avaruustuubi

Ajelehtiva avaruusasema sai aikaan hämmennystä: "Menee liian nopeasti!"

Viikko sitten seurasimme kiinalaisen Tiangong-1 -avaruusaseman kohtaloa. Hylätty asema oli putoamassa alas kiertoradalta, koska lennonjohto oli menettänyt sen hallinnastaan eikä kyennyt enää pitämään sitä radallaan. Samaa voi sanoa tapauksen käsittelystä mediassa – paitsi että se lähti aivan omille teilleen.

Tapaus oli luonnollisesti huomion kohteena kaikkialla maailmassa, koska kukaan ei osannut sanoa tarkasti milloin ja minne kookas asema putoaa. Myös Suomessa aiheesta tehtiin paljon  juttuja, mutta niiden joukossa oli varsin paljon sellaisia, joita lukiessa saattoi vain miettiä mitä kirjoittajat olivat ajatelleet – vai olivatko mitään.

Osa jutuista meni jopa niin pieleen, että taannoinen Vastuullisen journalismin kampanja tuntui saman tien jääneen unohduksiin. Sen mukaanhan yleisölle tulee tarjota tosiasioihin perustuvia juttuja, eikä yleisöä saa johtaa harhaan. Kuten kollegani Markus Hotakainen totesi maanantaina julkaistussa Suomen Kuvalehden kolumnissaan, kävi juuri päinvastoin: "Joko kampanja oli unohdettu saman tien tai se ei koskenut lainkaan tiedejuttuja".

Tämä on todella jännää! Falcon 9 Heavy lähtee tiistaina ja pienin mahdollinen suhisi viikonloppuna

Elämme todellä jännittäviä aikoja! Avaruuslentojen historian eräs voimakkaimmista raketeista tekee nyt tiistaina ensilentonsa, ja samalla koko joukko aivan pieniä raketteja on tulossa mukaan laukaisemaan satelliitteja avaruuteen. Niille tehdään laukaisupaikkoja jopa täällä pohjolassa.

Viimeinkin se tapahtuu: SpaceX -yhtiön Falcon 9 Heavy -kantoraketin ensilento. Mikäli kaikki sujuu nyt suunnitelman mukaisesti, raketti nousee matkaan tiistaina illalla Suomen aikaa klo 20.30 – 23.00 auki olevan laukaisuikkunan aikana. 

Kyseessä on voimakkain nyt käytössä oleva kantoraketti ja historiallisesti neljänneksi voimakkain, sillä vain Apollo-kuualukset laukaissut Saturnus V, Avaruussukkula ja Neuvostoliiton Energia ovat olleet sitä voimakkaampia. Mukaan voisi laskea myös itänaapurimme kuuraketin N1:n, mutta se ei koskaan lentänyt onnistuneesti, joten sitä ei kannata ottaa huomioon.

Siitä, mikä on huomisen raskaan Falconin koelennon onnistumisen todennäköisyys, on vaikea sanoa mitään. Periaatteessa tekniikka perustuu luotettavaksi havaittuun Falcon 9:ään, mutta ensilento on aina ensilento, ja etenkin tällä kerralla isot voimat ovat pelissä. Kenties on turvallista ennustaa, että lento varmaankin onnistuu ainakin pääosin, mutta varmasti jotain pientä häikkiä tulee tapahtumaan.

Olen kuitenkin aika toiveikas sen suhteen, että kirsikanpunainen Tesla Roadster tosiaan saadaan singottua stereot soiden kohti Marsin rataa vievälle lentoradalle.

Mars-luotain saapui perille - taas

Naapuriplaneettamme lähistöllä alkaa olla ruuhkaista. Viikon sisällä sitä kiertävälle radalle on asettunut kaksi uutta luotainta kolmen vanhan lisäksi. Nasan MAVEN ja Intian Mangalyaan tulivat perille peräkanaa ja tekivät seuraa niin ikään Nasan Mars Odysseylle ja Mars Reconnaissance Orbiterille sekä ESAn Mars Expressille.

Voipi olla, että tuore kaksikko löytää jopa vettä - jälleen kerran. Se ei kuitenkaan ole kummankaan varsinainen tutkimuskohde, vaan tällä kertaa tähytään Marsin kaasukehään; tosin Mangalyaan tutkii myös planeetan pintaa. Ensimmäisessä intialaisen luotaimen lähettämässä kuvassa näkyy palanen päiväntasaajan tienoilla sijaitsevan Syrtis Majorin kraatterikenttää.

Planeettoja ja muita aurinkokunnan kohteita on tutkittu luotainten avulla jo niin ahkerasti, että homma alkaa tuntua arkipäiväiseltä. Tälläkin hetkellä luotaimia on työn touhussa Marsin lisäksi Merkuriusta, Venusta ja Saturnusta sekä Churyumov-Gerasimenko-komeettaa kiertävillä radoilla, yksi luotain on matkalla kohti kääpiöplaneetta Cerestä ja toinen tähtää toiseen kääpiöplaneettaan eli Plutoon, jonka ohi se pyyhältää ensi kesänä. Puhumattakaan useista muista Aurinkoa ja planeettainvälistä avaruutta tutkivista laitteista.

Avaruusprojektit ovat kuitenkin aina riskaabeleja eikä onnistuminen ole ollenkaan varmaa. Sitä paitsi ne ovat universumin mittapuulla melkoista ylellisyyttä.

Melkein kaikki maailmankaikkeudesta saamamme tieto perustuu sähkömagneettiseen säteilyyn. Kosmisen säteilyn hiukkaset ja liki massattomat neutriinot kuljettavat nekin omaa viestiään, mutta myös niiden osalta pätee sama totuus kuin säteilyn suhteen: voimme tarkastella maailmankaikkeutta vain matkan päästä. Ja pääsääntöisesti HYVIN pitkän matkan.

Paikan päälle ei ole menemistä. Vaikka se olisi teknisesti mahdollista (mitä se ei todellakaan ole), monet avaruuden ilmiöt ovat niin energisiä, että hentoinen ihminen olisi hetkessä sitä samaa tähtien tuhkaa, josta olemme alkujaan syntyneet. Eikä mekaanisten koneiden kohtalo olisi sen kummempi. Päreiksi menisivät.

Samalla joudumme turvautumaan ikivanhaan tietoon, eilispäivän uutisiin. Edes lähimmän tähden, Proxima Centaurin, tapauksessa emme voi tietää, miltä se näyttää juuri nyt, vaan kaukoputkiimme kertyy 4,2 vuotta sitten matkaan lähtenyttä valoa. Muiden tähtien, galaksien ja kvasaarien kohdalla tilanne on vielä huonompi. Kokonaiskuvamme maailmankaikkeudesta ei kerro yhtään mitään siitä, millainen se on tällä nimenomaisella hetkellä.

Onneksemme kosmisen kalenterit sivut kääntyvät paljon hitaammin kuin hektisessä arkielämässämme. Tähdet säteilevät miljoonia tai miljardeja vuosia, galaksit pyörivät niin hitaasti, että yhteen kierrokseen menee satoja miljoonia vuosia. Voimme päätellä, millaisia eri kohteet ovat kehityksensä eri vaiheissa, koska näemme samanaikaisesti monia kohteita, jotka ovat kullekin kohteelle tyypillisen kehityksen eri vaiheissa. Äkilliset tapahtumat kuten supernovaräjähdykset ja gammapurkaukset ovat asia erikseen, mutta niistäkin saadaan tietoa eri etäisyyksiltä ja siten eri aikakausilta.

Maailmankaikkeus muuttuu hyvin hitaasti, mutta kosminen kattonopeus - 299 792 kilometriä sekunnissa - takaa sen, että pystymme tarkastelemaan joka hetki sen kaikkia kehitysvaiheita. Näemme kerralla koko draaman kaaren. Ainoastaan aurinkokuntaa pystymme tutkimaan reaaliajassa - tai no, korkeintaan muutamien minuuttien tai tuntien viiveellä.

(Teksti on julkaistu myös Ursan Avaruustuubissa.)

Eläintarha taivaalla

Illat ja etenkin yöt alkavat jo olla melkoisen pimeitä ja tähtiharrastajien on korkea aika puhallella pölyt ja hämähäkinseitit havaintolaitteista. Tähtien ilmestyessä taivaalle ne tervehtivät meitä tuttuina hahmoina: tuolla on Joutsen ja tuolla Kotka. Tuolla Pieni hevonen, Pegasus, Kalat, Oinas…

Eläinten lisäksi tähtitaivaalle on sijoitettu ihmisiä, joko kuolevaisia tai jumalten kaltaisia, jopa jumalia. Onpa siellä kokonainen kuningashuonekin. Kassiopeia, Kefeus, Andromeda, Perseus, Herkules… Iso osa tähdistöistä on kuitenkin eläimiä, onhan taivaalla eläinratakin – vaikka kaikki sen tähdistöt eivät kuulukaan eläinkuntaan.

Vanha totuus lienee, että entisaikain ihmisillä on varsin vilkas mielikuvitus, sillä useimmat tähdistöt eivät muistuta esikuvaansa alkuunkaan. Leijonan voi mieltää savannien kuninkaaksi ja Delfiinin vedessä viihtyväksi nisäkkääksi, mutta esimerkiksi Kalat on jo hankalampi ja vaikkapa Oinas aivan toivoton tapaus.

Mieltymyksemme sijoittaa eläinystäviämme tai -vihollisiamme taivaalle ei rajoitu ainoastaan tähdistöihin ja tähtikuvioihin. Muinaisten kansojen öinen harrastus on säilynyt vireänä myös kaukoputkien aikakaudella. Monet tähtienväliset kaasu- ja pölypilvet sekä galaksit ovat saaneet eläimistöön viittaavan nimen – itse asiassa useissa tapauksissa jo ennen kuin niiden todellisesta luonteesta tiedettiin oikeastaan mitään.

Mielenkiintoista on se, että näiden syvän taivaan kohteiden nimet vastaavat melkeinpä poikkeuksetta aika osuvasti niiden ulkomuotoa. Syynä on epäilemättä se, että etenkään nykyisemmin annetut nimet eivät ottaisi vakiintuakseen, elleivät kohteet todella muistuttaisi esikuviaan. Tuskinpa Rapusumuakaan sanottaisi Rapusumuksi, ellei Rossen jaarli olisi antanut nimeä jo 1800-luvulla.

Kuvassa on pieni valikoima tähtienvälisen eläinmaailman edustajia. Puolet niistä on eteläisellä taivaalla (Rauskusumu Alttarin sekä Perhossumu ja Kissantassusumu Skorpionin tähdistössä), puolet pohjoisella (Hevosenpää Orionin, Kilpikonna Herkuleen ja Norsunkärsä Kefeuksen tähdistössä).

Sumujen viehätystä ei vähennä tieto niiden todellisesta luonteesta. Ne ovat kaasua ja pölyä, joka on levinnyt avaruuteen kuolevasta tähdestä tai josta on syntymässä uusia tähtiä. Rausku, Kilpikonna ja Perhonen ovat planetaarisia sumuja, jollaiseksi Aurinkokin aikanaan päiviensä päätteeksi puhaltuu. Hevosenpää ja Norsunkärsä ovat tiheitä pölypilviä, Kissantassu puolestaan emissiosumu, jossa kaasu loistaa omaa valoaan. Kaikissa niissä on kuitenkin sekä kaasua että pölyä.

Harmi vain, että useimpien näkemiseen tarvitaan iso kaukoputki. Eikä eläimen hahmo silloinkaan välttämättä erotu kovin hyvin. Onneksi maailman suurimmat teleskoopit ja avaruuteen sijoitetut havaintolaitteet tarjoavat meille tieteellisen tiedon lisäksi myös tällaisia esteettisiä elämyksiä.

[Ursan Avaruustuubi]

Hei hei Christer!

Tähtien joukossa vaeltavat valopisteet ovat olleet tuttu näky jo vuosikymmenien ajan. Ensimmäinen satelliitti Sputnik laukaistiin Maata kiertävälle radalle 4. lokakuuta 1957 ja siitä lähtien ihmisen rakentamien avaruuslaitteiden määrä on kaiken aikaa kasvanut. Tällä hetkellä erilaisilla kiertoradoilla on tuhansia toimivia ja sammuneita satelliitteja, kantorakettien kappaleita, karanneita työkaluja, avaruuspuvun hansikkaita ja muuta avaruusromua.

Monet satelliitit ovat suunnanneet kameransa ja muut mittalaitteensa alaspäin, kohti Maata. Ne tarkkailevat sääilmiöitä, maanjäristyksiä, luonnonvaroja ja saastumista. Lehdistä, kirjoista, televisio-ohjelmista ja nettisivuilta ovat tuttuja upeat kuvat sinivihreäruskeavalkoisesta kotiplaneetastamme.

Avaruusaluksissa ja Kansainvälisellä avaruusasemalla matkaavat astronautit voivat ihastella huikaisevia näkymiä omin silmin. ISS-asemaan liitettiin muutama vuosi sitten ESAn rakentama ”näköalaterassi” Cupola, jonka seitsemästä ikkunasta – suurin niistä on läpimitaltaan 80 senttimetriä – avautuu hulppea näköala aseman alapuolella kiitäviin Maan maisemiin.

Käännetäänpä tilanne toisinpäin: me matoisen maan asukit katselemme öiseen aikaan – ainakin toisinaan – ylöspäin kohti tähtiä ja niiden joukossa vaeltavia valopisteitä. Illalla auringonlaskun jälkeen ja aamulla ennen auringonnousua Maata kiertävillä radoilla kiertävät ihmiskätten työn tulokset kylpevät auringonvalossa, kun maanpinnalla on jo tai vielä pimeää.

Satelliitteja voi nähdä lyhyessäkin ajassa lukuisia; itse muistelen joskus tähtiharrastustaipaleen alkupuolella bonganneeni niitä tunnissa 17 eikä se ole varmasti lähelläkään ennätystä – jos nyt kaikesta on mielekästä ennätyksiä ylipäätään kirjata.

Yksi noista valopisteistä on kaikkien aikojen suurin avaruusrakennelma, pituudeltaan 108-metrinen, leveydeltään 73-metrinen ja massaltaan 450-tonninen ISS. Aika ajoin avaruusaseman purjehdusta taivaankannen poikki voi seurata Suomestakin, mutta meikäläisiltä leveysasteilta se jää aina matalalle, lähelle eteläistä horisonttia, eikä se ole näkyvissä kuin pienen hetken.

Etelämpänä tilanne on toinen. Lontoon korkeudella ISS kulkee korkeimmillaan suoraan pään yläpuolelta ja siitä vielä etelämmäs se näkyy pohjoisellakin taivaankantilla. Muutama vuosi sitten seurasimme aseman lentoa Italiassa, pienessä Pioppin kalastajakylässä, kartoista tutun ”saappaan” nilkan tietämillä.

Olin laittanut älypuhelimen GoSatWatch-sovelluksen hälyttämään, kun ISS alkaa nousta taivaanrannan takaa. Huvilan terassi antaa suoraan etelään, mutta pohjoisen puolella jyrkkä rinne peittää ison osan taivaasta. Koko taivasta kuvaavassa ohjelman näkymässä aseman symboli kipusi yhä korkeammalle ja täsmälleen arvioidulla hetkellä se ilmestyi näkyviin puidenlatvojen takaa.

Runsaan 400 kilometrin korkeudessa Maata kiertävä ISS etenee radallaan 7,7 kilometrin sekuntinopeudella. Kirkkaana valopisteenä näkynyt asema kiisi vauhdilla päidemme päällä kohti kaakkoista horisonttia. Sovellus kertoi reaaliajassa paitsi korkeuden ja nopeuden myös etäisyyden: 500 kilometriä, 700 kilometriä, 1200 kilometriä…

Hieman ennen hiipumistaan merenlahden toisella puolella kohoavien vuorten yläpuolella leijuvaan elokuiseen usvaan ISS:llä oli etäisyyttä yli 2000 kilometriä. Sinänsä siinä ei ole mitään ihmeellistä, monet paljain silmin näkyvät satelliitit kiertävät Kansainvälistä avaruusasemaa korkeammalla, joten ne erottuvat vielä kauempaa.

Harvemmin – ja maanpinnalla ei koskaan – on kuitenkaan mahdollista katsella ihmisten liikkumista 27 500 kilometrin tuntinopeudella parintuhannen kilometrin etäisyydellä. Asemalla oli sattumoisin juuri silloin Christer Fuglesang, ruotsalainen ESA-astronautti, jonka olimme tavanneet pari vuotta aiemmin Avaruus 2007 -näyttelyssä. Tuolloin nelivuotias Tilda-tyttäremme oli päässyt kuvaan oikean avaruuslentäjän kanssa. Vilkutimme innokkaasti ylitsemme lentävälle asemalle. Christer ei tainnut nähdä meitä.

[Ursan Avaruustuubi]

Avaruutta kahdelta kantilta

Tervetuloa Avaruustuubiin - myös täällä Tiedetuubin sivuilla! Uudessa Ursan blogissa kirjoitamme Jari Mäkisen kanssa avaruusasioista: Jari enemmän avaruuslentoihin ja -tekniikkaan keskittyen, minä puolestani avaruustutkimuksesta ja avaruustekniikan keinoin tehdyistä havainnoista ja löydöistä kertoen. Ja Avaruustuubin blogitekstit löytyvät siis myös täältä Tiedetuubi-sivustolta.

Mutta asiaan eli avaruustutkimukseen ja sen tuloksiin – klassisen kliseisellä aloituksella. Antiikin Kreikassa oltiin vielä yleisesti siinä käsityksessä, että asia kuin asia selviää, kunhan sitä fundeerataan riittävän huolella. Moisella periaatteella toki saatiin selko monesta ympäröivään maailmaan liittyvästä ominaisuudesta ja omituisuudesta, mutta aika pian tuli raja vastaan.

Maailmasta pitää tehdä myös havaintoja: katsella, kuunnella, kirjata muistiin ja verrata aiempiin havaintoihin. Ja laatia havaintojen pohjalta teorioita, joiden avulla voi tehdä ennusteita – joihin puolestaan verrataan uusia havaintoja. Näin käsitys eri ilmiöistä kaiken aikaa tarkentuu ja niiden taustalla olevat syyt vähitellen selviävät.

Tätä koeteltua konstia sovellettiin itse asiassa jo ennen antiikin Kreikan kukoistuskautta. Esimerkiksi eri puolilta Eurooppaa löytyneet neoliittiset kivirakennelmat – jonot, kehät ja hautakummut, Suomessa jätinkirkot – on yleensä suunnattu Auringon ja Kuun nousujen ja laskujen sekä seisaus- ja tasauspisteiden mukaan. Se oli mahdollista vain tekemällä kärsivällisesti, vuodesta toiseen, havaintoja taivaan ilmiöistä ja hahmottamalla hiljalleen niiden säännönmukaisuuksia.

Maailmankuvamme mullistui, kun havaintojen tekemiseen alettiin käyttää silmien lisäksi teknisiä laitteita. Alkuun ne olivat erilaisia mitta-aparaatteja, joilla pystyttiin määrittämään kulmia sun muita keskeisiä suureita. Varsinainen vallankumous tapahtui 1600-luvun alkuvuosina, kun silloiset tieteilijät keksivät suunnata uuden keksinnön – kahdesta linssistä koostuvan kaukoputken – kohti yötaivasta.

Kuun pinnalta löytyi kraattereita, Auringosta tummia pilkkuja. Venuksella todettiin olevan samanlaiset vaiheet kuin Kuulla ja Jupiterilla neljä omaa kiertolaista. Öistä taivasta halkova Linnunradan valonauha hajosi lukemattomiksi tähdiksi ja sumumaiset kohteet tähtien muodostamiksi joukoiksi. Maa syrjäytyi maailmankaikkeuden keskuskappaleen paikalta ja koko maailmankaikkeus osoittautui valtavan paljon aiemmin luultua laajemmaksi.

Näkyvän valon alueella toimivilla kaukoputkilla on kuitenkin rajoituksensa. Niillä voi tarkastella kohteita vain – yllättäen – näkyvän valon alueella. Paitsi että avaruuden kohteet säteilevät muillakin aallonpituusalueilla, lukuun ottamatta radioaaltoja ja osaa ultravioletti- ja infrapuna-alueista maailmankaikkeuden säteily ei edes pääse maanpinnalle saakka: se kilpistyy tehokkaasti Maan ilmakehään.

Suuri osa avaruudesta tulevasta säteilystä – gamma- ja röntgensäteily kokonaisuudessaan – jäävät havaintolaitteidemme ulottumattomiin ellei laitteita saada jollain konstilla ilmakehän ylä- ja ulkopuolelle. Ratkaisu siihen löytyi avaruustekniikasta, jota on hyödynnetty jo yli puolen vuosisadan ajan. Ylläolevassa kuvassa on Linnunradan taso eri aallonpituusalueilla: ylhäältä lukien ensin neljällä radioalueen ja sitten kolmella infrapuna-aallonpituudella, näkyvässä valossa sekä röntgen- ja gammasäteilyn aallonpituuksilla.

Kantoraketeilla Maata kiertävälle radalle ja kauemmaskin lähetettyjen satelliittien ja luotainten avulla on saatu avattua koko salattu maailmankaikkeus, koko sähkömagneettinen spektri, koko kiehtova kohteiden ja ilmiöiden kirjo: tähtien kehdoista niiden kuolinkouristuksiin, galaksien kolareista niiden keskustoissa lymyäviin supermassiivisiin mustiin aukkoihin, alkuräjähdyksen hiipuvasta hehkusta superjoukkoja kietoviin kuumiin kaasupilviin.

Kuten Albert Einstein on osuvasti todennut: käsittämättömintä maailmankaikkeudessa on, että se on käsitettävissä. Me tiedämme universumista enemmän kuin koskaan aiemmin, mutta silti se on edelleen täynnä kiehtovia arvoituksia.

Siinä on sarkamme, jota käymme yhdessä perkaamaan. Pysykää kanavalla!

Avaruuslinjoille hommiin?

Elämme historiallisia aikoja. En tarkoita Ursan blogien avaamista (tämä kirjoitus on ensimmäinen Ursan ja Tiedetuubin yhteisblogeista), vaikka tämäkin tietysti on merkittävä virstanpylväs sivilisaatiomme historiassa, vaan kyse on viime lauantaista ja Mojaven lentoasemasta.

Silloin lentokentällä pidettiin rekrytointitilaisuus, missä maailman ensimmäinen avaruuslentoyhtiö etsi itselleen työntekijöitä. Virgin Galactic -yhtiö on lähetellyt itse asissa jo jonkin aikaa ilmoituksia avoimista työpaikoista nettisivuillaan ja sosiaalisessa mediassa, mikä tarkoittaa sitä, että yhtiö alkaa toimia ihan oikeasti lähitulevaisuudessa.

Kiinnostavaa ilmoituksissa on ollut se, että ne ovat tyypillisiä lentoyhtiöiden työpaikkoja – avioniikkainsinööri, huoltoteknikko, laatutarkastaja ja niin edelleen – mutta mukana on hieman erikoisempia lentoyhtiöiden työnkuvauksia, kuten hybridiraketti-insinööri tai rakettityöntövoimatestauspäällikkö.

Onhan avaruusjärjestöissä ja niille työtä tekevissä yhtiöissä ollut jo erilaisia raketti-insinöörejä, mutta nämä ovat historiallisia työpaikkoja: avaruusturismilennot alkavat pian ja niitä tehdään samalla filosofialla kuin lentoyhtiöt toimivat tällä haavaa. Kohta avaruusaluksia huolletaan ja valmistellaan lennoilleen samaan tapaan kuin Airbusseja Helsinki-Vantaalla. Se on valtavan suuri askel eteenpäin avaruuslentojen historiassa, ja tulee varmasti muuttamaan monia asioita.

Samalla kun Virgin Galactic kerää itselleen väkeä, ensimmäinen avaruusaluksista tekee jo koelentojaan. Viime viikolla SpaceShip2 -aluksista ensimmäinen, VSS Enterprise, teki todennäköisesti viimeisen koelentonsa ennen ensimmäistä lentoaan avaruuteen. Alus irtaantui emoaluksen alta omille teilleen, sytytti rakettimoottorinsa ja kiihdytti noin 1,6 -kertaiseen äänen nopeuteen, jolloin se käänsi taittuvan pyrstönsä asentoon, missä se tulee olemaan aikanaan Maahan takaisin palattaessa. Tämän jälkeen alus palautti pyrstön normaaliasentoonsa ja liitolensi takaisin lentoasemalle.

Ensimmäinen avaruuspomppauksen jälkeen alus tullee tekemään kymmeniä samanlaisia lentoja yli 100 kilometrin korkeuteen, ennen kuin se otetaan matkustajaliikenteeseen. Aivan ensimmäisellä matkustajalennolla on nähtävästi Virgin-yhtiöryppään perustaja ja johtaja Richard Branson perheineen.

Enterprisen sisaralus VSS Voyager on myös valmistumassa ja yhtiö aloittaa ensi vuonna lennot myös varta vasten New Mexicoon rakentamastaan avaruuslentokeskuksesta. Elokuussa noin 640 henkilöä oli jo ostanut noin 200 000 euroa maksaneen lennon, ja erittäin todennäköisesti lentojen alettua kiinnostuneiden määrä tulee lisääntymään. Ja mukana on myös muutama suomalainenkin (joita tosin en kutsuisi astronauteiksi yhtään sen enempää kuin lentomatkustajia sanotaan lentäjiksi).

Vaikka kyseessä ovatkin “vain” pomppaukset noin 120 kilometrin korkeuteen ja 2,5 tuntia kestävien lentojen aikana koetaan “ainoastaan” kuuden minuutin ajan painottomuutta, nousevat alukset kunnolla avaruuteen. Siellä tunnelma ja maisema aluksen ympärillä ovat aivan kuin avaruudessa.

Avaruusalusten tekeminen on ollut tietysti helppoa verrattuna siihen byrokratiaan, mitä lentojen aloittamiseen vaadittavan uuden lainsäädännön tekeminen on vaatinut. Sekin on jotain aivan uutta: lentomatkustajien oikeudet, lentoyhtiöiden velvollisuudet ja lentokoneiden vaatimukset on hyvin määritelty, mutta avaruusturistilennoille vastaavia ei ole ollut olemassa. Koska lentoja ollaan aloittamassa ensinnä vain Yhdysvalloissa, on sikäläinen ilmailuvirantomainen FAA ollut tässä olennaisessa roolissa (ja todennäköisesti muut maat tulevat aikanaan vain kopioimaan amerikkalaissäädökset).

Ottaen huomioon kuinka suurella joukolla ja pitkään asiaa vatvottiin, on tulos hyvin yksinkertainen. Alusten pitää täyttää normaalit matkustajien kuljettamiseen käytettävien lentokoneiden vaatimukset ja niiden valmistajan pitää varmistaa, että alus kestää myös avaruudessa. Lentäjillä pitää olla normaali kyseisenlaisen ilma-aluksen kuljettamiseen vaadittava lupa ja heidän täytyy hallita alus myös lentotilanteissa, jotka eivät ole perinteisiä.

Matkustajilta ei vaadita lääkärintarkastuksia, koska FAA on kiinnostunut lähinnä siitä, että lennot eivät vaaranna “yleistä turvallisuutta”. Tarkastusta suositellaan ja todennäköisesti Virgin Galactic tulee sellaisen pyytämään, koska lentojen maineen kannalta ei olisi hyvä, jos joku ensimmäisistä matkustajista saisi esimerkiksi sydänkohtauksen ja kuolisi. Matkustajille pitää selittää aluksen lentohistoria, niille tapahtuneet mahdolliset onnettomuudet ja heidät tulee opastaa toimimaan mahdollisissa vaaratilanteissa. Ja sen jälkeen, ennen lentoa, heidän tulee allekirjoittaa paperi, missä he vakuuttavat lähtevänsä lennolle omalla vastuullaan.

Nähtävästi siis ensimmäiset allekirjoitukset tehdään ensi vuoden alussa. Ja uskon, että siitä tulee varsin merkittävä päivä, koska se aloittaa toiminnan, joka tulee hyvinkin nopeasti tekemään myös lennot kiertoradalle, kunnolla avaruuteen, arkisiksi nopeammin kuin nyt uskommekaan. AIka on kypsä uudelle harppaukselle avaruuden valloituksessa.