ennen kaikkea huomiota siihen, että sen sisätiloissa olisi mahdollisimman paljon luonnonvaloa.

Asuintilat ovat rakennuksen keskiosassa, ja siellä, mahdollisimman suojaisessa paikassa sisällä, ovat myös miehistön nukkumahytit. Ulospäin tultaessa on tiloja, joissa ollaan vähemmän aikaa, ja aivan uloimpana ovat kasvihuoneet. Näin ne saavat eniten valoa ja niissä miehistön jäsenet voivat myös käydä rentoutumassa kasvien tuottamaa puhdasta ilmaa hengittäen, valosta nauttien ja Marsin maisemaa ihaillen.

Kasvihuoneiden tärkeimpänä tehtävänä on tuottaa happea ja ruokaa. Siksi suuri osa uloimmista osista onkin kasvihuoneita, joissa kasveja on sijoitettu pystyssä oleviin räkkeihin sekä suoraan pystypinnoille.

Rakennuksessa on myös “etupiha”, suojattu ja paineistettu tila varsinaisen rakennuksen ulkopuolella, missä ihmiset voivat tepastella ilman avaruuspukuja. Suuri, avoin tila auttaa myös tasaaman paineistusta aseman sisällä. Siellä voidaan tehdä myös tutkimusta, missä täytyy olla ulkona – mutta voi silti olla vielä ikään kuin sisällä. Esimerkiksi kasvien kasvattamista marsperässä voi testata siellä.

Päivälleen 169 vuotta sitten brittiastronomi William Lassell löysi Neptunuksen suurimman kuun, joka myöhemmin sai nimekseen Triton. Uutinen on siis jo vanhentunut, mutta aikoinaan löytö oli hyvin tuore: Neptunus oli löytynyt vasta 17 päivää aikaisemmin.

Saksalainen Johann Galle oli bongannut 23. syyskuuta kaukaisimman planeetan, jonka paikan olivat laskeneet sekä ranskalainen Urbain Le Verrier että englantilainen John Couch Adams – Gallella tosin oli käytössään vain Le Verrierin laskelmien tulokset.

Lassell oli liikemies ja olutpanimon omistaja, joka saattoi menestyksekkään liiketoimintansa ansiosta rakentaa oman tähtitornin ja keskittyä tähtitieteeseen. Hänellä oli 61-senttinen kaukoputki, jolla löysi Tritonin lisäksi myös Saturnuksen Hyperion-kuun ja kaksi Uranuksen kiertolaista, Arielin ja Umbrielin.

Lassellin löytö nimettiin vasta 1880, jolloin ranskalainen Camille Flammarion ehdotti Triton-nimeä. Se ei kuitenkaan vakiintunut heti, vaan vasta 1900-luvun puolivälissä, kun Neptunukselta löydettiin toinen kuu, Nereid. 

Triton tunnettiin vain himmeänä valopisteenä aina vuoteen 1989 saakka, jolloin Voyager 2 -luotain kiisi Neptunuksen ohitse. Jättiläisplaneetan suurin kuu osoittautui hieman arvioitua pienemmäksi, mutta se on 2 700 kilometrin läpimitallaan silti Aurinkokunnan seitsemänneksi kookkain kuu.

Triton on ainoa planeettojen suurista kuista, joka on takaperoisella radalla. Sen kiertoliike on siis vastakkainen planeetan pyörimisliikkeen kanssa. Radan omalaatuisuudesta on päätelty, että Triton saattaa olla Kuiperin vyöhykkeeltä peräisin oleva kääpiöplaneetta, jonka Neptunus on vetovoimallaan siepannut. 

Kuun alkuperään viittaa myös sen geologinen aktiivisuus, jonka osalta se muistuttaa jossain määrin Plutoa. Myös Tritonin pinta on melko nuorta ja siellä on geysireitä, joista purkautuu hyistä typpeä.

Elokuva Yksin Marsissa  (The Martian, 2015) sai juuri ensi-iltansa Suomessa. Arvostelun ensimmäisessä osassa kerroimme elokuvasta kokemuksena. Tässä osassa keskitytään tieteellisiin faktoihin.

Tämä artikkeli voi sisältää paljastuksia elokuvan käänteistä – lukekaa siis omalla vastuulla!

Yksin Marsissa kuuluu realististen tieteiselokuvien kastiin. Se sijoittuu lähitulevaisuuteen ja siinä käytetään (lähes) nykyistä teknologiaa. Elokuvassa pyritään mahdollisimman hyvään tieteelliseen tarkkuuteen, ja sen tekemisessä onkin kuultu useita avaruusalan asiantuntijoita. Siksi on myös kohtuullista katsoa täikamman kanssa, kuinka hyvin Ridley Scott ja kumppanit nyt tavoitteessaan onnistuivat.

Ratkaisu ongelmiin on Mark Watneyn sanoin: "I'm going to have to science the shit out of this." Idea on leffan kantava teema, ja yksinäisen marsilaisen macgyveröintejä odottaa innolla läpi elokuvan. Tieteellinen osuus ei kuitenkaan mene täysin putkeen.

Kaikesta hienoudestaan ja tieteellisesti hiotuista yksityiskohdistaan huolimatta Yksin Marsissa saa Marsin ensimmäisen asukin toimet näyttämään aivan liian helpoilta. Kärjistetysti sanoen homma vaikuttaa samanlaiselta kuin voisi kuvitella telttailun olevan vaikkapa Gobin autiomaassa tai Etelämantereella. Sillä erotuksella, että telttailijalla sattuu nyt olemaan päällään avaruuspuku, eikä seurana ole edes sikäläisiä pingviinejä tai kameleita.

* Huom! Kappaleet, joihin on tehty muutoksia, alkavat tähdellä ( * ). Muutokset on listattu jutun lopussa.

Marsin vesi ei ole ollut uutisaihe enää aikoihin, vaikka siitä vastikään yritettiin taas nostattaa mediassa kohua. Punaisella planeetalla on ollut vettä ja sitä on vähäisessä määrin edelleen, mutta suurin osa siitä on kadonnut jo aikoja sitten.

Muinoin Marsin kaasukehä oli huomattavasti tiheämpi, joten siellä saattoi olla käynnissä samanlainen vesikierto kuin Maassa nykyisinkin. Curiosity-kulkijan tutkimassa Gale-kraatterissa on ilmeisesti lainehtinut pitkään järviä.

Viime vuoden syyskuussa Curiosity saavutti yli viisi kilometriä korkean Aeolis Monsin eli epävirallisesti Sharp-vuoren alarinteet ja pääsi tutkimaan niillä esiintyviä kerrostumia.

"Kulkijan tekemät havainnot viittaavat siihen, että 3,3–3,8 miljardia vuotta sitten alueella oli perätysten pitkäikäisiä jokia ja järviä, joihin kerrostuneet sedimentit muodostivat vähitellen Sharp-vuoren alarinteet", kertoo tutkijaryhmään kuulunut Ashwin Vasavada. "Marsin muinaisen ilmaston nykymallit eivät kuitenkaan ennusta tällaista pysyvien järvien sarjaa; lämpötila nousi vaivoin plussan puolelle."

Gale-kraatterissa vaeltava Curiosity on tehnyt useita pysähdyksiä ja tutkinut lukuisia mielenkiintoisia alueita. Kuvien, näytteiden ja kairausten avulla on saatu tietoa, jonka perusteella on pystytty muodostamaan yhä tarkempi kuva alueella tapahtuneista muutoksista.

Jo ennen Curiosityn laskeutumista tutkijat arvelivat Gale-kraatterissa olevan laajoja kerrostumia. Niiden alkuperästä ei kuitenkaan ollut yksimielisyyttä. Yhden koulukunnan mukaan kerrostumat olisivat "kuivia" eli ne olisivat syntyneet tuulen kuljettamasta hiekasta ja pölystä. Toinen vaihtoehto oli, että ne olisivat kasautuneet jokiin ja järviin. Ja niin näyttää myös tapahtuneen.

"Curiosityn matkan varrella on havaittu merkkejä nopeasti virtaavan veden kuljettamasta sorasta ja toisaalta seisovasta vedestä, johon on laskenut jokia. Päättelimme siitä, että lähellä Sharp-vuorta meidän pitäisi alkaa nähdä veteen kerrostuneesta hienojakoisesta aineksesta syntyneitä kiviä. Nyt kun olemme päässeet sinne, näemme runsaasti ohuista kerroksista koostuvia sedimenttikiviä", Vasavada toteaa.

"Kivet muistuttavat huomattavasti vastaavanlaisia täällä Maassa", sanoo niin ikään tutkijaryhmään kuulunut Woody Fischer. "Kerrosten paksuus vastaa sekä millimetrien että senttimetrien mittakaavassa seisovaan veteen vajoavan hienojakoisen aineksen muodostamaa sedimenttiä. Täsmälleen sama on havaittavissa kivissä, jotka kertovat Maan muinaisista järvistä."

Kuvasarjan B-ruudussa on näkymä samaan hiekkakivimuodostelmaan kuin otsikkokuvassa, mutta siihen on merkitty mm. kivi ("Rock"), jonka lähettyviltä on otettu D-ruudussa oleva lähikuva karkearakenteisesta hiekkakivestä. C-ruudussa on puolestaan tarkempi otos otsikkokuvaan punaisella merkitystä kivestä. 

Elokuva Yksin Marsissa  (The Martian, 2015) sai juuri Suomessa ensi-iltansa. Tämä ensimmäinen osa on arvostelu itse elokuvasta. Toisessa osassa käydään tarkemmin leffan tieteellisyyden kimppuun.

Elokuvan perusjuoni on yksinkertainen ja suoraviivainen. Astronautit ovat laskeutuneet ensimmäistä kertaa Marsiin. Alunperin pinnalla piti viettää 31 vuorokautta, mutta yllättävän myrskyn vuoksi miehistö joutuu keskeyttämään reissunsa ennen aikojaan ja lähtemään takaisin. Yksi astronautti, Mark Watney (Matt Damon), jää rytäkässä vahingossa pinnalle. Kekseliäisyytensä turvin hänen onnistuu kuitenkin kituutella elossa paljon pidempään kuin kukaan uskaltaa toivoa. Sivujuonia ei juuri ole, jos NASAn lennonjohdon sekoiluja ei lasketa.

Suoraviivaisuus ei suinkaan haittaa. Elokuvan jännitys on koko ajan sopivalla tasolla, ja lähes 2,5-tuntinen elokuva pitää otteessaan loppuun saakka. Tahti on kuitenkin suurimmaksi osaksi rauhallinen, eikä juuri näännytä katsojaa. Elämään Marsissa ehtii jossain mielessä jopa tottua.

Yksin Marsissa on lähinnä seikkailua ja ongelmanratkaisua. Siinä ei sorruta Hollywoodille tyypilliseen nyyhkydraamaan rakkaiden menetyksen kautta, eikä siinä ole suurta sankaria, joka pelastaa tilanteen ylivoimaisilla kyvyillään tilanteen.

Elokuva ei käsittele tunteita kovin rankalla kädellä. Viestit omaisille, sekä satunnaiset onnen, epätoivon ja raivon ilmeet kertovat kaiken tarpeellisen. Jää katsojan tulkittavaksi miltä tuolla tavoin yksin joutuminen voisi tuntua. Mene ja tiedä, ehkä videopäiväkirjalle tuntojen puhuminen toimii Watneylle tarpeellisena terapiana.

Vaikka astronautit toki valitaan juuri psyykkisen kestävyytensä ja ongelmanratkaisukykyjensä nojalla, elokuvan päähenkilö yllättää ja inspiroi ottamaan härkää sarvista vaikeissakin tilanteissa.

Tiedekin onnistuu elokuvassa suurimmaksi osaksi nappiin. Maisemat ovat realistisia ja äärettömän kauniita ja planeetalla useimmat asiat toimivat juuri kuten pitääkin. Miehitetyn Mars-lennon puitteet ovat hyvin lähellä sitä millaiset ne voisivat todellisuudessakin olla – vaikka asumukset ja alukset ovatkin varsin hulppeat.

Maisemat tosin ovat paljon jylhempiä kuin todellisuudessa, joitain kaasukehän ilmiöitä liioitellaan ja toisia vähätellään, ja Watneyn ongelmatkin ratkeavat suurelta osin hieman turhan simppelisti. Ja koska kyse on Hollywood-leffasta, mukaan piti mahduttaa pari räjähdystäkin. Puutteista ja vääristelyistä lisää arvostelun toisessa osassa.

Kaiken kaikkiaan elokuva on kuitenkin erittäin hyvä. Se on tieteellisesti ja juonellisesti paljon uskottavampi kuin yksikään lähitulevaisuuden Mars-matkailusta aiemmin näkemäni kuvitelma (mieleen tulevat mm. Operaatio Mars (2000), Punainen Planeetta (2000), Stranded (2001) tai The Last Days on Mars (2013)). Yksin Marsissa ei ole mitään utopistista tieteisfantasiaa, vaan jotain sellaista, mikä voisi jo lähes olla teknisesti mahdollista.

Jos haluat nähdä miten ihminen voisi – hyvällä tuurilla – selvitä Marsissa, Yksin Marsissa on juuri sinulle. Jos taas haluat luodata yksin jäävän ihmisen epätoivoisia ja sekoavia ajatuksia, valitse ennemmin tieteelliseltä kannalta aikamoista soopaa oleva näyttävä Gravity-elokuva (2013) tai varsin hyvä Castaway – Tuuliajolla (2000).

Päivitys 10.10.2015 klo 06.30: Lisätty linkki arvostelun toiseen osaan.

Arvostelun kirjoittaja on Mars-tutkimukseen erikoistunut planeettageologi.

Elokuvan traileri:

Päivitys torstaina klo 15:15

New Horisons -luotaimen twitter-tilillä kerrottiin, ettei mitään ISOA uutista ole tulossa tänään. Voi olla, että NASAn tiedotus on ohjeistanut luotaintiimiä ja sen tiedejohtajaa olemaan hieman rauhallisemmin. Näillä näkymin torstain kuvajulkistus on silti tulossa.

------

New Horizons -luotaimen tiedejohtaja Alan Stern lipsautti todennäköisesti tahallaan puheessaan Albertan yliopistossa Kanadassa, että tänään torstaina NASA olisi julkaisemassa uutta, todella kiinnostavaa tietoa Plutosta.

"NASA ei salli minun kertoa asiasta enempää siitä mitä julkistamme nyt torstaina, mutta se on jotain uskomatonta", kerrotaan Sternin sanoneen.

Se, että NASA – ja erityisesti mediahenkinen Stern – kertovat tulevista julkistuksista etukäteen, ei ole mitään uutta. Samoin se, että lopulta uutinen ei olekaan varsinaisesti uutinen, on muodostumassa valitettavan tavalliseksi.

Vaikka Stern on innokkaasti puhumassa lentonsa rahoituksen jatkamisesta ja koohkaa Plutosta tällä hetkellä joka puolella, on tosiasia kuitenkin se, että Pluto on osoittautunut upean omituiseksi maailmaksi ja vain alle 10% heinäkuisen ohilennon aikana otetuista kuvista ja tiedoista on vasta saatu Maahan.

Niitä saadaan koko ajan, ja NASA sekä New Horizons -tutkijaryhmä ovat julkistaneet niitä kerran viikossa näin torstaisin. Kuvat ovat olleet järjestäen henkeäsalpaavia ja upeita. Lisäksi tieteellisesti ne ovat olleet erittäin kiinnostavia, joskin moniin löytöihin ei ole vielä selityksiä.

Kuten Stern myös on usein todennut, on Pluto kaikkea muuta kuin jäinen, kuollut ja kylmä taivaankappale. Sillä on ilmakehä, sääilmiöitä ja ilmasto, se on geologisesti aktiivinen, ja sen pinnalla on meneillään ilmiöitä, jotka selvästi ovat tapahtumassa juuri nyt. Plutossa on vuoria, kanjoneita ja kraattereita.

Se on todella kiinnostava maailma, ja on selvää, että uusista kuvista löydetään koko ajan uusia asioita – ja kenties nyt jotain todella jännittävää. 

Siis enemmän kuin vain medialle tarkoitettua ylisanahelinää.

Esimerkiksi nesteen virtaaminen pinnalla tai pinnanalaisen meren olemassaolo voisi olla tällainen uutinen. Nestemäistä vettä ei Plutossa voi olla, mutta nestemäinen typpi tai mahdollisesti jokin hiilivety voisi olla siellä nesteenä. Tuoreen näköisiä merkkejä nesteen virtaamisesta on ollut jo nyt saaduissa kuvissa.

Tänään illalla se kuullaan!

Illan pimetessä alkoivat ennusteet käydä toteen: pohjoisen suunnalla näkyi vihertävää valonkajoa eteläisessä Suomessakin. Ennen yhdeksää kajastus oli noussut jo Otavan yläpuolelle, mutta alkoi sitten hiljalleen hiipua. spaceweather.com-sivuston karttakuva näytti siltä, että näytelmä alkoi olla ohi.

Vielä mitä!

Tähtitieteilijät ovat löytäneet ESOn VLT-teleskoopilla (Very Large Telescope) ja Hubble-avaruusteleskoopilla otetuista kuvista lähitähteä AU Microscopii ympäröivästä pölykiekosta suurella nopeudella eteneviä, aaltoja muistuttavia rakenteita.

AU Microscopii -tähti on 32 valovuoden etäisyydellä Maasta ja sillä on ikää ainoastaan 12 miljoonaa vuotta. Tähteä ympäröi laaja pölykiekko, jossa saattaa olla parhaillaan käynnissä planeettojen syntyprosessi.

Kiekosta on etsitty merkkejä tihentymistä tai taipumista, sillä ne voisivat paljastaa mahdollisten planeettojen sijainnin. Vuonna 2014 etsintöjä tehtiin VLT-teleskooppiin vastikään asennetulla SPHERE-instrumentilla, jolla saavutetaan huippuluokan kontrasti. 

"Havaintomme paljastivat jotain odottamatonta", kertoo tutkijaryhmää vetänyt Anthony Boccaletti. "SPHERE-instrumentin kuvissa näkyy selittämättömiä kiekon yksityiskohtia, jotka muistuttavat rakenteeltaan kaaria tai aaltoja. Mitään vastaavaa ei ole havaittu aiemmin.”

Kuvissa erottuu eri etäisyyksillä tähdestä viisi aaltomaista kaarta, jotka näyttävät vedenpinnan aaltoilulta. Kun ryhmä tutki Hubble-avaruusteleskoopilla vuosina 2010 ja 2011 otettuja kuvia, omituiset rakenteet näkyivät niissäkin. Lisäksi yksityiskohtien todettiin liikkuneen – vieläpä hyvin nopeasti.

"Käsittelimme uudelleen Hubblella otetut kuvat ja saimme riittävästi informaatiota, jotta saatoimme seurata outojen yksityiskohtien liikettä neljän vuoden aikana", selostaa ryhmään kuulunut Christian Thalmann. "Totesimme kaarten etääntyvän tähdestä jopa 40 000 kilometrin tuntinopeudella!”

Kauempana tähdestä olevat yksityiskohdat näyttävät liikkuvan nopeammin kuin lähempänä olevat. Ainakin kolme kaarta etääntyy niin suurella nopeudella, että ne voivat hyvinkin olla pakenemassa tähden gravitaatiokentästä. 

Suuret nopeudet tekevät mahdottomaksi, että kyse olisi tavanomaisista rakenteista, joita tähteä kiertävät planeetat voisivat saada aikaan ainekiekossa. Taustalla täytyy olla jotain muutakin, joka on saanut aaltojen vauhdin kiihtymään.

"Kaikki tähän löytöön liittyvä on ollut melkoisen yllättävää!" toteaa ryhmään kuulunut Carol Grady. "Koska mitään tällaista ei ole aiemmin havaittu tai ennustettu teoreettisesti, voimme vain arvailla, mitä oikein näemme ja miten se on syntynyt.”

Tutkijaryhmä ei pysty varmuudella sanomaan, mikä on saanut aikaan tähteä ympäröivät mystiset aallot. Yhtenä mahdollisuutena on pohdittu kahden massiivisen, asteroidia muistuttavan kappaleen törmäystä, jossa olisi vapautunut suuria määriä pölyä. Toisena vaihtoehtona on ollut esillä, että järjestelmän gravitaatiokentässä esiintyvät häiriöt olisivat synnyttäneet spiraalimaisia aaltoja.

Nämä selitykset on kuitenkin jouduttu hylkäämään. 

"Yksi outojen rakenteiden selitys kytkee ne tähden flare- eli roihupurkauksiin. AU Mic on tähti, jossa niitä esiintyy paljon – usein sen pinnalla tai pinnan läheisyydessä tapahtuu valtaisan suuri, äkillinen energiapurkaus", selittää ryhmään kuulunut Glenn Schneider. 

"Tällainen roihupurkaus on kenties aiheuttanut jollakin planeetalla – mikäli tähdellä on planeettoja – esimerkiksi aineen nopeaa karkaamista avaruuteen, jolloin se kulkeutuisi nyt kiekossa ulospäin roihupurkauksen voimasta."

Ryhmän on tarkoitus jatkaa AU Mic -järjestelmän tutkimista SPHERE-instrumentin lisäksi myös muilla havaintolaitteilla, kuten ALMA-radioteleskoopilla, jotta arvoitukselliselle ilmiölle löytyisi selitys.

Tutkimuksesta kerrottiin sekä ESOn että Hubblen uutissivuilla ja se on julkaistu Nature-tiedelehdessä (maksullinen).

Kuva: ESO/ESA/NASA