Takana on hieman hektinen kolmikuukautinen, jonka päätyttyä ehdin jälleen kirjoittelemaan tänne Ursankin puolelle. Aihe on tosin sekin hektinen: satelliittien määrä Maan ympärillä.

Satelliittien määrää on hankala hahmottaa, kuten myös sitä, kuinka linkittynyttä meidän kaikkien arkinen elämämme on satelliitteihin. Konkreettisin osoitus jokapäiväisestä avaruustekniikasta on satelliittipaikannus: navigointisatelliitit eivät ainoastaan johdata meitä perille, vaan antavat myös tarkan aikasignaalin, mitä käytetään joka puolella. Jopa tilisiirrot, pörssikauppa ja kännykkäverkkojen tukiasemat luottavat satelliittiaikaan.

Avaruudessa olevaa infrastruktuuria ei näe, sillä vain valitettavan harva tulee katsoneeksi taivaalle. Sielläkin vain kirkkaimmat satelliitit näkee paljain silmin. Jos hetken aikaa jaksaa katsoa taivaalle vähänkin pimeässä paikassa, niin kyllä satelliitteja näkyy, vaikka suurin osa niistä on (onneksi!) niin himmeitä, että silmin katsomalla niitä ei huomaa.

Tein siksi Satelliitit Suomen taivaalla -nettisivun, joka näyttää taivaalla olevat satelliitit kuhunkin aikaan halutussa paikassa. Määrä oli pieni yllätys itsellenikin, sillä Suomessakin tyypillisesti joka hetki on taivaalla yli 600 satelliittia.

Lähempänä päiväntasaajaa satelliitteja on enemmän, jopa yli tuhat levittäytyneenä eri puolille taivasta. Suomesta katsottuna eteläisellä taivaalla onkin keskittymä, joka näyttää erityisen selvästi missä geostationaariradalla olevat satelliitit sijaitsevat.

Sivulla voi vaihtaa helposti paikkakuntaa, ja vaikka lähtökohtaisesti kartta näyttää tilanteen katsomishetkellä ja ennalta valituissa suomalaiskaupungeissa, voi paikkakunnaksi ja ajaksi valita mitä vain. Myös muualta kuin Suomesta.

Kovin kauas menneisyyteen tai tulevaan ei kannata kuitenkaan mennä, sillä satelliittilistaus sekä satelliittien kiertoratatiedot perustuvat tilanteeseen 10. lokakuuta 2026. Ja satelliitteja sekä suurimpia avaruusromukappaleita on mukana ”vain” 11 740 kaikkiaan yli 25 000 sellaisesta. Toimivien satelliittien lisäksi mukana on siis sammuneita satelliitteja ja muuta romua, kuten kantorakettien ylimpiä vaiheita (jotka listauksessa merkitään kirjaimin R/B eli Rocket Body).

Taivaan väri kartalla vaihtuu vuorokauden kuluessa, ja päivällä mukaan piirtyy Aurinko ja yöllä kirkkaimmat tähdet. Nämä saa klikattua pois muutenkin täynnä olevaa taivasta sekoittamasta.

Klikkaamalla nappeja saa näkyviin tai pois näkyvistä myös kaikkein kirkkaimmat kohteet erikseen, satelliittikonstellaatiot (kuten Starlink), navigointisatelliitit, geostationaarisatelliitit ja kiinnostavasti myös suomalaissatelliitit erikseen. Niitähän on jo satakunta: suurin osa on ICEYEn tutkasatelliitteja, mutta avaruudessa Maata kiertävät edelleen mm. Suomi-100, Foresail-1p ja Kuva Spacen Hyperfield-satelliitit.

Varsin suuressa datamäärässä, jota on louhittu pitkälti automaattisesti, on pieniä heittoja satelliittien luokitteluissa. Jokunen satelliitti on siis väärässä osastossa, mutta tärkeintähän tässä on iso kuva ja visualisointi. Tarkkaan satelliittien radanmääritykseen on omat työkalunsa.

Satelliitteja voi nyt kuikuilla Strategisen tutkimuksen hankkeen SpacEconomyn nettisivun osana olevalla Satelliitit Suomen taivaalla -sivulla.

Satelliittien määrä on kasvanut räjähdysmäisesti

Jos sivusto olisi tehty kymmenen vuotta sitten, olisi se näyttänyt aivan erilaiselta. Aktiivisten satelliittien määrä oli tuolloin muutama tuhat. Hiipuneita satelliitteja oli myös muutama tuhat. Vuonna 2016 yli metrin kokoisia kappaleita oli Maata kiertämässä kaikkiaan arviolta 5000-8000.

Nyt yli kaksi kolmasosaa kaikista satelliiteista, siis jo yli 11 000, kuuluu SpaceX:n Starlink-konstellaatioon. Ne, kuten suurin osa muistakin satelliiteista, ovat matalalla kiertoradalla korkeusalueella 300-2000 km. Geostationaarisella radalla on muutamia satoja aktiivisia satelliitteja, ja siinä välissä toistaiseksi vielä vähemmän.

Ensimmäiset Starlink-satelliitit lähetettiin avaruuteen vuonna 2019, minkä jälkeen niiden määrä on kasvanut hurjasti ja kiihtyen. Osasyynä satelliittimääräpyrskähdykseen on myös SpaceX:n raketti Falcon 9, joka laukaisee paitsi Starlink-satelliitteja, niin myös on lähettänyt lisääntyvissä määrin muiden satelliitteja. Myös lähes kaikki ICEYEn satelliitit on lähetetty avaruuteen Falcon 9:llä.

Esimerkiksi Starlink-satelliittien kiertorata-alueet alkavat olla aika ruuhkaisia. Starlinkit tekevät nykyisellään noin tuhat törmäyksenestomanööveriä päivässä. Siis päivässä – suurelta osin väistämällä toisiaan.

Vuoden mittaisella jaksolla tästä taaksepäin lokakuuhun 2025 manööverejä kertyi yli 350 000. Luku kertoo paitsi siitä, että satelliitteja on yhä enemmän, mutta myös toistaiseksi hyvin matalasta kynnyksestä ratamuutosten tekemiseen. Varokriteerit ovat matalia, kun olemme varovaisia. Parempi näin päin.

Iso ongelma on myös se, että satelliittioperaattorit eivät jaa tarkkoja tietoja satelliittiensa radoista. Tähän kaivattaisiin ehdottomasti kansainvälistä säätelyä eli jonkinlaista ”avaruuden lennonjohtoa”, joka toimisi koko planeetan laajuisesti.

Satelliittien määrä myös kasvaa koko ajan kiihtyen. Vaikka jättäisi pois mielestä SpaceX:n suunnitelmat miljoonasta datakeskussatelliitista ja muut vastaavat hankkeet, niin tekeillä jo nyt on useita suuria satelliittikonstellaatioita. Kuten esimerkiksi:

• Amazon Leo (eli entinen Project Kuiper), USA, noin 3200 satelliittia
• Eutelsat OneWeb, Eurooppa, noin 650 satelliittia
• Qianfan, Kiina – noin 15 000 satelliittia
• Guowang, Kiina – noin 13 000 satelliittia
• Telesat Lightspeed, Kanada – noin 200+ satelliittia
• AST SpaceMobile, USA – 248 satelliittia

Tulossa lisäksi eurooppalainen IRIS², johon suunnitellaan 348 satelliittia. Suomalaiset ICEYE ja Nokia ilmoittivat juuri myös omasta tietoliikennesatelliittiverkostostaan, mutta siitä ei ole julkisuudessa vielä paljoakaan tietoa.

Starlinkillä on lupa lähettää kaikkiaan jopa 42 000 satelliittia, minkä lisäksi tulossa on 15 000 uutta satelliittia, jotka pystyvät kommunikoimaan suoraan mobiililaitteisiin matkapuhelinverkon tapaan.

Kymmenen vuoden päästä avaruudessa on siis paljon nykyistä enemmän satelliitteja. Arviot satelliittien ja isojen avaruusromukappaleiden määrästä vuonna 2036 ovat välillä 60 000–120 000. Todellisuus voi olla vieläkin hurjempi.

ESAn huolestuttava ennuste

Euroopan avaruusjärjestö ESA julkaisi syyskuun puolivälissä vuoden 2026 Space Environment Report -raporttinsa eli”Avaruusympäristöraportin”, missä listataan tilanne nyt ja katsotaan tulevaan.

Viime vuonna 2025 tehtiin yli 300 laukaisua, jotka kuljettivat Maata kiertämään yli 4000 uutta satelliittia ja muuta hyötykuormaa.

Olennainen muutos aikaisempaan ovat kimppakyydit avaruuteen sekä konstellaatiot, joiden vuoksi/ansiosta yksi laukaisu ei tarkoita enää vain yhtä tai kahta satelliittia, vaan jopa yli 100.

Mitä enemmän on satelliitteja, sitä enemmän niitä palaa myös takaisin ilmakehään; matalilla kiertoradoilla olevat satelliitithan putoavat hissukseen alaspäin ilmakehän rippeiden hidastaessa niiden ratanopeutta. Lopulta, alkuperäisen radan korkeudesta ja asiaan liittyvästä Auringon aktiivisuudesta riippuen, satelliitti putoaa ilmakehään ja tuhoutuu siinä oltuaan avaruudessa parista vuodesta pariin kymmeneen vuoteen.

Nykyisin näitä ilmakehään putoamisia tapahtuu jo keskimäärin yli kolme joka vuorokausi. Uusia satelliitteja puolestaan lähetetään keskimäärin yli kymmenen vuorokaudessa.

Uutena mittarina raportissa on Maan pinnalla oleva riski näistä satelliittien ja muiden kappaleiden maahanpaluista. Siis kuinka todennäköistä on se, että putoava satelliitti saa aikaan harmia Maan pinnalla. Koska suurin osa putoavista kappaleista tuhoutuu ilmakehän kuumennuksessa, on riski edelleen erittäin pieni, mutta se on noussut. Raportti kehottaa kiinnittämään tähän huomiota ja suunnittelemaan satelliitit myös lopunajat mielessä – miten satelliitti tuodaan alas ja tuhotaan turvallisesti sen toiminnan päättyessä.

Pitkällä aikavälillä ennusteet ovat huolestuttavia. Kooltaan yli 10 cm olevien kappaleiden määrä ja törmäykset matalilla kiertoradoilla kasvavat rajusti, ja uhkana on Kessler-syndrooma: kappaleiden törmäykset synnyttävät uusia, pienempiä kappaleita, jotka aiheuttavat uusia törmäyksiä. Vaikka uusia satelliitteja ei siis laukaistaisi lainkaan, kasvaisi romun määrä jatkuvasti.

Raportissa käytetään niin sanottua Avaruusympäristön terveysindeksiä, joka kuvaa avaruustoiminnan pitkäaikaista vaikutusta verrattuna kestävään kehitykseen. Se on noussut vuodessa neljästä arvoon 50. Nykyisenlaisen avaruustoiminnan haitallisuus on siis kymmenkertaistunut.

Se ei ole kivaa luettavaa.

Positiivista on kuitenkin se, että kansainväliset suositukset avaruusromun määrän hillitsemisestä vaikuttavat. Kun aikaisemmin tavoitteena oli saada satelliitit tavalla tai toisella pois kiertoradalta 25 vuodessa satelliitin toiminnan päättymisestä, niin suositus on nyt viisi vuotta. Rakettivaiheet myös tuodaan yhä useammin alas tuhoutumaan ilmakehässä lentojensa päätteeksi sen sijaan, että ne jätettäisiin kiertämään romuna maapalloa.

Myös erilaisia romunpoistohankkeita on olemassa – romua pyritään siis tuomaan aktiivisesti pois avaruudesta. Kunhan tämä pääsee käyntiin lähivuosina, paranee tilanne olennaisesti.

Avaruuden militarisoinnilla on oma huolestuttava vaikutuksensa, mutta toisaalta se nopeuttaa esimerkiksi avaruusromun poistamista. ”Avaruushinaajia”, droonisatelliitteja ja korjausrobotteja kun voidaan käyttää myös vihulaisen satelliittien häiritsemiseen.

Sotilaiden harrastama aiempaa tarkempi avaruuden tilannekuvan muodostaminen auttaa myös kartoittamaan paremmin mitä kaikkea ja missä on Maata kiertämässä. Ajantasainen tieto avaruusliikenteessä auttaa välttämään törmäyksiä.

Haasteena on kuitenkin tiedon jakaminen muiden kanssa. Nykytilanteessa havaintoja halutaan pantata. Kansainvälisen avaruustoimintaa hallitsevan sääntelyn ja lupamenettelyn kehittäminen ei taida onnistua nykyisessä ilmapiirissä.

(Kirjoitus on julkaistu myös Ursan blogina)

Näinä maailmanpoliittisesti myrskyisinä aikoina on hyvä iloita siitä, että uusi eurooppalainen kantoraketti Ariane 6 teki eilen ensimmäisen kaupallisen lentonsa. Kyseessä oli raketin toinen lento viime kesänä tapahtuneen ensilennon jälkeen. 

Raketin kyydissä oli ranskalainen tiedustelusatelliitti CSO-3, jonka raketin toinen vaihe vapautti aurinkosynkroniselle polaariradalle noin 800 kilometrin korkeudessa. 

Edellisellä Ariane 6:n lennolla ainoa kauneusvirhe oli toisen vaiheen viimeisen polton epäonnistuminen, minkä vuoksi suuri rakettivaihe jäi avaruuteen kiertämään Maata sen sijaan, että se olisi pudonnut alas tuhoutumaan ilmakehässä. Nyt tämä viimeinenkin poltto sujui suunnitellusti.

Tarkoituksena on tehdä tänä vuonna vielä neljä Ariane 6:n laukaisua, joista seuraava on suunnitteilla elokuulle. Silloin kyydin avaruuteen saa EUMETSATin MetOp-SG-A1.

Arianen laukaisupaikalla Ranskan Guyanassa on parhaillaan sadekausi, joten raketti nousi matkaan vetisissä ja pilvisissä oloissa. Laukaisua yritettiin ensimmäisen kerran maanantaina 3. maaliskuuta, mutta maajärjestelmissä olleen venttiilivian vuoksi laukaisua siirrettiin parilla päivällä eteenpäin. Kuva: Arianespace.

Kumoon Kuun pinnalla

Samaan aikaan, kun Ariane lensi kohti avaruutta, amerikkalainen Athena-laskeutuja lähestyi Kuun pintaa. 

Kyseessä on Intuitive Machines -yhtiön tekemä Nova-C -tyyppinen laskeutuja, jota yhtiö käytti myös viime vuonna tekemällään lennolla. Silloin korkeusmittarit jäivät varotilaan ennen laukaisua, joten ne eivät olleet lennolla päällä – avuksi otettiin laskeutujassa ollut Nasan kokeellinen tutkimuslaite, jonka tehtävänä oli kartoittaa Kuun pintaa kolmiulotteisesti,  mutta nyt se hakkeroitiin toimimaan myös korkeusmittarina. 

Tämän vuoksi alus laskeutui hieman suunniteltua nopeammin, eikä Kuun pintaan osuessaan se tullut ihan suoraan alaspäin, vaan lievästi sivuliikkeessä. Sivuttaissuuntainen nopeus nykäsi laskeutujan kaatumaan, etenkin kun yksi laskeutumislajoista jäi jumiin kiven tai pienen kraatterin vuoksi – jos se olisi voinut liikkua pinnalla vapaasti, ei sivuliikkeestä olisi ollut harmia.

Athena kuvasi Kuun etelänapaa ennen laskeutumistaan ja sai näkyviin myös laskeutumisalueensa, korkean tasangon Mons Mouton -vuoren huipulla. Kuva: Intuitive Machines.

Näyttää siltä, että vaikka korkeusmittarit toimivat nyt normaalisti, on alus jälleen kaatunut laskeutumisen jälkeen. Yhtiö on yhteydessä siihen, laskeutujan aurinkopaneelit tuottavat sähköä ja kaikki on muuten hyvin, paitsi että aluksen asento ei ole. 

Nähtäväksi jää, mitä tehtävistä voidaan nyt toteuttaa. Voi olla, että laskeutuja on liian korkea suhteessa sen laskeutumisjalkojen leveyteen, sillä vaikka massan hitaus on Kuussa sama kuin Maassakin, ei painovoima ole – pienikin sivuliike saattaa kaataa aluksen.

Jari Mäkinen kertoo enemmän laskeutujasta tällä videolla.

Bahamalla satoi taas romua

SpaceX:n Starship-raketti nousi kahdeksannelle koelennolleen viime yönä klo 1.30 Suomen aikaa. Lento tapahtui noin kaksi kuukautta edellisen lennon jälkeen. Silloin raketin ensimmäinen vaihe, suuri "boosteri" onnistui palaamaan näyttävästi takaisin laukaisualustan tornissa olevien metallipidikkeiden väliin, mutta itse Starship-avaruusalus tuhoutui matkallaan kohti avaruutta.

Ja juuri näin kävi nytkin. Boosteri palasi takaisin, mutta Starshipin vaikeudet alkoivat lähes samaan aikaan kuin edellisellä lennolla: kun laukaisusta oli kulunut 8 minuuttia ja 20 sekuntia, neljä kuudesta Starshipin moottoreista sammui. 

Edellisellä lennolla juuri samaan aikaan moottoreita alkoi sammua vähitellen, mutta nyt neljä moottoria sammui lähes yhtä aikaa.

Alus menetti ohjattavuutensa, alkoi pyöriä ja itsetuhojärjestelemä räjäytti aluksen, ettei siitä tulisi harmia.

Harmia tosin tuli nytkin samaan tapaan kuin edellisellä kerralla: lentoliikenne Bahaman seuduilla keskeytettiin, kun taivaalta satoi Starshipin romua.

Starshipissä on selvästi jokin vika, joka saa sen nyt tuhoutumaan samaan aikaan lentoa. Todennäköisesti seuraavaa koelentoa saadaan odottaa pitempään kuin kahden kuukauden ajan, ja samalla haave Starshipin saamiseksi Kuun pinnalle koelennolla vielä tänä vuonna näyttää hiipuvan – hyvä kun SpaceX saisi sen edes toimimaan vielä tänä vuonna.

Boosterin palaaminen alas tuntuu jo normaalilta, vaikka oli vielä hetki sitten kuin tieteistarinaa... Kuva: SpaceX

Viikonlopun tiedemuseojutussa käytiin läpi avaruusmuseoita Yhdysvalloissa, eikä aiheesta päästä kokonaan eroon tänäänkään. Erilaisia Apollo-ajan esineitä nimittäin on näytteillä eri puolilla maata, ja niihin saattaa törmätä varsin yllättävissäkin paikoissa – jotka lopulta eivät olekaan kovin yllättäviä.

Kuten Arizonan suurella meteoriittikraatterilla.

Kuuluisa kraatteri tunnetaan nimellä Barringer-kraatteri, koska kaivosgeologi Daniel Barringer ehdotti ensimmäisenä (vuonna 1903) kraatterin olevan oikeasti syntynyt suuren meteoriitin iskun johdosta. Sitä ennen johtava teoria kraatterin synnystä oli suuri vulkaaninen kaasuräjähdys. 

Kraatterin olemassaolo toki oli tiedossa jo ammoisista ajoista alkaen, ja jo silloin, kun ensimmäiset eurooppalaiset saapuivat paikalle, oli kraatterin luota löydetty noin 30 tonnia omituisia rautakappaleita.

Niiden arveltiin olevan kraatterista peräisin, mutta vasta Barringer tuli ajatelleeksi suurta rautameteoriittia, joka olisi maahan iskeytyessään hajonnut ja levittäytynyt ympäriinsä.

Barringer oli siis myös kaivosmies, ja tuli heti ajatelleeksi pitemmälle: jos ympäristössä oli jo noin paljon hyvälaatuista rautaa, niin kuinka paljon sitä olikaan kraatterin alla?

Hän osti siksi kraatterin alueen itselleen, ja yhä edelleen paikka on Barringerin perheen hallussa. Onneksi he ovat perustaneet sinne nyt mielenkiintoisen vierailijakeskuksen, missä voi tutustua tarkemmin kraatterin ja sen alueen historiaan sekä myös käydä katsomassa kraatteria tarkemmin.

Näyttelyssä kerrotaan myös se, että valitettavasti Barringer ei löytänyt rautaansa.

Hän koetti kaivaa sitä 27 vuoden ajan ja porasi kraatterin keskellä 419 metrin syvyyteen. Sittemmin meteorin törmäystä mallinnettaessa on selvinnyt, että todennäköisesti itse meteori oli halkaisijaltaan noin 50 metriä, ja että suurin osa siitä höyrystyi jo ilmassa. Valtaosa lopusta raudasta höyrystyi törmäyksen aikaan, joten vain jäljelle jääneet rautakappaleet olisivat levinneet roiskeina ympäristöön.

Törmäyksen oletetaan tapahtuneen noin 50 000 vuotta sitten. Itse kraatteri on noin 1,2 km halkaisijaltaan, sen syvyys on 170 metriä ja sitä ympäröi noin 45 metriä ympäröivää tasankoa korkeammalle nouseva reuna. 

Kyseinen paikka Arizonassa on ylänköä, eli vaikka paikka näyttää tasaisen aukealta hiekkalakeudelta, on se 1740 metriä korkealla meren pinnasta.

Otsikkokuvassa on koostekuva kraatterista, sillä yhteen kuvaan sitä ei reunalla seisten saa kuin tosi laajakenttäisellä objektiivilla. Kuvassa näkyy oikealla vierailijakeskus, mistä pääsee laskeutumaan näköalatasanteelle sekä kulkemaan eri puolille reunaa polkuja pitkin. 

Vierailijakeskus on siis avoinna yleisölle ja se sijaitsee I-40 -tien varrella Flagstaffin ja Winslowin välissä; ajomatkaa Flagstaffista on noin 55 km. Tieltä on luonnollisesti kraatterille hyvä ohjeistus.

Mutta mitä tekemistä kraatterilla on Apollojen kanssa?

Paljonkin, ja siksi vierailijakeskuksen pihalla on Apollo-alus. Tosin kyseessä ei ole "oikea" kapseli, yksi niistä harvoista avaruudessa käyneistä, vaan kyseessä on koemalli, jolla testattiin aluksen kellumista.

Apollo-aluksethan laskeutuivat Maahan laskuvarjojen avulla ja molskahtivat lennon päätteeksi mereen. Siksi molskahtamista ja kellumista testattiin erilaisin koemallein, jotka olivat ulkomuodoltaan täysin avaruuskapselien kaltaisia ja niiden massa sekä massajakautuma oli tehty oikean kaltaisiksi. 

Museossa näytteillä oleva kappale on ns. boilerplate 29, eli koekappale 29, jolla tehtiin ennen kaikkea normaalien laskeutumisten testaukset, eli sellaiset, missä kapseli putosi mereen nätisti "oikein päin". 

Kansainvälinen avaruusasema on kiinnostava ja tärkeä osa avaruuslentoja, ja sen merkitys on ennen kaikkea se, että sen asioista avaruudessa elämisestä ja työskentelemisestä on tullut rutiinia.

Rutiini ja arkipäiväisyys ei kuitenkaan ole kaikkein koukuttavimpia aiheita avaruuslentoja suurelle yleisölle esiteltäessä, joten ei ole mikään ihme, että Yhdysvaltain suuret avaruuslentokeskukset keskittyvät historiaan: Apollo-lentoja jaksetaan esitellä joka kantilta ja avaruussukkuloistakin otetaan kaikki irti – etenkin niiden hohdokkaimmista lennoista, kuten Hubble-avaruusteleskoopin huoltolennoista.

Kenties paras ja ennen kaikkea upein paikka Apollojen sekä sukkuloiden aikaan tutustumiseen on Floridassa, Cape Kennedyn vieressä sijaitseva Kennedyn avaruuskeskuksen vierailijakompleksi. Kirjoitimme tästä pari vuotta sitten tässä jutussa.

Keskuksessa on huikea kokoelma raketteja ja avaruusaluksia (kuten avaruussukkula Atlantis), erilaisia esineitä ja interaktiivisia näyttelykohteita, ja mikä parasta, sieltä pääsee käymään varsinaisen avaruuskeskuksen puolella. Siellä on esillä puolestaan oikea Saturnus 5 -kantoraketti ja lisäksi siellä voi ihailla jättimäistä VAB-rakennusta sekä laukaisualustoja.

Kiertoajeluilla pääsee myös käymään Cape Canaveralin puolella paikoissa, mistä Yhdysvaltain miehitetyt avaruuslennot tehtiin ennen Kennedyn avaruuskeskuksen rakentamista. Canaveralin puolella on myös oma museonsa, USAn ilmavoimien avaruusmuseo, minne voi mennä erikseenkin ja mistä pääsee katsomaan sen puolen historiaa. Tästäkin museosta kerrottiin USAn avaruuskeskusten avaruusmuseojutussa.

Tuossa jutussa esiteltiin samoin Houstonin avaruuskeskuksen vieressä oleva yleisökeskus, missä on esillä samoin Saturnus 5 sekä koko joukko muita raketteja. Houstonissa pääsee myös käymään historialliseksi muistomerkiksi muutetussa Apollo-ajan lennonjohtokeskuksessa sekä kiertämään muutenkin miehitettyjen avaruuslentojen keskusta.