Mitä tapahtuu, kun jättiläistähti päättää päivänsä? Se luhistuu kasaan, joko neutronitähdeksi tai jos massaa on riittämiin, mustaksi aukoksi. Aika-avaruus kuroutuu umpeen ja kosmiseen kudelmaan repeää reikä, joka johtaa… niin, mihin?

Musta aukko on nimensä veroinen, sillä sen vetovoima on niin vangitseva, että edes liki 300 000 kilometrin sekuntinopeudella kiitävä valo ei pääse pakoon. Ja kun se on maailmankaikkeuden ehdoton nopeusrajoitus, mikään muukaan mustaan aukkoon joutunut ei sieltä selviä enää takaisin ”tavalliseen” avaruuteen.

Mustan aukon keskellä lymyävää pistemäistä singulariteettia on vaikea hahmottaa. Sen tilavuus on nolla, mutta tiheys ääretön. Siihen on ahtautunut tähden koko massa – pois lukien supernovaräjähdyksessä avaruuteen sinkoutunut kaasu – mutta musta aukko ei silti ole ainetta. Se on pelkkää gravitaatiota.

Einstein ei ollut ainoa, jonka oli vaikea sulattaa moista kummajaista. Kesti vuosikymmeniä ennen kuin tiedeyhteisö otti teoreettisen oudokin tosissaan ja alkoi pohtia sen ominaisuuksia.

Stephen Hawking laski, että mustat aukot voivat sittenkin säteillä, mutta sitä vaimeammin, mitä massiivisemmasta aukosta on kyse. Hawkingin säteily on edelleen teoriaa, mutta jos sellaista esiintyy, mustat aukot höyrystyvät hiljalleen olemattomiin. Mutta mitä tapahtuu mustaan aukkoon syöksynyttä ainetta koskevalle informaatiolle?

Katoaako se kokonaan, mikä romuttaisi fysiikan, vai pysyykö se jollain keinolla tallessa ja mahdollisesti jopa ”luettavissa” – tavalla tai toisella?

Ratkaisu saattaa löytyä silmukkakvanttigravitaatiosta, joka pyrkii yhdistämään yleisen suhteellisuusteorian ja kvanttifysiikan. Sen mukaan mustan aukon sisuksissa voi tapahtua kvanttihyppy, jossa aika ja avaruus menettävät hetkeksi (mitä se sitten tarkoittaakaan…) merkityksensä, ja tuloksena on valkoinen aukko.

Kun mustasta aukosta ei mikään pääse pakoon, valkoiseen aukkoon ei mikään pääse sisään. Ja sieltä tulee ulos – kadonneeksi luultua informaatiota. Ainakin teoriassa.