Japanilainen Akatsuki -luotain on saapumassa nyt yöllä Venusta kiertävälle radalle. Pienen, naapuriplaneettamme kaasukehää tutkimaan lähetetyn luotaimen ohjausrakettimoottorien on tarkoitus syttyä 20 minuuttia kestävään polttoon klo 00:51 Suomen aikaa.

Kuten kerroimme ennakkojutussamme marraskuussa on kyseessä jo toinen kerta, kun Akatsuki yrittää asettua kiertoradalle Venuksen ympärillä. Ensimmäisellä yrityksellä joulukuussa 2010 luotaimen päämoottori ei toiminut kunnolla, joten luotain jatkoi lentoaan Venuksen ohitse.

Japanilaislennonjohto on onnistunut saamaan luotaimen nyt toiseen yritykseen ja on käskenyt nyt luotaimen käyttämään päämoottorinsa sijaan ohjausrakettimoottoreitaan nopeuden hidastamiseen; jarrutusta tarvitaan planeettainväliseltä kiertoradalta Venuksen kiertoradalle pääsemiseen.

Luotaimen joka kulmassa on pieni ohjausrakettimoottori, joten lennonjohto on varautunut pahimman varalle siten, että mikäli nyt hidastuspoltto ei onnistu kunnolla, luotain kääntyy automaattisesti ympäri ja koettaa käyttää toisella puolella olevia ohjausmoottoreitaan.

Japanin avaruushallinto JAXA ei tiedota tapahtumista yhtä aktiivisesti kuin NASA tai ESA, ja lisäksi suurin osa tiedotteista on japaniksi, mutta saatujen tietojen mukaan luotain on kunnossa ja valmis ratapolttoon. Tiedonsiirrossa Japanin omia antenneja avustava NASAn Deep Space Network kertoo tätä juttua kirjoitettaessa, että he ovat saaneet kiinni luotaimen signaalista ja ottavat vastaan sen statustietoja. Kaikki näyttää hyvältä.

JAXA kertoo pitävänsä aamuyöllä klo 5 Suomen aikaa tiedostustilaisuuden ja palaamme asiaan huomenna aamulla.

Onnea, Akatsuki!

Leijonan tähdistöön kuuluva CW Leo on punainen jättiläinen, joka on aivan liian himmeä näkyäkseen paljain silmin, mutta infrapuna-alueella se on koko taivaan kirkkain tähti. Uudet havainnot ovat osoittaneet, että aiemmat käsitykset sen luonteesta joutavat romukoppaan.

CW Leo on elinkaarensa loppuvaiheissa. Ydinpolttoaineen käydessä vähiin se on laajentunut punaiseksi jättiläistähdeksi ja nyt se on puhaltamassa avaruuteen uloimpia kerroksiaan, joista muodostuu lopulta planetaarinen sumu.

"Tähti on turvonnut valovoimaiseksi jättiläiseksi, joka on olemassaolonsa itsetuhoisimmassa vaiheessa. Se repii itsensä hajalle omalla säteilyllään ja sinkoaa tiheitä kaasu- ja pölypilviä avaruuteen. Tähti kuolee oman upean ilotulituksensa saattelemana", runoilee tutkimusta johtanut Paul Stewart.

Vuosien varrella tehdyissä havainnoissa tähti tai pikemminkin sitä ympäröivä kaasu- ja pölypilvi on muuttanut muotoaan kaiken aikaa. Kirkas kohta, jota aiemmin luultiin itse tähdeksi, on siirtynyt yli neljä miljardia kilometriä alkuperäiseltä paikaltaan. Tähdet eivät tee moisia äkkiloikkia. 

Kirkkaat alueet ovatkin kaasupilven kuumia kohtia, kun tähti itse piileskelee pyörteilevän pilven sisällä. CW Leosta on tehty havaintoja sekä Keck- että VLT-teleskoopeilla, mutta myös Cassini-luotaimella, joka tarkkaili tähden peittymistä Saturnuksen renkaiden taakse.

"Tämä on yksi niistä nöyryyttävistä tilanteista, kun luonto muistuttaa, kuka on pomo", toteaa tutkimukseen osallistunut Peter Tuthill. 

"Viimeisten 20 vuoden ajan monet tähtitieteilijät – minä mukaanlukien – on yrittänyt hahmottaa epämääräisten kuvien taustalla olevaa rakennetta. Olen nähnyt mutkikkaita matemaattisia malleja siitä, miten tähteä ympäröivään sumuun muodostuu onkaloita, kiehkuroita, kiekkoja ja renkaita. Kaiken aikaa tähdellä on ollut ihan omat ideansa."

Tähden ominaisuuksia koskevat ajatukset ovat osoittautuneet jokseenkin totaalisen virheellisiksi. "Kun kaikki rakenteet, jotka luulimme tuntevamme, katoavat kokonaan, ja niiden tilalle tulee yhtäkkiä aivan uudenlaisia, meille ei jää paljon käteen", arvioi Stewart.

"On selvää, että uusien kuvien mukaan CW Leo on kaiken aikaa singonnut sinne tänne kuuman pölyn tihentymiä ja suihkuja", Tuthill selittää. 

"Tähti on kuin taivaallinen versio tunnetusta Rorschachin mustetahratestistä. Yrittäessämme selvittää möykkyjen ja klönttien sisäistä rakennetta olemme nähneet oikeastaan vain heijastumia omista ennakkokäsityksistämme. On ihan okei, että nelivuotias poikani näkee pilvissä kaneja tai elefantteja, mutta tällä kertaa Leijonan pölyinen tähti on saanut meidät tähtitieteilijät kiinni unelmoinnista."

Tutkimuksesta kerrottiin Royal Astronomical Societyn uutissivuilla ja se on julkaistu seuran Monthly Notices -tiedelehdessä.

Kuva: Paul Stewart ja Peter Tuthill

Viime heinäkuun puolivälissä Pluton ohi lentänyt New Horizons -luotain lähettää ohilentonsa aikana ottamia kuviaan ja tietojaan tasaiseen tahtiin. Lennonjohto sekä sen tutkijat julkaisevat niitä yhtä tasaiseen tahtiin kerran viikossa.

Nyt vuorossa olivat parhaimmat ja tarkimmat lähikuvat kääpiöplaneetan pinnasta. Tätä yksityiskohtaisempia kuvia ei enää ole tulossa.

Näissä kuvissa Pluton pinnalta erottuu alle sata metriä kooltaan olevia yksityiskohtia. Tarkkuus on 77 – 85 metriä pikseliltä.

Kuvat ovat upeita ja parempia kuin uskallettiin odottaa, mutta samalla niin Pluto, Kharon kuin pieni luotainkin ovat jo tuottaneet niin upeita tuloksia, että odotustaso oli jo valmiiksi korkealla. Se, että kuvat olivat mahtavia, oli siksi vähän kuin itsestäänselvyys.

Myös se, mitä pinnalla näkyy, ei enää jaksa yllättää, vaikka kuvat ovat teknisesti ja tieteellisesti niin upeita, että superlatiivit loppuvat kesken: jos näitä kuvia olisi näyttänyt keväällä planeettatutkijoille, he olisivat varmasti pitäneet niitä huijauksina!

Mitään todella uutta kuvissa ei ole, paitsi että nyt Pluton pinnan monimuotoisuus ja sen kraatterit, vuoristot ja jäätiköt näkyvät vain paljon tarkemmin. Niiden avulla pystytään selittämään paremmin mitä Plutossa oikein on tapahtunut ja tapahtumassa.

Upein nyt julkaistuista kuvista on alla kooste, joka näyttää 80 kilometriä leveän kaistaleen Pluton pintaa noin 800 kilometrin pituudelta Sputnik-tasangolta. 

Vaikka Virgin Galactic -yhtiön avaruusturistilennot ovat edelleen pahasti myöhässä, eikä niiden alkamisesta ole vielä tarkempaa tietoa, on yhtiö lähes ylikierroksilla valmistautuessaan laukaisemaan satelliitteja avaruuteen.

LauncherOne on pieni kantoraketti, jota suunnitellaan laukaistavaksi kiertoradalle turistialus SpaceShip2:n kantoaluksen WhiteKnight2:n alta samaan tapaan kuin avaruusturistialus laukaistaisiin pomppaukselleen noin sadan kilometrin korkeuteen. 

Kantoraketti ja sen hyötykuormana oleva satelliitti sen sijaan jatkaisivat aina kiertoradalle saakka ja kiihdyttäisivät siellä pysymiseen vaadittavaan nopeuteen.

Alun perin LauncherOne suunniteltiin noin satakiloisten piensatelliittien laukaisuun, mutta asiakkaisen pyyntöjen vuoksi raketin suorituskykyä on kasvatettu noin kaksinkertaiseksi. 

Nyt siis tarkoitus on laukaista 200 kg massaltaan oleva satelliittilasti avaruuteen – siis yksi tai useampi satelliitti.

Kun eksoplaneettoja löytyy kaiken aikaa lisää, voidaan yrittää selvittää, onko tietynlaisilla tähdillä tietynlaisia planeettoja. Jos jonkinlaista säännönmukaisuutta löytyy, eksojen metsästys helpottuu ja tehostuu.

Koska tähti ja sitä mahdollisesti kiertävät planeetat syntyvät samasta kaasu- ja pölypilvestä, tähden kemiallinen koostumus kertoo myös planeettojen ominaisuuksista. 

Jo aikaisemmissa tutkimuksissa on todettu, että jättiläisplaneettoja syntyy yleisimmin rautapitoisten tähtien ympärille. Pienemmät kiviplaneetat sen sijaan eivät vaadi erityistä runsautta raudan osalta.

Uudessa tutkimuksessa tarkastelua on laajennettu myös muihin alkuaineisiin. Sen mukaan tähdet, joilla on ympärillään Maan kokoluokkaa olevia kiviplaneettoja, ovat pääpiirteissään koostumukseltaan samanlaisia kuin tähdet, joilla on Neptunuksen kokoisia kiertolaisia tai ei lainkaan planeettoja. Kaasujättiläisten kiertämistä tähdistä ne kuitenkin poikkeavat selvästi.

Tutkijaryhmä keskittyi seitsemään tähteen, joilla on ainakin yksi Maata muistuttava kiviplaneetta, ja tarkasteli 19 eri alkuaineen runsauksia niiden koostumuksessa. 

Tulosten mukaan maankaltaisia planeettoja ei yleensä ole tähdillä, joissa on runsaasti esimerkiksi rautaa ja piitä. Se on yllättävää, sillä kiviplaneettojen yleisimpiä alkuaineita ovat juuri rauta ja pii.

"Planeettojen syntyyn liittyvistä tähtien ominaisuuksista käydään kiivasta kiistelyä", toteaa tutkimusta johtanut Simon Schuler. "Meidän tuloksemme tukevat teoriaa, jonka mukaan pieniä kiviplaneettoja syntyy kemialliselta koostumukseltaan hyvin vaihteleville tähdille."

"Se tarkoittaa, että pienet kiviplaneetat voivat olla vielä oletettuakin yleisempiä", lisää tutkimusryhmään kuulunut Johanna Teske.

Kun planeettoja syntyy nuorta tähteä ympäröivästä kaasu- ja pölykiekosta, on mahdollista, että planeetoiksi kasautuva aine on pois tähden koostumuksesta. Jos niin todella on, paranevat mahdollisuudet löytää uusia eksoplaneettoja, sillä niiden kiertämissä tähdissä tiettyjä alkuaineita olisi silloin tavallista vähemmän. 

Tutkituista seitsemästä tähdestä yhdessäkään ei kuitenkaan näkynyt merkkejä tiettyjen alkuaineiden vähentymisestä planeettojen syntyprosessissa. 

"Pienten planeettojen löytäminen on haasteellista, joten on hienoinen pettymys, ettemme saaneet selvää vihjettä niiden kiertämien tähtien tunnistamiseksi", Teske valittelee.

"Tuloksemme on silti tosi jännittävä, koska sen mukaan pienet planeetat ovat hyvin yleisiä ja kemialliselta koostumukseltaan vaihtelevia."

Tutkimuksesta kerrottiin Carnegie-instituutin uutissivuilla ja se on julkaistu Astrophysical Journal -tiedelehdessä.

Kuva: NASA Ames/JPL-Caltech/Tim Pyle (Taiteilijan näkemys Kepler-62f-eksoplaneetasta, joka on ”super-Maa”. Se kiertää Aurinkoa pienempää ja viileämpää tähteä noin 1 200 valovuoden etäisyydellä.)

Aikaisin aamulla klo 6:04 Suomen aikaa Vega-kantoraketti jyrisi matkaan Kouroun avaruuskeskuksesta ja kuljetti pienen Lisa Pathfinder -satelliitin avaruuteen.

Sen laukaisu sattuu sopivasti Einsteinin yleisen suhteellisuusteorian satavuotisjuhlan aikaan, sillä kyseessä on teorian kuvaamia painovoima-aaltoja tutkiva laite.

Einsteinin mukaan painovoima saa aikaan avaruuden geometrian kaareutumista, ja samaan tapaan tässä avaruuden geometriassa voisi olla aaltoja. Erittäin suurienergiset tapahtumat ja hyvin massiiviset kappaleet voisivat synnyttää tällaisia aaltoja, jotka olisivat vähän kuin laineita veden pinnalla sen jälkeen, kun vaikkapa kivi on pudonnut veteen.

Näitä painovoima-aaltoja on etsitty jo pitkään, mutta niiden havaitseminen on vaikeaa. Suurin ongelma on se, että esimerkiksi kahden toisiaan kiertävän mustan aukon synnyttämät aallot saisivat aikaan sen, että miljoona kilometriä pitkän mitan pituus muuttuisi vain alle yhden ainoan atomin koon verran.

Tällaisen havaitseminen on hyvin hankalaa – mutta jos tässä onnistuttaisiin, avaisi se aivan uuden, kiinnostavan ikkunan maailmankaikkeuden tapahtumiin, sekä vahvistaisi edelleen ymmärrystämme fysiikan perustasta.

Pikku-Liisa ennen LISAa

Paras paikka havaita painovoima-aaltoja on avaruus, koska vain siellä voidaan saada aikaan helposti pitkiä mittaussuoria. 

Miljoona kilometriä pitkän mittanauhan sijaan ajatuksena on mitata kaukana toisistaan olevien satelliittien välisen etäisyyden muuttumista laserin avulla.

LISA, eli Laser Interferometer Space Antenna, on Euroopan avaruusjärjestön suunnitelma, missä on itse asiassa kolme satelliittia, jotka mittaisivat jatkuvasti välimatkoja keskenään ja voisivat havaita pienetkin muutokset siinä.

Niiden vaatima tekniikka osoittautui kuitenkin niin vaativaksi (ja kalliiksi), että ESA päätti tehdä periaatetta testaavan pienemmän luotaimen, tiennäyttäjän. Nimeksi tuli siksi LISA Pathfinder.

Päivätähdessämme tapahtuvat purkaukset ovat aiheuttaneet Maassa laajoja sähkökatkoksia, ongelmia satelliittiyhteyksissä ja häiriöitä lentoliikenteessä. Warwickin yliopiston tutkijat ovat todenneet, että voimakkaimmatkin Auringossa havaitut flarepurkaukset ovat kuitenkin pientä verrattuna siihen, mikä on mahdollista.

Muissa tähdissä on havaittu superflareja, jotka ovat tuhat kertaa voimakkaampia kuin suurimmat tunnetut auringonpurkaukset. Jos Auringossa tapahtuisi superflare, seuraukset olisivat maanpinnalla monin verroin vakavampia kuin tähänastisissa tapauksissa. 

Esimerkiksi kaksoistähdessä KIC 9655129 on havaittu esiintyvän superflareja, joissa vapautuu energiaa miljardin megatonnin ydinpommin verran. Tuoreen tutkimuksen mukaan niiden syntyprosessi saattaa olla samanlainen kuin vähäisempien auringonpurkausten.

"Auringon flarepurkausten on todettu muodostuvan sarjasta säännöllisesti toistuvia pulsseja. Usein ne ovat kuin aaltoja, joiden aallonpituus riippuu flaren syntyalueen olosuhteista. Toisinaan flarepurkauksissa esiintyy useita päällekkäisiä aaltoja. Olemme havainneet, että tähtien superflarepurkausten ja Auringon flarepurkausten ominaisuudet ovat samankaltaisia", toteaa tutkimusta johtanut Chloë Pugh.

"Onneksi superflaren edellyttämien olosuhteiden esiintyminen Auringossa on tähänastisten aktiivisuushavaintojen perusteella hyvin epätodennäköistä", rauhoittelee Pugh.

Tutkijat tarkastelivat Kepler-avaruusteleskoopilla havaittuja KIC 9655129-kaksoistähtijärjestelmän flarepurkausten valokäyriä ja niiden ominaisuuksia, ja tulivat siihen tulokseen, että ne muistuttavat paljon suuremmasta voimakkuudestaan huolimatta Auringon vastaavia ilmiöitä.

"Flarepurkauksen tapahtuessa havaitaan yleensä nopea kirkkauden kasvu, jota seuraa vähittäinen himmeneminen. Yleensä himmeneminen on melko tasaista, mutta toisinaan siinä esiintyy huomattavia ’töyssyjä’, joita sanotaan QPP-sykkeeksi [quasi-periodic pulsations]", selittää tutkimukseen osallistunut Anne-Marie Broomhall.

Tutkijoiden mukaan sykkeessä esiintyy kaksi jaksollisuutta, joiden periodit ovat 78 ja 32 minuuttia. Jaksollisuuksien ominaisuuksien perusteella ne ovat toisistaan riippumattomia.

"Uskottavin selitys kahden toisistaan riippumattoman jaksollisuuden esiintymiselle on, että QPP-sykkeet johtuvat magnetohydrodynaamisista värähtelyistä, joita havaitaan myös Auringon flarepurkausten yhteydessä", arvioi Broomhall.

Tulos viittaa siihen, että niin Auringon flareissa kuin muiden tähtien superflareissa on taustalla samanlaisia fysikaalisia prosesseja. Siksi tutkijoiden mukaan on pääteltävissä, että Auringossakin voi esiintyä meidän kannaltamme paljon vahingollisempia superflareja.

Tutkimuksesta kerrottiin Warwickin yliopiston uutissivuilla ja se on julkaistu Astrophysical Journal Letters -tiedelehdessä. 

Kuva: NASA/SDO

Japanilainen kohti asteroidia matkalla oleva Hayabusa 2 -luotain tulee huomenna Maan luokse pitkällä planeettainvälisellä matkallaan. 

Se kiepauttaa itsensä maapallon ohitse jotakuinkin pohjoisen suunnasta etelään siten, että se on lähimmillään Havaijien lounaispuolella 9520 kilometrin korkeudella klo 12:08 Suomen aikaa huomenna torstaina 3. joulukuuta.

Hayabusa 2:n runko-osa on halkaisijaltaan noin puolitoista metriä, joten edes aurinkopaneeliensa avustamana siitä ei näy käytännössä mitään taivaalla. Arvioiden mukaan sen kirkkaus on parhaimmillaankin magnitudin 13 luokaa, eli sen havaitsemiseen tarvittaisiin suurikokoinen kaukoputki.

Luotain itse sen sijaan näkee Maan oikein hyvin ja ohilentoa käytetään hyväksi sen kameroiden testaamiseen ja kalibrointiin. 

Hayabusa 2 on jo lähettänyt kuvia maapallosta lennonjohtoon, ja niistä yksi on tässä alla. Kuva on otettu navigointikameralla, joten se on tarkkuudeltaan heikompi kuin varsinaiset tieteellisiin havaintoihin tarkoitetulla kameralla ohilennon aikana otettavat kuvat tulevat olemaan.

Viime viikolla Bonhamsin taide-, jalokivi- ja mineraalihuutokaupassa Los Angelesissa oli tarjolla todellinen harvinaisuus: meteoriitista muotoiltu täysikokoinen pääkallo.

Amerikkalaistaiteilija Lee Downey on kaivertanut kallon Namibiasta löytyneestä Gibeon-meteoriitista. Esihistoriallisena aikana Kalaharin autiomaan yllä räjähti avaruudesta tullut kappale, joka levitti rautameteoriittisateen 275 kilometrin pituiselle ja 100 kilometrin levyiselle alueelle.

Löytöajankohtaa ei tiedetä, sillä paikalliset namat olivat käyttäneet meteoriittien rautaa työkalujen ja aseiden valmistukseen jo pitkään, kun John Herschel 1830-luvun lopulla määritti kiven olevan peräisin avaruudesta.

Gibeon on lähes puhdasta rautaa. Sitä on 92 prosenttia ja nikkeliä melkein kahdeksan prosenttia; muita alkuaineita, kuten kobolttia ja fosforia, on vain hyvin pieniä määriä.

Maan ilmakehään syöksynyt lohkare on alkujaan ollut osa asteroidivyöhykkeellä kiertänyttä kappaletta, mutta se ehti vaeltaa omalla radallaan noin neljä miljardia vuotta.

Kalloa varten 280-kiloisesta meteoriitin kappaleesta sahattiin 48-kiloinen palanen. Lopullisen veistoksen paino on hieman yli 21 kiloa. Happokäsittelyllä on saatu näkyviin meteoriitin kiderakenne, niin sanotut Widmanstättenin kuviot. Niiden tuottaminen laboratorio-olosuhteissa on mahdotonta, sillä kiteytymiseen vaaditaan hyvin hidas, miljoonia vuosia kestävä jäähtyminen.

Avaruusaikaa on kestänyt noin 50 vuotta, ja Auringon toiminta on ollut poikkeuksellisen aktiivista lähes koko tämän ajan. Viime vuosina Auringon aktiivisuus on kuitenkin ollut hyvin erilaista kuin aiemmin koko avaruusaikana.

"Auringon toiminta on merkittävästi hiljentynyt, sen aiempi suuri aktiivisuus on loppunut, ja on palattu noin sata vuotta sitten ilmenneelle aktiivisuuden tasolle", kertoo professori Kalevi Mursula Aurinkoa tutkivasta huippuyksiköstä ReSoLVEsta. 

ReSoLVE (Research on SOlar Long-term Variability and Effects) on viiden tutkimusryhmän kokonaisuus, jota johtaa Mursula Oulun yliopistosta. Mukana ovat myös Aalto-yliopiston tietotekniikan laitos ja Ilmatieteen laitos. Huippuyksikköasema on myönnetty vuosille 2014–2019.

Koska vuosisata sitten ei ollut vielä mahdollisuutta tutkia Aurinkoa monipuolisesti, sen tämänhetkisessä toiminnassa on ominaisuuksia, joita ei vielä ymmärretä. Sen vuoksi erilaisten ilmiöiden ennustaminen on kovin vaikeaa.

"Auringon aktiivisuusilmiöt aiheutuvat lämmön siirtymisestä. Auringon ulko-osissa esiintyy dynamomekanismi: se on kuin kiehuva kattila liikkuvine ja lämpöä siirtävine kuplineen, ja tämä tekee koko alueen turbulenttiseksi", toteaa dosentti Maarit Käpylä Aalto-yliopiston tietotekniikan laitokselta. Käpylä on laskennallista astrofysiikkaa ja data-analyysiä tekevän DYNAMO-tiimin vetäjä.

"Dynamon tutkiminen on avainasemassa, jotta etenkin Auringon pitkän aikavälin käyttäytymistä ja sen muutoksia voidaan ymmärtää. Tähän tutkimukseen ainoa sopiva työkalu on tietokonemallinnus, joka on samalla ryhmämme päätoimenkuva."

Auringon pitkäaikaisen toiminnan tuntemus auttaa ymmärtämään esimerkiksi auringonpurkausten syntyä ja kehittymistä. Avaruussäätä eli Auringon lyhytaikaista aktiivisuutta seurataan jatkuvasti, ja sen avulla voidaankin jollain tarkkuudella ennustaa purkausten etenemistä.

"Auringonpurkausten vaikutusta avaruudessa voidaan verrata tulivuorenpurkauksen vaikutuksiin lentoliikenteessä. Avaruuslennot ja avaruuskävelyt kannattaa toteuttaa silloin, kun auringonpurkausten todennäköisyys on pieni", Mursula sanoo. 

Auringon tuottama hiukkassäteily eli aurinkotuuli vaikuttaa Maan magneettikenttään, jossa on jatkuvaa häiriöisyyttä. Suurimmat häiriöt Maan lähiavaruudessa aiheutuvat paitsi koronan massapurkauksista, joissa aurinkotuulen tiheys kasvaa ja magneettikentän rakenne muuttuu, myös roihu- eli flarepurkausten tuottamista energeettisimmistä aurinkohiukkasista. 

Niiden vaikutuksia on kuitenkin vielä vaikea ennustaa, kuten Ruotsin lentoliikenteen pysäyttänyt purkaus osoitti.

Auringolla on 10–11-vuotinen sykli, johon liittyy auringonpilkkujen jaksottainen lisääntyminen ja katoaminen. Syklin hiipuvalla kaudella, kun pilkut alkavat vähentyä, aurinkotuulessa esiintyy nopeita virtauksia, jotka kiihdyttävät tehokkaasti hiukkasia Maan magneettikentässä. 

Nämä hiukkaset pommittavat yläilmakehää, millä on havaittu olevan vaikutusta pohjoisten alueiden tärkeimpään ilmastorakenteeseen, Pohjois-Atlantin oskillaatioon. 

Hiukkaspommitus suosii oskillaation positiivista vaihetta, jolloin paine-erot ovat suuria ja pohjoiselle pallonpuoliskolle tulee kosteita ja lämpimiä talvia. 

Negatiivisessa vaiheessa talvet ovat kuivempia ja kylmempiä. Hiukkasten vaikutus on suurinta revontulialueella: taustalla on Maan magneettikentän rakenne.

"Suoria satelliittihavaintoja Auringon säteilymäärästä on vain vajaan 40 vuoden ajalta. Jos Aurinkoa tutkitaan maanpinnalta käsin, ilmakehä absorboi säteilyä ja tekee tutkimuksesta epätarkkaa", Mursula kertoo.

"Auringonpilkkuja on tarkkailtu jo 400 vuoden ajan, mutta pilkkujen ja säteilymäärän suhteen pitkäaikaista kehitystä ei tunneta hyvin. Tästä syystä säteilymäärän arviossa on suurta epävarmuutta. Lisäksi auringonpilkkujen runsaudesta 200–400 vuotta sitten on suurta erimielisyyttä."

Uutinen perustuu Aalto-yliopiston tiedotteeseen.

Kuva: NASA