Kirjat ja elokuvat

Mies, joka tiesi mitä äärettömuus on (traileri)

The man who knew infinity (2015) on elokuva, mikä kertoo matematiikkaneron matkasta tuntemattomuudesta kuuluisuuteen

Intian Madrasista kotoisin oleva Srinivasa Ramanujan(Dev Patel) matkustaa köyhistä oloista Englannin Trinity Collegeen, missä nousee lopulta arvostetuksi tutkijaksi ilman minkäänlaista akateemista loppututkintoa. Tietä siloittaa Ramanujanin "löytänyt" G. H. Hardy (Jeremy Irons).

Lue arvostelumme elokuvasta täältä: Pintaraapaisu intuitiivisen neron rankkaan elämään.

Elokuva-arvostelu: Pintaraapaisu intuitiivisen neron rankkaan elämään

Su, 08/07/2016 - 15:52 Jarmo Korteniemi

The man who knew infinity kertoo matematiikkaneron matkasta tuntemattomuudesta ja köyhyydestä kuuluisuuteen. Se kertoo tieteen tekemisen palosta, tiedeyhteisön toiminnasta, ja keskittyy kahden tieteentekijän etäiseen ystävyyteen.

The man who knew infinity (2015) on elokuva, jossa kerrotaan matematiikkaneron matka tuntemattomuudesta kuuluisuuteen. Intian Madrasista kotoisin oleva Srinivasa Ramanujan (Dev Patel) matkustaa köyhistä oloista Englannin Trinity Collegeen, missä nousee lopulta arvostetuksi tutkijaksi ilman minkäänlaista akateemista loppututkintoa. Tietä siloittaa Ramanujanin "löytänyt" G. H. Hardy (Jeremy Irons).

Helppo Ramanujanin tie ei ole. Vastoinkäymisiä tuottavat Intiaan jäävät mustasukkaiset sukulaiset, Eurooppaa riepova ensimmäinen maailmansota, sekä eritoten kouluttamattomaan mutiaiseen (elokuvasta napattu suomennos) nihkeästi suhtautuvat engelsmannit. Eikä intialaisen terveydentilassakaan ole juhlimista.

Elokuvan helmi on taistelu intuitiivisen nerokkuuden ja tieteessä tarvitun pilkuntarkkuuden välillä. Ramanujanin opin tie on rankka, sillä pelkillä suurilla väitteillä ei pitkälle pötkitä. Tarvitaan todisteita, jotta muutkin voivat olla varmoja. (Tältä osin leffa käy myös hyvästä oppitunnista, jos katsoja luulee omaavansa jotain tiedeyhteisölle tuntematonta tietoa.)

Sekä Patel että Irons tarjoavat uskottavat ja mukaansatempaavat roolisuoritukset. He kertovat pienillä ilmeillään paljon sanattomastikin, ja yhteispeliä on mielenkiintoista seurata. Pääosahahmot jäävät kuitenkin ikävän pintapuolisiksi, ja mielenkiintoisemmat jäävät sivuosiin. Bertrand Russell (Jeremy Northam) on hauska veikko ja John Littlewood (Toby Jones) mukava ja avulias kaveri. Lisäksi Patelin hölmistynyt Keanu Reeves -ilme häiritsee ajoittain, eikä aksenttikaan aina ole täysin uskottava - Patel kun on umpibritti.

Tarina on sykähdyttävä, mutta jää pinnalliseksi. Elokuva kerrotaan ilmeisesti lähinnä Hardyn muistelmien pohjalta, keskittyen siksi ymmärrettävästi Ramanujanin oleskeluun Englannissa. Samalla intialaisen neron elämästä annetaan kuitenkin turhan yksioikoinen kuva. Huomiotta jäävät hänen mittava omatoiminen koulutuksensa matematiikan alalla, huippulahjakkuus koulussa, monet opiskeluyritykset intialaisissa yliopistoissa, sekä jo nuorena ailahdellut terveydentila. Näiden mukaan ottaminen olisi antanut hahmolle paljon enemmän syvyyttä. Ja oli uskonnosta mitä mieltä tahansa, bramiinikulttuurinkin pieni avaaminen olisi auttanut ymmärtämään päähenkilöiden maailmankatsomuksien eroja.

Ramanujanin neronleimausten laatua, sisältöä tai merkitystä ei leffassa juurikaan käsitellä, vaikka pari yritystä onkin. Löytöjen kyllä sanotaan olevan vallankumouksellisia, jopa mahdottomia, mutta kukaan ei kerro miksi, tai edes vastaa kysymykseen "entä sitten?". Vaikeaa se elokuvassa ehkä olisikin, varsinkin kun kyse on abstraktista matematiikasta, muttei mahdotonta. Elokuvan lopussa valkokankaalla hetken pyörivät "mitä sitten tapahtui" -tekstit eivät asiaa juuri auta.

Leffaa on vaikea olla vertaamatta muihin tutkijoiden elämästä kertoviin elokuviin. Ramanujanista kertova tarina ei ole yhtä romanttinen kuin vaikkapa Kaunis mieli (2001) tai Kaiken teoria (2014), joissa John Nash ja Stephen Hawking taistelivat omien tieteidensä, rakkauselämiensä ja terveysongelmiensa kanssa. Tämä elokuva on yksioikoisempi, vailla suuria sivujuonien kiemuroita, ja voi siksi jäädä jollekulle etäisemmäksi. The man who knew infinityssä on kuitenkin hyvin todentuntuinen ote. Se kertoo tieteen tekemisen palosta, tiedeyhteisön toiminnasta, keskittyen kahden tieteentekijän etäiseen ystävyyssuhteeseen.

The man who knew infinity on katsomisen arvoinen elokuva, jos haluaa viihtyä kulttuurierojen ja ihmiskohtaloiden parissa, tai on kiinnostunut tieteen historiasta. Tai jos haluaa tietää tieteen tekemisestä tai Ramanujanista edes jotain. Syvempää tietoa löytyy sitten vaikkapa Wikipediasta.

  • Elokuvan nimi: The man who knew infinity (2015)
  • Ensi-ilta Suomessa: 5.8.2016 (Finnkino)
  • Ohjaaja: Matthew Brown
  • Tärkeimmissä osissa: Dev Patel, Jeremy Irons, Devika Bhise, Toby Jones, Stephen Fry, Dhritiman Chatterjee, Jeremy Northam, Kevin McNally.
  • Perustuu Robert Kanigelin kirjan kautta kerrottuihin tositapahtumiin.

Katso elokuvan traileri täällä!

Keskustelujen sudenkuopat ja kuinka päästä niistä ylös

Pe, 01/15/2016 - 10:45 Maria Louna-Ko…

Ville Lähde:
Paljon liikkuvia osia

Mikä on mielipiteen ja tiedon suhde? Entä tieteen ja uskonnon? Voiko asioita tuomita siksi, että niitä pitää “luonnottomia”? Tarvitsemmeko enemmän sananvapautta vai sensuuria? Jos ymmärtää rikollista, hyväksyykö samalla hänen rikoksensa?

Yhteisistä asioista keskustellaan usein kiivaasti, sosiaalisessa mediassa jopa aggressiivisesti. Pahimmillaan sekä yksityiset että julkiset keskustelut jumiutuvat kokonaan ja muuttuvat hedelmättömäksi riitelyksi.

Ville Lähteen Paljon liikkuvia osia on oivaltava esseekokoelma. Siinä käydään läpi ajattelun ja keskustelun toistuvia perusongelmia. Sellaisia ovat esimerkiksi perusteettomat yleistykset, liiallinen kärjistäminen ja asioiden näkeminen mustavalkoisena. Lähde käsittelee aihetta sekä yleisellä tasolla että ajankohtaisten tapahtumien kautta.

Filosofi, toimittaja ja tietokirjailija Lähde elävöittää tekstiä myös omilla näkemyksillään kirjoittamistaan aiheista. Samalla hän havainnollistaa, ettei pyrkimys ymmärtää maailman monimutkaisuutta estä vahvojen ja perusteltujen mielipiteiden muodostamista.

Kirja ei ole uusi opas sarjassa “Miten osoitat vastustajan argumentoinnin virheet ja päihität hänet verbaalisessa taistelussa”. Se etsii laajempaa näkemystä keskustelujen ongelmista ja hahmottelee reittejä ulos niiden umpikujista. Punaisena lankana on, että monimutkaista maailmaa ei voi ymmärtää ajattelemalla yksinkertaisesti. Toisaalta asiat eivät myöskään ole epämääräistä sekasotkua, vaan niitä voidaan jäsennellä. Siten niistä voidaan (ja täytyy) puhua selvästi. Ymmärrys on välttämätöntä maailman ongelmien ratkaisemiseksi.

Lähde kirjoittaa tarkkanäköisesti muun muassa tieteestä, luonnosta, mielipiteistä, demokratiasta, sananvapaudesta, ideologioista ja retoriikasta.

Ympäristökysymykset ovat Lähteelle tärkeitä. Hän on aikoinaan väitellyt tohtoriksi “luonto”-sanan merkityksistä. Essee “Luonnoton vai luonnollinen” onkin yksi teoksen helmiä. Kirjoitus on lähes terapeuttista luettavaa, sillä näitä sanoja käytetään tuskastuttavan usein lähes minkä tahansa asian tuomitsemiseen tai puolustamiseen. Mikä on yhdelle luonnollista, on toiselle luonnotonta, ja sanojen merkitykset ovat liukuvia ja epämääräisiä. “Luonto on tuolla ja täällä, sisällä ja ulkona, suurta ja pientä.”

Luonnollisuudella voidaan myös vedota niin tieteeseen kuin uskontoon, niin evoluutioteoriaan kuin Raamattuunkin. Ja valitettavan usein tiedettä ja uskoa pidetään toistensa vastakohtina. Katsotaan, että ihmisen on oltava joko tieteellinen tai uskonnollinen, eikä muita vaihtoehtoja ole. Samalla “monista tieteistä tulee yksi tiede, uskon moninaisuudesta tulee yksi uskonnollisuus.” Myös tätä vääristynyttä vastakkainasettelua Lähde purkaa ansiokkaasti:

“Julkisessa keskustelussa ongelmana kuitenkin on, että yksiulotteisen faktapuheen ja huonojen tutkimusasetelmien kritiikki voidaan ymmärtää aivan väärin. Se tulkitaan tieteen kokonaisvaltaiseksi kritiikiksi ja uskomustiedon oikeuttamiseksi.”

“Vaikka tieteen historiasta löytyy mullistuksia ja vanhan tiedon kumoutumista, jotkin asiat eivät enää voi kumoutua kokonaan, koska niistä tiedetään tarpeeksi. Tämän asian sekoittaminen on yleinen virhe tiedekeskustelussa.”

“Tieteellisyys ei selvästi ole huonon ajattelun este.”

Paljon liikkuvia osia on tärkeää luettavaa myös jokaiselle, joka on seurannut viime aikojen keskustelua mielipiteistä, sananvapaudesta ja suvaitsevaisuudesta. Lähteen omin sanoin:

“On eri asia vaatia, että kaikilla on oikeus mielipiteisiinsä, kuin väittää, että jokaisen mielipide on oikea.”

“Toisen ihmisen arvoon ja olemassaolon oikeutukseen puuttuva mielipide ei koskaan ole pelkkä yksityisasia.”

“Mielipiteen puolustamiseen kuuluu velvollisuus perustella sitä.”

“Suvaitseminen ja ymmärtäminen ovat eri asioita, ja niiden sekoittaminen keskenään tyhmistää ajattelua. Mitään asiaa ei voi kritisoida kunnolla, jos sitä ei ymmärrä. - - - Asioita ei myöskään voi suvaita kunnolla ymmärtämättä niitä. Muuten tulee helposti suvainneeksi jotain kuviteltua, eksoottista ja ihannoitua.”

Kuva: Quinn Dombrowski / Flickr

Kirjassa on vain yksi varsinainen ongelma. Lähteellä on tapana vaihtaa hyvin yllättäen näkökulmaa, josta ilmiöitä kuvailee. Yhdessä virkkeessä hän esittää yhdenlaisen väitteen, mutta seuraavassa jopa täysin päinvastaisen näkemyksen, ilman sen kummempaa selitystä. Objektiivisen kuvailun joukossa onkin yhtäkkiä voimakkaan subjektiivinen väite. Lukijan hankalaksi tehtäväksi jää päätellä, milloin kyseessä on asioiden puolueeton analysointi, ja milloin Lähteen tulkinta maailmasta, ironia tai jonkin ryhmän näkemys. Paikoin saa olla hyvinkin tarkkana, vaikka muutoin teksti onkin jouhevaa.

Jonkin verran häiritsevät myös muutamat tapausesimerkit, joihin viitataan ohimennen kertomatta varsinaisesti, mistä on kyse. Lukijan oletetaan tietävän. Esimerkiksi “Villi Pohjola vai Dogville?”,  “kuten Utøyan saarella” ja “Sauli Niinistön aloittaman 'Ihan tavallisia asioita' -kampanjan herättämä kiihko...” Osa lukijoista tunnistanee Villin Pohjolan TV-sarjaksi ja Dogvillen elokuvaksi, tietänee ainakin pääpiirteet Utøyan tragediasta, ja muistanee, että Niinistön kampanja liittyi nuorten syrjäytymisen ehkäisyyn. Mutta eivät suinkaan kaikki, ja lisäksi asiat unohtuvat. Miesmuisti on lyhyt.

Esseet toimivat itsenäisinä teksteinä, eikä kirjaa välttämättä tarvitse lukea alusta loppuun.  Jokainen voi poimia kirjoituksista itselleen kiinnostavimmat ytimekkäiden otsikoiden perusteella. Järjestyksessä luettuna esseet kuitenkin muodostavat kokonaisuuden, jossa aihepiiriin syvennytään erilaisista näkökulmista. Esseistä viimeinen kokoaa kirjan ajatukset yhteen, ja antaa julkiseen keskusteluun turhautuneelle lukijalle myös joukon neuvoja ja rohkaisua.

Paljon liikkuvia osia on väkevä vastalause epämääräisyydelle, epärehellisyydelle ja älylliselle laiskuudelle. Se on seesteinen ja ajaton, mutta nykypäivänä myös erittäin ajankohtainen. Maailma ei ole koskaan valmis ja sen muuttaminen on mahdollista. Tämä kuitenkin vaatii jatkuvaa asioiden uudelleen arviointia, tiedon hankkimista, mielipiteiden perustelua ja – kyllä – keskustelua.

Kirjan tiedot:

Nimi: Paljon liikkuvia osia
Kirjoitttaja: Ville Lähde
Julkaistu: 2015, Kustannusosakeyhtiö Savukeidas (⇒ lisätietoa kirjasta)
192 sivua
ISBN: 978-952-268-149-2

 

Kuvat: Quinn Dombrowski ja Kurt Bauschardt / Flickr

Huutia hämärälle historialle - tutkimusmatka näennäistieteeseen

Su, 09/27/2015 - 23:32 Jarmo Korteniemi

Inkeri Koskinen:
Villi Suomen historia

Tässä kirjassa läpikäytyjä asioita sinulle ei koulussa kerrottu. Tämä pätee niin näennäistieteelliseen historiankerrontaan kuin luultavasti myös hyvän ja huonon tieteen erottamisen kriteereihinkin.

Heti aluksi: Jos satut olemaan vaihtoehtohistorioitsija, tieteen näkemysten kriitikko tai muuten vain skeptinen niiden suhteen, suosittelen lukemaan tästä kirjasta ainakin sivut 209–213. Tieteentekijöille taas tärkeimpiä sisäistettäviä lienevät sivujen 200–202 ja 227–233 sisältö.

Sitten asiaan.

Inkeri Koskisen kirjassa "Villi Suomen historia" on kaksi pääteemaa: Ensinnäkin siinä kerrotaan suomalaisten suuresta historiasta, josta on julkaistu monia varsin vähän tunnettuja omakustanteita. Näistä teksteistä referoidaan pätkiä rehellisesti ja vähättelemättä, suoria lainauksiakin on paljon. Toiseksi siinä tutkitaan ja analysoidaan keinoja, joilla kyhäelmät on kehitetty, ja sitä, kuinka ne esitetään. Tätä puolta käsitellään monipuolisin työkaluin. Vaihtoehtohistorioiden ongelmia läpikäydään useiden asiantuntijoiden kanssa yllättävänkin jouhevasti.

Kirjan sankareina seikkailee monia tuttuja ja tuntemattomia nimiä: Ior Bock, Elias Lönnrot, Heinrich Himmler, Daniel Juslenius, Jukka Nieminen, Kalevi Wiik, Sigurd Wettenhovi-Aspa, sekä monet muut. He ovat kaikki keittäneet soppaa, joka on porissut jo satoja vuosia.

Oikealla olevalle kartalle on suurpiirteisesti hahmoteltu Suomen kansan alkuper(i)ä, sikäli kun varsin polveileva näennäistieteellinen historian konsensus sen ymmärtää. Tarkemman version saa ruudulle klikkaamalla kuvaa. Kannattaa tutustua, jos asia ei ole ennestään tuttu.

Kirjassa ei keskustella näennäistieteilijöiden kanssa. Heidän havaintojaan käytetään esimerkkeinä siitä, mitä tieteessä tehdään ja mitä siinä toisaalta ei pidä tehdä. Pohditaan, millainen tieto on luotettavaa.

Kirja itsessään on kuin paraskn salapoliisikirja. Siihen uppoutuu. Se tavallaan lumoaa. Seuraavaa juonenkäännettä odottaa malttamatta, eikä yksikään palanen jätä yllättämättä.

Kirja on vaihteleva. Sitä rytmittävät eri vaihtoehtohistorian skenaariot, niiden analysoinnit, sekä keskustelut oikeiden tieteentekijöiden kanssa. Kirjassa on huumoria ja asiaa.

Pari kirjan kappaletta onnistuu yllättämään pahasti. Ne alkavat nimittäin pitkällä tarinalla tai lainauksella runokirjasta. Tämä hämmentää, ja hämärtää hieman todellisuudentajua. Toisaalta se toimii erittäin oivasti tehokeinona: Näin Koskinen saa lukijan lukemaan analysoimaansa tekstiä alkuperäisessä muodossaan, eikä vain ottamaan analysointia todesta.

Koskinen ei juuri sorru tieteellisen jargonin suoltamiseen, vaikka muutaman haastateltavalta otetut lainaukset lähentelevät korkeaa akateemista yläpilveä. Koskinen itse selittää asiat auki, kuten hyvässä populaarissa tietokirjassa pitääkin. Näin kirja antaa paljon sellaisellekin, joka ei ymmärrä tuon taivaallista historiantutkimuksesta, kirjallisuus- tai kielitieteistä, tai tieteenfilosofiasta.

Tämä kirja kannattaa lukea, mikäli

  • olet kiinnostunut historiasta, kielitieteestä tai kirjallisuustieteestä,
  • koet tieteen periaatteet joskus vaikeaksi ymmärtää tai seurata,
  • epäilet, että suomalaisten suurta historiaa pimitetään,
  • ihmettelet miksei selityksiäsi kristalliterapian tai homeopatian toimivuudesta oteta todesta,
  • pohdit voisiko kertomuksissa vaikkapa Atlantiksesta, ufoista, vaihtoehtohistoriasta, ynnä muista vastaavista, olla jotain perää, tai
  • vain kaipaat jotain mielenkiintoista luettavaa.

Kirjan tiedot:

Nimi: Villi Suomen historia – Välimeren Väinämöisestä Äijäkupittaan pyramideihin
Kirjoittaja: Inkeri Koskinen
Julkaistu: 2015, Kustannusosakeyhtiö Tammi (⇒ lisätietoa kirjasta)
310 sivua (josta 246 sivua leipätekstiä ja loput viitteitä, lähteitä sekä hakemistoja.)
ISBN 978-951-31-8392-9

Tappajaetanoiden ja muidenkin maanilviäisten "kuka kukin on"

Ti, 09/15/2015 - 07:22 Jarmo Korteniemi

Useita kirjoittajia:
Suomen kotilot ja etanat

Maastamme on löydetty lähes sata etana- tai kotilolajia. Kaikkein pienimmät eivät aikuisinakaan ole kuin millin tai parin luokkaa, mutta jättiläismäisimpien ukkoetanoiden kerrotaan venyvän jopa pariinkymmensenttisiksi. Miten nuo kaikki lajit eroavat toisistaan? Missä ne elävät? Mitä ne syövät? Ovatko ne haitallisia?

Suomen kotilot ja etanat on alaotsikkonsa mukaisesti kelpo opas näiden yllättävän kiehtovien eläinten maailmaan. Kyse on erittäin selkeästi kirjoitetusta ja harvinaisen kauniista tiedekirjasta, joka avaa epätavallisen oven maamme luontoon.

Kirjassa kerrotaan maanilviäisten esiintymisestä, käyttäytymisestä ja erikoisuuksista. Oppaan avulla voi paitsi tunnistaa lajit, myös alkaa harrastamaan otusten seuraamista. Kirja myös tutustuttaa maallikon nilviäistutkimukseen.

Lajimääritystä varten tehdyt kaaviot ovat helppoja seurata ja toimivat muutaman kenttätestin mukaan hyvin käytännössä. Lajien tuntomerkkejä ja elintapoja on myös jännittävä plärätä, vaikkei itse otuksiin ikinä törmäisikään. Erityisen kiintoisaa on huomata, kuinka nilviäisten silmiinpistävin ominaisuus – väritys – ei usein ole läheskään yhtä tärkeä tunnistuskeino kuin tarkemmat yksityiskohdat. Täytyy pistää merkille onko kotilon kuori oikea- vai vasenkierteinen, millainen suuaukko kuoressa on, onko etanalla harjaa, missä eläimen hengitysaukko on, ja niin edelleen.

Kirja myös korjaa myyttejä. Oletko ehkä ollut tähän saakka siinä uskossa, että kaikki yli seitsensenttiset etanat ovat demonisia (tai ainakin surullisenkuuluisia) espanjansiruetanoita? No eivät kyllä ole. Tuo haitallinen vieraslaji on vain yksi lukuisista maassamme esiintyvistä siruetanoista, eikä se sitäpaitsi ole median hehkutuksesta huolimatta mikään "tappajaetana". Suomesta kyllä löytyy ihan oikeitakin petonilviäisiä. Ne vain sattuvat olemaan pienempiä, ja vieläpä kauniin koboltinsinisiä.

Kirja on kaksiosainen. Ensimmäiset 75 sivua kertovat tietokirjamaisesti nilviäisten maailmasta ja niihin tutustumisesta. Loppuosa on kattava opas, joka keskittyy lajien eroihin, yksittäisten lajien kuvauksiin, yksityiskohtiin ja erityispiirteisiin. Teksti on helppolukuista, ja sitä tukevat ällistyttävän havainnolliset kuvat. Aivan lopusta löytyy vielä sanasto, parin sivullista kirjallisuuslähteitä, sekä lajihakemisto useilla eri kielillä.

Sadetakin taskuun sujautettavaksi maasto-oppaaksi kirja toki on hieman suurikokoinen, mutta liikkuu vaivatta mukana vaikkapa repussa. Kaikeksi onneksi siinä käsitellään otuksia, jotka eivät ehdi paljoa liikkua – vaikka kirjan joutuisi hakemaan kotoakin.

Suomen kotilot ja etanat ei ainakaan maallikon näkökulmasta juuri puutteita sisällä, mutta niitäkin toki löytyy kun hieman miettii. Ainakaan ensimmäisellä lukukerralla silmiin ei osunut mainintaa siitä, mahtaako maanilviäistemme joukossa olla yhtään myrkyllistä lajia. Mitkä eläimet käyttävät niitä ravinnokseen? Ja nilviäisten hyötykäytöstäkin olisi voinut olla muutama rivi. Olisi nimittäin kiinnostavaa tietää, mitkä lajeistamme sopivat ihmisruuaksi, ja voisiko jotain lajia kenties käyttää vaikkapa suurpiirteisenä maapohjan laadun mittarina. Auki jää sekin, kuinka tärkeitä nilviäiset ylipäätään ovat metsiemme ekosysteemeille. Tämä viimeinen tosin lienee monimutkainen asia, jota varmasti tutkitaan koko ajan.

Oppaan tekijät ovat ammattitutkijoita tai pitkän linjan harrastajia. Kirja julkaistiin vuonna 2014 ja kasattiin Luonnontieteellisellä keskusmuseolla, muunmuassa Ympäristöministeriön, WWF:n ja PUTTE-ohjelman (Puutteellisesti tunnettujen ja uhanalaisten metsälajien tutkimusohjelma) rahoittamana.

Kiinnostavatko kaikenmoiset maassamönkijät ihan muuten vain, tai oletko joskus miettinyt mikähän tuokin limainen sienirohmu oikein luulee olevansa? Oli suhteesi nilviäisiin sitten mikä vain, tässä on sinulle oiva kirja. Se voi myös toimia siedätyksenä sellaisille, jotka yökkäävät oitis limaisen etanan nähtyään.

Kirjan tiedot:

Nimi: Suomen kotilot ja etanat - opas maanilviäisten maailmaan
Kirjoittajat: Anne Koivunen, Pekka Malinen, Hannu Ormio, Juhani Terhivuo, Ilmari Valovirta
Julkaisu: 2014, Hyönteistarvikeliike Tibiale Oy, Helsinki (⇒ lisätietoa kirjasta)
373 sivua (75 s. yleistietoa, 250 s. lajikuvauksia, 35 s. lajien vertailua, hakemistoja)
ISBN 978-952-67544-6-8

Kuvat: Hyönteistarvikeliike Tibiale

Mitä ruokaa pitäisi syödä ja millainen liikunta olisi juuri sitä oikeaa?

Otsikkokuva
Ingressi
Marlene Zuk:
Paleofantasy
Body D8

Mikä on ihmiselle luontaista? Oikeanlaista ruokaa? Kuinka lapsia pitäisi hoitaa? Paljonko ja kuinka kannattaisi urheilla? Kuinka ihmisen kannattaisi (ehkä jopa kuuluisi) elää?

Olisiko parempi pitäytyä hyväksi todetussa, sellaisessa mihin olemme kehittyneet? Tiedättehän, silloin luolaihmisten aikaan, savannilla. Miehet juoksivat riistan perässä ja toivat kotiin lihaa, naiset keräsivät marjoja ja kasvattivat lapsia. Illalla sitten istuttiin värjöttelemässä ja murahtelemassa luolan perällä, ennen kuin se nuotio keksittiin.

Minnesotan yliopiston ekologian, evoluution ja käyttäytymistieteen professori Marelene Zuk ottaa kirjassaan kärkevästi ja perustellusti kantaa asiaan. Paleofantasy repii auki mielikuvia, joita meillä on paleoliittisen kauden ihmisestä. Se käsittelee ihmisen kehitystä nykyisenlaiseksi otukseksi, ja myös yhä jatkuvaa muuttumista.

Paleofantasy on opus ihmisen kehityksestä ja samalla ihmisen kehittymättömyydestä.

Kirjalla on neljä peruspilaria:

  1. Kivikauden käytännön elämä on nykyitedon valossa vielä suurelta osin hämärän peitossa. Fossiiliaineistosta ei tietoa juuri löydy. Osa mielikuvistamme on valistuneempia, aihetodisteiden pohjalta tehtyjä johtopäätösharppauksia, osa taas pinttyneitä mielikuvitelmia jotka heijastelevat vain nykyistä kulttuuriamme.
  2. Ei ole olemassa "entistä aikaa", jotain yhtä ja oikeata, johon me olisimme sopeutuneet. Ihminen on hyvin monipuolinen eläin. Joskus olemme syöneet kasveja, toisinaan lihaa, joskus on juostu ja toisinaan sitten taas ei. Ja niin on ollut koko miljardien vuosien kehityshistoriamme ajan. Paikasta ja ajasta riippuen ihmisillä on ollut hyvinkin erilaisia sopeumia. Osa niistä on peräisin ajalta jolloin esi-isillämme oli vielä evät, osa vieläkin kauempaa.
  3. Emme ole ikinä olleet täydellisesti sopeutuneita ympäristöömme. Mikään eliö ei ole ollut, ikinä. Ei edes nykyihminen, eikä edes teknologian avulla.
  4. Evoluutiomme jatkuu yhä. Se ei ole pysähtynyt, vaan vaikuttaa meihin yhä varsin voimakkaasti -- halusimme sitä tai emme. Ihminen ei ole millään tavalla "valmis", eikä evoluutio ole tarkoitushakuisesti tähdännyt ihmiseen. Kulttuuri, terveydenhuolto ja tiede eivät ole lopettaneet evoluution vaikutusta. Ne luovat ainoastaan erilaisia valintapaineita kuin aiempi ympäristömme.

Zuk ei taistele kirjassaan erilaisia elintapoja vastaan, ainoastaan niiden epätieteellisiä perusteluita vastaan. "Yksinkertaisempi elämä varmaankin olisi meille parempi - sellainen elämä, johon kuuluu enemmän liikuntaa, vähemmän prosessoitua ruokaa ja läheisempää kanssakäyntiä lastemme kanssa. Mutta meidän ei pitäisi tavoitella sellaista elämää siksi, että luulemme sen mukailevan esi-isiemme elintapoja." (Pätkä suomennettu tätä arvostelua varten.)

Kirja on vetävä ja mielenkiintoisesti kirjoitettu. Siitä löytyy paljon anekdootteja ja hauskoja huomioita. Toistaiseksi kai suomentamattoman kirjan englanti on yleensä helppolukuista. Paikoin Zuk tosin sortuu tieteentekijälle tyypilliseen monipolveiluun, jossa useat sivulauseet sekä seuraavat että täydentävät, joskus ihan tarpeellisesti, mutta toisinaan täysin turhaan, toisiaan, tehden kuitenkin virkkeistä hieman vaikealukuisia. Paleofantasyä on silti hyvin mukava lukea, sillä asiat esitellään loogisesti ja pointit tuodaan esille useiden esimerkkien kautta.

Kirjan tiedot:
Marlene Zuk
Paleofantasy - What Evolution Really Tells Us about Sex, Diet, and How We Live
2013, W. W. Norton & Company, Lontoo / New York
328 sivua (josta 57 sivua hakemistoa tms epäoleellista)
ISBN 978-0-393-08137-4

Kirjailijan nimi
Marlene Zuk
Kirjan nimi

Paleofantasy - What Evolution Really Tells Us about Sex, Diet, and How We Live

Kategoria

Uppoudu rupijäkälään!

Ma, 06/29/2015 - 11:05 Toimitus

Soili Stenroos (toim):
Suomen rupijäkälät

Harvoin tulee eteen kirjaesittelyä, joka vetää puoleensa samalla tavalla kuin tämä: Suomen rupijäkälät!

Jäkälien maailma on laaja ja monilta osin vielä tutkimaton. Ne ovat sienestä ja pienistä viherlevistä tai syanobakteereista koostuvia kasvustoja, jotka siis edustavat kahden eliölajin onnellista (?) yhteiselämää. Maapallolla on jäkäliä lähes joka puolella, ja niitä tunnetaan yli 15000 erilaista. Näistä Suomessa esiintyy noin 1500.

Erityisen jänniä ovat rupijäkälät – eivätkä vain roisilta vaikuttavan nimensä vuoksi. Ne ovat sienimaailman selviytyjiä. Monet niistä ovat sopeutuneet ankariin elinympäristöihin, kuten kuiville ja paahteisille kallioille joilla mikään muu ei kasva. Lähes kaikki Suomen paljaalta näyttävät kivet ja kalliot ovatkin todellisuudessa rupijäkälien peittämiä. Rupijäkälät ovat kuitenkin erikoistuneet omaan elinympäristöönsä yleensä varsin tiiviisti ja viihtyvät usein vain tietyllä kasvualustalla.

Suomen rupijäkälät -kirja esittelee nimensä mukaisesti rupijäkäliä jaon ensimmäinen niihin keskittynyt suomenkielinen opas. Lajeja esitellään yhteensä 300 ja tämän lisäksi kirjasta löytyy ajantasainen luettelo kaikista Suomen jäkälistä ja jäkälillä kasvavista sienistä. Jokaisesta esitellystä lajista on kirjassa kookas valokuva.

”Päivitetty lista tulee tarpeeseen, sillä monien jäkälien nimet ja sukulaisuussuhteet ovat ehtineet muuttua sitten edellisen julkaistun listan vuodelta 1997. Uusia lajejakin löydetään jatkuvasti”, kertoo kirjan päätoimittaja professori Soili Stenroos Helsingin yliopiston Luonnontieteellisestä keskusmuseosta.

Rupijäkälät kiinnittävät harvan huomion. Tarkemmin katsottuna kivien ja kasvien pintoja kuitenkin peittää upea mosaiikkimainen muotojen ja värien kirjo: ilman rupijäkäliä luonnon värimaailma olisi paljon yllätyksettömämpi.

Rupijäkäliin tutustumisen voi helpoiten aloittaa sukutasolta, sillä kirja kertoo niin sukujen kuin lajienkin tuntomerkit. Lisäksi teos opastaa tunnistamaan lajeja niiden kasvupaikkojen ja kemiallisten reaktioiden avulla sekä antaa vinkkejä rupijäkälien keräämiseen ja valokuvaukseen. Kirja sopiikin hyvin sekä ammattilaisille että harrastajille.

”Toivon, että teos herättää lukijoissa innostuksen näihin pieniin mutta kauniisiin jäkäliin. Niiden varalta kannattaa pitää silmänsä auki niin kaupungeissa kuin aarniometsissäkin”, Stenroos kannustaa.

Kirjahanke on saanut rahoitusta ympäristöministeriön PUTTE-ohjelmasta (Puutteellisesti tunnettujen ja uhanalaisten metsälajien tutkimusohjelma).

Kirja on ilmestynyt 17.6. ja on jatkoa Tieto-Finlandian 2011 voittaneelle Suomen Jäkäläoppaalle.

Tiedetuubi ei ole vielä lukenut kirjaa, vaan yllä oleva teksti pohjautuu Luonnontieteellisen keskusmuseon lähettämään tiedotteeseen. Arvostelemme teoksen mahdollisimman pikaisesti. 

Ydinpata tuulimyllykattilaa soimaa

Otsikkokuva
Ingressi
Janne M. Korhonen ja Rauli Partanen:
Uhkapeli ilmastolla
Body D8

 

Uhkapeli ilmastolla on kirja, joka kaikkien pitäisi lukea. Etenkin niiden, jotka ovat huolissaan ilmastosta. Ja niiden, jotka vastustavat ydinvoimaa.

Kirja kysyy: kumpi on pahempi asia, käynnissä oleva ilmastonmuutos vai ydinvoiman suurelta osin mielikuviin perustuva vaarallisuus? (Kyllä, niillä on selkeä yhteys.) Kirjan vastaus on kirkas, mutta välillä vähän liiankin kiillotettu.

Kyse on tietopainotteisesta pamfletista - helppolukuisesta, 84-sivuisesta väittämästä. Siinä pyöritään neljän teesin ympärillä: Ilmastonmuutosta täytyy hidastaa keinolla millä tahansa. Samaan aikaan ihmiskunta tarvitsee yhä enemmän energiaa, tavalla tai toisella. Ratkaisuksi tarjottujen uusiutuvien energianmuotojen ympäristöystävällisyyttä, puhtautta ja käyttöpotentiaalia liioitellaan. Ja ydinvoiman puhtautta ja potentiaalia toisaalta mustamaalataan.

Lähes kaikki teesit perustellaan varsin hyvin.

Ydinvoiman vastustaminen on typerää, jos sitä tehdään ymmärtämättömien mielikuvien eikä tosiasioiden valossa. Se on erityisen paheksuttavaa, jos ydinvoimaa tarvitaan nykytilanteessa kipeämmin kuin koskaan. Kirja arvostelee asiaperustein ja avoimesti tästä montaa tahoa, mutta etenkin ympäristöjärjestöjä ja Vihreää liikettä.

Ydinvoimalat eivät tuhoa maapalloa tai poksahtele miten sattuu, ja säteilyn haittavaikutuksetkin ovat useimmiten pahempia ihmisten mielissä kuin reaalimaailmassa.

Lukemisen myötä energiapolitiikkaan raottuu rumia asioita paljastava ovi. Uusiutuvaa energiaa myydään ja ydinvoimaa mollataan mielikuvin, kehäpäätelmin ja tutkimuksin, joiden tulos on päätetty jo etukäteen. Samalla kun ympäristöjärjestöt tekevät hienoja energialinjauksia vuodelle 2050, ne jyvittävät keskivertoaafrikkalaiselle vain viideskymmenesosan pohjoisamerikkalaisen tai sadasosan suomalaisen käyttöön tulevasta energiamäärästä. Samoissa laskelmissa suuri osa energiasta on lähtöisin biomassan polttamisesta, joka ei lopulta ole paljoakaan (jos ollenkaan) parempi kuin fossiiliset polttoaineet.

Uutisissa lähinnä hehkutetaan uusiutuvia, vaikkeivät todisteet niiden puolella olisikaan. Ja vaikka kirja puolusteleekin ylioptimistisuutta toimittajien kiireellä, niin syynä on vain ja ainoastaan media.

Kirja ottaa kantaa yleiseen energiapolitiikkaan ja sen perusteisiin. Se ei ole puolustuspuhe juuri Loviisan, Olkiluodon tai Pyhäjoen ydinvoimaloille.

Korhonen ja Partanen painottavat useasti, etteivät ole uusiutuvaa energiaa vastaan. Silti jää kuva, että ovat. Vaikka ydinvoiman ei väitetä olevan kuin osaratkaisu, se tuntuu silti pääratkaisulta. Uusiutuva energia ja energiansäästö ovat toki ihan kivoja pikku apulaisia (sellaisia mukavan lutuisia ja hassuja sidekickejä), mutta mitään ei saada aikaan jos ydinvoimaa ei saada lisää.

Opuksessa on myös tiedollisia puutteita, ja ne ikävä kyllä nakertavat pahasti tärkeää sanomaa. Sen jälkeen kun ydinvoiman vastustajia on kritisoitu mielikuviin vetoavista argumenteista, puolueellisesta uutisoinnista, tilastojen vääristelystä ja kyllä-tulevaisuus-ne-ongelmat-hoitaa -mentaliteetista, kirja lähtee yllättäen laveammalle tielle: ydinvoima hypetetään maasta taivaaseen lähes samanlaisin perustein. Mihin katosi objektiivisuus? Aivan kuin kyse olisi vain kukkotappelusta. Meillä on iskevämmät anekdootit kuin teillä. Lällällää.

Kirjoitustyyli on populistinen ja monia lähteistämättömiä väitteitä on vaikea tarkistaa. Lukija jää kerrottujen asioiden kanssa lopulta paljolti uskon varaan. "Maailman energiantuotantoa on viimeksi kyetty mainittavammin puhdistamaan 1980-luvulla." Kuinka, mitä tällä tarkoitetaan? "[Saksalaisen] kokeilun johtopäätöksenä voi jo nyt pitää sitä, että aurinkosähkön voimakkaasti tuettu rakentaminen ei ole kovin hyvä idea Pohjois-Euroopassa" jää leijumaan ilmaan täysin perustelemattomana mielikuvana, jollaisista kirjoittajat moittivat ympäristöjärjestöjä. Kaavioiden suhteellisten ja absoluuttisten skaalojen käyttö (esim. s. 9 ja 19) herättävät kysymään, että kerrotaankohan tässä nyt sitten asioita avoimesti vai tarkoituksellisen puolueellisesti? Eikä sivun 15 kuvio aukea annetuilla tiedoilla ammattilaisellekaan (kyllä, tarkistin). Näiden pikkupuutteiden korjaaminen toisi kirjaan paljon lisää.

Samalla kun harhat uusiutuvien energianlähteiden paremmuudesta ammutaan alas loogisesti argumentoiden ja tutkimuksiin viitaten, ydinvoiman puolesta tehdään suuria väitteitä sen enemmän perustelematta. Useat kohdat, kuten "tilastoista käy selväksi, mikä teknologia on tehnyt raskaan työn", eivät vaatisi lisäkseen kuin kuvan, taulukon tai lähteen ollakseen vakuuttavia. Mainitaan, että uusiutuvat voimalat "vanhenevat ja ne on ennen pitkää korvattava uusilla". Ydinvoimalatkaan eivät liene ikuisia, joten tässä tarvittaisiin hieman vertailua. Kirjoittajat sortuvat samanlaiseen kerta toisensa jälkeen.

Ydinjätteiden osalta kerrotaan, että ongelma kyllä ratkaistaan tulevaisuudessa ja nyt vielä kannattamattomat nelostyypin ydinvoimalat poistavat ongelman lähes kokonaan. Kun oli kyse aurinko- tai tuulivoimasta, silloin uskoa tulevaisuuden tuomiin muutoksiin pidettiin perusteettomina. Jännää.

Kirja hehkuttaa ydinvoiman puolesta, ja siinä nostetaan heti ensimmäiseksi esimerkiksi Kanadan Ontarion energiapäätökset. "Huhtikuussa 2014 ... viimeinen jäljellä oleva hiilivoimala poltti viimeisen hiilieränsä ... [Ontarion] lainsäädäntöelimissä kaavaillaan lakia, joka tekisi hiilen poltosta pysyvästi laitonta." Kirjassa "epäillään" syyksi kasvanutta ydinvoimatuotantoa, mutta asia ei liene aivan noin yksioikoinen. Provinssissa on nimittäin rakennettu viime vuosina useita kaasua ja öljyä polttavia voimaloita, ja osa vanhoista hiilivoimaloistakin voidaan ottaa takaisin käyttöön, jahka ne on muunnettu polttamaan muita materiaaleja. Ja mitä niihin itse Ontarion ydinvoimaloihin tulee: kirjassa mainittu vastikäinen ydinenergian tuotannon roima lisäys voidaan nähdä myös ennakointina sille, että useita reaktoreita tullaan ajamaan alas vuosikymmenen loppuun mennessä. Niitä huolletaan vuosien ajan, ja sillävälin muilla laitoksilla on kyettävä kompensoimaan tuotannon menetys. Ontario luopui vuonna 2013 kahden uuden reaktorin rakennusaikeista, ja keskittyy nyt vanhojen ja toimivien laitosten iän jatkamiseen.

"Vihreät poliitikot eivät kehota meitä seuraamaan Ontarion viitoittamalla tiellä", huomauttaa kirja. Niin, eiköhän meidän kuitenkin kannata tehdä aivan omat ratkaisut.

Lukijan kannattaa suhtautua kirjan väitteisiin skeptisesti ja tarkistaa faktat. Heti perään kannattaa sitten pohtia omaakin energiavakaumusta, oikein kunnolla.

Summa summarum: Tämä kirja nostaa ydinvoimakissan pöydälle todella hyvästä syystä. Mutta ei se ole sellainen viisisilmäinen pimeässä loistava verenhimoinen mutanttikatti jolla lapsia pelotellaan. Kissi on yllättävän säyseä, muttei välttämättä mikään kaikelta pelastavalta enkeli. Myös sen hiekkalaatikossa on putsattavaa.

Janne M. Korhonen ja Rauli Partanen:
Uhkapeli ilmastolla - vaarantaako ydinvoiman vastustus maailman tulevaisuuden?
2015, omakustanne
84 sivua
ISBN 978-952-7139-01-1.
Lisätietoa kirjan blogisivuilla
 
Lisäys klo 18.10: Lisätty aiemmin poisjäänyt kommentti biopolttoaineista.
Kirjailijan nimi
Janne M. Korhonen ja Rauli Partanen
Kirjan nimi

Uhkapeli ilmastolla - vaarantaako ydinvoiman vastustus maailman tulevaisuuden?

Kategoria

Onko elämä + matematiikka = onnellisuus?

Otsikkokuva
Body D8

.

Kirja-arviossa on tällä kertaa jo vanhempi, alennusmyynnistä ostettu englanninkielinen kirja, jonka kansi oli hyvin vetävän näköinen: Geekspeak, kirjoittanut Graham Tattersall.

Kyse on siis nörttipuheesta. Siitä, että otetaan yksinkertainen arkipäiväinen asia ja aletaan pohtia sitä hieman tarkemmin, jolloin se itse asiassa paljastuu varsin kiinnostavaksi. Kirjassa on 29 tarinaa, joissa matematiikalla ja päättelyllä voidaan ratkaista asia, mitä äkkiseltään ei tulisi ajatelleeksi sellaiseksi, että siitä voisi sanoa mitään ilman googlettamista. Tai siis muut kuin enemmän tai vähemmän nörtit ajattelevat niin.

Hyvä esimerkki on tarina numero 16. Siinä kirjailija kysyy bussikuskilta, että painaahan bussisi noin 9 tonnia. Hän oli nähnyt bussin renkaassa merkinnän ”4 baria” ja oli päätellyt siitä, että jos ja kun bussin jokainen rengas on pumpattu neljän ilmakehän paineeseen, niin bussin massan tulee olla noin yhdeksän tonnia. Se oli.

Ulkopuolisin silmin Tattersall oli varmaankin ollut hetken aikaa ennen bussiin astumista aivan omissa maailmoissaan, kun oli päätellyt, pohtinut ja laskeskellut likimääräisesti asioita mielessään. Tiedän tunteen ja sen, miten yht’äkkiä ajattelun jälkeen olet paitsi tyytyväinen, niin myös huomaat säpsähtäväsi takaisin reaalimaailmaan ympärilläsi.

Kirjassa on siis kolmisenkymmentä vastaavaa esimerkkiä, yksinkertaista kysymystä, joihin päätellään yksinkertaisesti laskemalla vastaukset. Kuinka paljon puolisosi vetää sinua puoleensa? Mikä on talosi massa? Kuinka monta kärpästä pitäisi valjastaa, jotta ne voisivat hinata autoasi? Kuinka suuri on sanavarastosi? Ja niin edelleen.

Osa näistä tarinoista on hieman puolipakolla keksityn tyylisiä, mutta toiset ovat puolestaan aivan erinomaisia - kuten mainittu bussi ja sen renkaiden paine. Ne osoittavat hyvin eri asioiden välisiä yhteyksiä ja sitä, että jo pelkästään karkeasti arvioiden monista asioista saa jonkinlaisen konkreettisen vastauksen. Samalla kun kirja rohkaisee katselemaan maailmaa uteliain silmin ja löytämään siinä olevien asioiden välillä yllättäviä yhteyksiä, niin se myös tarjoaa koko joukon nippelitietoa ja väläyksen nörtin (positiivisessa mielessä sanottuna) ajattelutapaan.

Jännä yksityiskohta kirjassa on se, että kirjoittaja on asunut vähän aikaa Suomessa. Mutta sitä milloin ja miksi, ei kirja kerro – paitsi epäsuorasti. Kirjan innoittamana asiaa voisi päätellä:

1. Laskutoimitus, joka päätyy arvioimaan sitä miten suuret siivet enkelillä pitäisi olla, alkaa Helsingistä ja siitä, kun hän lennätti Guardian-sanomalehtiä ”harmaan ja ankean betonikerrostalonsa” pihalla.

2. Kirjan esittelyteksti puolestaan kertoo, että Tattersall on ”insinööri, joka on työskennellyt monenlaisten projektien parissa, kuten automaattisen kenkien sovituskoneen kanssa”.

3. Tattersall tilasi siis sanomalehden Englannista Suomeen, ja aikanaan niitä toimitettiin erikoisen kevyelle paperille painettuna ulkomaatoimituksia varten. Nyt nettiaikaan tätä ei enää tietääkseni tehdä. Paperin keveys mainitaan kirjassa.

4. Suomessa perustettiin vuonna 1998 yhtiö nimeltä ”The Left Foot Company”, joka alkoi ensimmäisenä maailmassa mitata tietokoneella asiakkaiden jalkoja ja mittausten perusteella heille valmistettiin räätälöityjä kenkiä.

5. Voisi siis arvioida, että Tattersall on viipynyt jonkin aikaa vuokrakämpässä Suomessa 1990-luvun lopussa.

Tämän toki voisi katsoa netistä, mutta en viitsi – siihen kun menee enemmän aikaa kuin pikaiseen päättelyyn. Jos asia olisi olennainen osa tätä juttua, niin katsoisin kyllä.

Geekspeak - How life + mathematics = happiness

Kirjoittaja: Graham Tattersall


Kustantaja: Fifth Estate


Julkaistu: 2007


ISBN: 978-0007263387

256 sivua


Kirjailijan nimi
Graham Tattersall
Kirjan nimi

Geekspeak

Kategoria

Sinäkin olet mittaaja

Otsikkokuva
Body D8

Mittanauha on selvä asia. Samoin kello.

Ensimmäisellä mitataan pituutta tai leveyttä, jälkimmäisellä aikaa. Vaaka on painon mittaamista varten ja amppeerimittari sähkölle.

Itse asiassa oikeastaan kaikkea ympärillämme mitataan, jaetaan pieniin yksiköihin ja laitetaan muistiin paperille tai tietokoneiden muisteihin. Kun ajattelee asiaa tarkemmin, on koko elämämme ja toimintamme yhteiskunnassa suuren mittausmäärän suossa rämpimistä: sikiön massan sekä koon hahmottamisesta, veriarvojen ja pankkitilin saldon kautta maalien määrään, maratonin juoksuaikaan, kylpyhuoneen lattian tiilimäärän laskemiseen ja lopulta hautajaisten kellonajan päättämiseen. Mitat ja mittaaminen ovat eri muodoissaan läsnä koko ajan.

Tuukka Perhoniemen kirja avaa silmät tälle kaikelle mittaamiselle ja siihen, miten ne vaikuttavat yhteisöjen ja yksilöiden toimintaan. Mittaamisen fysiikan ja mittalaitteiden tekniikan sijaan kirja pureutuukin enemmän filosofiaan ja yhteiskuntaan, siihen millaiset ajatukset ovat mittayksiköiden takana, mitkä ovat mittojen käsitteet ja miten mitat ovat muokanneet historiallisesti käsityksiämme siitä, mitä voi mitata ja mitä mittaustulokset meille kertovat.

Kirja johdattaa ensin lukijan Antiikin filosofien ajatteluun, koska sielä löytyvät varhaiset käsitteelliset perusteet mitalle ja mittaamiselle. Sen jälkeen tarina vie uuteen aikaan, jonka alussa mittaamisesta tuli tieteellinen menetelmä. Lopulta 1800-luvun alussa syntyi metrijärjestelmä, joka on levittänyt tietyt mittayksiköt ja niitä ylläpitävän metrologian ympäri maailmaa.

Kyseessä on itse asiassa tohtorinväitöskirja, mutta sitä ei lukiessa huomaa. "Suurin osa väitöskirjoista on tylsiä ja täynnä tieteellistä jargonia", toteaa Perhoniemi. "Halusin kirjoittaa omani tarinaksi ja tehdä kirjasta luettavan, mutta siten, että kaikki tarpeellinen tieto tutkimuksestani on mukana."

Ja siinä teos onnistuu erittäin hyvin. Se on kertomus, jonka luettuaan myös tieteellisesti maailmaa katsova huomaa miten tärkeässä osassa erilaiset mitat ovat – ja kuinka periaatteessa neutraali ja objektiininen mittaaminen ei ole neutraali työkalu, vaan sen erilaiset tulkinnat ja eri käyttötavat kietoutuvat omanlaiseensa käsitykseen maailmasta, ihmisestä ja tiedosta.

Lukemisen lisäksi kannattaa kuunnella mitä Tuukka Perhoniemi kertoi Kalle Haatasen vieraana Radio Ylen Ykkösessä 17.4.2014: http://areena.yle.fi/radio/2183392/#/play

Mitan muunnelmat - Miten määritämme maailmaa, ihmistä ja tietoa

Kirjoittaja: Tuukka Perhoniemi
Kustantaja: Vastapaino
Julkaistu: huhtikuussa 2014
ISBN: 978-951-768-433-0
Julkaisijan hinta: 36,00 euroa
269 sivua, pehmeäkantinen, nidottu
Kirjastoluokat: 16.7; 60.3

Kirjailijan nimi
Tuukka Perhoniemi
Kirjan nimi

Mitan muunnelmat

Kategoria