Keväinen yötaivas alkaa olla jo melko valoisa, mutta revontulia kannattaa silti väijyä. Viime vuorokausien aikana Auringosta on puhaltanut voimakas hiukkastuuli, joka on saanut taivaat leiskumaan eteläistä Suomea myöten.
Tuoreen ennusteen mukaan taivaalla saattaa olla tavaraa tänä iltanakin. Uusi Auringosta tuleva hiukkaspurkaus pyyhkäissee tänään Maan ohi ja lisää entisestään käynnissä olevaa myräkkää magnetosfäärissä.
Tuoreita ennusteita ja ajantasaista tietoa löytyy esimerkiksi Spaceweather.com-sivustolta ja Ilmatieteen laitoksen Auroras Now! -palvelusta.
Kuva: NOAA/Ovation
Komeettaluotain Rosetta kiertää edelleen 67P/Churyumov-Gerasimenkoa ja lähettää siitä koko ajan uusia, edelleen kiinnostavia kuvia sekä tietoja. Viime päivinä luotain on ollut radalla, joka vie sen ajoittain varsin lähelle komeettaa. Viime viikonloppuna etäisyyttä oli noin 30 kilometriä, jolloin Rosetta kulki myös suoraan komeetan ja Auringon välisen säteen läpi. Tuloksena oli tämä ainutlaatuinen kuva.
Päivän kuvassa Chury näkyy siis suoraan Auringon suunnasta kuvattuna, eli tilanne on Rosettan kannalta sama kuin täysikuun aikaan Kuu Maasta katsottuna: niin sanotun oppositioilmiön vuoksi se näyttää hieman kirkkaammalta kuin hetkeä aiemmin ja myöhemmin.
Kyse on siitä, että kohdetta valonlähteen suunnasta katsottaessa pinnan epätasaisuudet peittävät omat varjonsa ja suoraan taaksepäin siroava valo on hieman vahvistunutta interferenssin vuoksi.
Ilmiö on havaittavissa ilmakehättömillä kappaleilla, kuten Kuulla ja asteroideilla, ja myös komeettaytimellä – kuten kuva osoittaa.
Aivan tarkalleen ottaen Rosetta oli 0,9° sivussa täysin suorasta linjasta komeetan ytimen keskipisteen ja Auringon välillä, mutta tämä ei havaintoa haitannut. Kuva on siinä mielessä kiinnostava, että sen avulla Churyn pintaa voidaan katsoa täysin ilman varjoja.
Komeetta ja sitä kiertävä Rosetta ovat etääntymässä parhaillaan Auringosta ja siksi komeetan aktiivisuus on hiipumassa. Rosetta on pystynyt seuraamaan aitiopaikalta Churyn aktiivisuuden kasvua, sen kaasupurkauksia ja suihkuamista radan Aurinkoa lähimmässä osassa ja nyt jälleen komeetan hiipumista. Näillä näkymin luotain ohjataan laskeutumaan komeetan pinnalle ensi syyskuussa.
Viime aikoina komeettakuvia on ollut aiempaakin kiinnostavampaa seurata siksi, että myös paljon OSIRIS-suurtarkkuuskameran kuvia on ollut vapaasti nähtävissä. Niitä voi katsoa OSIRIS-kuva-arkistossa, mistä tämäkin kuva on napattu.
Rosetta nappasi kuvan 10.4.2016 klo 3.57 Suomen aikaa 613 nm:n suodattimen läpi. Kuvan valotusaika oli puoli sekuntia ja yhden pikselin resoluutio on 2,86 metriä. Tarkka etäisyys komeetan keskipisteestä oli 29,933 km – eli pari kilometriä vähemmän pinnasta – ja matkaa tuolloin maapallolle oli 283 050 272 km (1,892074 AU) sekä Aurinkoon 413 890 464 km (2,766687 AU).
Kuvan iso versio on myös ladattavissa sivustolta; sen avulla komeettaa pääsee katsomaan melkein kuin olisi itse paikan päällä!
Carnegie-observatorioiden arkistosta on löytynyt lasilevy, jolla on vuodesta 1917 saakka piilotellut todiste eksoplaneettajärjestelmästä.
Noin vuosi sitten Lontoon University Collegen tutkija Jay Farihi oli kirjoittamassa New Astronomy Reviews -tiedelehteen artikkelia valkoisten kääpiöiden planeetoista. Hän otti yhteyttä Carnegie-observatorioiden johtajaan John Mulchaeyyn etsiessään valokuvauslevyä, jolle oli tallennettu van Maanenin tähden spektri 99 vuotta sitten.
Adriaan van Maanen oli löytänyt valkoisen kääpiötähden aiemmin samana vuonna. Valokuvauslevy jäljitettiin arkistosta ja kävi ilmi, että sen oli ottanut observatorioiden silloinen johtaja Walter Adams Mount Wilsonin observatoriossa.
Ensinäkemältä spektrissä ei ollut mitään erikoista, se vain osoitti tähden olevan hieman Aurinkoa kuumempi. Farihin tutkiessa spektriä tarkemmin hän löysi siitä absorptioviivoja, joita siinä ei olisi pitänyt olla.
Spektriviivat kertovat alkuaineista, jotka ovat "imeneet" säteilystä tiettyjä aallonpituuksia ja siksi niillä kohdin on tummat viivat. van Maanenin tähden spektrissä oli jälkiä esimerkiksi kalsiumista, magnesiumista ja raudasta. Valkoisissa kääpiöissä sellaisia on ainoastaan tähden sisuksissa, sillä raskaina alkuaineina ne vajoavat syvyyksiin.
Negatiivikuvassa varsinainen spektri näkyy ohuena mustana juovana ja ympyröidyt kalsiumin viivat erottuvat valkoisina.
Viime vuosina on käynyt ilmi, että valkoisilla kääpiöillä, joiden spektrissä näkyy raskaiden alkuaineiden aiheuttamia absorptioviivoja, on ympärillään kiviplaneettojen jäänteitä. Aine ajautuu hiljalleen valkoisen kääpiön kaasukehään ja aiheuttaa oudot spektriviivat.
Tällaiset "saastuneet valkoiset kääpiöt" tulivat tutkijoille yllätyksenä, sillä kuolleen tähden ympärillä ei arveltu voivan olla enää minkäänlaista jäämistöä vanhasta planeettakunnasta.
Sen paremmin van Maanenin tähden kuin muidenkaan valkoisten kääpiöiden ympäriltä ei ole vielä paljastunut varsinaisia planeettoja, mutta Farihi on vakuuttunut, että niitä kyllä löytyy.
"Mekanismi, joka synnyttää planetaarisen aineen renkaat, ja ajaa ainetta tähden kaasukehään, edellyttää varsinaisten planeettojen gravitaatiovaikutusta", Farihi selittää. "Se ei olisi mahdollista ilman planeettoja."
Löydöstä kerrottiin Carnegien uutissivuilla.
Kuva: Carnegie Institution for Science
Eteläafrikkalaiset tutkijat ovat todenneet, että kaukaisten galaksien supermassiiviset mustat aukot ovat suunnanneet ainesuihkunsa omituisen säännöllisesti – samaan suuntaan.
Kolme vuotta kestänyt havaintoprojekti toteutettiin GMRT-teleskoopilla (Giant Metrewave Radio Telescope) ja sen kohteena oli tunnuksella ELAIS-N1 tunnettu avaruuden alue. Vasemmanpuoleiseen kuvaan on ympyröity galakseja, joiden mustat aukot suihkuavat samaan suuntaan.
Suihkujen samansuuntaisuus kertoo myös siitä, että havaittujen galaksien supermassiiviset mustat aukot pyörivät samaan suuntaan. Tällainen tuplasattuma ei voi olla sattumaa, vaan sen taustalla täytyy olla jokin yhteinen tekijä, joka on saanut suuntauksen aikaan.
"Koska kyseiset mustat aukot eivät tiedä toisistaan mitään eivätkä pysty vaihtamaan keskenään informaatiota tai vaikuttamaan suoraan toisiinsa valtavien etäisyyksien päästä, niiden pyörimissuuntien on täytynyt asettua samansuuntaisiksi jo galaksien syntyessä maailmankaikkeuden nuoruudessa", tutkimusta johtanut Andrew Russ Taylor toteaa.
Havainnot viittaavat siihen, että näin suurella avaruuden alueella esiintyvä samansuuntainen pyörimisliike on perua alkuperäisistä tiheysvaihteluista, jotka olivat maailmankaikkeuden suuren mittakaavan rakenteiden lähtökohtana.
Tutkimuksen tulos oli yllätys. Tarkoituksena oli vain tutkia maailmankaikkeuden heikoimpia radiolähteitä. Samankaltaisia suuntausilmiöitä on havaittu aiemminkin, mutta paljon pienemmässä mittakaavassa. Nyt saatiin ensimmäisen kerran todisteita yli 300 miljoonan valovuoden läpimittaisella alueella esiintyvästä ilmiöstä.
Sen lisäksi, että löytö oli odottamaton, tällaiselle laajamittaiselle yhdensuuntaisuudelle ei toistaiseksi ole kunnollista teoriaa. Mahdollisia ehdokkaita suuntauksen aiheuttajiksi ovat muiden muassa kosmiset magneettikentät, eksoottisiin hiukkasiin liittyvät kentät sekä kosmiset jänteet.
Olipa taustalla mikä tahansa tekijä, sen on täytynyt vaikuttaa paljon galaksijoukkoja laajemmilla alueilla siinä vaiheessa, kun galaksit alkoivat muotoutua.
"Alamme ymmärtää, miten maailmankaikkeuden suuren mittakaavan rakenne on syntynyt: alkuräjähdyksestä lähtien varhaisen maailmankaikkeuden häiriöt kasvoivat nykyisiin mittoihin", kertoo Taylor. "Se auttaa meitä myös selvittämään, millainen on tulevaisuuden maailmankaikkeus."
Tutkimuksesta kerrottiin Royal Astronomical Societyn uutissivuilla ja se on julkaistu Seuran Monthly Notices -tiedelehdessä.
Kuva: Andrew Russ Taylor
Mediassa levinneet tiedot uuden planeetan paikan varmistumisesta lienevät perättömiä.
Cassini-luotaimen tiederyhmä julkaisi myöhään perjantaina Suomen aikaa tiedotteen, jossa todetaan, ettei laitteen kiertoradassa ole huomattu selittämättömiä poikkeamia. Tieto kumoaa mediassa levinneet uutiset tuntemattoman planeetan painovoimavaikutuksesta luotaimen rataan, sekä planeetan paikan määrittämisestä Valaskalan tähdistön tienoille.
Tiedotteen takana ovat sekä luotaintiimin johtohahmot että ratalaskujen ekspertit NASAn Jet Propulsion Laboratorystä.
"Vaikka Cassinia olisikin hienoa käyttää uuden planeetan löytämisessä, me emme vain näe sen radassa mitään sellaista, mitä nykymallit eivät selittäisi", pahoittelee Earl Maize, Cassiniprojektin johtaja JPL:stä.
Useat mediat uutisoivat kuluneella viikolla – ilmeisesti Scientific Americanin innoittamana – Saturnusta kiertävän Cassini-luotaimen radasta havaituista poikkeamista sekä niille mallinnetusta huimasta selityksestä.
Uutisissa levisi muutamia virheitä, jotka on syytä korjata. Hypoteettinen yhdeksäs planeetta, lyhennettynä Ykä, heiluttaisi itse asiassa Saturnuksen eikä Cassinin rataa. Koska Cassini-luotain kuitenkin on täysin sidottu Saturnukseen, senkin rata muuttuisi planeetan heiluessa – mutta siis ainoastaan välillisesti, eikä suoraan Ykän vaikutuksesta kuten uutisissa väitettiin. Ja mikäli luotaintiimiin itseensä on uskominen, Cassinin (tai siis Saturnuksen) radan poikkeamiakaan ei toistaiseksi ole havaittu.
Tutkimuksen tärkein anti jää uutisissa hämärän peittoon. Se ennustaa, että mikäli Cassinin (tai siis Saturnuksen) rataa seurattaisiin tarkasti vuoteen 2020 asti, voitaisiin yhdeksännen planeetan sijainti kenties ehkä mahdollisesti lyödä suurin piirtein lukkoon mikäli se on tietyllä suunnalla. JPL:n tutkija William Folkner on samaa mieltä, tosin tiukoin reunaehdoin: "Tästä voisi syntyä havaittava poikkeama Cassinin radassa, mikäli planeetta [Ykä] olisi tarpeeksi lähellä Aurinkoa. Mutta emme ole havainneet mitään selittämätöntä taustakohinan ylittävää poikkeamaa Cassinin aineistossa vuosien 2004 ja 2016 välisenä aikana." Lisäksi Cassini tulee kohtaamaan loppunsa jo ennen vuotta 2020.
Todennäköisintä on, että Ykä on radallaan paljon kauempana kuin mallin oletus, eli siellä missä se viettää leijonanosan kiertoajastaan. Tutkimuksessa itsessäänkin todetaan, että tuossa tapauksessa planeetan painovoimavaikutus ei olisi enää edes teoriassa havaittavissa Cassinin liikkeistä. Ja kaiken kukkuraksi on vielä täysin auki, onko koko Ykä-planeettaa edes ollenkaan olemassa.
Cassini ehtii lentää Saturnuksen mukana vain hieman vajaat puolet sen kierroksesta Auringon ympäri. Luotain saapui Saturnusta kiertävälle radalle vuonna 2004, ja näillä näkymin laite tuhotaan polttoaineen vähyyden vuoksi Saturnuksen kaasukehässä loppuvuodesta 2017. Saturnuksen koko kierros Auringon ympäri kestää 29 vuotta, etäisyyden Auringosta vaihdellessa välillä 9–10 AU. Hypoteettisella Ykällä vastaavat luvut ovat 10000(–20000) vuotta ja 280–1120 AU.
Asiasta kertoi ensimmäisenä Suomessa Tiedetuubi.
Otsikkokuva: Kevin Gill / Flickr
Tänään illalla tapahtunut Falcon 9 -kantoraketin laukaisu jää historiaan: useampaan kertaan yritetty raketin ensimmäisen vaiheen laskeutuminen merellä olevan lavetin päälle onnistui viimeinkin ja uudelleenkäytettävien kantorakettien aika on koittamassa. Huikea onnistuminen tapahtui juuri sen jälkeen kun eurooppalaiset olivat kertoneet uuden Ariane 6:n pystyvän laukaisemaan satelliitteja Falcon 9 -rakettia edullisemmin – kun uudelleenkäytettävyyttä ei oteta huomioon.
Space X -yhtiön Falcon 9 -kantoraketin yhdeksän moottori hörähtivät henkiin tänään klo 22:43 Suomen aikaa Cape Canaveralin laukaisualustalla 40 juuri silloin, kun Kansainvälinen avaruusasema lensi Floridan keskiosien ylitse.
Raketin hyötykuormana oli asemalle nouseva Dragon-rahtialus, jonka mukana oli myös paljon huomiota saanut "puhallettava" uusi koemoduuli. Lisäksi aluksen mukana oli 20 hiirtä ja kaikkiaan noin 3100 kiloa rahtia.
Kyseessä oli Space X -yhtiön ensimmäinen rahtilento sitten viime kesänä tapahtuneen Falcon 9 -raketin onnettomuuden, jolloin vastaavanlainen Dragon-alus rahtia pullollaan tuhoutui kantoraketin rakennusvian vuoksi. Samalla Falcon 9 -kantorakettien laukaisulista meni uusiksi, kun onnettomuuden syyn etsintä, analysointi ja korjaaminen saivat aikaan lähes puoli vuotta kestäneen tauon laukaisuissa. Tästä kärsi myös Suomen ensimmäinen satelliitti Aalto-1, jonka laukaisu lykkääntyi joulukuusta näillä näkymin kesäkuulle.
Dragon asettui nyt onnistuneesti Maan kiertoradalle noin 10 minuuttia laukaisun jälkeen ja avasi siellä aurinkopaneelinsa. Sen on tarkoitus saapua asemalle sunnuntaina klo 13 Suomen aikaa. Silloin Euroopan avaruusjärjestön astronautti Tim Peake ja NASAn astronautti Jeff Williams nappaavat Dragonista kiinni aseman Canadarm-robottikäsivarrella ja liittävät sen avulla rahtialuksen kiinni avaruusasemaan.
Siinä missä viimekesäisen onnettomuuden jälkeen aseman rahtilennot olivat harvassa, on nyt kyseessä jo kolmas rahtialus kolmen viikon sisällä, sillä juuri tätä ennen venäläinen Progress ja amerikkalainen Cygnus ovat lentäneet asemalle. Lisäksi tuorein miehistö saapui juuri asemalle, joten ISS:n liikenne on ollut harvinaiset vilkasta viime aikoina.
Muihin aluksiin verrattuna Dragon on kuitenkin erityisessä asemassa siinä mielessä, että sen sisälle voitiin laittaa rahtia aivan viime hetkellä ennen laukaisua. Lisäksi se on ainoa alus, jonka mukana rahtia voidaan tuoda takaisin alas Maahan. Asemalla on odottamassa jo varsin paljon mm. biologisia näytteitä kuljetusta maanpäällisiin laboratorioihin.
Suurin tällä kerralla mukana oleva laite on Bigelow Aerospace -yhtiön valmistama kokeellinen avaruusasemaan liitettävä moduuli, joka "puhalletaan" avaruudessa vasta täyteen kokoonsa. Sen ulkopinta on erittäin kestävää, mutta joustavaa materiaalia, joka paisuu täyteen mittaansa vasta kun moduulin sisälle pumpataan normaali avaruusasemalla käytettävä ilmanpaine.
Bigelow on testannut jo avaruudessakin vastaavia täyteen kokoonsa vasta avaruudessa laajenevia moduuleita, mutta nyt kyseessä on ensimmäinen täysikokoinen, astronauttien käyttöön tarkoitettu laite. Tosin tässä vaiheessa luukku moduuliin avataan vain muutaman kerran ja sen suorituskykyä sekä kestämistä testataan avaruusasemalla siten, että sen on pääosin hermeettisesti eristettynä asemasta.
Tulevaisuudessa tekniikkaa voidaan käyttää suurienkin moduulien tekemiseen siten, että laukaisun aikaan laitteen koko on paljon pienempi kuin sen lopullinen koko on avaruudessa.
Näillä näkymin moduuli paineistetaan toukokuussa tai kesäkuun alussa ja sen kestämistä tarkkaillaan kahden vuoden ajan. Mikäli testi sujuu hyvin, otetaan se mahdollisesti vakituisempaankin käyttöön, vaikka tässä vaiheessa kyse on vain kokeesta.
Toistaiseksi olennaisinta tässä laukaisussa oli kuitenkin se, että Falcon 9 -kantoraketin ensimmäinen vaihe onnistui laskeutumaan Atlantilla noin 300 kilometrin päässä odottaneen jalkapallonkentän kokoisen lavetin päälle. Laskeutuminen tapahtui noin kahdeksan minuuttia ja 35 sekuntia laukaisun jälkeen.
Kyseessä oli siis ensimmäinen kerta, kun laskeutuminen onnistui merellä olevan lavetin päälle. Tätä ennen kaikki yritykset lavetille ovat epäonnistuneet erilaisista syistä johtuen, mutta onnistuminen on ollut kerta toisensa jälkeen yhä lähempänä. Edellisellä Falcon 9:n lennolla lentoprofiili tosin oli laskeutumisen kannalta hyvin epäsuotuisa, joten vaikka silloinkin laskeutumista yritettiin, ei sen onnistumisen varaan laskettu juuri lainkaan – päinvastoin kuin nyt.
Tätä ennen ensimmäisen vaiheen laskeutuminen on onnistunut vain kerran kiinteän maaperän päälle viime joulukuussa.
Myös raketin seuraavilla kolmella suunnitellulla lennolla – mukaan luettuna Aalto-1:n laukaisu – yritetään laskeutumista lavetille.
Laskeutumisen ja rakettivaiheen uudelleenkäytettävyyden ansiosta Falcon 9:n sanotaan pystyvän leikkaamaan jo valmiiksi edullisimpia hintojaan noin kolmannekseen. Tämä on kova tavoite muille, etenkin kehitteillä olevalle eurooppalaiselle Ariane 6 -kantoraketille (jonka uutta laukaisualustaa tehdään jo Kouroussa, Ranskan Guyanassa Ariane 5:n laukaisukeskuksessa). Sen kerrottiin juuri nyt perjantaina pääsevän Falcon 9:n hintatason alle, mutta hinta ei ottanut huomioon uudelleenkäytettävyyttä.
Eurooppalaisilla on siis tämäniltaisen onnistumisen jälkeen vielä lisää kurottavaa, tosin Falcon 9:n kierrätetyn, uuteen lentoon huolletun ensimmäisen vaiheen toimiminen jää vielä nähtäväksi.
Space X -yhtiöllä on kuitenkin juuri nyt yksi syy lisää juhlimiseen – ja sen perustajalla ja toimitusjohtajalla Elon Muskilla on lyhyen ajan sisään toinen suuri menestys, sillä hänen Tesla -sähköautoyhtiönsä sai vastikään roppakaupalla tilauksia uudelle, kenties mullistavalle edulliselle Model 3 -autolleen.
Samalla Musk näytti pitkää nenää kaikille skeptikoille, jotka ensimmäisistä epäonnistumisista alkaen kehottivat häntä jättämään laskeutumisyritykset sikseen, koska "ne eivät kuitenkaan onnistuisi".
Euroopan avaruusjärjestön pääjohtaja Jan Wörner vieraili eilen Suomessa ja puheissa välähti myös hänen ehdottamansa ajatus Kuuhun rakennettavasta kylästä. Suomi tuskin on ensimmäisten joukossa lähtemässä kuuasemaa rakentamaan, mutta se tarjoaisi suomalaisillekin mahdollisuuksia – etenkin kun tässä vaiheessa kyse on pelkästä hahmottelusta.
Wörnerin mukaan – ja aivan oikein – ihmiskunta tarvitsee nyt uutta yhteistä avaruushanketta, kun Kansainvälinen avaruusasema alkaa olla jo vanha ja arkinen. Kuuasema voisi olla juuri tällainen, ja lisäksi se olisi viimeinkin jotain aivan uutta ja kiinnostavaa. Apollo-lentoja muistellaan edelleen, ja Kuun tutkiminen jäi 1970-luvulla pahasti kesken.
Tällä kertaa Kuuhun ei kuitenkaan kannata mennä vain käymään, vaan olemaan. Siksipä Wörner ehdottaa kansainvälistä "Kuukylää", jonka rakentamiseen, ylläpitoon ja käyttämiseen osallistuisivat kaikki halukkaat maat. Joko eri maat rakentaisivat toisiinsa kytkettyjä osia "kylään" tai sitä tehtäisiin yhdessä osa osalta.
Rakentamisessa ihmiset ja robotit toimisivat yhdessä, ja osa rakennustöistä voitaisiin tehdä myös joko autonomisin tai kauko-ohjatuin robotein. Kuukylän tekeminen olisi siten paitsi avaruustutkimuksen edistämistä, niin myös robottitekniikan puskemista eteenpäin.
Kuukylän sijoituspaikaksi Wörner ehdottaa Kuun kääntöpuolta, eli sitä puolikasta, joka ei näy koskaan Maahan. Paikka olisi erinomainen tutkimukselle, koska Maasta tuleva radiosaaste ei häiritsisi tutkimuksia. Lisäksi se, että Maa ei näy taivaalla ja yhteydenpito olisi siten hankalampaa, olisi myös erittäin hyödyllistä tulevia marslentoja harjoitellessa.
Toinen mahdollinen sijoituspaikka olisi Kuun napaseudut, missä voisi olla kraatterien pohjalla vesijäätä. Navoilla on myös huippuja, joihin Aurinko paistaa joko jatkuvasti tai lähes koko ajan; asema saisi näin virtaa jatkuvasti "ikuisen valon" huipuille sijoitetuista aurinkopaneeleista.
Wörner on heittänyt haasteen Kuukylän toteuttamisen ja siellä tehtävän tutkimuksen ideoinnista kaikille asiasta kiinnostuneille. Juuri parhaillaan asiaa pohditaan myös Saksassa, Bremenissä käynnissä olevassa Disrupt Space -avaruusideoijien kokoontumisessa. Sen esityksiä voi katsoa webcastina.
Alla on vielä video, jolla Wörner kertoo enemmän Kuukylästään.
Tähtitieteilijät ovat löytäneet yhden kaikkien aikojen suurimmista tunnetuista mustista aukoista. Sillä on massaa 17 miljardin Auringon verran, mikä ei riitä ennätysten rikkomiseen, mutta sen sijaintipaikka on erikoinen.
Supermassiivinen musta aukko on keskellä galaksia, joka sijaitsee varsin autiolla avaruuden alueella. Tähän mennessä miljardeja kertoja Aurinkoa massiivisemmat mustat aukot ovat löytyneet hyvin suurista galakseista, jotka ovat tiheillä, galaksirikkailla seuduilla.
Esimerkiksi massiivisin tunnettu, 21 miljardin Auringon massainen musta aukko on Coman galaksijoukossa, johon kuuluu yli tuhat galaksia.
"Vastikään löydetty superiso musta aukko on keskellä massiivista ellipsigalaksia NGC 1600, joka sijaitsee kosmisilla syrjäseuduilla, vain noin 20 galaksin muodostamassa pienessä ryhmässä", kertoo tutkimusta johtanut Chung-Pei Mak.
Vastaavia ryhmittymiä on noin 50 kertaa enemmän kuin Coman joukon kaltaisia jättimäisiä keskittymiä. Jos sellaisissakin voi piileskellä hyvin massiivisia mustia aukkoja, niiden lukumäärä on paljon arveltua suurempi.
Tutkijat olivat myös yllättyneitä siitä, että mustan aukon massa on kymmenen kertaa suurempi kuin itse galaksin massa antoi olettaa. Aiemmin on tultu siihen tulokseen, että mustan aukon ja galaksin keskuspullistuman massan välillä on tietty riippuvuussuhde. Nyt näyttää siltä, että se ei välttämättä pädekään – ei ainakaan tässä tapauksessa.
Nyt löytyneen, noin 200 miljoonan valovuoden etäisyydellä sijaitsevan mustan aukon massan arvellaan muodostuneen yhteentörmäyksen seurauksena. Kun lähettyvillä oli enemmän galakseja, kahden galaksin sulautuessa yhteen niiden keskustoissa piileksivät aukot jäivät kiertämään toisiaan. Lopulta ne törmäsivät toisiinsa, jolloin tuloksena oli poikkeuksellisen massiivinen musta aukko.
Ennen törmäystään aukkopari ehti tehdä laajaa tuhoa kotigalaksissaan. Osa liian lähellä osuneista tähdistä päättyi aukkojen syövereihin, mutta osa sai lisävauhtia ja karkasi galaksin keskiosista, kenties koko galaksista. Tutkijoiden mukaan tällä tavoin paenneiden tähtien määrä vastaa 40 miljardia Aurinkoa eli suunnilleen Linnunradan kiekon massaa.
Aukkoparin yhdistyttyä yhdeksi massiiviseksi aukoksi se ahmi ympäristön kaasua ja tähtiä, mikä teki siitä entistä massiivisemman, ja samalla galaksista kirkkaan kvasaarin. Sittemmin aukolta loppui syötävä ja nyt se viettää rauhaisaa hiljaiseloa.
Jättiaukosta kerrottiin Hubble-avaruusteleskoopin uutissivuilla ja tutkimus on julkaistu Nature-tiedelehdessä (maksullinen).
Kuvat: NASA/ESA/C.-P. Ma (University of California, Berkeley); NASA/ESA/D. Coe, J. Anderson, R. van der Marel (STScI) [taiteilijan näkemys]
Aurinkoa tarkkailevat kaukoputket ja satelliitit tuottavat nykyisin upeita kuvia, ja jopa ihan tavallisilla harrastajalaitteilla voi tutkia omaa lähitähteämme erinomaisesti. Ensimmäiset havainnot Auringosta kaukoputken läpi teki Galileo Galilei, mutta kuka ottikaan ensimmäisen valokuvan Auringosta ja milloin? Hippolyte Fizeau tänään 171 vuotta sitten.
Valokuvauksen historia alkaa vuodesta 1826 tai 1827, jolloin ranskalainen Nicéphore Niépce otti ensimmäisen yksinkertaisen valokuvan ikkunastaan avautuvasta näkymästä Bourgognessa. Hän käytti tinalevyn päälle laitettua bitumia, joka kovettui paikoista, joihin valo osui.
Niépce kehitti tekniikkaansa paremmaksi ja hänen jälkeensä Louis Dahuerre jatkoi työtä, ja julkisti elokuussa 1839 paljon käyttökelpoisemman ja laadukkaamman valokuvausmenetemän, dagerrotypian.
Siinä kuva muodostuu huolellisesti kiillotetulle hopeapinnoitteiselle kuparilevylle, jonka pinnalle tallentunut kuva saadaan näkyviin elohopeahöyryillä, ja se kiinnitetään suolaliuoksella. Dagerrotypiat ovat positiiveja, joissa valoisat kuvat näkyivät mustina ja tummat alueet vaaleita. Koska menetelmässä ei syntynyt negatiivia, piti kuvia ihailla omituisina aina siihen saakka, kun keksittiin tapa ottaa käänteisiä vedoksia, joissa vaalea on vaaleaa ja musta mustaa.
Menetelmä oli käytössä 1800-luvun puoliväliin saakka, joten kun ranskalaisfyysikot Fizeau ja Léon Foucault pohtivat kaukoputken läpi näkyvän Auringon kuvaamista, ei heillä juurikaan ollut vaihtoehtoja. Fizeau oli erikoistunut valoon ja valokuvaukseen, heiluristaan kuuluisa Foucault puolestaan oli luonnontieteiden monitoimimies; Fizeau muun muassa mittasi ensimmäisenä valon nopeuden ja sai sille arvon 313 300 km/s, mikä on prosentin tarkkuudella oikein.
Mutta takaisin Aurinkoon: kaksikko laittoi 2. huhtikuuta 1845 halkaisijaltaan 12 cm olleen valokuvauslevyn kaukoputken päähän ja valotti levyä 1/60 sekunnin ajan. Tuloksena oli kuva, joka on tänään päivän kuvana. Se on tunnistettavasti Aurinko: vaalea kiekko, jonka reunat ovat tummentuneet siksi, että Aurinko ei ole levy, vaan pallo. Auringossa on myös muutamia auringonpilkkuryhmiä, joissa näkyy hyvin pilkkujen olemus. Siis se, että pilkuissa on keskellä oleva tumma alue, umbra, eli varjo, ja sirä ympäröivä harmaa alue, penumbra, eli puolivarjo.
Kyseessä ei ole kuitenkaan ensimmäinen tähtitieteellinen, toisesta taivaankappaleesta kaukoputken läpi otettu kuva. Sen otti amerikkalainen John WIlliam Draper maaliskuussa 1840. Hänen kuvassaan oli kuu – ja siihen voidaan palata tarkemmin joku toinen kerta.
"Älkää herran tähden vastatko!" tokaisi Zdenek Kopal, kun häneltä kysyttiin, mitä pitäisi tehdä, jos kosminen puhelin soi.
Stephen Hawking on puolestaan varoitellut, ettei ihmiskunnan pitäisi kuuluttaa olemassaoloaan kaikelle maailmankaikkeudelle: alienit voivat kuulla ja tulla käymään. Eivätkä välttämättä ystävällisin aikein.
David Kipping ja Alex Teachey ovat kehittäneet keinon pysyä piilossa avaruuden muukalaisilta, jopa kehittyneiltä sellaisilta.
Liki kahdestatuhannesta tunnetusta eksoplaneetasta valtaosa on löydetty ylikulkutekniikalla eli tarkkailemalla tähtien kirkkauksia siltä varalta, että niiden editse kulkevat kiertolaiset himmentävät aavistuksen niiden valoa. On täysin mahdollista, että vieraat sivilisaatiot - mikäli sellaisia on - etsivät muita planeettakuntia samalla menetelmällä.
Sillä tavoin on helppo löytää planeettoja ja selvittää kiertävätkö ne tähteään elinkelpoisella vyöhykkeellä. Jos kiertävät, niiden pinnalla voi olla vettä nestemäisessä muodossa, ja se taas on oletusten mukaan keskeinen edellytys elämän synnylle ja kehittymiselle.
Kippingin ja Teacheyn kehittämällä menetelmällä on mahdollista piiloutua alieneiden etsintäyrityksiltä. Voimakkaalla lasersäteellä voidaan korvata valo, joka Auringon säteilystä hetkeksi vähenee, kun Maa kulkee kaukaiselta planeetalta katsottuna oman päivätähtemme editse.
Tutkijakaksikon mukaan näkyvän valon alueella toimiva 30 megawatin laser, joka sytytetään kerran vuodessa 10 tunnin ajaksi, riittäisi hämäämään mahdollisia avaruuden astronomeja. Moisen virityksen energiantarve olisi samaa luokkaa kuin Kansainvälisen avaruusaseman aurinkopaneelit keräävät vuoden aikana.
Niin sanottu "kromaattinen katve", joka kattaisi kaikki aallonpituudet, on paljon vaativampi. Se edellyttäisi laserjärjestelmää, joka kuluttaa energiaa 250 megawattia vuodessa.
"Toinen vaihtoehto on, että piilotamme ainoastaan ilmakehän aiheuttaman signaalin, jossa näkyy merkkejä biologisesta toiminnasta, kuten jälkiä hapesta. Silloin tarvittava laserteho olisi ainoastaan 160 kilowattia ylikulkua kohti. Maa näyttäisi vieraan sivilisaation silmissä planeetalta, jolla elämä ei ole koskaan saanut jalansijaa", arvioi Teachey.
Ongelmana on se, että laser pitäisi arvata suunnata kohti tähteä, jota vieraan sivilisaation asuttama planeetta kiertää. Ja siitä meillä ei ole aavistustakaan. Periaatteessa riittäisi kuitenkin pitää laser suunnattuna Maasta katsottuna täsmälleen poispäin Auringosta, koska sillä puolella taivasta sijaitsevilta eksoplaneetoilta katsottuna Maa näyttää kulkevan Auringon editse.
Menetelmää voi käyttää myös vastakkaiseen tarkoitukseen eli kertomaan tarkoituksella olemassaolostamme. Laserin avulla olisi mahdollista muokata ylikulun aikana tapahtuvaa kirkkauden pienenemistä ja välittää sillä tavoin jopa informaatiota.
Ja jos ajatusta tarkastelee vielä yhdestä näkökulmasta, avaruuden muukalaiset ovat saattaneet saada saman idean. Kippingin ja Teacheyn mielestä SETI-tutkimusta kannattaisi laajentaa radioaallonpituuksien ”kuuntelusta” keinotekoisten ylikulkusignaalien etsintään.
Kosmisesta piilottelusta kerrottiin Royal Astronomical Societyn uutissivuilla ja tutkimus on julkaistu seuran Monthly Notices -tiedelehdessä.
Kuva: ESO/G. Hüdepohl
Copyright © 2012-2026 Tiedetuubi - All rights reserved
