Aurinko on ainoa tähti, jonka pinnalla esiintyviä ilmiöitä pystytään tutkimaan yksityiskohtaisesti. Joidenkin jättiläistähtien pilkkuja on onnistuttu kuvaamaan, mutta nyt on ensimmäisen kerran saatu muodostettua videokuvaa tähdenpilkkujen kehityksestä.

Kolmion tähdistöön kuuluva XX Triangulum on 1 500 valovuoden etäisyydellä sijaitseva punainen jättiläistähti. Sen massa on kaksinkertainen ja läpimitta kymmenkertainen Aurinkoon verrattuna. XX Tri on jo entuudestaan tunnettu tähtenä, jonka pinnalla on valtavia pilkkuja: niiden läpimitta voi olla useita kertoja Auringon läpimittaa suurempi.

Lokakuun 10. päivänä taivasta automaattisesti tutkiva Pan-STARRS -teleskooppi havaitsi uuden, aiemmin tuntemattoman asteroidin, jonka rata tuo kappaleen varsin lähelle Maata nyt 31. lokakuuta. 

"Varsin lähelle" tarkoittaa tässä 1,3 -kertaista Maan ja Kuun välistä keskietäisyyttä, eli noin 480 000 kilometriä maapallosta – se ei ole siis pienimmässäkään vaarassa törmätä Maahan, mutta vilahtaa varsin läheltä. 

Tämä nimen 2015 TB₁₄₅ saanut asteroidi on halkaisijaltaan 280–620 metriä, eli se on kohtalaisen kookas. Sitä tullaan tutkimaan tarkasti ohilennon aikana, koska saamme harvoin näin lähelle näin kiinnostavia pikkuplaneettoja. Arvioiden mukaan kappaleen kirkkaus tulee olemaan noin magnitudin 10 luokkaa, joten sen voi havaita kookkailla harrastajakaukoputkilla. Ohitus näkyy parhaiten täältä pohjoiselta pallonpuolelta.

Palaamme myös asiaan lähempänä, kun kappaleesta on saatavilla enemmän tietoja. 

Kiinnostavan tästä tapauksesta tekee se, että tämänhetkisen tiedon mukaan 2015 TB₁₄₅ on suurin näin läheltä maapallon ohittava asteroidi ennen vuotta 2027. Silloin mahdollisesti jopa kaksi kilometriä halkaisijaltaan oleva 1999 AN₁₀ tulee noin Kuun etäisyydelle meistä. Sekin siis ohittaa Maan turvallisesti ilman törmäysriskiä.

Tällä hetkellä ei ole tiedossa asteroidia tai komeettaa, joka olisi törmäyskurssilla maapallon kanssa, mutta kuten yllättäen löytyneen 2015 TB₁₄₅:n tapaus osoittaa, voi sellainen ilmestyä kaukoputkiin koska vain – maapalloon on historiassa törmännyt runsaasti erilaisia kappaleita ja näin tulee varmasti käymään tulevaisuudessakin, ellemme opi havaitsemaan tehokkaammin aurinkokuntamme kappaleita, ennustamaan paremmin törmäyksiä ja kehitä tekniikkaa, jolla kolarin voisi estää.

Otsikkokuvassa on asteroidi ja maapallo liitetty vain yhteen; se ei esitä tätä tapausta.

65 miljoonaa vuotta sitten nykyisen Jukatanin niemimaan kohdalle iskeytyi reilun kymmenen kilometrin läpimittainen asteroidi. Se päätti dinosaurusten valtakauden – joskin Deccanin laavapurkauksia Intiassa on pidetty mahdollisena lisätekijänä joukkotuhon taustalla.

Maapallolla on tapahtunut useita muitakin massasukupuuttoja, mutta niiden yhteyttä kosmisiin kolareihin on ollut hankala löytää ja ajatus on ollut kiistanalainen. 

Lopullista varmuutta ei ole vieläkään, mutta uuden tutkimuksen mukaan sekä asteroidien tai komeettojen iskuja että eliökunnan joukkotuhoja näyttää tapahtuneen jokseenkin säännöllisesti noin 26 miljoonan vuoden välein.

Tutkimuksen kohteena oli 260 miljoonan vuoden mittainen ajanjakso, johon osuu useita suuria sukupuuttoaaltoja. Michael Rampino ja Ken Caldeira ovat analysoineet sekä kosmisten törmäysten että joukkotuhojen ajallista jakautumista. 

"Korrelaatio törmäysjälkien muodostumisen ja tuhojen välillä on viimeisten 260 miljoonan vuoden aikana hätkähdyttävä ja viittaa syy-seuraus-suhteeseen", arvioi Rampino.

Meillä on ollut tuuria. Maa on syntynyt hyvin varhaisessa vaiheessa, jos tarkastellaan koko maailmankaikkeuden kehitystä. Kun Aurinkokunta tiivistyi tähtienvälisestä kaasu- ja pölypilvestä noin 4,6 miljardia vuotta sitten, ainoastaan kahdeksan prosenttia elämän kannalta suotuisista, koko maailmankaikkeuden eliniän aikana syntyvistä planeetoista oli olemassa. 

Tutkimus, jossa tähän tulokseen on päädytty, on teoreettinen, mutta se perustuu havaintoaineistoon, joka on koottu Hubble- ja Kepler-avaruusteleskoopeilla.

"Päätavoitteenamme oli ymmärtää Maan asema suhteessa koko muuhun maailmankaikkeuteen", sanoo Peter Behroozi, toinen tutkimuksen tekijöistä. "Verrattuna kaikkiin planeettoihin, jotka vielä muodostuvat maailmankaikkeudessa, Maa on syntynyt itse asiassa hyvin varhain."

Hubble-avaruusteleskoopin avulla on pystytty katsomaan kauas sekä ajassa että avaruudessa, ja sillä tehdyt havainnot muodostavat galaksien perhealbumin. Siitä voi nähdä, miten tähtien syntytahti on muuttunut galaksien ikääntyessä ja kasvaessa kokoa.

Havaintojen mukaan maailmankaikkeudessa syttyi 10 miljardia vuotta sitten tähtiä hyvin nopeasti, mutta syntyprosessissa oli mukana vain murto-osa kaikesta vedystä ja heliumista. 

Nykyisin tilanne on päinvastainen. Tähtiä syntyy huomattavasti verkkaisemmin, mutta kaasua on tarjolla niin runsaasti, että prosessi – sekä tähtien että planeettojen synty – jatkuu hyvin pitkään.

"Alkuräjähdyksen jäljiltä on vielä niin paljon materiaalia, että tulevaisuudessa planeettoja syntyy paljon enemmän niin Linnunradassa kuin muuallakin", toteaa tutkimuksen toinen tekijä Molly Peeples.

Kepler-avaruusteleskoopin tekemien löytöjen perusteella maankaltaisia planeettoja, jotka kiertävät tähteään elinkelpoisella vyöhykkeellä – jolloin planeetan pinnalla voi olla nestemäistä vettä – on ympäri Linnunrataa. Arvioiden mukaan Maan kokoluokkaa olevia planeettoja, joista huomattava osa on kivisiä, on Linnunradassa noin miljardi. 

Tulevaisuudessa maankaltaisia planeettoja voi syntyä elinkelpoisille vyöhykkeille vielä lukemattoman paljon. Todennäköisimmin niitä muodostuu jättimäisissä galaksijoukoissa, mutta toisaalta myös kääpiögalakseissa. Niissä on runsaasti kaasua, josta tiivistyy sekä uusia tähtiä että niitä kiertäviä planeettoja.

Olemme onnekkaita myös siksi, että maailmankaikkeuden varhaisvaiheissa – joita kaikesta huolimatta vielä elämme – pystymme tarkastelemaan tehokkailla kaukoputkilla kehityskulkua alkuräjähdyksestä galaksien muodostumisen alkuvaiheisiin.

Koska maailmankaikkeus laajenee kiihtyvällä vauhdilla, triljoonan vuoden kuluttua emme pystyisi enää tekemään havaintoja kosmisen kehityksen ensimmäisistä vuosimiljardeista: valo ja muu sähkömagneettinen säteily ei enää saavuttaisi havaintolaitteitamme. 

Kaukaisessa tulevaisuudessa kehittyvillä sivilisaatioilla ei olisi aavistustakaan, miten maailmankaikkeus on syntynyt ja kehittynyt. 

Tutkimuksesta kerrottiin Royal Astronomical Societyn uutissivuilla ja se on julkaistu Monthly Notices of the Royal Astronomical Society -tiedelehdessä.

Kuva: NASA/ESA/G. Bacon (STScI)

Euroopan avaruusjärjestön Mars Express -luotain on kiertänyt naapuriplaneettaamme joulusta 2003 lähtien ja lähettää edelleen huipputarkkoja kuvia sen pinnanmuodoista.

Tiedetuubin päivän kuva on otettu viime heinäkuussa. Siinä näkyy osa 3,5 miljardia vuotta sitten syntyneistä Mangala Valles -jokilaaksoista, jotka sijaitsevat Tharsiksen ylängön kupeessa. Lähistöllä on suuria tulivuoria, muiden muassa Olympus Mons, ja alueen pinnanmuodot ovatkin seurausta vulkaanisesta toiminnasta.

Tuliperäinen aktiivisuus on sulattanut pinnan alla piileksinyttä jäätä ja saanut aikaan äkillisiä ja hyvin voimakkaita tulvia. Alueella on monin paikoin laajoja syvänteitä, jotka ovat syntyneet, kun maanalaisten jäätiköiden kannattelema maaperä on romahtanut.

Tulvavedet ovat syöksyneet kohti pohjoisessa sijaitsevaa Amazonis Planitia -tasankoa (pohjoinen on kuvassa oikealla). Mennessään vesimassat ovat kovertaneet mutkittelevia jokiuomia, joiden keskelle on jäänyt virtaviivaisia "saaria".

Keskellä kuvaa näkyvä "negatiivinen kraatteri" on syntynyt, kun kosmisen törmäyksen räjäyttämään syvänteeseen on veden mukana kulkeutunut maa-ainesta, joka on muodostanut paksuja sedimenttejä. Sittemmin eroosio on kuluttanut kraatterin reunamat, mutta sisäosat ovat jääneet jäljelle ja muodostaneet koholla olevan pyöreän ylängön.

Värit kuvaavat alueen korkeuseroja: siniset ja violetit kohdat ovat kaikkein syvimpiä, ruskeat ja valkoiset korkeimpia. Monin paikoin on vähintään satojen metrien korkuisia jyrkänteitä.

Kuva: ESA/DLR/FU Berlin

Vastikään 25-vuotisjuhliaan viettäneen Hubblen avaruusteleskoopin pitkään tekeillä ollutta seuraajaa ei ole vielä saatu edes avaruuteen, kun tälle seuraajalle suunnitellaan jo työnjatkajaa. Pohdinnassa on tällä hetkellä kolme erilaista versiota, joista yksi valittaneen toteutettavaksi sitten, kun James Webbin mukaan nimetty uusi avaruusteleskooppi on saatu taivaalle ja toimimaan – ja kun käytössä olevan rahan määrä selviää.

Joka tapauksessa suunnitelmien mukaan seuraaja on joko valtava tai kolossaalinen avaruusteleskooppi, johon verrattuna nykyinen Hubble on vain pikku kiikari.

Avaruusteleskooppi Hubble toimii edelleen hyvin, mutta se saattaa rikkoontuja ja lopettaa toimintansa periaatteessa koska tahansa. Sen seuraajaa, lähes kolme kertaa suuremmalla peilillä varustettua James Webbin avaruusteleskooppia (JWST) on tehty vuodesta 1996 alkaen, mutta budjettivaikeuksien ja teknisten hankaluuksien vuoksi sen aikataulu on venynyt joko ajan. Nyt lähes kaikki sen osat ovat jo valmiina, ja jos kaikki menee edelleen hyvin, niin se laukaistaan Ariane 5 -kantoraketilla avaruuteen lokakuussa 2018. 

Teleskoopin mallikappale läpäisi juuri viime viikolla lämpötestit ja kaikki näyttää periaatteessa hyvältä; Hubble on saamassa viimein seuraajan, mutta vasta kolmen vuoden kuluttua.

JWST:n olennainen ero koon ja rakenteen suhteen on se, että sen sijoituspaikka avaruudessa on Maan kiertoradan sijaan ns. Lagrangen piste 2, noin 1,5 miljoonan kilometrin päässä Maan varjopuolella oleva alue, missä Maan ja Auringon vetovoimat sekä ratojen keskihakuisvoimat jotakuinkin kumoavat toisensa siten, että siellä oleva alus pysyy vähällä asennonsäädöllä hyvin paikallaan. Lisäksi sieltä on helppoa katsoa tähtitaivaalle. Paikan huono puoli on se, että astronauttien lähettäminen sinne on varsin hankalaa, eikä uutta teleskooppia voida käydä huoltamassa. Siksi uusi avaruusteleskooppi on suunniteltu sellaiseksi, ettei sitä edes voi korjata avaruudessa.

Sen seuraajaa suunnitellaan sen sijaan korjauskelpoiseksi. Uuden, Advanced Technology Large Aperture Space Telescope -nimellä (eli ATLAST, eli "kehittyneen teknologian suuriaukkoinen avaruusteleskooppi") tunnetun laitteen sijoituspaikaksi tulee myös Lagrangen piste 2, mutta koska pian käyttöön tulevalla Orion-avaruusaluksella voitaisiin periaatteessa käydä kääntymässä Lagrangen pisteessä, tehdään siitä jälleen remonttikelpoinen. 

Monet hahmottelevat mielissään jo myös Lagrangen pisteeseen lähetettäviä avaruusasemia, joista astronautit voisivat käydä jopa helposti fiksaamassa teleskooppia. Vaikka tällaisten asemien toteutuminen on hyvin epävarmaa, kannattaa tämä ottaa kuitenkin teleskooppia suunniteltaessa huomioon.

Tänään 52 vuotta sitten oli merkittävä tapaus koko maailman naukujakunnan kannalta, sillä ensimmäinen kissa teki avaruuslentonsa 18. lokakuuta 1963. Siinä missä venäläisillä ensimmäiset isokokoiset elolliset avaruusmatkaajat olivat koiria ja amerikkalaisilla simpansseja, käyttivät ranskalaiset kissoja – mikä sinällään on aivan ymmärrettävää, sillä kissat ovat olleet aina lähellä ranskalaisten sydämiä.

Ranska laukaisi tuolloin 1960-luvun alussa raketteja lähiavaruuteen Saharasta Hammaguirin rakettikoeasemalta. Algeria kuului tuolloin Ranskaan ja siellä oli tehty sotilaallisia kokeita ja rakettien laukaisuita vuodesta 1952 alkaen.

Samaan aikaan ranskalaiset tekivät lääketieteellisiä kokeita avaruuden ja hyvin epänormaalien olosuhteiden vaikutuksista ihmiseen Centre d’Enseignement et de Recherches de Médecine Aéronautique -nimisessä keskuksessaan, joka oli jostain syystä keskittynyt käyttämään hiirien, koirien tai apinoiden sijaan tärkeimmissä kokeissaan kissoja. 

Suurin osa avaruusohjelman kissoista oli Pariisista napattuja kulkukissoja, kuten olivat Felix ja Félicette. Niitä oli valmennettu monin tavoin ensimmäiseen avaruuslentoon Véronique -raketin nokassa vuonna 1963, mutta juuri ennen lokakuun puolivälissä tapahtuvaksi aiottua lentoa Felix karkasi. Kenties se oli niin säikähtynyt suuria kiihtyvyyksiä, painekammioita ja mittalaitteita, että päätti ottaa pitkät heti kuin mahdollista.

Niinpä lennon koittaessa Félicette sai kunnian olla ensimmäinen astronauttikissa. Sen päähän asennettiin elektrodit, se puettiin erityiseen kissa-astronauttiasuun ja suljettiin raketin nokkakartion sisään kissaa varten tehtyyn kapseliin. Véronique-raketin lento numero AGI47 vei sen 154 kilometrin korkeuteen, missä nokkakartio irtaantui ja laskeutui laskuvarjojen varassa takaisin Maahan. Kapselissa ollut radiomajakka auttoi pelastajat paikalle nostamaan Félicetten ulos avaruusaluksestaan. Lento kesti 15 minuuttia.

Félicette voi potreasti lentonsa jälkeen ja saattoi maukua siitä ja kokemuksistaan kissaystävilleen jälkikäteen, mutta valitettavasti kuutta päivää myöhemmin samanlaisella lennolla laukaistu kissa menehtyi, kun kapselin laskuvarjot eivät toimineet ja kapseli iskeytyi suurella nopeudella Saharan hiekkaan.

Iran kertoi kaksi vuotta sitten laukaisevansa persialaiskissan avaruuteen, mutta sen koommin sikäläisestä kissa-avaruuslennosta ei ole kuulunut mitään. Maa lähetti satelliitin avaruuteen helmikuussa 2009 ja oli sen jälkeen innokas jatkamaan avaruusohjelmaansa, mutta on nähtävästi joutunut panemaan nyt muita asioita etusijalle. Sinänsä varmasti hyvä niin, koska maan rakettikehitys liittyi suoraan ohjusten tekemiseen.

Joka tapauksessa Félicette odottaa edelleen seuraajaansa – ja sellaista, joka tekisi pelkän avaruushypyn sijaan kierroksia Maapallon ympärilä, tai mahdollisesti suuntaisi jopa toisille planeetoille. Kannattaisiko Mars-lentoa koettaa ensinnä vaikkapa kissoilla? 

Päivän kuvassa on maisemaa korkeuksista sekä Félicetten "fanikuva", missä on myös sen autenttinen käpälänjälki. Kuvassa on "allekirjoituksen" lisäksi teksti "Merci pour votre participation à nos succès du 18 octobre 1963", eli "Kiitos osallistumisestanne onnistumiseemme 18. lokakuuta 1963".

Alla on vielä mielenkiintoinen dokumentifilmi Hammaguirin rakettikoeasemasta, Véronique- ja Diamant-raketeista sekä niillä tehdyistä kokeista – Félicette on kohdassa noin 1'50". Selitys on ranskaksi, mutta kuvat ovat selviä kaikilla kielillä.

Avaruussää on ollut tämän viikon ajan lievästi aktiivisella puolella ja revontulia on havaittu Keski-Suomea myöten. Tämä johtuu siitä, että Auringossa on harvinaislaatuisen suuri korona-aukko, mistä avaruustuuli pääsee puhaltamaan suoraan avaruuteen ja maapallo on ollut juuri sen suunnassa. 

Koska Auringossa ei ole kuitenkaan ollut erityisen suurta aktiivisuutta, ei varsinaista avaruusmyrskyä ole kuitenkaan syntynyt.

Tähän saattaa olla kuitenkin tulossa nyt muutos, koska Auringon pyöriessä akselinsa ympäri on esiin kääntynyt uusi, kohtalaisen suuri auringonpilkkuryhmä AR2434. Se on kasvamassa koko ajan ja siitä on jo nyt purskahdellut pieniä C-luokan purkauksia. Mitä todennäköisemmin suurempia ja voimakkaampia on vielä tulossa, sillä ryhmän magneettiset ominaisuudet ovat sellaisia, että se lupailee M-luokan roihupurkauksia.

Jos sää pysyy kohtalaisen selkeänä, kannattaa siis taivasta tähyillä – etenkin pohjoisen suuntaan – tulevina öinä. Paras aika revontulille on yleensä ennen puoltayötä, mutta toisinaan aktiivisuus on päällä jo heti pimeän laskeuduttu ja joskus se jatkuu lähes läpi yön, mutta silloin kyseessä on varsin voimakas myrsky, jollaista ei ole nyt luvassa.

Revontuliennusteen voi katsoa kätevästi täältä: Auroras Now!

Nopealla silmäyksellä tähti KIC 8462852 on normaali keltavalkoinen F3-luokan kääpiötähti. Se on jonkin verran Aurinkoa suurempi ja kirkkaampi, pyörähtää akselinsa ympäri kerran hieman alle vuorokaudessa, ja liikkuu varsin hitaasti meistä poispäin. Tähti sijaitsee liian kaukana näkyäkseen paljain silmin. Hyvällä teleskoopilla sen voi kuitenkin erottaa Joutsenen tähdistössä.

Neljän vuoden seurannassa se on kuitenkin osoittautunut yhdeksi oudoimmista tunnetuista tähdistä. Ehkä kaikkein oudoimmaksi.

KIC 8462852 on epäsäännöllisesti muuttuva tähti. Tähden kirkkaus, eli siitä meille tuleva säteilyvuo, pienenee aika ajoin. Sekä muutoksen voimakkuus että kesto vaihtelevat: Tähden säteily on pitkään tasaista, kunnes äkillisesti pienenee jopa viidenneksellä. Himmeneminen on tähän mennessä kestänyt pisimmillään 80, lyhimmillään 5 vuorokautta. Sitten kirkkaus palaa ennalleen, kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Toisin kuin muilla muuttuvilla tähdillä, KIC 8462852:n valokäyrän muutokset ovat outoja. Ne eivät selity tähden toiminnalla, eivätkä ne ole kiertävien planeettojenkaan aiheuttamia näennäisefektejä.

Tutkimuksessa mukana ollut Turun yliopiston tutkija Heidi Korhonen ihmettelee havaintoja yhä:

”Löytö on todella mielenkiintoinen. Emme ole koskaan ennen nähneet vastaavanlaisia himmenemisiä tähdissä. Ne ovat todellakn jotain epätavallista ja mysteeristä. Mietimme useita selitysvaihtoehtoja, ja tarkistimme myös tarkasti, ettei kyse ollut instrumenttivirheistä. Emme keksineet mitään keinoa, jolla itse tähti voisi tehdä ja aiheuttaa himmenemiset. Oma osuuteni keskittyi juuri tähden tarkempaan tutkimiseen. Ainoana jäljelle jäävänä selityksenä ovat mahdolliset tähden ympärillä olevat tekijät.”

Juuri tuo tekee tähdestä oudon. Aika ajoin jotain tulee juuri KIC 8462852:n ja meidän väliimme. Jokin peittää ajoittain merkittävän osan tähden kirkkaudesta. Tai oikeastaan näyttää siltä, että kyse on monista pienemmistä joistain, joiden yhteinen muoto lisäksi muuttuu.

Laskelmien mukaan varjostava materia lienee alle 25 astronomisen yksikön (AU) päässä tähdestä. Täkäläisittäin se vastaisi aluetta jossain Neptunuksen radan sisäpuolella.

Tähti aiheuttaa mediahepulin

Pian tiedejulkaisun käsikirjoituksen julkaisun jälkeen The Atlantic teki uutisen aiheesta. Siinä haastateltiin SETI-tutkija Jason Wrightiä, joka kommentoi löytöä ulkopuolisena asiantuntijana: ”tämä näyttää joltain, mitä vieraan sivilisaation voisi olettaa rakentavan”. Hän visioi, että kyse voisi olla jonkinlaisesta Dysonin pallon (tai -kehän tai -parven) tyylisestä valtavasta rakennelmasta. Sellainen olisi todiste maanulkoisen elämän jättiprojektista, jolla valjastetaan tähden energiaa erittäin tehokkaasti käyttöön.

Villin spekulaation siivittämä uutinen sai oitis paljon palstatilaa. Juttua lainasivat pian ainakin Al Jazeera, The Express, FOX News, The Independent parissakin artikkelissa, sekä ties mitkä muut mediat. Kaikki otsikoivat juttunsa toinen toistaan villimmin. Suomeksi uutista ovat levittäneet ainakin Tekniikka ja Talous, Kauppalehti, MTV, Iltalehti ja Voice.

Lausuntoja on kuitenkin paisuteltu suuresti. Alusta lähtien.

Wright pahoittelee aikaansaamaansa mediasotkua blogissaan: ”Olen hieman nolostunut kaikesta siitä vähemmän vastuullisesta uutisoinnista, joka liioittelee näitä todisteita. Etenkin siksi, ettei meillä ollut mitään valmiina näytettäväksi kollegoillemme, jotta he voisivat antaa medialle omia valistuneita näkemyksiään aiheesta.” Hän julkaisi oman artikkelinsa vasta tänään (16.10.), ja siinä KIC 8462852 on vain pienessä sivuosassa. Tähti on yksi esimerkki monista mahdollisuuksista, miltä keinotekoinen ”megarakennelma” voisi ensi silmäyksellä meiltä katsottuna näyttää. Wright myös toteaa, että varmistukseen tarvittaisiin havainto keinotekoisesta signaalista. Sellaista ei ole.

Wright myös tarkentaa Business Insiderille, että ”pistäisin sen todennäköisyyden, että kyse on maanulkoisesta elämästä, hyvin pieneksi.”

”Homma on päässyt vähän käsistä”, Wrightin kollega Kimberly Cartier jatkaa mediakohusta. Hän painottaa, että ”selvennyksen vuoksi sanottakoon, ettemme minä tai Jason yritä todistaa, että kyse on alienien jättirakennelmasta – muttemme myöskään pysty sulkemaan sitäkään mahdollisuutta täysin pois”.

Kyse siis on siitä, että tutkijat pitävät mielensä avoimina moniselitteisten aineistojen edessä. Villitkin ideat pidetään elossa testausta varten. Kun kaikkia vaihtoehtoja mietitään, päästään varmempaan lopputulokseen. Riittämätön ja epäselvä data ei kuitenkaan todista ufohenkilöiden tai avaruuden jättiarmadan olemassaolosta – vaikka media kuinka haluaisi mässäillä ajatuksella

Kummankin jutun vertaisarviointi on lisäksi vielä kesken. Tutkijat joutunevatkin vielä viilaamaan argumenttejaan ennen kuin tiedeyhteisö ottaa heidän tulkintansa täysin vakavasti.

Aurinkokunnan pienin ja samalla sisin planeetta on juuri nyt hyvin näkyvissä aamutaivaalla. Tai niin hyvin kuin se ylipäätään voi näkyä. 

Vanhan tarinan mukaan planeettaliikkeen salat 1600-luvun alussa selvittänyt Johannes Kepler ei ikinä nähnyt omin silmin Merkuriusta. Tosin hänen näkönsä oli kehno lapsena sairastetun isorokon seurauksena.

Merkurius ei ole taivaalla koskaan kovin kaukana Auringosta, mutta tänä aamuna se oli suurimmassa läntisessä elongaatiossaan eli suomeksi sanottuna kauimpana Auringosta sen länsipuolella.

Etäisyyttä on nyt kulmamitoissa 18 astetta. Koska Aurinko ja kaikki muutkin taivaankappaleet nousevat Suomen leveysasteilta melko loivasti, Merkurius ei näy meiltä koskaan pimeällä taivaalla. Nytkin se ehätti vaivoin puidenlatvojen yläpuolelle ennen kuin lähestyvä aamunkoitto valaisi taivaan niin, ettei planeetta enää erotu.

Lähipäivinä Merkurius alkaa taas lähestyä Aurinkoa – toki vain näennäisesti – mutta samalla se kirkastuu. Sitä kannattaa siis väijyä tulevana viikonloppuna ja vielä ensi viikollakin, jos vain sää on suosiollinen.

Havaintopaikka on syytä valita siten, että näkymä idän suuntaan on mahdollisimman esteetön. Merihorisontti tai isohkon järven länsiranta olisi ihanteellisin. 

Vaikka Merkurius on melkein yhtä kirkas kuin taivaan kirkkaimmat tähdet, vaalenevalta taivaalta sitä voi olla vaikea erottaa. Apuna kannattaa käyttää kiikaria. Merkuriuksesta yläoikealle loistelevat edelleen Jupiter ja Mars, jotka ovat lähellä toisiaan, sekä kaikkein kirkkaimpana Venus.