Aurinko pökkäsi kohti maapalloa uudenvuodentulituksen, joka jatkunee vielä usean päivän ajan. Kunhan vain olisi selkeää!
Auringossa tapahtui 28.-29. joulukuuta useita purkauksia, joiden seurauksena planeettainväliseen avaruuteen ryöpsähti massapurkauksia. Kaksi niistä suuntasi kohti maapalloa, ja saivat odotetusti aikaan G4-luokan avaruusmyrskyn.
Komeita revontulia nähtiinkin paitsi Suomessa, niin myös muissa pohjoismaissa, Kanadassa ja Yhdysvalloissa – oikeastaan kaikkialla pohjoisella pallonpuolella revontuliovaalin alapuolella, missä vain oli selkeää.
Taivaan ilotulitus löi vertoja raketeille ja muille maanpäälisille värivaloille.
Auringon koronassa olevat aukot saavat nyt aikaan sen, että revontulia aikaansaavia varattuja hiukkasia puskee kohti Maata myös lähipäivinä tavallista enemmän.
Tilannetta kannattaa seurata paitsi katsomalla itse taivaalle, niin myös Ilmatieteen laitoksen Avaruussääkeskuksen nettisivujen kautta.
Aurinko 1. tammikuuta 2025 GOES-16 -satelliitin SUVI-instrumentin näkemänä.
Revontulia voi katsoa myös kotoa Oulun yliopiston Sodankylän geofysiikan observatorion uuden Sky-I -kameraverkoston kautta. Siitä tulee juttu Tiedetuubiin lähiaikoina (olemme jo jutuntekohousut jalassa paikan päällä Sodankylässä, missä otsikkokuva on otettu 31.12.204 ja 1.1.2025 välisenä yönä).
Nasan Aurinkoa tutkiva luotain liippasi joulun aikaan hyvin läheltä tutkimuskohdettaan, ja selvisi tästä lähes kamikaze-tyyppisestä tempusta hengissä (kuten odotettiinkin).
Aurinkoa tutkii parhaillaan kaksi luotainta lähietäisyydeltä: Nasan Parker Solar Probe ja Euroopan avaruusjärjestön Solar Orbiter.
Kumpikin näistä kiertää Aurinkoa planeettojen tapaan radoilla, jotka tuovat ne aina välillä hyvin lähelle Aurinkoa. Koska luotaintlen tutkimuslaitteet ja lentoradat on suunniteltu toisiaan täydentäviksi, hoitaa Nasan luotain lähemmän tutkimisen ja eurooppalaisluotain katselee kauempaa.
Nyt jouluaattona 2024 Parker-luotain teki toistaiseksi kaikkein läheisimmän Auringon ohilennon. Kello 13.53 Suomen aikaa sen etäisyys Auringon pinnasta oli vain 6,1 miljoonaa kilometriä.
Koska Auringon halkaisija on noin 1,4 miljoonaa kilometriä, tapahtui ohilento hyvin läheltä.
Auringolla ei ole kiinteää pintaa, vaan höttöisä välialue, missä turbulenttisen, kuuman kaasun tiheys muuttuu noin 500 kilomerin paksuisessa kerroksessa läpinäkyväksi.
Tuon "pinnan" päällä on laaja kaasukehä, jota kutsutaan koronaksi. Silläkään ei ole tarkkaa yläpintaa, vaan se vain hiipuu vähitellen avaruuteen muuttuen aurinkotuuleksi. Karkeasti koronan tiiveimmät osat kurottavat kuitenkin noin kahdeksan miljoonan kilometrin päähän Auringon näkyvästä pinnasta.
Parker siis hujahti nyt koronan lävitse – kuten se teki jo edellisilläkin kerroilla, kun se on tullut radallaan lähelle Aurinkoa. Luotain kiertää Auringon noin 88 vuorokaudessa, ja syyskuusta 2023 alkaen se on ollut perihelissä (ratansa Aurinkoa lähimmässä kohdassa) noin 7,26 miljoonan kilometrin päässä.
Ratansa kaukaisimmassa kohdassa luotain on etääntyy Auringosta Venustakin kauemmaksi. Itse asiassa Venusta käytettiin hyväksi radan muuttamiseen tätä läheisintä ohistusta varten marraskuun 6. päivänä, jolloin se ohitti Venuksen vain 317 kilometrin etäisyydeltä – siis lähes sen pilvipintaa hipoen.
Tämänhetkisen lentosuunnitelman mukaan Parker tekee vielä neljä lähiohitusta (22. maaliskuuta, 19. kesäkuuta, 15. syyskuuta ja 12. joulukuuta) ennen kuin sen ensisijainen tehtävä päättyy.
Jos luotain on näiden jälkeen vielä toimintakuntoinen, sen todennäköisesti annetaan jatkaa vielä tutkimuksiaan. Toimivaa ja ainutlaatuisia havaintoja tekevää luotainta ei kannata sammuttaa.
Aurinko lämmittää luotainta erittäin voimakkaasti lähiohituksen aikana. Siihen kohdistunut paahde oli nyt joulu aikaan noin 457 kertaa voimakkaampi kuin on Auringon lämpöteho täällä maapallon luona.
Siksi Parker-luotaon on suojattu 2,3 metriä halkaisijaltaan olevalla 11,4 cm paksulla lämpösuojalla, joka kestää noin 1370°C:n lämpötilan ja auttaa pitämään luotaimen sisällä olevat laitteet alle 30°C:n lämpötilassa.
Lähiohituksen aikana Aurinko itse häiritsee niin voimakkaasti yhteydenpitoa luotaimeen, että siihen ei voitu olla yhteydessä. Se oli ohjelmoitu tekemään ennalta tutkimuksensa ja ottamaan yhteyttä pahimman kuumennuksen jälkeen 27. joulukuuta.
Ja yhteys onnistuttiin palauttamaan. Tietojen lataaminen tältä jouluiselta ohilennolta alkaa aikaisintaan 1. tammikuuta uuden vuoden puolella.
Yhdysvaltain Apollo-ohjelma oli 56 vuotta sitten täydessä käynnissä ja edennyt ensimmäiseen lentoon Kuun ympäri. Kun Apollo 8 kiersi Kuuta jouluna 1968, lennon kolme astronauttia pääsivät ihailemaan kuulentojen kenties suurinta yllätystä: maapalloa.
Kuualuksella oli tehty vasta yksi miehitetty lento Maata kiertävälle radalle, mutta siitä huolimatta Nasassa tehtiin uhkarohkea päätös: Apollo 8 suuntaisi kohti Kuuta.
Frank Borman, James Lovell ja William Anders matkaisivat ensimmäisinä ihmisinä toisen taivaankappaleen läheisyyteen, ei vielä pinnalle, mutta kiertoradalle kuitenkin.
Kolmikko oli myös ensimmäinen, joka vietti joulun todella kaukana kotoa.
Apollo 8 laukaistiin jättimäisen Saturn V -raketin kärjessä 21. joulukuuta ja jouluaattona alus asettui Kuuta kiertävälle radalle. Maan ilmestyessä astronauttien näköpiiriin Kuun rosoisen horisontin takaa, Anders nappasi yhden tunnetuimmista valokuvista: Maannousun.
Kauniisti Kuun horisontin takaa noussut maapallo tuli astronauttikolmikolle pyytämättä ja yllättäen. He olivat keskittyneet kuvaamaan kohteita Kuun pinnalla suunnitelman mukaisesti, kunnes Anders äkkäsi Maan.
Anders: "Herrajumala, katso tuota! Maapallo on nousemassa! Vau, se on kaunis!"
Borman (vitsaillen): "Älä vain ota siitä kuvaa, sitä ei ole suunniteltu."
Anders: "Onko sinulla värifilmiä, Jim? Anna minulle äkkiä se värirulla..."
Lovell: "Oi, tuo on mahtavaa!"
Andersilla oli käsissään Kuun pintakuvausta varten muokattu (ruotsalainen!) Hasselblad 500 EL -kamera sisällään mustavalkofilmiä. Hän vaihtoi nopeasti kameraan Lovellilta saamansa Ektachrome SO-368 -värirullan ja otti sillä legendaariset kuvat.
Aukoksi f/11 ja suljinnopeus 1/250. Klik, klik, klik...
Legendaarisista legendaarisin on Nasan numerointisysteemissä kuva numero AS08-14-2383, joka on tämän jutun otsikkokuvanakin.
Yleensä kuva esitetään asennossa, jossa Maa näyttää kohoavan Kuun pikimustalle taivaalle, mutta todellisuudessa näkymä oli kalenteriluukkumme mukainen.
Nasan Goddardin avaruuslentokeskuksen Visualisointistudio teki vuonna 2018 kuvaussessiosta alla olevan videon, missä Apollo 8:n kuvaustapahtumat yhdistetään Kuuta kiertävän LRO-luotaimen ottamiin kuviin.
Kotiplaneettaamme esittävä kuva ja jouluinen kuulento suorine lähetyksineen ”kaukaa” kosmoksesta valoi moniin uskoa tai ainakin toivoa rauhaisammasta tulevaisuudesta.
Kulunut vuosi oli ollut hyvin levoton: eri puolilla maailmaa oli sotia ja mellakoita, pommiattentaatteja ja salamurhia, lento-onnettomuuksia ja luonnonkatastofeja.
Maahan palattuaan Apollo-astronautit saivat miljoonia sähkeitä ja kirjeitä, joissa heitä onniteltiin saavutuksestaan. Lennon komentajan Frank Bormanin mukaan ikimuistoisimmassa todettiin: ”Te pelastitte vuoden 1968.”
Tänään 21.12. on talvipäivänseisaus, eli päivä on lyhimmillään täällä pohjoisella pallonpuolella ja yö pisimmillään. Tähtitieteellinen talvi alkaa, mutta yllättäen maapallo onkin lähimmillään Aurinkoa näinä aikoina!
Vuodenajat ja maapallon vuotuinen kierto Auringon ympäri eivät ole suoraan tekemisissä keskenään.
Maan rata on lähes ympyrä, joten Auringon Maahan kohdistama lämmitysteho ei vaihdu vuoden kuluessa olennaisesti. Vähän kyllä, mutta ei niin paljoa, että se vaikuttaisi vuodenaikoihin.
Sen sijaan syynä on maapallon pyörähdysakselin kaltevuus, tällä haavaa noin 23,5°. Juuri tänään talvipäivänseisauksen aikaan akseli osoittaa poispäin Auringosta, ja klo 11.20 Suomen aikaa akseli on täsmälleen poispäin.
Pohjoisella pallonpuolella yö on pisimmillään, eikä napapiirin pohjoispuolella Aurinko nouse lainkaan. Napapiiri sijaitsee tuon 23,5° etelään pohjoisnavalta, eli leveyspiirillä 66,5°. Auringon keskipiste näkyisi siellä keskipäivällä talvipäivänseisauksen aikaan horisontissa, jos ilmakehä ei taittaisi Auringon valoa.
Luonnollisesti myös etelässä on napapiiri, kohdassa 66,5° eteläistä leveyttä. Sen eteläpuolella on näinä aikoina yötön yö, eli Etelämantereella nautitaan jatkuvasta päivänpaisteesta.
Seisausten ajankohdat on nimetty pohjoisen pallonpuolen mukaan, joten kesäpäivänseisauksen aikaan täällä pohjoisessa tilanne on juuri päinvastainen: yö on pisimmillään eteläisellä pallonpuolella ja päivä pisimmillään täällä pohjoisessa. Maapallon akseli osoittaa kohti Aurinkoa.
Kevätpäivän- ja syyspäiväntasausten aikaan Aurinko on suoraan sivulla, joten niiden aikaan päivä ja yö ovat yhtä pitkät joka puolella rakasta kotiplaneettaamme.
Maapallon akselin kaltevuus muuttuu noin 41 000 vuoden jaksoissa. Muutos on tosin hyvin pientä, sillä kaltevuus soutaa välillä 22° – 24°.
Myös akselin suunta Auringon suhteen muuttuu hitaasti, eli seisausten ja tasausten ajankohdat siirtyvät. Muutosjakson pituus on 19 000 – 23 000 vuotta.
Tällä hetkellä maapallo on lähimpänä Aurinkoa pohjoisen pallonpuoliskon keskitalven aikaan, mutta runsaat 10 000 vuotta sitten näin oli keskikesällä.
Maan rata Auringon ympärillä on lähes ympyrä, mutta ei aivan täsmälleen, sillä etäisyys vaihtelee 147 ja 152 miljoonan kilometrin välissä.
Lähimpänä Aurinkoa olemme 4. tammikuuta ja kauimpana 4. heinäkuuta.
Juuri tänään maapallo on 147 165 829 kilometrin päässä Auringosta.
Maan rata on tarkkaan ottaen ellipsi. Pyörimisakselin kaltevuudella ja suunnalla ei ole tekemistä radan kanssa. Johannes Kepler otti aikanaan käyttöön sanat apheli ja periheli Maan Aurinkoa kiertävän radan kaukaisimmalle ja läheisemmälle pisteelle. Sanat tulevat kreikasta: peri (περί) tarkoittaa läheisintä ja apo (ἀπό) kaukaisinta, ja Aurinko on (ἥλιος eli hēlíos). Samaan tapaan esim. Maata kiertävillä radoilla on apogeum ja perigeum, missä "geum" viittaa maapalloon (Γῆ eli Gē).
Jääkaudet seuraavat rataparametrien vaihtelua
Ilmastonmuutoksesta puhuttaessa monet ottavat esiin nämä maapallon radan ja pyörimisakselin suunnan jatkuvat, sykliset muutokset. Niillä ei ole olennaista vaikutusta maapallon kokonaisuudessaan saamaan vuotuiseen säteilymäärään, mutta ne vaikuttavat merkittävästi säteilyn jakautumiseen eri vuodenajoille ja leveyspiireille.
Olennaisinta on se, että tähtitieteellisistä syistä johtuvat lämpötilan muutokset ovat varsin hitaita - muutamia sadasosa-asteita vuosisadassa. Sen sijaan ihmiskunnan kasvihuonekaasupäästöjen vaikutus on lähimmän sadan vuoden aikana useita asteita.
Ilmastonmuutoksen kannalta ei maan pyörimisakselin ja kiertoradan hitaita muutoksia siis tarvitse huomioida – kuten ei myöskään Auringon kirkkauden pieniä muutoksia lyhyillä ja pitkillä aikaväleillä.
Auringon sielunelämä on kuitenkin ihan oman juttunsa väärti.
Mikä olisi parempi tapa rauhoittua joulun aikaan kuin mennä ulos ja katsoa tähtiä? Päidemme päällä kauniisti kaartuvan tähtitaivaan voi myös tallentaa valokuviin nykytekniikalla hyvin helposti. Muutama asia on kuitenkin syytä pitää mielessä.
Kamera kuin kamera käy, kunhan valotusaikaa on mahdollista säätää. Monilla älykännyköilläkin saa varsin kohtuullisia tähtikuvia, mutta järjestelmäkamerassa säätömahdollisuuksia on enemmän ja ennen kaikkea niiden optiikkaa voi vaihtaa tarpeen mukaan.
Akku on hyvä ladata täyteen ja vara-akku kannattaa pitää mukana (mielellään lämpimässä takin sisätaskussa), sillä kylmässä ulkoilmassa lataus hupenee yllättävän nopeasti.
Objektiivi määräytyy sen mukaan, kuinka laajan alueen tähtitaivaasta halua saada kuvaan. Mitä lyhyempi polttoväli, sitä laajempi kuvakenttä. Ja mitä suurempi valovoima, sitä himmeämpiä tähtiä kuvaan tallentuu, jos valotusaika pysyy samana.
Valotusaika riippuu objektiivin polttovälistä – mikäli haluaa tähtien pysyvän pistemäisinä. Hyvä ohjenuora on niin sanottu 500-sääntö: luvun 500 jakaminen objektiivin polttovälillä (mm) kertoo, kuinka pitkällä valotusajalla (sekunteina) tähdet eivät vielä ala venyä viiruiksi. Esimerkiksi 50-millisellä objektiivilla maksimivalotusaika on 10 sekuntia. Pitää kuitenkin muistaa, että puolikennokameroissa todellinen polttoväli ei ole sama kuin objektiivissa ilmoitettu.
Jalusta on tärkeä apuväline, sillä käsivaralta kunnollisia tähtikuvia on miltei mahdoton ottaa, kun valotusajat venyvät. Nykyisten digikameroiden herkkyys kyllä riittää siihenkin, mutta kuvista tulee runsaan kohinan takia ”rakeisia”. Jalustan pitää olla riittävän tukeva, heppoiset kolmijalat eivät tähtikuvaukseen kelpaa.
Pimeys on eduksi. Valosaasteisella paikalla taivas ei ole syvänsininen vaan pahimmillaan likaisen oranssi (valonlähteiden värin mukaan). Taajamien valot hukuttavat himmeät tähdet alleen eivätkä ne tartu myöskään kameran kennolle.
Taskulamppu on suureksi avuksi ja myös turvaksi, jos onnistuu hakeutumaan pilkkopimeään paikkaan. Lampun eteen on hyvä teipata punaista muovia tai pahvia, jotta silmien hämäränäkö ei tärväänny aina, kun taskulampun sytyttää.
Vaatetus pitää valita kelin mukaan. Pikkupakkasessakin tulee äkkiä vilu, kun seisoskelee pari tuntia jalustalla olevan kameran vieressä. Erityisesti käsineisiin ja jalkineisiin kannattaa kiinnittää huomiota.
Pilvet estävät usein tähtien kuvaamisen. Näin loppuvuodesta selkeä sää jää helposti haaveeksi, mutta sääennusteita seuraamalla voi varautua kirkkaaseen keliin ja laittaa varusteet toiveikkaasti valmiiksi.
Pohjattomia syövereitä, kaiken nieleviä kosmisia hoovereita, portteja tulevaisuuteen… Albert Einsteinin yleinen suhteellisuusteoria ennusti mustien aukkojen olemassaolon, mutta kuulu fyysikko itse ei niihin uskonut.
Mitä tapahtuu, kun jättiläistähti päättää päivänsä? Se luhistuu kasaan, joko neutronitähdeksi tai jos massaa on riittämiin, mustaksi aukoksi. Aika-avaruus kuroutuu umpeen ja kosmiseen kudelmaan repeää reikä, joka johtaa… niin, mihin?
Musta aukko on nimensä veroinen, sillä sen vetovoima on niin vangitseva, että edes liki 300 000 kilometrin sekuntinopeudella kiitävä valo ei pääse pakoon. Ja kun se on maailmankaikkeuden ehdoton nopeusrajoitus, mikään muukaan mustaan aukkoon joutunut ei sieltä selviä enää takaisin ”tavalliseen” avaruuteen.
Mustan aukon keskellä lymyävää pistemäistä singulariteettia on vaikea hahmottaa. Sen tilavuus on nolla, mutta tiheys ääretön. Siihen on ahtautunut tähden koko massa – pois lukien supernovaräjähdyksessä avaruuteen sinkoutunut kaasu – mutta musta aukko ei silti ole ainetta. Se on pelkkää gravitaatiota.
Einstein ei ollut ainoa, jonka oli vaikea sulattaa moista kummajaista. Kesti vuosikymmeniä ennen kuin tiedeyhteisö otti teoreettisen oudokin tosissaan ja alkoi pohtia sen ominaisuuksia.
Stephen Hawking laski, että mustat aukot voivat sittenkin säteillä, mutta sitä vaimeammin, mitä massiivisemmasta aukosta on kyse. Hawkingin säteily on edelleen teoriaa, mutta jos sellaista esiintyy, mustat aukot höyrystyvät hiljalleen olemattomiin. Mutta mitä tapahtuu mustaan aukkoon syöksynyttä ainetta koskevalle informaatiolle?
Katoaako se kokonaan, mikä romuttaisi fysiikan, vai pysyykö se jollain keinolla tallessa ja mahdollisesti jopa ”luettavissa” – tavalla tai toisella?
Ratkaisu saattaa löytyä silmukkakvanttigravitaatiosta, joka pyrkii yhdistämään yleisen suhteellisuusteorian ja kvanttifysiikan. Sen mukaan mustan aukon sisuksissa voi tapahtua kvanttihyppy, jossa aika ja avaruus menettävät hetkeksi (mitä se sitten tarkoittaakaan…) merkityksensä, ja tuloksena on valkoinen aukko.
Kun mustasta aukosta ei mikään pääse pakoon, valkoiseen aukkoon ei mikään pääse sisään. Ja sieltä tulee ulos – kadonneeksi luultua informaatiota. Ainakin teoriassa.
Tänään 13.12. vietetään Lucian päivää. Lucia-neidolla on päässään yleensä kruunu, jossa on kynttilöitä. Mutta miten nuo kynttilät palaisivat avaruuden painottomuudessa? Bonuksena kiva temppu pikkujouluihin ja perjantai-illan iloksi!
Painovoima vaikuttaa moniin arkisiin ilmiöihin, emmekä tule edes ajatelleeksi painovoiman olemassaoloa.
Esimerkiksi lämmön siirtyminen: lämmin ilma nousee ylöspäin ja kylmempi ilma laskeutuu alaspäin. Ilmiö pitää talojen ilmanvaihtoa toiminnassa, viilentää laitteita ja on laajemmin ilmakehän kierron sekä sääilmiöiden taustalla.
Tämä näkyy myös palamisessa. Kynttilän liekin muoto tulee siitä, että palamisessa syntyvät palokaasut nousevat ylöspäin ja venyttävät liekin korkeaksi, kauniisti lepattavaksi kellertäväksi valoilmiöksi.
Jos kynttilän sytyttää avaruusasemalla, missä vallitsee painottomuus (tai mikropainovoima, jos ollaan ihan tarkkoja), niin liekistä tulee tylsä, sinertävä pallo.
Alla on muutamia videoita, joissa näytetään miten kynttilä ja liekki yleisesti palaa avaruudessa.
Kiinan Tiankong-2 -avaruusasemalla:
Nasan video palamisesta avaruudessa:
Kansainvälisellä avaruusasemalla tutkitaan liekkiä:
Tee "unelmaraketti!"
Lämpimän ilman nousemista voi käyttää hyväksi myös näyttävän tempun tekemiseen – joko omaksi, lasten tai lastenmielisten iloksi!
(Tempussa käsitellään tulta, joten ole sen kanssa varovainen ja katso, ettei tuli pääse sytyttämään mitään ympärillä.)
Ota käteesi tavallinen paperinen teepussi ja kysy katselijoilta: mikä tämä on?
Vastaa mahdollisten arvuuttelujen jälkeen itse: tämä on unelmaraketti.
Näytä teepussin lappua ja kysy, mikä tämä on (kysymys toistuu joka vaiheessa ja jossain vaiheessa katselija ehkä lähtee mukaan leikkiin).
Vastaus: Tämä on hintalappu, eikä sitä unelmaraketissa tarvita (leikkaa lappu saksilla pois).
Seuraavaksi näytä jäljelle jäänyttä langanpätkää ja kysy mikä se on.
Vastaus: se on sytytyslanka.
Sitäkään ei unelmaraketissa tarvita. Leikkaa lanka pois niin, että leikkaat samalla teepussista yläosan pois mahdollisine saumoineen ja nastoineen.
Kysy kuulijoilta, mitä sisällä oleva teeaines on.
Vastaus: se on ruutia. Sitäkään ei unelmaraketissa tarvita, joten sen voi kaataa sisältä pois. Kaada huolellisesti kaikki tee pois niin, että jäljelle jää vain ohut paperinen teepussin kuori.
Lopuksi sinulla on kädessäsi unelmaraketti (teepussin paperinen pussiosa), jonka voit muotoilla rakettimaiseksi putkiloksi. Aseta unelmaraketti pöydälle tai lautaselle. Jos käytät lautasta alla, kysy katselijoilta ensin, mikä tämä on. Vastaus: se on laukaisualusta).
Tämän jälkeen pyydä lasta (tai aikuista) unelmoimaan oikein kovasti.
Sytytä unelmaraketti tulitikuilla yläosasta – ja katso! Se lentää unelmien voimalla!
Huomaa, että unermaraketti kannattaa sytyttää saumaosan kohdalta, koska teepussin saumaosa on muuta osaa painavampi. On hyvä, että se lähtee palamaan ensin, jotta raketti varmasti lähtee lentoon.
Lopuksi voit kertoa lapsille, mihin lentoonlähtö perustuu: teepussin paperi on niin ohutta ja kevyttä, että hieman ennen kuin raketti palaa loppuun saakka, se lähtee kuuman ilman mukana lentoon, koska ... kuuma ilma nousee ylöspäin!
Siellä se taas on! Planeetoista kirkkain eli Venus näkyy auringonlaskun jälkeen matalalla etelälounaassa.
Kuluvana vuonna naapuriplaneettamme on näkynyt hyvin kehnosti, käytännössä ei juuri ollenkaan. Venus kiertää Aurinkoa Maan radan sisäpuolella, joten se ei ole koskaan oppositiossa eli taivaalla vastapäätä Aurinkoa kuten Mars ja muut ulkoplaneetat. Joko planeetta on aamutaivaalla ja nousee ennen Aurinkoa tai sitten iltataivaalla ja laskee horisontin taakse Auringon perässä.
Suurimmassa elongaatiossa Venus on mahdollisimman kaukana Auringosta, parhaimmillaan 47 asteen etäisyydellä. Tänä vuonna tällaista elongaatiota ei ole ollut ollenkaan: edellinen, suurin läntinen elongaatio oli 23. lokakuuta 2023, ja seuraava, itäinen, on 10. tammikuuta 2025. Siihen on aikaa siis vajaa kuukausi, joten Venuksen näkyvyys paranee kaiken aikaa.
Joulukuun alussa planeetta laski noin 2,5 tuntia Aurinkoa myöhemmin, vuodenvaihteessa se viipyilee taivaalla vielä 4,5 tuntia Auringon jälkeen. Venus pysyttelee kuitenkin melko matalalla, joten planeetan bongaaminen edellyttää suhteellisen esteetöntä näkymää etelän ja lounaan suuntaan. ”Iltatähti” on kuitenkin niin kirkas, että se kajastaa helposti puiden lomitsekin.
Elongaatioiden välillä Venus on vuorotellen Auringon takana eli yläkonjunktiossa ja Maan ja Auringon välissä eli alakonjunktiossa. Edellisessä sitä on mahdoton nähdä, mutta jälkimmäisessä se toisinaan onnistuu. Venus on hyvin harvoin täsmälleen Maan ja Auringon välisellä linjalla, jolloin se kulkee Auringon kiekon editse – viimeksi vuonna 2012, seuraavan kerran vuonna 2117 – joten se ohittaa Auringon yleensä ylä- tai alapuolelta.
Tammikuussa 2022 Venus kulki viitisen astetta Auringon yläpuolelta, joten sen saattoi hyvällä tuurilla nähdä vielä lähes tai jopa täsmälleen alakonjunktion hetkellä. Puolisentoista vuorokautta ennen ”h-hetkeä” Venus näyttäytyi kapeana sirppinä, jonka sakarat sojottivat oudosti ylöspäin. Pari päivää myöhemmin planeetta oli siirtynyt aamutaivaan puolelle.
Kreikkalaiset pitivät ilta- ja aamutaivaalla näkyvää Venusta kahtena eri planeettana, joilla oli nimet Hesperos ja Fosforos. Sittemmin kävi selväksi, että kyseessä on yksi ja sama taivaankappale, joka vain näkyy vuoroin aamulla, vuoroin illalla. Seuraavan kerran vaihto iltataivaalta aamuiselle tapahtuu maaliskuussa 2025. Silloin Venus on taas mahdollista nähdä hyvin kapeana sirppinä, sillä se ohittaa Auringon useiden asteiden päästä. Toki se edellyttää selkeää säätä juuri oikeaan aikaan.
Otavan jälkeen todennäköisesti tunnetuin tähtikuvio on Orion. Se toimiikin oivallisena siirtymänä syystalven tähtitaivaasta talvisiin näkymiin.
Orion, jättiläismetsästäjä ja soturi, oli komeimmista komein ja myös tiesi sen. Rangaistukseksi ylvästelystään jumalat lähettivät skorpionin pistämään häntä kuolettavasti jalkaan. Kumpainenkin päätyi taivaalle tähtikuvioksi, mutta Orionin rakastetun, jumalatar Dianan pyynnöstä siten, että Orion pääsee pakenemaan läntisen taivaanrannan taakse, kun Skorpioni nousee idästä.
Tiimalasia muistuttava Orionin hahmo komeilee talvisella iltataivaalla pystyasennossa suoraan etelässä. Jättiläismetsästäjän ”olkapäällä” on α Orionis, punainen Betelgeuze, joka on satoja kertoja Aurinkoa suurempi jättiläistähti. Betelgeuze on elämänsä ehtoopuolella oleva tähti. Se on kuluttanut ydinpolttoaineensa lähes loppuun ja voi räjähtää milloin tahansa supernovana.
Orionin toisena ”jalkana” on hieman pienempi jättiläistähti Rigel. Vaikka Rigel on tähdistön β-tähti, se on todellisuudessa kirkkaampi kuin α-tähti. Rigel on puolestaan väriltään sinertävänvalkoinen. Sekä Betelgeuze että Rigel ovat niin kirkkaita, että niiden värit erottuvat selvästi paljain silmin.
Keskellä Orionin kuviota on kolmen tähden muodostama Orionin vyö, joka osoittaa vasemmalle alaviistoon lähes suoraan naapuritähdistön, Ison koiran, kirkkaimpaan tähteen Siriukseen. Vyöstä roikkuu Orionin miekka, niin ikään kolmen hieman himmeämmän tähden muodostama jono. Orionin miekan ja vyön muodostamaa kuviota sanotaan suomalaisittain Väinämöisen viikatteeksi, jota se melkoisesti muistuttaakin.
Jo kiikarilla näkyy selvästi, että miekan keskimmäinen ”tähti” onkin jotain aivan muuta: se on tähtienvälinen kaasupilvi, jossa syntyy kaiken aikaa uusia tähtiä kaasusta tiivistymällä. Orionin suuri kaasusumu eli Messier 42 on ainoa Suomen leveysasteilta helposti havaittava kaasusumu.
Kaukoputkella sumun keskellä erottuu neljän vastikään syntyneen tähden muodostama joukko, Trapetsi, ja sumun sisällä on infrapunakaukoputkilla havaittu syntymässä olevia tähtiä. M42 ja sen vieressä oleva himmeämpi M43 ovat näkyvimmät osat valtavasta tähtienvälisestä vetykaasupilvestä, joka kattaa suuren osan Orionin tähdistön alueesta. Kaasusumun vety hohtaa punaista väriä, joka ei kuitenkaan erotu kuin kaukoputkilla otetuissa kuvissa.
Näihin aikoihin joulukuussa yöt ovat pimeimmillään – etenkin kun suuressa osassa Suomea ei ole lunta haittaamassa valkoisella hohdollaan taivaan katselua. Kannattaa siis kääntää katseet yöäs tähtitaivaalle!
Maapallon kiertäessä Aurinkoa ja vuodenaikojen vaihtuessa sen mukaisesti myös tähtitaivas näyttää kiertyvän eri asentoon. Hitaasti, mutta varmasti iltaisin näkyvissä oleva osa tähtitaivasta muuttuu, kun tähtikuviot nousevat koko ajan aikaisemmin.
Planeetat vaeltavat taivaalla omia reittejään, ja tulevat välillä vierailemaan aamutaivaalla, välillä iltataivaalla. Nyt syystalvella 2024 saamme ihastella erituisesti Jupiteria (kuten mm. Yllätysten joulukalenterissa kerrotaan).
Syystalvella näkyvät illalla mukavasti mm. nämä tähtikuviot:
