mars | Tiedetuubi

Markus Hotakainen

Maa ei ole ainoa planeetta, jonka yötaivaalla leiskuvat toisinaan revontulet. Jupiterilla ja Saturnuksella on voimakkaat magneettikentät, jotka saavat aikaan niiden napaseuduille samanlaisen ilmiön kuin maapallon lähiavaruudessa on havaittavissa, mutta revontulia on myös Marsissa.

Naapuriplaneetallamme ei ole enää samanlaista kattavaa magneettikenttää kuin Maalla, mutta muinoin sellainen on ollut. Ja siitä on edelleen rippeet jäljellä. Etenkin eteläisen pallonpuoliskon ylänköalueilla on havaittavissa heikkoa magneettisuutta.

Aurinkotuulen mukana kulkevat hiukkasmyrskyt voivat aiheuttaa revontulia myös ilman magneettikenttää, sillä suoraan planeetan kaasukehään iskeytyvät hiukkaset virittävät kaasuatomeita ja -molekyylejä siinä missä magneettikentän ohjaamat hiukkasetkin. Magneettikenttä kuitenkin voimistaa ilmiötä.

Vuodesta 2003 lähtien Marsia tutkinut Euroopan avaruusjärjestön Mars Express -luotain havaitsi pian saapumisensa jälkeen tietyillä alueilla ultraviolettialueella loimottavia revontulia. Yli kymmenen vuoden aikana kertyneiden havaintojen perusteella tutkijat ovat nyt hahmottaneet missä ja miten marsilaiset revontulet syntyvät.

"Ultraviolettirevontulet ovat osoittautuneet hyvin harvinaisiksi ja lyhytaikaisiksi: ne kestävät vain joitakin sekunteja. Vaikka Mars Express kulkee samojen alueiden ylitse useita kertoja, tietyllä paikalla havaitut revontulet eivät näytä toistuvan myöhemmin", toteaa Lauriane Soret Liègen yliopistosta.

Kaikkiaan 113 ratakierroksesta, joilla luotain katsoi alaspäin planeetan yöpuolelle, ainoastaan yhdeksällä havaittiin revontulia. Joillakin kierroksilla niitä näkyi useamman kerran, joten kaikkiaan positiivisia havaintoja kertyi 16.

Kolme kertaa revontulia havaittiin, kun luotain tarkasteli Marsin kaasukehää viistossa kulmassa. Silloin voitiin määrittää niiden korkeus, joka oli keskimäärin 137 kilometriä.

Ylläolevaan kuvaan on merkitty kaikki revontulihavainnot valkoisilla palloilla. Eri värit kertovat heikon magneettikentän ominaisuuksista. Punaisilla alueilla magneettikentän voimaviivat ovat suljettuja silmukoita, violeteilla ne ovat avoimia ja jatkuvat kauas avaruuteen.

Mars Express pystyi revontulia havaitessaan mittaamaan myös kaasukehään iskeytyvien elektronien energioita. Kun tutkijat yhdistivät kaikki luotaimen tekemät havainnot, kävi ilmi, että revontulien esiintyminen edellyttää erityisiä olosuhteita ja niitä näkyy ainoastaan avointen ja suljettujen magneettisten voimaviivojen raja-alueilla.

Mittaukset paljastivat myös odottamattoman poikkeaman elektronipurkausten ja revontulien esiintymisalueiden välillä. Se kertoo elektronien liikettä ohjaavien magneettikentän voimaviivojen kallistuneen planeetan pinnan suhteen.

"Näyttää siltä, että säteilyn syntyä ohjaa tietynmallinen paikallinen magneettikenttä: kun se alkaa avautua, syntyy sateenvarjomainen muoto, joka päästää läpi energisiä elektroneja", selittää Jean-Claude Gérard.

Elektronit saavat lisävauhtia magneettikentän voimaviivojen suuntaisissa sähkökentissä ja törmäävät kaasukehän hiilidioksidimolekyyleihin, mistä on seurauksena ultraviolettialueen revontulia.

"Olemme havainneet, että Marsin kuoren magneettisiin alueisiin liittyvät ultraviolettirevontulet ovat hyvin rajallisia, harvinaisia ja ohimeneviä ilmiöitä, joissa tapahtuu sekä ajallisia että paikallisia muutoksia. Ne poikkeavat huomattavasti muilla planeetoilla esiintyvistä revontulista", päättää Soret.

Tutkimuksesta kerrottiin ESAn uutissivuilla sekä Icarus- ja Journal of Geophysical Research: Space Physics -tiedelehdissä (maksullisia).

Kuva: ESA / J.-C. Gérard et al.

Jari Mäkinen

Teknologian tutkimuskeskus VTT kertoi eilen olevansa mukana hankkeessa, jossa kehitetään kommunikointitekniikkaa tulevaisuuden Mars-lentoja varten.

Aikanaan astronautit tulevat käyttämään etäyhteydellä erilaisia työvälineitä ja robotteja, ja on tärkeää, että yhteys toimii katkeamatta ja luotettavasti.

Tätä tekniikkaa on testattu käytännössä viimeksi nyt syyskuussa, kun tanskalaisastronautti Andreas Mogensen ohjasi Kansainväliseltä avaruusasemalta alhaalla Maassa olleita robotteja. Tästä on myös pieni video alla.

Tehtävät olivat nyt yksinkertaisia, mutta tulevaisuudessa esimerkiksi Marsissa robottien avulla voidaan rakentaa asema Marsin pinnalla jo ennen astronauttien saapumista sinne.

Voisi hyvin kuvitella, että astronautit ohjaavat toimia Marsia kiertävästä aluksestaan ennen kuin lähtevät laskeutumaan itse pinnalle.

Lähes kaikki tulevaisuuden miehitetyt avaruustutkimuslennot lähtevät siitä ajatuksesta, että robotit ja astronautit toimivat yhdessä – on siis tärkeää kehittää jo nyt tekniikkaa, jolla homma toimii hyvin.

Suomalais-italialainen UNISONO

Toistaiseksi VTT:n tietotaitoa ei ole käytetty avaruusaseman etäyhteyksissä, mutta pian tullaan käyttämään: suomalaisten johtamassa UNISONO-hankkeessa kehitetään tekniikkaa, jolla etäkäyttäjä ja robotti pystyvät toimimaan saumattomasti yhdessä.

Tähän viittaa myös hankkeen nimi, sillä musiikissa termi “unisono” tarkoittaa sitä, kun usea esiintyjä laulaa tai soittaa yksiäänisesti.

Tarkoituksena on käyttää hankkeessa kehitettyä yhteyden luotettavuutta parantavaa tekniikkaa aluksi vain kansainvälisen avaruusaseman ja Maan pinnalla olevan robotin välisessä yhteydessä.

Marsissa robotin ja astronauttien ohjauspisteen välillä ei ole tietoliikennesatelliitteja maapallon ja ISS-avaruusaseman tapaan, vaan yhteyden pitää olla suora. Linkki aseman ja robotin välillä on mahdollinen siis vain silloin, kun avaruusasema on maa-asemalta katsottuna horisontin yläpuolella.

Koska Mars-alus tullee kiertämään Marsia hieman kauempana kuin avaruusasema kiertää Maata, on aika, jolloin suora yhteys on kerrallaan mahdollinen Marsissa pitempi kuin täällä Maassa.

Jotta tätä pitempää suoraa yhteyttä voitaisiin jäljitellä Maan pinnalla, on aikomuksena linkittää useampia maa-asemia yhteen, jolloin yhteys kestäisi saman aikaa kuin Marsissa.

UNISONOn avulla yhteys pystytään säilyttämään luonnollisena, vaikka maa-asema vaihtuukin. Linkkiä aseman ja Maan välillä voidaan vaihtaa saumattomasti.

Hanke on alkanut kesäkuussa 2014 ja VTT:n kanssa siinä on mukana italialainen avaruusteknologiayritys Altec SpA. Se on osa Euroopan avaruusjärjestön avaruusrobotiikkaa tutkivaa METERON-ohjelmaa (Multi-Purpose End-To-End Robotic Operation Network)

Sovelluskohteitta muuallakin kuin avaruudessa

Vaikka nyt tekniikkaa on tarkoitus käytettää "vain" maapallolla ja tulevaisuuden Mars-lentojen simuloinnissa, on kehitettyjä ratkaisuita mahdollista soveltaa kaikkialla, missä on langattomia radioyhteyksiä sekä vaihtuvia yhteyspisteitä.

Kännykkäverkoissa tämä on jo arkipäivää, kun mobiililaitteet liikkuvat tukiasemalta toiselle; uuden tekniikan avulla yhteydet saadaan pysymään entistä häiriöttömämpinä. Esimerkiksi älypuhelimien käyttäjät hyötyvät tästä.

Peliteollisuus puolestaan voisi hyödyntää UNISONO-hankkeen teknologiaa mobiilipelien häiriöiden poistamisessa.

Fuusiovoimalan robotit tiennäyttäjinä

VTT on käyttänyt UNISONO-projektissa hyödyksi monia tekniikoita ja työkaluja, joita on kehitetty aikaisemmissa projekteissa.

Tärkeässä roolissa on esimerkiksi Qosmet-työkalu, jolla mitataan radiotietoliikenneverkon suorituskykyä. UNISONOssa Qosmetilla voi mitata, että yhteys pysyy katkeamattoman koko operaation ajan.

VTT on kehittänyt myös yhdessä Tampereen teknillisen yliopiston kanssa etäoperointia ja huoltorobotteja ITER-fuusiokoelaitokseen.

Otsikkokuvassa on Foster + Partnersin hahmottelemia Mars-aseman rakennusrobotteja.

Toimitus

Päivän kuva Jos heräät aikaisin ja näet tähtitaivaan ennen Auringon nousua, voit nähdä siellä itäisellä taivaalla kolme kirkasta planeettaa.

Näistä Venus ja Jupiter ovat huomiota herättävän kirkkaita, ja niitä säestävä Mars on puolestaan selvästi punertava.

Ne olivat viime viikonloppuna erityisen lähellä toisiaan, jolloin esimerkiksi John Williams sai kuvattua kolmikon taivaalta. Kuvassa on itse asiassa myös Merkurius, joka näkyy (heikosti tosin) kuvassa horisontin päällä heikkona valopisteenä keskiosan vasemmalla puolelta.

Kolmikko on aamutaivaalla nyt tämän jälkeenkin oikeastaan koko loppuvuoden, tosin ei enää niin tiiviinä muodostelmana. Lisäjännitystä saadaan 7. marraskuuta, jolloin niiden luona on näyttävästi myös kapea kuunsirppi. Saturnus liittyy joukkoon vielä joulukuussa.

Tänään maanantaina muuten Venus on suurimmassa läntisessä elongaatiossaan: tämä tarkoittaa sitä, että se näkyy taivaalla kauimpana Auringosta "länteen päin", eli näkyvissä aamutaivaalla. Tästä Venus, jonka rata on Maan rataa sisempänä Auringon ympärillä, liikkuu taivaalla jälleen lähemmäksi Aurinkoa, kunnes sen havaitseminen on hankalaa (koska se on Auringon suunnalla) ensi maaliskuusta alkaen. Venus alkaa näkyä iltatähtenä jälleen ensi vuonna elokuusta alkaen, kuten se näkyi alkuvuodesta tänä vuonna.

Planeettojen tarkemmat sijainnit voi katsoa mm. Ursan netissä olevasta tähtikartasta.

Kuva: Flickr / John Williams CC-lisenssillä

Jari Mäkinen

Yksin Marsissa -elokuvan siivittämänä kaikki punaiseen planeettaan liittyvä tutkimus on ollut viime aikoina otsikoissa, ja NASA on käyttänyt tätä nostetta varsin tehokkaasti hyväkseen.

Se pieni yksityiskohta, että NASA:lla on vaikeuksia löytää tällä hetkellä rahoitusta edes yksinkertaisten luotaimien lähettämiseen Marsia tutkimaan, ei haittaa suurisuuntaisten tulevaisuudenvisioiden esittämistä. Toisaalta nämä saattavat herättää sen verran myös päättäjien huomiota, että rahoitusta lisättäisiin – tai se vain innostaa yksityiset yrittäjät ryntäämään punaiselle planeetalle ennen viranomaisjärjestöjä.

Eräs kiinnostavimmista ja kenties pitkällä tähtäimellä merkittävimmistä tuoreista Mars-tempauksista on NASAn ja rakennusten 3D-tulostusta edistävä teollisuusyhdistys America Makesin kilpailu Mars-siirtokuntien rakennuksista.

Kilpailun voittajat julkistettiin viime viikon lopulla ja voittajaksi kiri SEArch ja Clouds AO -ryhmän ICE HOUSE.

Kuin avaruusajan design-iglu

Se poikkeaa monista suunnitelmista siinä, että rakennusta ei kaiveta pinnan alle tai haudata hiekkaan. Koska Marsin ohut kaasukehä ei estä ultraviolettivalon pääsyä pinnalle ja suojaa planeettaa huonosti kosmisia säteitä vastaan, on yleinen tapa lisätä säteilysuojausta laittaa asumuksen päälle paljon hiekkaa.

Sen sijaan ideana on kaivaa pinnan alta vettä ja käyttää sitä säteilysuojana: koko rakennuksen uloin kerros on jäätynyttä vettä, joka samalla suojaa asukkaita ja päästää läpi valoa.

Voittajarakennuksessa onkin kiinnitetty ennen kaikkea huomiota siihen, että sen sisätiloissa olisi mahdollisimman paljon luonnonvaloa.

Asuintilat ovat rakennuksen keskiosassa, ja siellä, mahdollisimman suojaisessa paikassa sisällä, ovat myös miehistön nukkumahytit. Ulospäin tultaessa on tiloja, joissa ollaan vähemmän aikaa, ja aivan uloimpana ovat kasvihuoneet. Näin ne saavat eniten valoa ja niissä miehistön jäsenet voivat myös käydä rentoutumassa kasvien tuottamaa puhdasta ilmaa hengittäen, valosta nauttien ja Marsin maisemaa ihaillen.

Kasvihuoneiden tärkeimpänä tehtävänä on tuottaa happea ja ruokaa. Siksi suuri osa uloimmista osista onkin kasvihuoneita, joissa kasveja on sijoitettu pystyssä oleviin räkkeihin sekä suoraan pystypinnoille.

Rakennuksessa on myös “etupiha”, suojattu ja paineistettu tila varsinaisen rakennuksen ulkopuolella, missä ihmiset voivat tepastella ilman avaruuspukuja. Suuri, avoin tila auttaa myös tasaaman paineistusta aseman sisällä. Siellä voidaan tehdä myös tutkimusta, missä täytyy olla ulkona – mutta voi silti olla vielä ikään kuin sisällä. Esimerkiksi kasvien kasvattamista marsperässä voi testata siellä.

Itse rakennuksen ulkopinnassa voisi olla mikrorakenne, joka saa rakennuksen toimimaan kuin suurikokoinen, majakoissa käytettävä Fresnel-linssi: valoa voidaan fokusoida sisätiloissa haluttuihin paikkoihin.

Vaikka voittaja on upea rakennus ja siinä on monia aivan erinomaisia ideoita, se tuskin tulee olemaan aivan ensimmäinen tulevan Mars-siirtokunnan rakennus. Se on siihen aivan liian monimutkainen.

Monet kilpailun 30 loppukarsintaan päässeistä ratkaisuista ovatkin tässä mielessä todennäköisempiä. Kenties paras esimerkki realistisesta Mars-asemasta on kilpailun kolmannen palkinnon saanut Team LavaHiven ehdotus (alla). Se ei näytä lainkaan niin upealta, mutta olisi lähes tehtävissä jo nykytekniikalla – kunhan vain tavaraa saataisiin kuljetettua Marsiin edullisesti (tai siis ylipäänsä saataisiin vietyä sinne jotenkin tarvittavissa määrin).

Toivottavasti Matt Damon saa ihmiset innostumaan Marsista siinä määrin, että rakennushommiin päästäisiin oikeasti lähivuosikymmeninä.

Jarmo Korteniemi

Elokuva Yksin Marsissa (The Martian, 2015) sai juuri ensi-iltansa Suomessa. Arvostelun ensimmäisessä osassa kerroimme elokuvasta kokemuksena. Tässä osassa keskitytään tieteellisiin faktoihin.

Tämä artikkeli voi sisältää paljastuksia elokuvan käänteistä – lukekaa siis omalla vastuulla!

Yksin Marsissa kuuluu realististen tieteiselokuvien kastiin. Se sijoittuu lähitulevaisuuteen ja siinä käytetään (lähes) nykyistä teknologiaa. Elokuvassa pyritään mahdollisimman hyvään tieteelliseen tarkkuuteen, ja sen tekemisessä onkin kuultu useita avaruusalan asiantuntijoita. Siksi on myös kohtuullista katsoa täikamman kanssa, kuinka hyvin Ridley Scott ja kumppanit nyt tavoitteessaan onnistuivat.

Ratkaisu ongelmiin on Mark Watneyn sanoin: "I'm going to have to science the shit out of this." Idea on leffan kantava teema, ja yksinäisen marsilaisen macgyveröintejä odottaa innolla läpi elokuvan. Tieteellinen osuus ei kuitenkaan mene täysin putkeen.

Kaikesta hienoudestaan ja tieteellisesti hiotuista yksityiskohdistaan huolimatta Yksin Marsissa saa Marsin ensimmäisen asukin toimet näyttämään aivan liian helpoilta. Kärjistetysti sanoen homma vaikuttaa samanlaiselta kuin voisi kuvitella telttailun olevan vaikkapa Gobin autiomaassa tai Etelämantereella. Sillä erotuksella, että telttailijalla sattuu nyt olemaan päällään avaruuspuku, eikä seurana ole edes sikäläisiä pingviinejä tai kameleita.

* Huom! Kappaleet, joihin on tehty muutoksia, alkavat tähdellä ( * ). Muutokset on listattu jutun lopussa.

Kaksi tärkeää asiaa unohdettiin ihan kokonaan

* Punaisen planeetan painovoima on runsas kolmannes Maan vastaavasta (3,7 vs. 9,8 m/s²). Pölyn pitäisi siksi laskeutua hitaammin ja askelten täytyisi näyttää enemmän Kuussa (1,6 m/s²) pomppimiselta kuin Maassa tallustelulta. Asiaa ei kuitenkaan noteerata Yksin Marsissa -elokuvassa mitenkään. Painepuvun massan tuoma lisätaakkakaan ei riitä tekemään kävelystä normaalin näköistä (Apollo-astronauttien puvut painoivat lähes 100 kg, ja siltikin he pomppivat pitkiä matkoja). Erhe ei ole anteeksiannettava edes teknisten vaikeuksien vuoksi – suuren budjetin leffassa tietokonegrafiikka tai kuvaustekniikan tuunaus olisi voinut pelastaa jo paljon.

* Toinen elokuvassa täysin huomiotta jäävä tosiasia on säteily-ympäristö. Tuoreet mittaukset osoittivat, että Marsissa 500 päivää lomaileva astronautti saisi reissullaan pyöreästi 1 Sv (sievertin) ylimääräisen säteilyannoksen ja planeettojenvälisessä avaruudessa vastaava ajan viettävä sitäkin enemmän. Määrä vastaa NASAn standardeissa rajaa yhden astronautin koko urallaan saamalle ylimääräiselle säteilyannokselle, nostaen tilastollista syöpäriskiä muutamalla prosentilla. Todellisessa elämässä Marsiin menijät joutuisivatkin viettämään suuren osan ajastaan säteilysuojassa niin matkalla kuin perilläkin. Elokuvan maailmassa on siis joko keksitty uusia suojamateriaaleja, tai sitten kriteerejä on vain höllennetty että päästään käymään perillä...

Marsin yleiset olosuhteet (tai vähän sinnepäin)

Elokuvan ehdoton ”pääpahis” on punaisen planeetan kaasukehä, jota vastaan Mark Watney (Matt Damon) joutuu alituiseen taistelemaan. Alhainen paine pakottaa pitämään painepukua ulkona liikkuessa. Kylmä tappaa potut ja myrkyllinen ympäristö on täysin elinkelvoton. Kuinka siellä voi kukaan selvitä?

Käytännön vastaus on yllättävä: muutetaan ympäristöä ohjaajan mielen mukaan. Tuntuu nimittäin, että elokuvassa kaasukehän vaikutuksia vuoroin liioitellaan, vuoroin väheksytään.

* Marsissa toki on pölymyrskyjä, ja niistä on havaittu salamointiakin. Aivan kuin elokuvassa, paitsi että siinä myrsky on vain aivan liian tehokas. Vaikka Marsin tuuli todella nostaa isompia hiukkasia mukaansa kuin Maassa (kiitos sikäläisen painovoiman), ei sielläkään kovalla tuulella ikkunaan ropise sentään mitään soraa kuten leffassa. Kyse on pölymyrskystä, jossa tuuli onnistuu kuljettamaan vain mikrometrien tai millin kokoisia kappaleita. Kun kaasu on lisäksi hyvin ohutta, sellaisen puhurin pahin vaikutus on kolojen ja saumojen tukkiminen, pidemmän päälle kenties myös pintojen hiominen. Ja siltikin robotilaskeutujat ovat selvinneet pinnalla toimivina vuosikausia, pölystä ja myrskyistä huolimatta.

Ja vaikka myrskyllä olisikin vaikutusta, ei oikeita Mars-astronautteja lähetettäisi pakosalle myrskyn tullen. Planeetan olosuhteet osattaisiin ottaa huomioon jo etukäteen, ja paikat vain suojattaisiin myrskyltä.

Mikään marsilainen tuuli ei oikeasti pukkaa tonnien painoista rakettia kumolleen, tai edes lennätä ihmistä metrien päähän. Sellainen on silkkaa Hollywood-liioittelua.

* Muutamia kaasukehän asioita hoidetaan elokuvassa oikein komeasti oikein. Pölypyörteet ja pilvet näyttävät aivan sellaisilta kuin pitääkin.

Myöhemmässä kohtauksessa Watney paikkaa ilmastointiteipillä (sekä kiristysliinoilla ja ilmeisesti jollain äärimmäisen kestävällä muovipressulla) asumuksensa seinään repeytyneen parimetrisen reiän. Tuulensuojana yhdistelmä voisi ehkä toimia. Mutta sitten homma menee överiksi: Watney paineistaa huoneen uudelleen hengityskelpoisella ilmalla. Ja paikka pitää – vaikka paine huoneessa nousee satakertaiseksi ulko”ilmaan” verratuna. Ja lisäksi ulkona puhisevan tuulen voima (joka ei nyt ole edes myrskytasoa) riittää elokuvassa lepattamaan paineistettua pressua edestakaisin kuin löysää muovipussia! Vaikea uskoa, kuten sitäkään, että teippi-pressu -yhdistelmä pitäisi painetta niin hyvin, että elintärkeän hapen vuoto pysyisi siedettävänä, ja että kukaan uskaltaisi oleskella asumuksessa ilman painepukua. Hyvää ratkaisussa on vain se, että niin kauan kun paine-ero on noin valtava, vuodosta huolimatta ulkoa ei varmaankaan pääsee tilalle myrkyllistä hiilidioksidia.

Ilmastointiteipillä voi kuitenkin tunnetusti tehdä lähes mitä vain. Sillä todella saattaisi hyvinkin paikata haljenneen ja happea vuotavan kypärän hätäratkaisuna, aivan kuten elokuvassa. Paikkauksen jopa ehtisi hyvin tehdä, jos happisäiliössä vain olisi riittävästi painetta eikä reikä olisi liian suuri. Näin siis, mikäli teipin tarrapinta nyt yleensäkin tarttuu Antarktiksen talven lämpötiloissa mihinkään, ja sulkeutuu tiiviisti huolimatta joka paikassa koko ajan leijuvasta pölystä.

Entäpä elokuvassa nähdyt pinnanmuodot? Nehän ovat ensi silmäyksellä karun lumoavia ja varsin ”marsilaisia”. Kanjonit, kalliot ja vuoret ovat kerroksineen ja kuoppineen tosiaan erittäin vakuuttavia. Pinnalta löytyvät pienet aaltoilevat hiekkakasat ja kivet näyttävät pitkälti siltä kuin ne oikeastikin Marsissa ovat. Löytyy aavikkoa, kallioita, hiekkaa, pölyä ja tomua. Kyllä sen Marsiksi tunnistaa.

Mutta. Acidalia Planitia, Watneyn väitetty asunpaikka Marsissa, on suuressa mittakaavassa eräs niitä kaikkein tasaisimpia seutuja Marsissa. Sieltä ei löydy yhden yhtä sellaista jylhää kallioseutua, jotka ympäröivät tukikohtaa elokuvassa. Ja toisaalta Marsin pinnalla on paljon enemmän vaihtelua pienessä mittakaavassa (eli kiviä, dyynejä, mäkiä, kuoppia, kumpuja ja pieniä kraattereita) kuin elokuvan tasaisilla lakeuksilla.

Eivätkä maisemat juuri muutu elokuvassa, vaikka paikka vaihtuu.

Watney käy tekemässä mutkan vanhan Mars Pathfinder -laskeutujan luona, ja löytää sen moukan tuurilla hiekkaan hautautuneena. Mutta todellisissa kuvissa seutu on kuitenkin varsin kivikkoista. Ei sieltä löydy tuulen liikuteltavissa olevaa hiekkaa läheskään tuollaisia määriä.

Toisessa vaiheessa Watney ajalee kohti itäkaakkoa ja 3500 kilometrin päässä olevaa Schiaparellin kraatteria. Reitille mahtuisi paljon hulppeita näkymiä jokiuomista jättimäisiin louhikkoihin, mutta päähenkilö vain mennä jurruuttaa autollaan länkkäreistä tai Mad Maxista tutun näköistä tasaista aavikkoa korkeiden kallioiden välissä. Itse Schiaparelliin siirtyminenkin jää leffassa ikävästi huomiotta, vaikka sen reunavuoristo olisi ollut komeaa katsottavaa. Matalimmankin kohdan ylitys kun vaatii satojen metrien nousua vain muutamien kilometrien matkalla.

* Ja Schiaparellin pohja on tietysti aivan toisenlainen kuin elokuvassa.

Pottupenkit silkkaa potaskaa?

Watneyn pelastus on kiinni (muunmuassa) siitä, onnistuuko hänen kasvattaa perunoita Marsissa. On toki mahtavaa, että mies sattuu olemaan botanisti, mutta herää kysymys: mitä ihmettä kyseisen tieteen edustaja tekee Mars-lennolla? Eikö astro- tai mikrobiologilla olisi reissulla enemmän annettavaa? Vähättelemättä yhdenkään biologin tietoja voisi lisäksi myös väittää, että jopa geologi tai insinööri saattaisi tietää Watneyn tarvitsemat perusasiat kasvien kasvatuksesta.

Tärkeämpää kuitenkin on, miten juuri niiden perunoiden kasvattaminen Marsissa onnistuu yhtään keneltäkään? Kuinka juhlaruuaksi tarkoitetut ja vuoden päivät(?) tyhjiöpakattuna olleet perunat enää edes ovat elinkelpoisia? Voisi luulla, että ne on esikeitetty tai ainakin pakastekuivattu ennen lentoa. Avaruuslennolla kun tupataan yleensä olemaan varsin tarkkoja mukana olevan tilavuuden ja massan suhteen.

* Perunoiden kasvatusalustakin epäilyttää. Pelkkä ihmisen – tai minkä tahansa eläimen – uloste on ravintoarvoltaan erittäin tujua. Sonta sekoitetaankin aina pintamaahan suhteellisen pienissä määrissä, jotta hajoittajaeliöt (mikrobit, madot, sienet, sun muut) saavat pilkottua tavarasta kasveille sopivampaa. Vaikkei miehitetty Mars-lento steriili ympäristö olekaan, sopivien jätteenhajoittajien mukanaolo ei ole kovin todennäköistä: Jätteitä ei ilmiselvästi ole tarkoitettu kompostoitaviksi, sillä jätepökäleetkin on yksittäispakattu ja nimikoitu! Lisäksi suolistobakteereitkin voivat osoittautua ongelmaksi kasveille. Ja, vaikka marsperässä ihan varmasti on perunoiden tarvitsemia hivenaineita, siinä on nykytietojen mukaan myös myrkyllisiä suoloja ja raskasmetalleja.

On siinä potuilla kestämistä.

Ylihulppeat avaruusalukset ja itsesiivoutuvat asumukset

Yksin Marsissa -elokuvassa matkat planeettojen välillä taittuvat jättimäisellä Hermes-avaruusaluksella. Siro alus itsessään on ehkä se kaikkein uskomattomin teknologia koko elokuvassa.

Hermeksen merkittävin osa on asuinmoduuli, jonka pyöriminen tuntuu astronauteista painovoimalta. Teoreettisista mahdollisuuksista huolimatta pyörivän aluksen käytännön tekniset ongelmat tekevät siitä toistaiseksi silkkaa utopiaa. Lisäksi Hermeksen korkeat huoneet ja tyhjä tila ovat pelkkää rahanhukkaa. Kaikki ylimääräinen kun maksaa massan ja polttoaineen kautta todella paljon. Todellisella Mars-lennolla ei kannattaisi pröystäillä millään, vaan tähdätä kaikessa tylsän käytännölliseen. Puitteet sekä matkalla että perillä olisivat paljon vaatimattomammat.

* Hermeksen moduulirakenne altistuu moneen kertaan suurille rasituksille. Sitä rääkätään parilla gravitaatiolingolla, äkillisellä ex tempore -jarrutuksella (johon liittyvä räjäytys on itsessäänkin jo suuri ongelma), sekä ottamalla vauhdissa mukaan uusi raskas moduuli. Tosielämässä tuollaiset manööverit olisivat riskialttiita, jos eivät ehkä täysin mahdottomia kestettäviä. Mutta leffassa edes liitoskohdat eivät nitise.

* Asiaa enemmän ymmärtävät kertoivat, että elokuvan ratalaskutkin ovat päin prinkkalaa. Gravitaatiolingot toki toimivat, ja sellaisen avulla saa sekä lisättyä avaruusaluksen nopeutta että muutettua kurssia. Ongelma on siinä, että Hermes-aluksen ajoitus on linkojen kanssa sellainen, ettei se millään onnistuisi saavuttamaan ensin Maata, sitten Marsia ja lopuksi Maata.

Marsissa Watney yrittää macgyveröidä itsensä selviämään jos jonkinmoisesta pulasta. Aivan aluksi hän huomaa aivan oikein, että suurimmat huolenaiheet ovat hengityskelpoinen ilma sekä vesi. Happiongelmaa ei varsinaisesti käsitellä, sillä hengitysilmaa saadaan automaattisesti jostain minitehtaasta, joka ilmeisesti toimii moitteetta. Vettä Watney taas päättää polttaa hydrasiinista, mikä toki on periaatteeltaan aivan toimiva ja loistava idea. Paitsi että hydrasiini ainoastaan sattuu olemaan erittäin myrkyllinen aine jo ihokosketuksessa. Mutta parin testin jälkeen päähenkilömme kyhäämä systeemi toimii jo kuin junan vessa.

* Suurin osa Watneyn asumuksen laitteista toimii kuukausikaupalla ilmeisen ongelmitta. lmanpuhdistuslaitteitakaan ei tarvitse rassata, vaikka niiden käyttöikä hipoo jo monikymmenkertaista alkuperäiseen verrattuna. Myös energiansaanti toimii moitteetta kuukaudesta toiseen, kunhan aurinkopaneelit välillä putsailee pölystä. Tämän osoituksena planeetan ainoan asukkaan talon huipulla pitää näkyä olla suuritehoinen valonheitin pyörimässä. Marsissa elely on ilmeisen helppoa. (Tai no, räjähtäähän asumuksen ilmalukko toki irti yhdessä kohtauksessa. Arvelen kuitenkin ihan laskelmia tekemättä, ettei posaus riittäisi lennättämään sitä kymmenen metrin päähän, edes Marsin painovoimassa. Seinä tai jokin sauma vain repeäisi.)

Watney korjaa Mars-autonsa kaksi vajavuuttakin oivasti. Hän pidentää ajomatkojaan repimällä jostain toisen yhteensopivan akun, mutta mielenkiintoisempaa on, että hän lämmittää elintilansa radioaktiivisella ydinparistolla. Vaikka pariston kuori periaatteessa suojaakin tehokkaasti säteilyltä, vekottimen kuskaus metrin päässä päähenkilöstä kuulostaa hieman riskaabelilta. Etenkin, jos autossa pitää olla yhtäjaksoisesti pari kuukautta.

* Sekä majapaikka että auto pysyvät puhtaina, vaikka mies istuskelee ja makailee yhtenään pihalla katsellen maisemia. Hänen pitäisi tuoda vaatteissaan asuintiloihin paljon pölyä ja hiekkaa (varusteiden täydellinen puhdistus kun lienee mahdotonta). Yhtä epäloogisesti kaikkea säestää Watneyn inhoama diskomusiikki. Mentiinpä mihin tahansa.

Valoa nopeampaa chattailyä?

Yksin Marsissa muistuttaa useaan otteeseen radiolähetysten aikaviiveestä, joka johtuu Maan ja Marsin pitkästä etäisyydestä. Pelkkä viestin kulku suuntaansa kestää 3–22 minuuttia, riippuen siitä millä kohdalla planeetat ovat radoillaan.

Jahka Watney saa yhteyden Maahan, viestintä näyttää voivottelusta huolimatta kuitenkin lähinnä nopeiden tekstiviestien vaihdolta. Viestien välittömyyttä ei sanota, mutta niin vihjataan. Kun Watney ja NASAn väki lähettelevät kommentteja toisilleen, he istuvat vastauksen saadessaan tismalleen samoissa asennoissa kuin edellisen viestin lähettäessään. Sama toistuu, joka kirjoittelukerralla, kuukaudesta toiseen. Todellisuudessa viestien edestakaisia matkoja odotellessa ehtisi kuitenkin käydä vaikka kahvilla. Tai ehkä vaihtaa asentoa.

Ilmeisesti Ridley Scott halusi planeettojenvälisestä chattailystä valoa nopeampaa?

On myös varsin vaikea kuvitella, että...

...Marsia kiertäisi niin monta satelliittia, että jotain paikkaa voitaisiin seurata lähes ympäi vuorokauden.
...edes Marsiin jääneen astronautin vuoksi muutettaisiin useiden satelliittien ratoja tai tehtäisiin muita hätiköityjä päätöksiä.
...NASAn Mars-lennonjohdosta pitäisi juosta ruokalaan etsimään Mars-karttaa, ihan vain jotta saadaan selville mihin Watney on matkalla.
...koulutettu astronautti joutuisi kyselemään kollegoiltaan, että mikä hänen rutiininomainen tehtävänsä sillä hetkellä on.
* ...vetyliekin väri olisi keltainen.
* ...astronautti onnistuisi käyttämään pukunsa ilmanpainetta propulsiosysteeminä avaruudessa leikkaamalla hanskaansa reiän. Koska materiaalit, massakeskipiste sekä massan hitaus.
...Marsin olosuhteissa avaruuspuvun rikkonut ja haavan tehnyt kepakko ei toisi mukanaan myrkyllisiä aineita sisältävää pölyä ja haava parantuisi muutamilla tikeillä.
...avaruusaluksen komentaja heittäisi mitään sanomatta tuosta vain avaruuspukunsa päälle (ehkä parissa minuutissa), ja menisi ilman syytä tekemään toisten töitä.
...ensimmäisenä maahanpaluupäivänä mentäisiin suoraan opetushommiin.

Mutta mitäs pienistä.

Kaikista yllä luetelluista puutteista huolimatta huolimatta elokuva on ihan oikeasti katsomisen arvoinen. Etenkin, jos pitää avaruustutkimuksesta, Marsista, lähes-realistisesta scifistä, tai vain leppoisasta jännityksestä.

Kannattaa muistaa, ettei miltään elokuvalta voi ikinä odottaa täydellistä vastaavuutta oikean maailman kanssa. Vaikka tämänkin leffan olisi voinut suunnitella hieman (paljon?) paremmin, se on silti ehkä tarkin ja hienoin kertomus siitä, miten Marsissa voisi todella pärjätä.

Arvostelun kirjoittaja on Mars-tutkimukseen erikoistunut planeettageologi.

* Alkuperäiseen artikkeliin on tehty seuraavat muutokset:
10.10.2015 klo 20.00: Muutamia lauseita selvennetty ja lisätty kommentti vetyliekin väristä.
10.10.2015 klo 23.30: Lisätty useita kommentteja (mm. Marsin säteily-ympäristöstä, gravitaatiolingosta, räjähdyksistä, avaruuspukujen massasta) sekä linkit Schiaparelli-kraatterin kuvaan ja pölymyrskyn salamointiin.
11.10.2015 klo 12.00: Lisätty kommentti astronautin hanskassa olevasta reiästä.

Markus Hotakainen

Marsin vesi ei ole ollut uutisaihe enää aikoihin, vaikka siitä vastikään yritettiin taas nostattaa mediassa kohua. Punaisella planeetalla on ollut vettä ja sitä on vähäisessä määrin edelleen, mutta suurin osa siitä on kadonnut jo aikoja sitten.

Muinoin Marsin kaasukehä oli huomattavasti tiheämpi, joten siellä saattoi olla käynnissä samanlainen vesikierto kuin Maassa nykyisinkin. Curiosity-kulkijan tutkimassa Gale-kraatterissa on ilmeisesti lainehtinut pitkään järviä.

Viime vuoden syyskuussa Curiosity saavutti yli viisi kilometriä korkean Aeolis Monsin eli epävirallisesti Sharp-vuoren alarinteet ja pääsi tutkimaan niillä esiintyviä kerrostumia.

"Kulkijan tekemät havainnot viittaavat siihen, että 3,3–3,8 miljardia vuotta sitten alueella oli perätysten pitkäikäisiä jokia ja järviä, joihin kerrostuneet sedimentit muodostivat vähitellen Sharp-vuoren alarinteet", kertoo tutkijaryhmään kuulunut Ashwin Vasavada. "Marsin muinaisen ilmaston nykymallit eivät kuitenkaan ennusta tällaista pysyvien järvien sarjaa; lämpötila nousi vaivoin plussan puolelle."

Gale-kraatterissa vaeltava Curiosity on tehnyt useita pysähdyksiä ja tutkinut lukuisia mielenkiintoisia alueita. Kuvien, näytteiden ja kairausten avulla on saatu tietoa, jonka perusteella on pystytty muodostamaan yhä tarkempi kuva alueella tapahtuneista muutoksista.

Jo ennen Curiosityn laskeutumista tutkijat arvelivat Gale-kraatterissa olevan laajoja kerrostumia. Niiden alkuperästä ei kuitenkaan ollut yksimielisyyttä. Yhden koulukunnan mukaan kerrostumat olisivat "kuivia" eli ne olisivat syntyneet tuulen kuljettamasta hiekasta ja pölystä. Toinen vaihtoehto oli, että ne olisivat kasautuneet jokiin ja järviin. Ja niin näyttää myös tapahtuneen.

"Curiosityn matkan varrella on havaittu merkkejä nopeasti virtaavan veden kuljettamasta sorasta ja toisaalta seisovasta vedestä, johon on laskenut jokia. Päättelimme siitä, että lähellä Sharp-vuorta meidän pitäisi alkaa nähdä veteen kerrostuneesta hienojakoisesta aineksesta syntyneitä kiviä. Nyt kun olemme päässeet sinne, näemme runsaasti ohuista kerroksista koostuvia sedimenttikiviä", Vasavada toteaa.

"Kivet muistuttavat huomattavasti vastaavanlaisia täällä Maassa", sanoo niin ikään tutkijaryhmään kuulunut Woody Fischer. "Kerrosten paksuus vastaa sekä millimetrien että senttimetrien mittakaavassa seisovaan veteen vajoavan hienojakoisen aineksen muodostamaa sedimenttiä. Täsmälleen sama on havaittavissa kivissä, jotka kertovat Maan muinaisista järvistä."

Kuvasarjan B-ruudussa on näkymä samaan hiekkakivimuodostelmaan kuin otsikkokuvassa, mutta siihen on merkitty mm. kivi ("Rock"), jonka lähettyviltä on otettu D-ruudussa oleva lähikuva karkearakenteisesta hiekkakivestä. C-ruudussa on puolestaan tarkempi otos otsikkokuvaan punaisella merkitystä kivestä.

Sedimentit viittaavat siihen, että seisovan veden muodostamia järviä on esiintynyt pitkiä aikoja. Ne ovat kenties laajentuneet ja kutistuneet satojen miljoonien vuosien ajan. Näissä järvissä kerrostuneet sedimentit muodostavat nykyisin Sharp-vuoren alarinteet.

"Vuoren paikalla oli aikoinaan syvänne, joka on ollut veden täyttämä", toteaa John Grotzinger, artikkelin pääkirjoittaja. "Curiosityn mittaukset kertovat noin 75 metrin paksuisista sedimenteistä, mutta NASAn Mars Reconnaissance Orbiter -luotaimen kartoituksen ja Curiosityn kuvien perusteella näyttää siltä, että veden kuljettamasta aineksesta muodostunut kerrostuma on voinut kohota 150–200 metriä kraatterin nykyistä pohjaa korkeammalle. Se vastaa miljoonien vuosien ajanjaksoa, jolloin Gale-kraatterissa on voinut esiintyä järviä."

Veden vaikutuksesta syntyneet Gale-kraatterin kerrostumat ovat saattaneet olla vielä havaittuakin paksumpia, jopa 800-metrisiä. Se merkitsisi ajassa kymmeniä miljoonia vuosia. Sitä korkeammalla ei kuitenkaan ole merkkejä "vetisistä" sedimenteistä.

"Sharp-vuoren rinteillä ei ole 800 metrin yläpuolella merkkejä vedessä muodostuneista kerrostumista. Sitä ylempänä on 4 000 metrin verran ainoastaan 'kuivaa' sedimenttiä", Grotzinger arvioi.

Hänen mukaansa kraatterin myöhemmissä vaiheissa kerrostumat ovat muodostuneet tuulen kuljettamasta aineksesta. Silloin vetinen ajanjakso, jonka kuluessa vuoren alarinteet muodostuivat, oli jo päättynyt.

Suuri kysymysmerkki on sedimenttejä muodostaneen veden alkuperä. Jotta Marsin pinnalla on voinut olla virtaavaa vettä, sen kaasukehän on täytynyt olla tiheämpi ja ilmaston lämpimämpi kuin teorioiden mukaan Gale-kraatterin geologisen aktiivisuuden aikoihin on ollut.

Kivien antaman todistuksen mukaan ilmasto on muinoin ollut kosteampi. Nykyiset mallit, joissa otetaan huomioon kaasukehän aiempi tiheys ja koostumus sekä Auringosta tulevan energian määrä, viittaavat kuitenkin kuivaan ilmastoon. Niiden mukaan Marsin pinnalla ei ole voinut olla suuria määriä nestemäistä vettä.

Gale-kraatterista löytyneet kivet kertovat kuitenkin toisenlaista tarinaa. "Olipa se sitten lumi- tai vesisadetta, geologisten todisteiden mukaan Gale-kraatterin reunamilla oleville ylängöille kertyi kosteutta", Grotzinger päättelee.

Pohjaveden purkautuminen, jolla usein selitetään vetisestä menneisyydestä kertovat havainnot, kun ilmastomallit ennustavat pelkkää kuivuutta, ovat Gale-kraatterissa epätodennäköisiä.

Kraatterin reunamilta alkaa Pohjoinen tasanko, ja joidenkin tutkijoiden mukaan siellä on lainehtinut meri, joten vesi on voinut olla peräisin myös sieltä. Silloinkin ongelmana on, että pinnalla olisi pitänyt esiintyä nestemäistä vettä pitkiä ajanjaksoja.

Samalla kun kehitellään uusia ilmastomalleja, taustatukea saadaan Curiosityn tekemästä tutkimuksesta. Kaikkein kiinnostavin tieto on vasta tulossa, kunhan kulkija ehtii huristella vuorenrinnettä pitkin ylemmäs. Siihen menee kuitenkin vuosia.

"Kerrostumat kertovat Gale-kraatterin historiasta. Tiedämme siellä olevan kiviä, jotka muodostuivat järven vedessä. Millainen on kivien koostumus? Järvi muodosti rajapinnan veden ja kaasukehän välillä, ja sen pitäisi kertoa meille merkittäviä asioita silloisista olosuhteista."

"Olemme erehtyneet pitämään Marsia yksinkertaisena", Grotzinger jatkaa. "Pidimme aikoinaan Maatakin yksinkertaisena. Mitä tarkemmin katsomme Marsia, sitä enemmän herää kysymyksiä, koska näkemämme todellinen monimutkaisuus alkaa tulla ilmi. Nyt on hyvä hetki arvioida uudelleen aiempia olettamuksiamme. Jokin palanen on vielä kateissa."

Tutkimuksesta kerrottiin Caltechin (California Institute of Technology) uutissivuilla ja se on julkaistu Science-tiedelehdessä (maksullinen).

Kuvat: NASA/Caltech/JPL/MSSS

Jarmo Korteniemi

Elokuva Yksin Marsissa (The Martian, 2015) sai juuri Suomessa ensi-iltansa. Tämä ensimmäinen osa on arvostelu itse elokuvasta. Toisessa osassa käydään tarkemmin leffan tieteellisyyden kimppuun.

Elokuvan perusjuoni on yksinkertainen ja suoraviivainen. Astronautit ovat laskeutuneet ensimmäistä kertaa Marsiin. Alunperin pinnalla piti viettää 31 vuorokautta, mutta yllättävän myrskyn vuoksi miehistö joutuu keskeyttämään reissunsa ennen aikojaan ja lähtemään takaisin. Yksi astronautti, Mark Watney (Matt Damon), jää rytäkässä vahingossa pinnalle. Kekseliäisyytensä turvin hänen onnistuu kuitenkin kituutella elossa paljon pidempään kuin kukaan uskaltaa toivoa. Sivujuonia ei juuri ole, jos NASAn lennonjohdon sekoiluja ei lasketa.

Suoraviivaisuus ei suinkaan haittaa. Elokuvan jännitys on koko ajan sopivalla tasolla, ja lähes 2,5-tuntinen elokuva pitää otteessaan loppuun saakka. Tahti on kuitenkin suurimmaksi osaksi rauhallinen, eikä juuri näännytä katsojaa. Elämään Marsissa ehtii jossain mielessä jopa tottua.

Yksin Marsissa on lähinnä seikkailua ja ongelmanratkaisua. Siinä ei sorruta Hollywoodille tyypilliseen nyyhkydraamaan rakkaiden menetyksen kautta, eikä siinä ole suurta sankaria, joka pelastaa tilanteen ylivoimaisilla kyvyillään tilanteen.

Elokuva ei käsittele tunteita kovin rankalla kädellä. Viestit omaisille, sekä satunnaiset onnen, epätoivon ja raivon ilmeet kertovat kaiken tarpeellisen. Jää katsojan tulkittavaksi miltä tuolla tavoin yksin joutuminen voisi tuntua. Mene ja tiedä, ehkä videopäiväkirjalle tuntojen puhuminen toimii Watneylle tarpeellisena terapiana.

Vaikka astronautit toki valitaan juuri psyykkisen kestävyytensä ja ongelmanratkaisukykyjensä nojalla, elokuvan päähenkilö yllättää ja inspiroi ottamaan härkää sarvista vaikeissakin tilanteissa.

Tiedekin onnistuu elokuvassa suurimmaksi osaksi nappiin. Maisemat ovat realistisia ja äärettömän kauniita ja planeetalla useimmat asiat toimivat juuri kuten pitääkin. Miehitetyn Mars-lennon puitteet ovat hyvin lähellä sitä millaiset ne voisivat todellisuudessakin olla – vaikka asumukset ja alukset ovatkin varsin hulppeat.

Maisemat tosin ovat paljon jylhempiä kuin todellisuudessa, joitain kaasukehän ilmiöitä liioitellaan ja toisia vähätellään, ja Watneyn ongelmatkin ratkeavat suurelta osin hieman turhan simppelisti. Ja koska kyse on Hollywood-leffasta, mukaan piti mahduttaa pari räjähdystäkin. Puutteista ja vääristelyistä lisää arvostelun toisessa osassa.

Kaiken kaikkiaan elokuva on kuitenkin erittäin hyvä. Se on tieteellisesti ja juonellisesti paljon uskottavampi kuin yksikään lähitulevaisuuden Mars-matkailusta aiemmin näkemäni kuvitelma (mieleen tulevat mm. Operaatio Mars (2000), Punainen Planeetta (2000), Stranded (2001) tai The Last Days on Mars (2013)). Yksin Marsissa ei ole mitään utopistista tieteisfantasiaa, vaan jotain sellaista, mikä voisi jo lähes olla teknisesti mahdollista.

Jos haluat nähdä miten ihminen voisi – hyvällä tuurilla – selvitä Marsissa, Yksin Marsissa on juuri sinulle. Jos taas haluat luodata yksin jäävän ihmisen epätoivoisia ja sekoavia ajatuksia, valitse ennemmin tieteelliseltä kannalta aikamoista soopaa oleva näyttävä Gravity-elokuva (2013) tai varsin hyvä Castaway – Tuuliajolla (2000).

Päivitys 10.10.2015 klo 06.30: Lisätty linkki arvostelun toiseen osaan.

Arvostelun kirjoittaja on Mars-tutkimukseen erikoistunut planeettageologi.

Elokuvan traileri:

Markus Hotakainen

Päivän kuva

Eilen kerroimme Venuksen, Marsin ja Jupiterin syksyisestä tanssista aamutaivaalla. Puoli seitsemän aikoihin taivas on vielä sen verran tumma, että ne kaikki näkyvät hyvin – tosin planeetat jäävät helposti puiden taakse, ellei hakeudu avoimelle paikalle.

Kolmen planeetan vaeltelua seuraa sivusta Leijonan tähdistön kirkkain tähti Regulus. Sen nimi juontuu latinasta ja tarkoittaa "Pientä kuningasta", mikä sopii hyvin eläinten kuningasta kuvastavalle tähdistölle. Monissa muissakin kulttuureissa tähti on liitetty monarkiaan ja esimerkiksi babylonialaisten antama nimi oli Sharru eli "Kuningas".

Kuninkaan ja kolme kiertolaisen etäisyydet ovat hyvin erilaiset. Lähimpänä on Venus, joka on tällä hetkellä 81 miljoonan kilometrin päässä Maasta. Marsilla on etäisyyttä 353 miljoonaa kilometriä ja Jupiterilla 933 miljoonaa kilometriä. Mars ja Jupiter ovat siis kaukana Auringon tuolla puolen, Venus puolestaan Maan ja Auringon välissä.

Regulus sen sijaan on huimasti kauempana. Kuningastähden etäisyys on 77 valovuotta eli lähes 5 000 000 kertaa suurempi kuin Maan ja Auringon välimatka. Myös kokonsa puolesta se päihittää niin planeetat kuin Auringonkin: tähti on sekä massaltaan että läpimitaltaan yli kolme kertaa suurempi kuin Aurinko.

Regulus pyörii vinhasti. Kun Auringon pyörähdysaika akselinsa ympäri on melkein kuukausi, Reguluksella se on alle 16 tuntia. Nopea pyöriminen on litistänyt tähden niin, että sen läpimitta päiväntasaajan tasossa on kolmanneksen suurempi kuin pyörimisakselin suunnassa. Jos pyörähdysaika olisi vain pari tuntia lyhyempi, vetovoima ei pystyisi pitämään tähteä kasassa vaan se hajoaisi.

Markus Hotakainen

Moni on ehkä kiinnittänyt huomiota aamuvarhaisella itäkaakon suunnalla loistavaan kirkkaaseen valopisteeseen. Venushan se siellä kerjää huomiota itselleen. "Aamutähti" ei kuitenkaan ole ainoa planeetta, jota voi ihailla aamunkoiton taivaalla.

Ennen auringonnousua Venuksesta itään eli sen vasemmalta puolelta hieman alaviistosta löytyvät myös Mars ja Jupiter. Selkeästi himmeämpi Mars erottuu punaisen värinsä ansiosta, mutta Jupiter on Venuksen jälkeen kirkkain planeetta, joten selkeällä säällä sen löytäminen ei ole vaikeaa.

Otsikkokuva on otettu tänään maanantaina aamuseitsemän aikoihin. Venus – ja myös Kuu – näkyivät silloin vielä hyvin, mutta taivas oli jo sen verran valoisa, että Mars oli hävinnyt näkyvistä ja Jupiter oli piilossa puun takana. Kuvaan on kuitenkin merkitty kaikkien kolmen planeetan paikat: tällaista muodostelmaa voi haeskella taivaalta.

Lokakuun aikana kolmikko lähestyy toisiaan ja vähenevä Kuukin piipahtaa niiden seurassa. Tulevana torstaina eli 8. lokakuuta kapeneva kuunsirppi ohittaa Venuksen – tosin ne ovat lähimmän ohituksen aikaan horisontin alapuolella – ja seuraavana päivänä Kuu kulkee Marsin ja Jupiterin ohi – jälleen taivaanrannan takana.

Kaikkein tiiveimmän ryppään kolme planeettaa muodostaa 26. lokakuuta, jolloin ne ovat alle viiden asteen sisällä toisistaan. Jupiter ja Venus ovat silloin vieretysten vaihtamassa paikkaa ja seuraavina päivinä Venus on Marsin ja Jupiterin välissä.

Koko lokakuun lopun ajan planeettojen etäisyys toisistaan on vain muutaman asteen luokkaa. Kuu tulee samaan sakkiin vielä 7. marraskuuta, mutta sen jälkeen planeettojen välimatkat kasvavat siten, että marraskuun lopussa Venuksen ja Jupiterin välinen etäisyys on jo yli 30 astetta. Mars on silloin kahden muun planeetan välissä.

Lokakuussa on mahdollista bongata auringonnousua edeltävältä taivaalta myös Merkurius. Aurinkokunnan pienin planeetta on aina melko lähellä Aurinkoa eikä Suomen leveysasteilta näy koskaan täysin pimeällä taivaalla.

Tällä kertaa Merkurius on kauimpana Auringon länsipuolella eli suurimmassa läntisessä elongaatiossaan 16.10. Silloin se nousee pari tuntia ennen Aurinkoa. Jos hakeutuu aukealle paikalle, jolta on esteetön näkymä itäiseen horisonttiin, pienen valopisteen erottaa melko helposti. Silloin voi ihastella samanaikaisesti peräti neljää planeettaa.

Kohu-uutinen kosmoksesta – katso kuvat!

Viikon alkuun osui kaksi "taivaallista" tapahtumaa, joista kehkeytyi mediassa melkoinen kohu. Maanantaiaamuna Kuu pimeni täydellisesti ja saman päivän illalla (Suomen aikaa) NASA piti tiedotustilaisuuden Marsin vedestä.

Kosmisen naapurimme pimennystä hehkutettiin tiedotusvälineissä "verenpunaisena superkuuna". Lutheria lainaten voi kysyä "mitä se on"? Pimentyvän Kuun punertuminen täydellisen vaiheen aikana ei ole mikään uutinen: niin tapahtuu aina, kun Kuu joutuu Maan täysvarjoon.

Planeettamme ilmakehä taittaa valoa myös keskelle varjoa, mutta valo on väriltään voimakkaan punaista, samaan tapaan ja samasta syystä kuin nouseva tai laskeva Aurinko näyttää suurelta kurpitsalta tai jättiläistomaatilta.

Ilmakehässä valo siroaa, mutta siniset aallonpituudet siroavat enemmän kuin punaiset. Siksi täydellisesti pimentynyt Kuu on veren- tai kuparinpunainen.

Entä sitten superkuu? Jos Kuu on täydenkuun aikaan kiertoradallaan lähimpänä Maata, sitä sanotaan superkuuksi. Kuinka "super" Kuu sitten on?

Kuun keskietäisyys Maasta on 384 400 kilometriä, mutta lähimmän ja etäisimmän pisteen välillä on 42 200 kilometriä. Lähimpänä ollessaan Kuu näyttää läpimitaltaan 14 prosenttia suuremmalta ja 30 prosenttia kirkkaammalta kuin ollessaan kauimpana.

Kuulostaa superilta, mutta onko se sitä? Ensinnäkään taivaalla kumottavaa superkuuta ei voi verrata "normikuuhun" ja muistikuvat Kuun kirkkaudesta jonakin toisena ajankohtana ovat vähintäänkin hataria.

Koon vaihtelusta saa jonkinlaisen käsityksen, jos vaikkapa euron kolikkoa tarkastelee ensin kahden metrin etäisyydeltä ja siirtyy sitten suunnilleen jalkaterän mitan lähemmäs. Näyttääkö "supereuro" oleellisesti suuremmalta?

Turhaa kohkaamista siis koko superkuu.

Entä sitten NASAn masinoima mediakohu? Ennakkoon lupailtiin, että "Marsin mysteeri on ratkennut". Kun "mysteeriksi" paljastui punaisen planeetan vesi, antikliimaksi oli ilmeinen. Montako kertaa Marsista vielä löytyy vettä?

Asia ei tietysti ole näin yksinkertainen. NASAlla oli pointtinsa: tällä kertaa Marsista löytyi nestemäistä, rinteitä alas virtaavaa vettä, kun aiemmin tarjolla on ollut joko jäätä tai välillisiä todisteita miljardeja vuosia sitten jokiuomia ja tulvatasankoja kovertaneista vesimassoista.

Marsin ankarissa olosuhteissa – liki ikipakkasessa ja olemattomassa paineessa – vesi voi olla nestemäisessä muodossa vain äärimmäisen harvoin. Paitsi jos se on suolaista. Silloin vesi pysyy nestemäisenä vielä kymmenien asteiden pakkasessa. Ja nyt oli kyse nimenomaan suolaisen veden esiintymisestä. Pisteet NASAlle.

Mutta yhtä lailla pointtinsa oli pettyneellä medialla ja suurella yleisöllä. Kohujournalismia ei pidä harrastaa, ellei sitä osaa tehdä kunnolla. Eikä NASA tunnu oppivan millään. Vuosien varrella se on järjestänyt useita tiedotustilaisuuksia, joissa on etukäteen hehkutettu paljastuvan käänteentekeviä, vallankumouksellisia tai peräti koko tieteenalan mullistavia asioita.

Ehkä paras esimerkki ylikypsästä uutisankasta on muutaman vuoden takainen löytö, jolla piti NASAn ennakkotiedotteen mukaan olla suurta merkitystä Maan ulkopuolisen elämän etsinnän kannalta.

Kun sitten selvisi, että kalifornialaisesta järvestä on löytynyt bakteereja, joiden biokemia perustuu fosforin sijasta arseeniin, haukotus ja huokaus ei olisi voinut olla juurikaan syvempi. Etenkin, kun löytö osoittautui sittemmin sudeksi: fosfori ei ollutkaan korvautunut arseenilla.

Mitä tästä opimme? Tuskin mitään. Sekä NASAlla että medialla on vielä paljon opeteltavaa tieteen popularisoinnin saralla. Ja suuren yleisön olisi puolestaan hyvä muistaa, että kaikki merkittävä ei ole aina kohun arvoista – eikä etenkään päinvastoin.

Teksti on julkaistu myös Ursan Avaruustuubissa.

Kuva: NASA/JPL-Caltech/Arizona State University