Huomisaamusta tulee varmasti ikimuistoinen ESAn tanskalaisastronautti Andreas Mogensenille. 

Aamulla klo 7:37:43 Suomen aikaa (10:37:43 paikallista aikaa Baikonurissa) häntä sekä Sergei Volkovia ja Aidyn Aimbetovia kuljettava Sojuz TMA-18M -alus nousee lentoon kantoraketin nokassa ja suuntaa kohti Kansainvälistä avaruusasemaa.

Näin Andreasista tulee toinen pohjoismaalainen avaruuslentäjä. Ensimmäinen oli kaksi kertaa sukkulalla lentänyt ruotsalainen Christer Fuglesang.

Koska avaruusasema on juuri nyt varsin korkealla kiertoradalla, käyttää Sojuz perinteistä kaksi vuorokautta kestävää lentorataa asemalle, joten kolmikko telakoituu asemaan perjantaina aamulla. Useimmiten viime aikoina Sojuz on lentänyt asemalle vain noin kuudessa tunnissa. Vaikka pari vuorokautta ahtaassa aluksessa ei välttämättä ole yhtä miellyttävää kuin tilavalla avaruusasemalla, antaa se Andreasille mahdollisuuden nauttia avaruudesta rauhassa – muutoin hänen lentonsa on hyvin työntäyteinen.

Tämä lento on muutenkin poikkeuksellinen, koska sen tarkoituksena on lähinnä vaihtaa asemalla oleva Sojuz-alus toiseen. Normaalisti avaruusasemalla on kuusi avaruuslentäjää siten, että kuusikko koostuu kahdesta kolmihenkisestä miehistöstä. Näiden laskeutumiset ja nousut asemalle on ajastettu siten, että vaihdot tapahtuvat aina noin kolmen kuukauden välein. 

Yleistäen elo-syyskuun, joulu-marraskuun, helmi-maaliskuun ja touko-kesäkuun vaiheissa yksi Sojuz-alus palaa kolmen avaruuslentäjän kanssa takaisin Maahan ja uusi aluksellinen lähtee taas asemalle. 

Tällä kerralla kuitenkin asemalla on kaksi avaruuslentäjää, amerikkalainen Scott Kelly ja venäläinen Mihail Kornienko, jotka viettävät asemalla vuoden päivät. Siksi nyt Sojuz-alus ja yksi miehistön jäsen tulee vaihtaa, ja näin kaksi ”ylimääräistä” henkilöä pääsee mukaan lennolle.

Yksi näistä on Andreas, koska ESA päätti hyödyntää myös tämän lyhyen avaruuslentomahdollisuuden. Se on erittäin kiinnostava vastapainona pitemmille avaruuslennoille, koska sen aikana voidaan tehdä erilaisia tutkimuksia ja tekniikan testaamista. 

Lisäksi lyhyt lääketieteellisesti tällainen lyhyt lento antaa mahdollisuuden tutkia ihmisen elimistön ja aistien sopeutumista avaruuteen erilaisella tavalla. Jos aikaisemmin suurin osa avaruuslennoista oli tällaisia lyhyitä pyrähdyksiä, ovat kaikki eurooppalaisastronauttien tekemät lennot viime aikoina olleet pitkiä, lähes puoli vuotta kestäviä komennuksia avaruusasemalla.

Jos kaikki sujuu suunnitelman mukaisesti, Andreas ja Aidyn Aimbetov palaavat Gennadi Padalkan kanssa Maahan vanhemmalla Sojuz TMA-16M -aluksella perjantaina 11. syyskuuta.

Galakseja on joka lähtöön: isoja ja pieniä, ellipsin muotoisia ja linssimäisiä, kierrehaaraisia ja epäsäännöllisiä.

Kosmisissa törmäyksissä galaksien rakenne voi muuttua rajusti, ja tähtijärjestelmä voi hajota kokonaan joutuessaan suuremman galaksin ahmaisemaksi.

Galaktinen kolarointi ja kannibalismi eivät kuitenkaan ole välttämättä ainoita syitä galaksien muodonmuutoksiin. Ne voivat muuntautua uuteen uskoon ihan itsekseenkin. 

Kansainvälinen tutkijaryhmä on havainnut ensi kertaa, että huomattava osa galakseista on muuttanut ulkomuotoaan sen jälkeen, kun ne syntyivät vuosimiljardeja sitten.  

Tähtitieteilijät tekivät Hubble- ja Herschel-avaruusteleskoopeilla havaintoja noin 10 000 galaksista. Ensin he lajittelivat suhteellisen läheiset galaksit kahteen ryhmään: litteisiin, kiekkomaisiin galakseihin ja suuriin, pallomaisiin galakseihin. Sitten he tekivät saman jaottelun kaukaisemmille galakseille, jotka näemme sellaisina kuin ne olivat maailmankaikkeuden nuoruudessa. 

Tilastollisesti tarkasteltuna 83 prosenttia kaikista tähdistä kuului nuoressa maailmankaikkeudessa kiekkomaisiin galakseihin. Sittemmin osuus on laskenut 49 prosenttiin. "Nykyisin" eli lähimaailmankaikkeudessa yli puolet tähdistä on pallomaisissa galakseissa.

Suuri osa maailmankaikkeuden galakseista on siis muuttunut tyystin toisenlaiseksi kuin ne olivat syntynsä jäljiltä. 

Suosittu teoria on, että muutokset ovat seurausta kosmisista kolareista. Kun kaksi kiekkomaista galaksia joutuu niin lähelle toisiaan, että ne sulautuvat yhteen, lopputuloksena on kumpaakin törmäilijää paljon suurempi pallomainen galaksi. 

Toisen teorian mukaan muodonmuutokset ovat tapahtuneet rauhallisemmin. Kiekkomaisen galaksin laitamilla syntyneet tähdet olisivat hitaasti vaeltaneet keskemmälle ja kasvattaneet spiraaligalaksille tyypillisen keskuspullistuman suureksi, pallomaiseksi galaksiksi. 

"Galaksit ovat universumin perusrakennuspalikoita, joten niiden muodonmuutos edustaa yhtä merkittävimmistä muutoksista maailmankaikkeuden olemuksessa ja ominaisuuksissa viimeksi kuluneiden kahdeksan miljardin vuoden aikana", arvioi tutkimusryhmää johtanut Steve Eales.

Tutkimuksesta kerrottiin Cardiffin yliopiston uutissivulla ja se on julkaistu Monthly Notices of the Royal Astronomical Society -tiedelehdessä.

Kuva: NASA

Yliopistojen lisäksi myös tutkimuslaitokset ja täysin kaupalliset yhtiöt laukaisevat avaruuteen yhä useammin pieniä nanosatelliitteja. Elektroniikan pienenemisen ja mikromekaniikan paranemisen ansiosta pieneen pakettiin voidaan pakata nykyisin yhä enemmän.

Vaikka isoille, "oikeille" satelliiteille on toki oma paikkansa edelleenkin, pystytään näillä pienikokoisilla ja edullisilla satelliiteilla tekemään monia asioita lähes yhtä hyvin, mutta ennen kaikkea kustannustehokkaasti ja nopeasti.

Niinpä nanosatelliittiala on hurjassa nousussa ja satelliittien lukumäärä kasvaa nopeasti. Riskirahoittajat maailmalla ovat sijoittaneet miljardeja uudentyyppisten palvelujen rakentamiseen uuden sukupolven edullisten piensatelliittien avulla.

"Nykyään nanosatelliitit mahdollistavat muidenkin kuin perinteisten avaruusjärjestöjen ja suurvaltioiden toiminnan avaruudessa", toteaa avaruustekniikan professori Jaan Praks. 

"Monet yliopistojen piensatelliittiprojektit ovat laittaneet alulle pienissä maissa kokonaisia avaruusohjelmia."

Rahoitusmarkkinat kaipaavat mullistavia ideoita ja niitä keksimään ja toteuttamaan tarvitaan nuoria neroja. Niitä on syntynyt parhaiten yliopistojen CubeSat-projekteissa.

"Avaruustekniikan opetuksemme perustuu Cubesat-luokan nanosatelliitteihin. Suomen historian ensimmäinen satelliitti Aalto-1 on rakennettu pääosin opiskelijaprojektissa laajassa yhteistyössä muiden suomalaisten yliopistojen ja instituuttien kanssa. Aalto-1 laukaistaan avaruuteen loppuvuodesta, ja pian sen jälkeen myös Aalto-2, joka on jo melkein kokonaan rakennettu Otaniemessä."

Avaruustekniikka tarvitsee huippuosaamista ja Suomella on tässä hyvä mahdollisuus luoda oma erikoisalueensa.

"Kekseliäästi rakennetut nanosatelliitit eivät häviä paljoakaan isoille satelliiteille ja koulutuksellisesta näkökulmasta Aalto-1 on ollut erinomainen", tohtorikoulutettava Antti Kestilä muistuttaa.

Heinäkuussa upeasti Pluton ohi lentänyt New Horizons -luotain jatkaa parhaillaan ohilennon aikana keräämiensä tietojen ja ottamiensa kuvien lähettämistä takaisin Maahan, mutta samalla tutkijat ovat etsineet luotaimelle kiihkeästi uutta kohdetta.

New Horizons on hyvässä kunnossa ja se voisi tehdä vielä paljon muutakin kuin vain mitata tyhjää avaruutta (mikä sinälläänkin on erittäin kiinnostavaa, etenkin aurinkokunnan ulko-osissa). Ongelmana on ollut vain se, että luotain lähetettiin nopeasti tutkimaan Plutoa, eikä sen rataa voitu säätää sellaiseksi, että samalla kertaa olisi automaattisesti voitu käydä tutkimassa kaikkein kiinnostavimpia Pluton seutujen muita kappaleita.

Nyt kuitenkin on löytynyt yksi mahdollinen ohilentokohde: se on ns. Kuiperin vyöhykkeessä sijaitseva pieni kappale, 2014 MU69, joka tunnetaan myös nimellä PT1, eli ”potential target 1”, ”mahdollinen kohde numero 1”. Otsikkokuvassa on taiteilijan hahmotelma luotaimesta lentämässä PT1:n ohi.

Se kiertää Aurinkoa noin 1600 miljoonaa kilometriä kauempana kuin Pluto. Halkaisijaltaan se on todennäköisesti vain noin 45 kilometriä, joten se on olennaisesti suurempi kuin komeetat ja samalla paljon pienempi kuin esimerkiksi Pluto. Se lienee siten tyypillinen Neptunuksen radan ulkopuolella sijaitsevassa Kuiperin vyöhykkeessä oleva kappale.

Kappale oli jo aiemmin listattujen mahdollisten kohteiden luettelossa, mutta nyt New Horizons on valinnut sen ehdotukseensa, jonka se lähettää NASAlle. USA:n avaruushallinnon tulee hyväksyä tarjous, jotta se voisi rahoittaa lennon jatkon. Siitä päätettäessä ehdotus joutuu kamppailemaan vähistä rahoista monien muiden kiinnostavien ehdotusten kanssa, eikä sen läpimeno ole itsestään selvää. 

Tosin jo olemassa olevan, toimivan ja erittäin vaikeasti saavutettavaa kohdetta tutkivalla hankkeella on varsin suuri todennäköisyys tulla hyväksytyksi, etenkin kun kustannukset kokonaan uuden lennon tekemiseen verrattuna ovat pienet.

Jos ehdotus hyväksytään, lentää New Horizons PT1:n ohi tammikuun 1. päivänä vuonna 2019. 

Tai itse asiassa luotain tulee joka tapauksessa lentämään kappaleen ohi, sillä jotta rata saadaan muutettua sopivaksi ohilentoa varten, pitää New Horizons -luotaimella tehdä ratamuutos nyt loka-marraskuussa: sen jälkeen se on joka tapauksessa sopivalla radalla, ja rahoituksesta riippuu tekeekö luotain havaintoja vai ei.

Vaikka ratamuutosta nyt tänä vuonna voi pitää pienenä painostuksena NASAn suuntaan, on ratamuutos samalla helpoin ja vähiten polttoainetta kuluttava, kun se tehdään mahdollisimman aikaisesti. 

Olisi varsin suuri ihme, jos NASA antaisi toimintakykyisen luotaimen lentää PT1:n ohi ilman pientä lisärahoitusta.

Komeetta Churyumov-Gerasimenkossa tapahtui viime viikonloppuna huima purkaus, josta komeettaa tutkivan Rosetta-luotaimen ottaman kuvan Euroopan avaruusjärjestö julkaisi tänään.

Rosetta oli kuvan ottamisen aikaan 336 kilometrin päässä komeetan ytimestä, sillä nyt aktiivisuuden ollessa kaikkein voimakkaimmillaan on sitä turvallisinta seurata aiempaa suuremman etäisyyden päästä.

22. elokuuta tapahtunut purkaus osoitti hyvin tämän varovaisen periaatteen tärkeäksi, sillä komeettaytimessä tapahtunut purkaus sinkosi kaasua ja pölyä kauas avaruuteen. Churystä, kuten komeettaa tuttavallisesti kutsutaan, irtoaa nyt koko ajan ainetta, joka muodostaa sille pyrstön. Itse komeetta on kuitenkin sen verran kaukana, että sitä eikä sen pyrstöä voida nähdä maapallolta paljain silmin; Rosettakaan ei näe pyrstöä kunnolla, koska se on sen verran lähellä komeettaa.

Purkaus näytti kuvien mukaan tulleen jo aiemmin aktiivisesti osoittautuneesta paikasta kaksiosaisen komeetan pinnalla sen suuremmasta osasta. Purkauspaikka on Imhotepiksi ja Khepryksi nimettyjen alueiden välissä. Itse purkaus oli sen verran voimakas, että komeettaa jatkuvasti tarkkaileva navigaatiokamera (jonka ottama otsikkokuva on) saturoitui hetkellisesti, eli purkauskohta näyttää sen kuvissa voimakkaan ylivalottuneelta.

Chury oli radallaan Aurinkoa lähimmässä osassa elokuun 13. päivänä ja siksi se on parhaillaan hyvin aktiivisessa vaiheessa. Onkin todennäköistä, että vastaavia purkauksia tapahtuu lähiviikkojen aikana enemmänkin.

Tutkijoiden kannalta juuri tällaiset purkaukset ovat erittäin kiinnostavia, sillä ne kertovat paljon paitsi komeettojen – etenkin tämän jo nyt hyvin jännittäväksi osoittautuneen Churyn – koostumuksesta, niin myös siitä dynamiikasta, mikä saa Auringon lämmityksen voimasta pinnalta räjähdysmäisen purkauksen aikaiseksi.

Usein juuri tällaiset tapaukset ovat olleet syynä siihen, että ennusteet komeettojen kirkkauden kehittymisestä ovat menneet pieleen. Toisinaan erittäin kirkkaaksi näyksi taivalla ennustettu komeetta onkin "lässähtänyt", kun suuri purkaus on kenties rikkonut sen tai sen aktiivisuus onkin lisääntymisen sijaan yllättäen hiipunut. Toisinaan puolestaan komeetta on yllättäen kirkastunut voimakkaasti ja on muuttunut pikavauhtia jopa paljain silmin näkyväksi. 

Purkausten parempi ymmärtäminen auttaisi siis paitsi selittämään komeettoja ja laajasti koko aurinkokunnan historiaa, niin myös tekemään parempia ennusteita komeettojen näkymisestä.

Rosettan ottamia kuvia kannattaa seurata vaikkapa jokainen päivä ESAn Rosetta-galleriassa, sillä tämä lento on ehdottomasti jännittävin meneillään oleva tutkimusmatka avaruudessa!

Alla on vielä animoitu kuva kaasua suihkuavasta komeetasta elokuun 12. päivältä.

Kuvat: ESA/Rosetta/NavCam – CC BY-SA IGO 3.0

Päivälleen 53 vuotta sitten avaruuteen laukaistiin Mariner 2, ensimmäinen tehtävässään onnistunut planeettaluotain. Alus lähetettiin matkaan Atlas-Agena-raketilla, joka oli pienempitehoinen kuin Atlas-Centaur, jota alkujaan oli tarkoitus käyttää. Tehokkaampi kantoraketti ei kuitenkaan valmistunut ajoissa, joten luotaimen mittalaitteet jouduttiin rajaamaan 18 kilon pakettiin.

Mariner 2 saavutti Venuksen 14. joulukuuta ja ohitti sen 34 773 kilometrin etäisyydeltä. Luotain lähetti tietoja seuraavan vuoden tammikuun alkuun asti ja se kiertää sammuneena edelleen Aurinkoa. Luotain mittasi Venuksen lämpötilaa, tutki sen kaasukehää ja teki havaintoja planeetan lähiavaruudesta.

Mittaukset varmistivat Venuksen huikean korkean lämpötilan, joka oli päätelty jo Maasta tehtyjen havaintojen perusteella. Vaikka myöhemmin todettiin, että Venuksella on heikko magneettikenttä, Mariner 2 ei sitä pystynyt havaitsemaan.

Tietotekniikka oli 1960-luvun alussa hyvin alkeellista, joten planeetasta ja sen lähiavaruudesta saadut numeromuotoiset tiedot tulostettiin telex-laitteilla pitkiksi paperiliuskoiksi.

Saksalais-amerikkalainen tähtitieteilijä Rudolph Minkowski löysi vuonna 1947 Käärmeenkantajan tähdistöstä planetaarisen sumun, joka sai luettelonimekseen PN M2-9. Tylsän tunnuksen lisäksi sitä kutsutaan Tuplasuihkusumuksi, jonka alkuperä on kuvasta katsottuna ilmeinen. Etäisyyttä sumulla on noin 4 000 valovuotta.

Planetaarisen sumun keskellä on yleensä elämänsä päätepisteessä oleva tähti, joka on viimeisenä voimanponnistuksenaan sylkäissyt uloimmat kerroksensa avaruuteen laajenevaksi kaasukuoreksi. 

Tuplasuihkusumu on niin sanottu bipolaarinen eli kaksinapainen sumu. Sen sijaan, että planetaarinen sumu leviäisi joka suuntaan, kaasu muodostaa tässä tapauksessa kaksi vastakkaisiin suuntiin puhaltuvaa suihkua, joiden ympärillä on kaasukuplat. Suihkujen virtausnopeus on yli miljoona kilometriä tunnissa.

Sumua ei tee erikoiseksi pelkästään sen poikkeuksellinen muoto. Lisäksi sen keskellä on yhden sijasta kaksi tähteä. Ne ovat massaltaan samaa luokkaa kuin Aurinko, toinen hieman pienempi ja toinen aavistuksen suurempi. Tähdet kiertävät toisensa kerran sadassa vuodessa. 

Toinen tähdistä on vastikään puhaltanut ulkokerroksensa taivaan tuuliin, toinen on ehtinyt muuttua jo valkoiseksi kääpiöksi, suunnilleen auringonmassaisen tähden elinkaaren päätepisteeksi. Tähtien ympärille on kertynyt ainekiekko, jonka läpimitta on noin 30 kertaa suurempi kuin Pluton kiertoradan halkaisija Aurinkokunnassa. Kiekkoa ei kuitenkaan erotu edes Hubblen huipputarkassa kuvassa.

Tuplasuihkusumun muoto johtuu siitä, että valkoinen kääpiö sinkoaa vetovoimallaan kumppanistaan puhaltuneen kaasun kahteen vastakkaiseen suuntaan. Kaasun nopeudesta on voitu päätellä, että sumu on syntynyt vain noin 1 200 vuotta sitten. Vaikka selitys pätee tähän kohteeseen, tutkijat eivät ole varmoja, onko kaikkien bipolaaristen sumujen keskellä kaksoistähtijärjestelmä.

Kuva on julkaistu Hubblen uutissivuilla.

Kuva: ESA/Hubble & NASA/Judy Schmidt

Toistaiseksi yksityiskohtaisimmat kuvat Ceres-kääpiöplaneetasta on julkaistu vastikään. 19. elokuuta otetussa otsikkokuvassa on kartiomainen vuori, joka sijaitsee Cereksen eteläisellä pallonpuoliskolla. 

Vuorella on korkeutta noin kuusi kilometriä ja sen rinteillä on vaaleita raitoja. Ne eivät ilmeisesti ole ainakaan valumajälkiä, sillä vuoren juurelle ei ole kasautunut juurikaan irtonaista ainesta.

"Luotaimen kuvat ovat nyt kolme kertaa tarkempi< kuin aikaisemmalla kartoitusradalla, joten saamme nähdäksemme uusia, jännittäviä yksityiskohtia", iloitsee Marc Rayman, Dawn-luotainprojektin pääinsinööri.

Nykyisellä radallaan Dawn on 1 470 kilometriä etäisyydellä Cereksestä. Luotain kuvaa kääpiöplaneetan koko pinnan 11 vuorokaudessa, missä ajassa se tekee 14 kierrosta. Syys–lokakuun aikana Ceres tulee kartoitettua kokonaan kuuteen kertaan.

Samalla Dawn-luotain tekee näkyvän valon ja infrapuna-alueella toimivalla spektrometrillä havaintoja, joiden avulla tutkijat pystyvät selvittämään pinnan mineraalikoostumuksen. 

Cereksen painovoimakentästä tehtyjen mittausten avulla suunnitellaan luotaimen matka seuraavalle, kaikkein alimmalle kiertoradalle. Lokakuun lopulla Dawn alkaa taas vähitellen lähestyä Cerestä, kunnes radalla on korkeutta enää 375 kilometriä.

Kuten eilisessä jutussamme Auringossa nyt olevasta suuresta pilkkuryhmästä oletettiin, on tämä nimeltään AR2403 oleva ryhmä jatkanut kasvamistaan ja muuttunut edelleen aktiivisemmaksi. Kuvana tänään onkin aivan tuore otos: siinä on tänään maanantaina aamulla tapahtunut luokkaan M5.6 kuulunut flare.

Kuvassa on lisäksi piirrettynä Auringon magneettiset voimaviivat sellaisina kuin simulaatio ne piirtää. Kuten näkyy, ei Auringolla ole samanlaista, kaunista ja tasaista magneettikenttää kuten esimerkiksi maapallolla, vaan se on varsinainen sykkerö magneettisia voimaviivoja ja niiden solmukohtina ovat auringonpikkuryhmät, eli Auringon pinnalla olevat aktiivisuusalueet. 

Kun niistä roihahtaa kaasua ylös, tuo sähköisesti varautunut kuuma kaasu, eli plasma, liikkuu magneettisten voimaviivojen mukaisesti normaalisti ylös ja sitten takaisin alas. Mutta kun purkaus on voimakas ja pilkkuryhmä hyvin aktiivinen, ryöpsähtää kaasu ulos magneettikentän ohjaamalta tieltään ja toisinaan voimaviivat napsahtavat irti ja avoimiksi ylös ja ulos avaruuteen.

SIlloin kun tällainen Auringosta pakeneva purkaus osuu kohti maapalloa, niin se saa aikaan geomagneettisen häiriön. Se siis saa Maan magneettikentän muuttumaan ja mukautumaan tähän ulkoiseen plasmahyökkäykseen, jolloin osa tästä kaasusta pääsee syöksymään alas kohti maapalloa napa-alueiden luona. Siksi suurin osa häiriöistä ja samalla revontulet näkyvät juuri pohjoisessa ja etelässä – tosin kuten juuri viime viikolla kerroimme, vaikuttaa avaruussää myös päiväntasaaja-alueella.

Nyt tapahtuneesta purkauksesta odotetaan geomagneettista myrskyä huomisillaksi. Kannattaa siis jatkaa taivaan tuijottelua tästäkin syystä lähipäivien iltoina. Ja lisää röyhähdyksiä Auringosta on varmasti vielä tulossa, sillä AR2403 jatkaa aktiivista toimintaansa ja sitä on seuraamassa pari muuta pikkuryhmää, jotka ovat kääntymässä kohti Maata Auringon pyöriessä.

Kuva: NASA / SDO

Vielä 1960-luvulla arveltiin, että Kuun kraatterit tai ainakin iso osa niistä olisi syntynyt tulivuoritoiminnan seurauksena. Vaikka kuulennot osoittivat käsityksen vääräksi, Kuussa on kuitenkin ollut vulkanismia: onhan Maata kohti kääntyneellä puoliskolla laajoja tulvatasankojakin, joita muinoin pidettiin merinä.

Kuun pinnalta on löytynyt muutamasta paikasta pieniä lasipalloja, jotka kertovat yhdestä tulivuoritoiminnan tyypistä. Palloset ovat syntyneet pyroklastisessa purkauksessa eli sulan kiviaineen suihkutessa ylös kovalla paineella pinnan alta. Vastaavia laavasuihkuja esiintyy Maassakin, esimerkiksi Havaijilla, joten niiden synty tunnetaan melko hyvin.

Maan uumenissa liikkuvan magman seassa on useita kaasuja ja/tai helposti kaasuuntuvia aineita. Ne laajenevat sulan kiven kohotessa kohti pintaa, ja lisäävät samalla magman painetta. Kun magma kaasuineen pääsee viimein pinnalle saakka, tapahtuu räjähdysmäinen purkaus. Pienimmilläänkin kyse on näyttävästä "tulisesta suihkulähteestä". Maasta purskuavat kivipisarat jähmettyvät nopeasti löydetyn kaltaisiksi pieniksi pallosiksi.

Ilmiötä voi jäljitellä ravistamalla virvoitusjuomapulloa ja avaamalla sen sitten – tätä ei kuitenkaan kannata kokeilla kotioloissa tai ainakaan sisätiloissa. 

Kuun laavasuihkujen kohdalla ongelmana on ollut, etteivät tutkijat ole tienneet, mikä kaasu on saanut aikaan sikäläiset purkaukset. "Kaasu on kadonnut aikoja sitten, joten sen selvittäminen ei ole ollut helppoa", toteaa Alberto Saal, joka tutkimusryhmineen on nyt löytänyt arvoitukseen mahdollisen ratkaisun. 

Kuun laavasuihkuissa purkautuneessa laavassa on ollut huomattavan paljon hiiltä. Kun laava on kohonnut syvyyksistä kohti pintaa, hiili on reagoinut hapen kanssa ja muodostunut suuren määrän hiilimonoksidia. Ja se on saanut aikaan voimakkaan purkauksen, kun laava on päässyt pinnalle saakka. 

Pitkään oltiin siinä käsityksessä, että Kuussa ei ole vedyn ja hiilen kaltaisia helposti haihtuvia aineita. Vasta vajaa vuosikymmen sitten niistä tehtiin luotettavia havaintoja. Vuonna 2008 Saalin ryhmä löysi vulkaanisista lasipalloista vettä, sitten myös rikkiä, klooria ja fluoria. 

Mikään näistä aineista ei kuitenkaan sopinut laavasuihkujen "voimanlähteeksi". Jos purkauksia olisi aiheuttanut esimerkiksi vesi, siitä olisi pitänyt jäädä jälkiä Kuusta tuotuihin näytteisiin. Sellaisia ei kuitenkaan ole havaittu.