Ceres-kääpiöplaneettaa kiertävän Dawn-luotaimen tutkijaryhmä esitteli tänään uusia kuvia, joissa näkyy myös yhä vain tarkemmin ja paremmin myös hämmästystä herättäneet kirkkaat pisteet kraatterin sisällä.

Valitettavasti vain uudetkaan kuvat eivät vielä paljasta pisteiden salaisuutta: Occatoriksi nimetty kraatteri sisuksineen näkyy kyllä paremmin, kuten myös kirkkaat laikut sen sisällä, mutta mistä paikoitellen kirkastuminen johtuu, on edelleen epävarmaa.

Teorioita toki, on ja niistä johtava – ja yhä enemmän todennäköinen – on jää. Kirkkailla alueilla on pinnalle pilkistävää vesijäätä, joka heijastaa voimakkaasti valoa, ja etenkin sopivasti valotetuissa ja käsitellyissä kuvissa laikut hohtavat huomiota herättävän kirkkaina. Tosin ne ovat kirkkaita juuri siksi, että niiden paremman tutkimisen vuoksi ne on näin saatu näyttämään kirkkailta.

Dawn-luotain kiertää parhaillaan Cerestä noin 1500 kilometrin etäisyydellä olevalla radalla ja alkaa nyt lokakuussa hivuttautua vieläkin lähemmäksi. Joulukuussa luotaimen on tarkoitus olla enää 375 kilometrin korkeudessa kääpiöplaneetan pinnasta, joten tiedossa on lähiaikoina kuvia ja mittaustietoja, jotka varmasti paljastavat kirkkaiden pisteiden olemuksen. Salaisuuden aika on siis pian ohitse.

Occator-kraatteri kirkkaine läikkineen ei kuitenkaan ole ainoa Cereksen pinnan kiinnostava kohde.

Massiivisen kohteen vetovoima muuttaa valonsäteiden kulkusuuntaa. Jos kolme taivaankappaletta sattuu täsmälleen samalle linjalle, väliin jäävä kappale saa aikaan niin sanotun Einsteinin renkaan: taaempana olevasta kohteesta tuleva säteily "kiertää" etualan kohteen joka puolelta siten, että sen ympärille näyttää muodostuvan rengas. Nimi tulee siitä, että valon taipumisen vetovoimakentässä ennusti Albert Einstein suhteellisuusteoriassaan.

Vesikäärmeen tähdistön suunnassa näkyvä SDP.81 on juuri tällainen gravitaatiolinssi. Etäisempi galaksi on 12 miljardin valovuoden etäisyydellä ja ”linssinä” toimivaan galaksiin on matkaa noin neljä miljardia valovuotta. Kauempana olevassa galaksissa on runsaasti pölyä, jota vastasyntyneet tähdet kuumentavat, joten se säteilee voimakkaasti ALMA-radioteleskoopilla tehdyissä alimillimetrialueen havainnoissa (kuvassa oranssina näkyvä rinkula).

Päivän kuva tulee tänään Helsingin observatoriosta ihan siitä syystä, että ensi viikonloppuna siellä pidetään kiinnostava yleisötapahtuma ja koska Tiedetuubin klubi saa koko upean laitoksen omaan käyttöönsä sulkemisajan jälkeen lauantaina.

Silloin voi käydä myös katsomassa paremmin Observatorion kuuluisaa Meridiaanisalia, minne on sijoitettu muun muassa meridiaani- ja ohikulkukoneita. Niillä havaittiin aikanaan tarkasti tähtien tehtiin pohjois-eteläsuuntaisia paikkoja taivaalla, ja tästä tulee myös kaukoputken omituinen nimi: sen avulla havaittiin meridiaanin ohi kulkevia tähtiä.

Kuvassa on etualalla niin sanottu suuri ohikulkukone takanaan vertikaaliympyrä, heliometri ja meridiaanikone. Ja kyllä, ohikulkukoneella tehtiin havaintoja siten, että tähtitieteilijä oli laitteen alla makaamassa – ja todennäköisesti joskus myös nukkumassa.

Vaikka tähtien sijainteja havaitaa nykyisin monenlaisin eri laittein  ja hyvinkin tarkasti myös avaruudesta, ovat ohikulkukoneet edelleen käytössä. Nykyisin ne tosin on automatisoitu ja havaintoja tehdään CCD-kameran avulla. Robottiteleskooppi tekee havaintojaan väsymättä koko yön, näkee paljon ihmissilmää paremmin ja käsittelee havaintonsa myös itsekseen.

Observatorion Meridiaalisali on avoinna koko viikonlopun ajan, mutta klubi voi tutustua siihen omassa rauhassa lauantaina klo 16 alkaen.

Lisätietoja lauantain klubitapaamisesta on täällä.

Toissa-aamuinen täydellinen kuunpimennys jäi suuressa osassa Suomea pilvien taakse. Vähän yli 24 tuntia myöhemmin hieman täydestä jo vajentunut Kuu kurkisteli lännen suunnalla puiden katveesta – kuin meille maan matosille ilkkuen.

Pimennystä edeltävänä päivänä ennusteet lupailivat vielä vähintäänkin kohtuullista keliä eteläiseen ja läntiseen Suomeen, mutta illan mittaan alkoi näyttää yhä synkemmältä. Ja vaikka aamuneljältä Kuu kajasti hieman pilvien raoista – ainakin maamme etelärannikolla – pimennyksen edetessä taivas peittyi yhä paksumpaan pilviverhoon.

Aamuöinen odottaminen osoittautui turhaksi. Tyypilliseen tapaan päivemmällä sää alkoi sitten seljetä ja tänä aamuna Kuu möllötti kylmän yön kirkastamalla taivaalla. Tähtiharrastajat ovat tällaiseen tottuneet, mutta median superkuurummutuksesta innostuneet satunnaiset taivaalletähyilijät pettyivät pahemman kerran.

Iso osa tunnetuista eksoplaneetoista kiertää tähteään melko lähellä, jolloin niihin kohdistuu voimakas säteilyvuo ja hiukkasvirta. Olosuhteet ovat tappavan karut elämän synnyn, kehittymisen ja säilymisen kannalta.

Uuden tutkimuksen mukaan pieniä tähtiä kiertävillä maankaltaisilla planeetoilla on kuitenkin magneettikenttä, joka muodostaa suojan avaruuden pommitusta vastaan – samaan tapaan kuin Maalla.

Sen lisäksi, että magneettikenttä suojelee mahdollista elämää, se varmistaa olosuhteiden säilymisen suotuisina. Ilman magneettikenttää tähdestä puhaltava hiukkastuuli raastaisi kaasukehän avaruuteen. Ja vailla kaasukehää planeetta olisi väistämättä kuollut kiertolainen.

Pienimassaiset tähdet ovat maailmankaikkeudessa hyvin yleisiä. Niitä kiertäviä planeettoja on helpompi löytää ja tutkia, koska kulkiessaan tähtensä editse planeetta peittää siitä suuremman osan taakseen – edellyttäen, että se sattuu kulkemaan Maasta katsottuna tähtensä editse. 

Pienet tähdet ovat kuitenkin myös himmeitä, joten niitä ympäröivä elinkelpoinen vyöhyke, jolla kiertävän planeetan pinnalla voi esiintyä nestemäistä vettä, on melko lähellä. 

Silloin mahdolliseen planeettaan kohdistuu voimakas vetovoima, joka voi aiheuttaa pyörimisliikkeen lukkiutumisen: planeetta kääntää aina saman puolen kohti tähteä kuten Kuu kääntää aina saman puolen kohti Maata.

Vetovoima aiheuttaa myös vuorovesivoimia, jotka saavat planeetan sisuksen lämpenemään. Planeetan eri osiin kohdistuva vetovoima vaihtelee hieman, jolloin sen muoto muuttuu kaiken aikaa ja aineen sisäinen kitka vapauttaa lämpöä.

Peter Driscollin johtama tutkijaryhmä kävi selvittämään, miten vuorovesivoimat vaikuttavat planeetan magneettikenttään. Simulaatiossa tarkasteltiin planeettoja, joiden kiertämien tähtien massa vaihteli Auringon massasta kymmenesosaan siitä. 

Aikaisemmin vallitseva käsitys on ollut, että pyörimisliikkeeltään lukkiutuneella planeetalla ei todennäköisesti voi olla suojaavaa magneettikenttää. Näyttää siltä, että olettamus on väärä.

Sen sijaan, että vuorovesivoimat estäisivät magneettikentän muodostumisen, ne ilmeisesti edistävät sen syntyä. Samalla ne parantavat mahdollisuuksia elämän esiintymiselle. 

Syynä on se, että vuorovesivoimien ansiosta planeetan vaippakerros luovuttaa tehokkaammin lämpöä, jolloin ydin jäähtyy. Ja vaikka se tuntuu nurinkuriselta – ainakin osittain sula ydin on magneettikentän perusedellytys – jäähtyminen edesauttaa kentän syntyä.

Tietokonesimulaatioiden perusteella lukkiutuneille planeetoille syntyvä magneettikenttä on myös pysyvä: se säilyy koko planeetan elinajan, joka on miljardeja vuosia. 

"Oli jännittävää nähdä, että vuorovesivoimien aiheuttama kuumentuminen voi itse asiassa pelastaa planeetan, sillä se jäähdyttää ydintä", kertoo tutkimukseen osallistunut Rory Barnes.

Pienet ja vähämassaiset tähdet ovat aktiivisia erityisesti kehityksensä alkuvaiheissa eli olemassaolonsa ensimmäisten vuosimiljardien aikana, joten "magneettikenttiä saattaa esiintyä juuri silloin, kun elämä kaipaa niitä kipeimmin".

Simulaatiot osoittivat myös, että vuorovesivoimien aiheuttama kuumentuminen on voimakkaimmillaan, jos planeetta kiertää elinkelpoisella vyöhykkeellä hyvin pientä tähteä, massaltaan alle puolet Auringosta.

Jos planeetta on alunperin soikealla radalla, vuorovesivoimien ansiosta rata muuttuu ankarimman kuumennuksen aikana yhä pyöreämmäksi. Kun rata on pyöreä eli planeetan etäisyys tähdestään pysyy koko ajan samana, kuumentumista ei enää esiinny.

Tutkimuksesta kerrottiin Washingtonin yliopiston uutissivuilla ja se on julkaistu Astrobiology-tiedelehdessä.

Kuva: Danielle Futselaar/SETI Institute

Ensi viikolla, siis lokakuun ensimmäisenä viikkona vietetään jälleen ympäri maailman Kansainvälistä avaruusviikkoa. Tämän YK:n suojeluksessa olevan viikon Suomen päätapahtuma pidetään ensi viikonloppuna Helsingin observatoriossa, aivan kaupungin keskustassa, missä ohjelmassa on älyllistä elämää, tutkimusmatkoja aurinkokunnassa ja uudenlainen tiedekuntopiiri.

Avaruusviikon ajankohta on valittu siksi, että maailman ensimmäinen satelliitti, Sputnik 1, laukaistiin lokakuun 4. päivänä 1957, ja kymmentä vuotta myöhemmin 10. lokakuuta vuonna 1967 allekirjoitettiin kansainvälinen YK:n sopimus avaruuden rauhanomaisesta käytöstä.

Vuonna 2015 teemana ovat ”löydöt” ja sen hengessä viikon aikana kiinnitetään huomiota siihen, kuinka jännittävää aikaa nykyisin elämme: avaruusteleskooppien ja tutkimuslaitteiden avulla teemme uskomattomia löytöjä lähes päivittäin. Viimeisen vuosikymmenen aikana olemme oppineet uutta koko maailmankaikkeudesta kenties enemmän kuin koko edeltävän historian kuluessa.

Satelliitit, avaruusluotaimet ja kulkijat muiden planeettojen pinnalla näyttävät meille koko ajan uusia, tuntemattomia maailmoja. Ja kaukoputkilla löydetään jatkuvasti kokonaisia uusia planeettoja, tähtijärjestelmiä, galakseja ja muita jännittäviä kohteita niin läheltä kuin kaukaakin! Emme ole kenties koskaan eläneet näin huimaa aikaa – paitsi että nyt uudet löydöt hukkuvat kaiken muun joukkoon.

Ensi lauantaina ja sunnuntaina Observatoriolle Helsingissä!

Viikon päätapahtuma Suomessa pidetään Helsingin observatoriolla viikonloppuna 3.–4. lokakuuta. Muualla Suomessa pidettävistä tapahtumista saa paikallisista tähtiharrastusyhdistyksistä.

Paitsi että Observatorion yleisönäyttelyyn pääsee silloin tutustumaan ilmaiseksi, on paikalla erikoisohjelmaa alla olevan aikataulun mukaisesti.

Observatorio on avoinna kumpanakin päivänä klo 12-16, planetaariossa pidetään näytöksiä ja Ursan kirjamyynti on avoinna. Observatorion kahvila on myös avoinna.

Huomaa, että kyseessä ei siis ole Kaivopuistossa oleva Ursan observatorio, vaan Kopernikuksentie 1 Unioninkadun päässä, Tähtitorninvuoren puiston keskellä Eteläsataman vieressä oleva nyt vanha Observatorio.

Lauantai 3. lokakuuta

Lauantain aiheena on elämä avaruudessa ja sen aikana käynnistetään kaksi jännittävää hanketta:

Klo 13 esitellään Suomi 100 -satelliitti.
Kun Suomi täyttää 100 vuotta vuonna 2017, lähetetään tapausta juhlistamaan avaruuteen hyvin erikoislaatuinen satelliitti. Projektin vetäjä, professori Esa Kallio kertoo hankkeesta ja paikalla on myös Aalto-yliopiston satelliittirakentajia.

Klo 14 suunnitellaan viesti lähetettäväksi avaruuteen.
Avaruusviikolla käynnistetään YLE:n Tiede- ja Nuortenohjelmien kanssa projekti, missä yleisö saa ehdottaa millaisen viestin he haluaisivat lähettää avaruuteen. Observatorion itäsiipeen tehdään samanaikaisia työpajoja, joissa yleisö voi kiertää kuin kuntopiirissä ikään: niissä neuvotaan miten viestin voisi tehdä, minne se kannattaisi lähettää, miten viesti voidaan lähettää ja millaisia viestejä maapallolta on lähetetty historian kuluessa. 

Viestin etsiminen jatkuu Yleisradion kanavilla syksyn kuluessa ja huipentuu siihen, että se lähetetään oikeasti avaruuteen.

Klo 15 Vierailu -elokuvan esittely
9.10. elokuvateattereiden ohjelmistoon tulevan SETI-aiheisen Vierailu -elokuvan osatuottaja Sami Jahnukainen kertoo elokuvasta ja sen tekemisestä.

Sunnuntai 4. lokakuuta

Sunnuntaina kerrotaan aurinkokunnan tutkimuksesta. 

Klo 13 on aiheena Pluto.
Ilmatieteen laitoksen tutkija Ilkka Sillanpää kertoo auditoriossa millaiseksi paikaksi Pluto paljastui heinäkuun ohilennon aikana.

Klo 14 suunnitellaan tutkimusmatka toiselle planeetalle. 
Kyseessä on jälleen ”tiedekuntopiiri”, mutta nyt pohditaan miten planeettoja tutkimaan voidaan laukaista luotaimia, rakennetaan luotain, mietitään mitä planeetan pinnalla kannattaisi laskeutumisen jälkeen tehdä ja tutkitaan aurinkokunnan kohteita kaukoputkilla.

Klo 15 voi kysyä mitä vaan avaruustutkimuksesta.
Tietokirjailija-toimittajat Markus Hotakainen ja Jari Mäkinen, planeettageologi Jarmo Korteniemi ja Ursan tiedottaja, tähtitieteilijä Anne Liljeström vastaavat kaikkiin avaruustutkimusta koskeviin kysymyksiin. Tilaisuus lähetetään myös suorana Periscopessa ja siihen voi lähettää kysymyksiä twitterissä sekä Facebookissa myös etukäteen.

Viikonlopun ohjelmasta vastaavat Ursa, Helsingin observatorio/Yliopistomuseo ja Tiedetuubi-nettilehti. 

Tähtitieteilijöiden vuosisataiset ponnistukset maailmankaikkeuden rakenteen selvittämisessä ovat johtaneet siihen, että 95 prosenttia universumin massasta ja energiasta on kadoksissa.

Tavallista ainetta, josta tähdet, planeetat ja kaikki muu näkemämme – ja myös me itse – koostuu, on alle viisi prosenttia. Pimeä aine muodostaa maailmankaikkeudesta reilun neljänneksen ja pimeä energia runsaat kaksi kolmannesta.

Pimeää ainetta on jopa 83 prosenttia maailmankaikkeuden kaikesta aineesta (tässä energia on jätetty huomiotta), mutta se ei vuorovaikuta tavallisen aineen kanssa sähkömagneettisen, vahvan tai heikon voiman välityksellä. Se ei heijasta valoa eikä tavallisen ja pimeän aineen "törmäys" tunnu missään. 

Toistaiseksi ainoa keino todeta pimeän aineen olemassaolo on sen gravitaatiovaikutus galakseissa ja galaksijoukoissa. Kuvassa on pimeän aineen suuren mittakaavan jakauma, joka perustuu Hubble-avaruusteleskoopilla tehtyihin havaintoihin sen gravitaatiolinssivaikutuksista.

Pimeä energia on täydellinen mysteeri, mutta pimeän aineen jäljillä ollaan hieman paremmin. Tutkijat ovat nyt kehittäneet teorian, joka saattaa selittää, miksi pimeää ainetta ei ole pystytty havaitsemaan maanpäällisillä kokeilla.

Lawrence Livermoren kansallisessa laboratoriossa (Lawrence Livermore National Laboratory, LLNL) on laadittu Vulcan-supertietokoneella tehtyjen laskelmien avulla malli, jonka mukaan pimeä aine on nykyisin luonnostaan yhtä hankala havaita kuin häivehävittäjät (todellisuudessa vielä paljon hankalampi…). 

Varhaisen maailmankaikkeuden korkeissa lämpötiloissa ja suurissa tiheyksissä se olisi kuitenkin vuorovaikuttanut tavallisen aineen kanssa ja ollut helposti havaittavissa. 

Tutkijaryhmää johtanut Pavlos Vranas vertaa häiveaineen neutronia tavalliseen neutroniin. Alhaisissa lämpötiloissa – eli nykyisessä maailmankaikkeudessa – neutronin muodostavat kvarkit ovat tiukasti sidoksissa toisiinsa eikä hiukkasella ole sähkövarausta. Korkeissa lämpötiloissa – eli maailmankaikkeuden varhaisvaiheissa – sähköisesti varatut kvarkit vuorovaikuttivat melkein kaikkien muiden hiukkasten kanssa. 

Erona olisi se, että neutronia koossa pitävän, kvanttiväridynamiikan mukaisen vahvan vuorovaikutuksen sijasta häiveneutronissa vaikuttaisi toistaiseksi tuntematon vahva voima, jonka ominaisuudet määrittyisivät "pimeän kvanttiväridynamiikan" mukaan.  

"On huomionarvoista, että ehdokas pimeän aineen hiukkaseksi on satoja kertoja protonia raskaampi ja koostuu sähköisesti varatuista osasista, mutta on silti kyennyt välttämään suorat havainnot niin pitkään", Vranas toteaa.

Protonien tapaan pimeä häiveaine on pysyvää eikä hajoa edes kosmisessa aikaskaalassa. Se voi kuitenkin synnyttää suuren joukon muita alkeishiukkasia, jotka hajoavat pian muodostumisensa jälkeen. Niillä voisi olla sähkövaraus, mutta ne ovat hajonneet jo kauan sitten.

Riittävän suuritehoisella hiukkaskiihdyttimellä, kuten CERNin LHC:llä (Large Hadron Collider), hiukkasia voitaisiin kuitenkin tuottaa ensimmäisen kerran sitten maailmankaikkeuden alkuaikojen. Ne saattaisivat näkyä hiukkasilmaisimissa, koska niillä on mahdollisesti sähkövaraus.

"Maanalaisten ilmaisimien tai LHC:n avulla voidaan kenties piankin löytää todisteita uudelle pimeän häiveaineen teorialle – tai kumota se", Vranas veikkaa.

Uudesta teoriasta kerrottiin LLNL:n uutissivuilla ja tutkimus on julkaistu Physical Review Letters -tiedelehdessä.

Kuva: NASA/ESA/Hubble

USA:n avaruushallinto julkaisi perjantaina suuria lupailevan tiedotteen. Maanantaina on luvassa tiedotustilaisuus, jossa kerrotaan "Marsin salaisuuden ratkeamisesta".

Todellisuudessa kyse ei taida olla mistään ihan noin hulppeasta. Todennäköisemmin kyse on ainakin jonkin tason julkisuustempusta.

Tiedotustilaisuudessa mukana olevilta tutkijoilta julkaistaan pian yhteisjulkaisu Nature Geosciences -julkaisusarjassa. Jutun otsikko on suurpiirteisesti "spektrometrin avulla saatuja todisteita hydraattisuoloista Marsin vuotuisissa nestevirroissa". Tutkimusta on esitelty jo aiemmin esimerkiksi konferensseissa.

Marsista löydettiin jo vuosia sitten ensimmäiset merkit rinteitä jonkin matkaa alas virtaavasta nesteestä (tässä esimerkki vuodelta 2006). Vuosien saatossa ja kuvien kertyessä havainto on varmistunut vuosittain tapahtuvaksi normaaliksi ilmiöksi. Virtauksia esiintyy etenkin päiväntasaajan puoleisilla rinteillä, ja etenkin auringon porottaessa lämpimästi. Kuvat eivät riitä kertomaan mistä nesteestä on kyse, mutta todennäköisin syy on vesi. Koska puhdas vesi ei kuitenkaan selviä pinnalla, vahvin kandidaatti ilmiön aiheuttajaksi on jonkinlainen erittäin väkevä suolaliuos. Asian yksityiskohdista on väännetty kättä tiedeyhteisössä jo vuosia: mitä suoloja vedessä on, mistä vesi tulee, ja niin edelleen. Varmaa näyttöä mistään on vaikea saada, sillä suolojen pitäväksi tunnistamiseksi geologien täytyisi päästä paikan päälle analysoimaan kiviä. Ja sellaista ei ole näköpiirissä.

Hehkutuksesta huolimatta maanantainakaan esiteltävät tulokset siis tuskin tuovat mihinkään täyttä varmuutta. Kyse nimittäin lienee CRISM-spektrometrin aineiston analyysistä. CRISMin avulla tehdyt tulokset ovat kuitenkin usein varsin monitulkintaisia, eikä tutkijayhteisö ole ennenkään täysin vakuuttunut kaikista sen avulla tehdyistä "huikeista" löydöistä.

Huomisaamuna kannattaa herätä tavallista aikaisemmin – tai jos maanantaipäivän on vapaalla, voi tänä iltana jättää menemättä nukkumaan: aamuyöllä Kuu pimenee täydellisesti.

Pimennys alkaa jo kello 3.10. Silloin Kuu alkaa lipua hitaasti Maan puolivarjoon, mutta sitä ei juurikaan huomaa. Vasta jonkin verran ennen osittaisen vaiheen alkua Kuun toinen reuna tummuu selvästi. 

Maan täysvarjoon Kuun reuna osuu kello 4.07, mutta täydellisen vaiheen alkuun on siitäkin vielä yli tunti: se alkaa kello 5.11. Sinä aikana Kuu himmenee yhä enemmän ja alkaa samalla saada punaista sävyä. Syynä on auringonvalo, jota tihkuu jopa keskelle täysvarjoa.

Maan ilmakehä taittaa valoa, mutta samalla sirottaa sitä. Sironnan voimakkuus riippuu aallonpituudesta eli väristä: sininen valo siroaa voimakkaimmin, punainen heikoimmin.

Siksi täysvarjoon lankeava himmentynyt auringonvalo on voimakkaasti punertunutta. Kuu näkyy täydellisen vaiheen aikanakin taivaalla kuparin- tai verenpunaisena kiekkona.

Osa Maan varjoon taittuvasta valosta kulkee kuitenkin ilmakehän ylempien kerrosten läpi. Siellä oleva otsoni absorboi eli imee itseensä punaista valoa, joten stratosfäärin yläosien läpi kulkenut valo onkin sinisävyistä.

Siksi Maan punaisen täysvarjon reunoilla voi näkyä aavistus sinistä. Ilmiö ei ole kovin voimakas eikä sininen reunus näy pitkään, mutta täydellisen vaiheen alku- ja loppuhetkillä sen voi erottaa. Parhaiten siinä onnistuu katselemalla pimentyvää Kuuta kiikarilla tai pienellä kaukoputkella.

Maan täysvarjon tummuus ja värisävy vaihtelevat pimennyksestä toiseen. Siihen vaikuttaa esimerkiksi vulkaaninen tuhka, jota voi leijua korkealla ilmakehässä voimakkaan tulivuorenpurkauksen seurauksena. Silloin täydellisesti pimentynyt Kuu on tavallista himmeämpi. 

Etukäteen on kuitenkin vaikea ennustaa, miltä Kuu täydellisen vaiheen aikana näyttää. Sama pätee siniseen reunukseen: sen näkyminen on tuurista kiinni.

Aamuvarhaisen pimennyksen syvin vaihe on kello 5.47. Punaisena hohtavan Kuun alareuna on hieman vaaleampi, sillä Kuu kulkee Maan täysvarjon alaosan poikki. 

Kuu alkaa jättää täysvarjon taakseen kello 6.24. Taivas alkaa silloin jo selvästi vaalentua, sillä auringonnousuun on aikaa enää tunnin verran. Kuu on myös matalalla läntisessä horisontissa, sillä se laskee taivaanrannan taakse puoli kahdeksan aikoihin.

Pimennyksen loppuvaiheita on siten vaikea tai mahdoton havaita. Osittainen vaihe päättyy kello 7.28 ja lopullisesti Kuu poistuu Maan puolivarjosta 8.24. Silloin Kuu ei ole ollut toviin enää taivaallakaan.

Maanantaisen pimennyksen tekee erikoiseksi se, että samalla on niin sanottu superkuu. Monissa medioissa hehkutettu ilmiö ei ole erityisen näyttävä spektaakkeli. Superkuu sattuu silloin, kun Kuu on täydenkuun aikaan kiertoratansa Maata lähimmässä pisteessä tai lähellä sitä. 

Silloin Kuu näyttää taivaalla läpimitaltaan noin seitsemän prosenttia suuremmalta ja 30 prosenttia kirkkaammalta kuin ollessaan ratansa etäisimmässä pisteessä. Ongelmana on se, että superkuun aikana taivaalla ei ole "tavallista" Kuuta, johon sitä voisi verrata. Superkuun "maagisuus" on muistikuvien varassa.

Superkuun koosta saa jonkinlaisen käsityksen, jos euron kolikkoa katselee ensin kahden metrin etäisyydeltä ja siirtyy sitten parikymmentä senttiä lähemmäs. ”Supereuro” ei näytä kovin paljon tavallista kookkaammalta.

Siitä huolimatta maanantaina kannattaa laittaa herätyskello soimaan tavallista aikaisemmin ja vilkaista taivaalle. Jos pilvet ovat suvainneet pysyä poissa, voi katsella länsilounaassa pimentyvää Kuuta. Seuraavan kerran Kuu nimittäin pimentyy täydellisesti vasta 31. tammikuuta 2018.

Kuva: Joshua Valcarcel/United States Navy (3.3.2007)

Kuinka suuri voi supermassiivinen musta aukko olla? Ilmeisesti paljon suurempi kuin aiemmin pidettiin edes mahdollisena.

SAGE0536AGN-nimellä tunnetun galaksin keskustassa on musta aukko, joka uhkaa pistää uusiksi teoriat galaksien kehityksestä. 

Itse galaksi (alla olevassa kuvassa keskellä) löytyi infrapuna-alueella havaintoja tekevällä Spitzer-avaruusteleskoopilla. Yhdeksän miljardin valovuoden etäisyydellä sijaitsevalla tähtijärjestelmällä on aktiivinen ydin, jonka kirkkauden on arveltu olevan peräisin supermassiivista mustaa aukkoa ympäröivästä kertymäkiekosta.