Verrattuna parin vuoden takaiseen taivaaseen, niitä on nyt selvästi enemmän. Myös tilastot kertovat niin, sillä kun esimerkiksi koronakeväänä 2020 (jolloin katselin paljon taivaalle ja metsästin suorastaan Starlink-satelliittijonoja) Maata kiersi noin 5500 toimivaa ja sammunutta satelliittia, on luku nyt noin 15000. 

Vähättelin tuolloin viisi vuotta sitten satelliittien aiheuttamaa haittaa, mutta en vähättele enää; vaikka kuinka pidänkin satelliiteista ja jopa ihastelen toisinaan kirkkaimpien satelliittien rauhallista vaellusta taivaan halki, niin nyt ei taivasta voi enää kuvata ja katsella ilman, että pieniä pisteitä vipeltää tähtien joukossa.

Tämä Jeremy Randin X-viestipalvelussa postaamaa video näyttää tilanteen hyvin:

Ja kun Heavens-Above.com:ista listaa paljain silmin näkyvät satelliitit tänä iltana 31. lokakuuta 2025, on niitä omalla taivaallani 1882. Laitan listauksen myös tämän kirjoituksen loppuun, koska se on pituudessaan myös hyvin kuvaava.

Suurin osa näistä satelliiteista on SpaceX:n Starlinkejä, joita on taivaalla jo yli 10 000. Se ei ole suinkaan ainoa satelliittikonstellaatio, vaikkakin on tällä haavaa suurin. SpaceX:n suunnitelmissa on 42000 satelliitista koostuva järjestelmä. Kun mukana on toimintansa päättäneitäkin satelliitteja, on oikea satelliittimäärä kenties luokkaa 45000.

Kiinalaisten Starlink-vastineessa Qianfan-järjestelmässä on nyt viitisen sataa satelliittia, ja tulossa noin 15 000. Varsin monet satelliitit eivät ole toimineet suunnitellusti, joten osa niistä on taivaalla turhan päiten avaruusromuna ja visuaalisena haittana – satelliitti kun heijastaa Auringon valoa, vaikka se ei toimisikaan. 

Amazonin Kuiper-järjestelmässä on nyt 153 satelliittia ja lopulta 2030-luvun alussa 3236 satelliittia. 

Eurooppalaisen Eutelsatin OneWeb-satelliitteja on nyt avaruudessa 652, lopulta noin 900. Harva tulee ajatelleeksi, että Starlinkin eurokilpailija on jo näin suuri, ja pystyy myös matalalatenssiseen laakajaistanettiyhteyteen. Kun EU:n IRIS2-hanke yhdistetään OneWebiin, saattaa satelliittien määrä lisääntyä hieman. Joka tapauksessa satelliiteista tulee kyvykkäämpiä – mutta olisi oman postauksensa aihe.

Jos satelliiteista alkaa olla jo nyt selvää haittaa tähtitaivaan ihastelulle ja tutkimiselle, tilanne muuttuu lähivuosina pahemmaksi. Kun lasketaan mukaan kaikki suunnitteilla olevat megakonstellaatiot, on 2030-luvun puolivälissä taivasta suttaamassa yli 100 000 satelliittia.

Eikä kyse ole vain valosta, vaan myös satelliittien radioastronomialle aiheuttamista häiriöistä. Ja avaruusesineiden ja -romun määrän eksponentiaalisesta lisääntymisestä, mikä sekin on oma aiheensa.

Käyn seuraavassa läpi satelliiteista ennen kaikkea tähtitieteelliselle tutkimukselle koituvaa haittaa.

Optinen tähtitiede

Tässä kyse on hyvin yksinkertaisesta asiasta: kun Aurinko paistaa satelliittiin, etenkin isot antennit ja aurinkopaneelit heijastavat hyvin valoa. 

Näin tapahtuu pääasiallisesti aamulla ja illalla, jolloin Aurinko on lähellä horisonttia. Sydänyönä matalilla kiertoradoilla olevat satelliitit ovat myös pimeässä, joten ne eivät näy – vaikka ne tietysti kiertävät Maata ja ovat taivaalla silloinkin.

Starlink Gen2 -satelliitti. Piirros: SpaceX

Uusimmat satelliitit eivät näy enää niin kirkkaina kuin ensimmäiset, koska niiden valonheijastuvuuteen on kiinnitetty huomiota. Niihin on laitettu vähemmän heijastavia pinnoitteita ja esimerkiksi antennien edessä on valosuojat. Niiden magnitudi on tyypillisesti auringonlaskun jälkeisinä tunteina 5 tai enemmän (tai siis vähemmän, eli ovat sitä kirkkaampia). Sopivissa olosuhteissa niiden magnitudi voi olla noin nolla eli jotakuinkin Vegan tai Arkturuksen luokkaa.

Kansainvälinen avaruusasema on satelliiteista kaikkein kirkkain, helposti mag -3. Kiinalaisten avaruusasema Tiangong on magnitudia -2.

Suurin ongelma tähtitieteelle satelliiteista on se, että ne jättävät aikavalotettuihin kuviin pitkiä viivoja. Ongelma on suurin laajakuvakulmaisilla seurantateleskoopeilla, mutta myös yksittäiset kohdennetut havainnot voivat mennä pilalle, jos ja kun satelliitti kulkee kohteen tai vertailutähden kohdalta. Spektroskooppiset havainnot näyttävät kummallisuuksia ja kirkkausmittaukset menevät päin mäntyä.

Rubin-observatorio kuvattuna viime vuonna. Taivaalla on satelliittien lisäksi lentokoneita. Kuva: LSST

Esimerkiksi pian käyttöön tulevan Vera Rubin -observatorion kuvista noin 30 prosenttia ei ole käyttökelpoisia juovien vuoksi ja 40 prosentissa on vähemmän haittaava satelliittijuova. 

Euroopan eteläisen observatorion VLT-teleskoopilta raportoitiin vuonna 2022, että hämärän aikaan tehdyistä havainnoista 1/1000 ei ole käyttökelpoisia satelliittien vuoksi.

Haittaa voidaan hieman vähentää muuttamalla satelliitteja ”pimeämmiksi” eli heijastamaan huonommin valoa sekä ottamalla observatorioilla käyttöön tekniikoita, joilla havainto voidaan keskeyttää satelliitin ylimenon ajaksi tai satelliittien viiruja pystytään poistamaan paremmin.

Hyvä uutinen on se, että SpaceX:n mukaan uusimmista satelliiteista on 95 prosenttia ajastaan heikompia kuin magnitudi 7.

SKA Mid -observatoriossa on 193 antennia Etelä-Afrikan autiomaa-alueella. Kuva: SKAO

Radiotähtitiede

Satelliittien radiotietoliikenne tapahtuu aallonpituusalueilla, jotka eivät juurikaan häiritse radioastronomisia havaintoja. Sen sijaan satelliittien elektroniikasta tulee ”vuotoa” myös radiohiljaisille aluille. 

Kansainvälinen radiotietoliikenneunioni ITU on asettanut rajat tälle tahattomalle vuotosäteilylle, mutta esimerkiksi ensimmäisen sukupolven Starlinkit menivät reippaasti rajan ylitse. Nykyiset satelliitit ovat tässä mielessä parempia ja nykyisin ”vuotosäteilyn” määrää valvotaan ennen laukaisua, mutta satelliittien suuri määrä on lisännyt ongelmaa. 

Uusi SKA-radioteleskooppi ei pysty tämän vuoksi niin suureen herkkyyteen, kuin teknisesti kykenisi. Arvioiden mukaan satelliittien aikaansaama taustakohina lisääntyy jopa satakertaiseksi nykyisestä tulevan vuosikymmenen aikana. Etelä-Afrikassa sijaitseva SKA Mid, joka tekee havaintoja alueella 350 MHz – 15,4 GHz, voi menettää jopa 70 prosenttia herkkyydestään.

Mitä asialle voisi tehdä?

Avaruustoiminnan lisääntymistä tuskin voidaan estää, mutta tähtitieteilijöiden ja satelliittioperaattorien paremmalla yhteistyöllä sekä kansainvälisillä sopimuksilla haittoja voidaan hillitä.

Kansainvälisen tähtitieteellisen unionin IAU:n aloitteesta tähtitaivaan suojelu on myös YK:n agendalla, ja seuraava suuri konferenssi aiheesta pidetään joulukuussa. 

Mutta voi olla, että lopulta tähtitieteelliset observatoriot pitää siirtää avaruuteen, vaikkapa Kuun etäpuolelle, mihin ainakaan toistaiseksi aiheuttamamme radiohäiriöt eivät yllä. Kun satakunta vuotta sitten kaupunkien valot ajoivat tähtitieteilijät syrjäseuduille, on koko maapallo muuttumassa nyt vaikeaksi paikaksi tutkimuksen tekoon.

Ja taivaan häiriöttömään ihailuun.

Juttu on julkaistu ensin Ursan blogina.

Tämänhetkisen suunnitelman mukaan lentoa suunnitellaan aikaisintaan kesäkuulle 2027, mutta Kuuhun palaamisen päällä leijuu monenlaisia uhkakuvia teknisistä viivästyksistä politiikan kiemuroihin.

Katsotaanpa vähän, missä kuulentojen kanssa mennään nyt – viisi ja puoli vuotta sen jälkeen, kun presidentti Trump ilmoitti ensimmäisellä kaudellaan amerikkalaisten palaavan kuuhun vuoden 2024 loppuun mennessä.

Artemis I Kuun luona. Kuva: Nasa

Artemis II lähes valmiina

Kun Trump allekirjoitti toukokuussa 2019 niin sanotun avaruuspolitiikkadirektiivin 1, Space Policy Directive 1:n, tavoitteena ei ollut vain käydä nopeasti Kuussa Apollo-lentojen tyyliin, vaan palata Kuuhun ja Kuun luokse pysyvämmin.

Suunnitelmana oli käyttää Boeing-yhtiön tekemää SLS-rakettia, Lockheed-Martinin valmistamaa Orion-alusta ja eurooppalaisten toimittamia huoltomoduuleita astronauttien viemiseen ensin lennolle Kuun ympäri ja sitten Kuun pinnalle. Kuuhun laskeuduttaisiin SpaceX:n Starship-aluksen kuuversiolla ja myöhemmin myös Blue Originin johtaman yhteenliittymän rakentamalla laskeutujalla.

Ensimmäinen lento, Artemis I oli tarkoitus tehdä vuonna 2020, mutta se viivästyi vuoteen 2022. Tuolla ilman astronautteja tehdyllä lennolla alus kiersi Kuuta vähän aikaa automaattisesti ja palasi takaisin. Koelento meni muuten hyvin, paitsi että Orion-aluksen lämpösuojakilvestä löydettiin suuria vaurioita laskeutumisen jälkeen. Kilven uloin kerros oli irronnut monista kohdista ja kilven muodostavista noin 5000 pienestä keraamisesta tiilestä lähes 200 oli halkeillut.

Artemis I -lennolla käytetyn Orion-aluksen lämpösuoja lennon jälkeen. Kuva: Nasa

Lämpösuoja riitti suojaamaan alusta laskeutumisen aikana, mutta koska ihmisiä kuljetettaessa ei haluta ottaa riskejä, päätettiin kilpeen tehdä suuria muutoksia. Aluksen elossapitojärjestelmissä oli myös korjattavaa.

Näiden ongelmien parissa kuluikin niin paljon aikaa, että Artemis II -lentoa lykättiin useampaan kertaan eteenpäin. Alun perin sitä kaavailtiin vuodelle 2021, korjausten aikana vuodelle 2024, ja nyt tavoitteena on Saada astronautit Reid Wiseman, Victor Glover, Christina Koch ja Jeremy Hansen viimein historialliselle kuumatkalleen ensi huhtikuussa.

Alla oleva video on tehty vuonna 2023, jolloin nelikko oli käymässä Euroopassa.

Päivitys 2.9.
Koronan massapurkaus osui maapalloon ennustetusti ja sai aikaan G2-luokan geomagneettisen myrskyn. Ennusteen mukaan revontuliaktiivisuus säilyy korkeana vielä tiistain ja keskiviikon välisenä yönä.

 -

Ilmatieteenlaitoksen ja NOAA:n avaruussääennusteen mukaan tämä tuorein avaruusmyrsky osuu Maahan maanantain ja tiistain välisenä yönä. Saapumisajankohtaa ei pystytä ennustamaan tarkasti, mutta näyttää siltä, että myteri alkaa yöllä – siis pimeään aikaan, jolloin revontulet ovat näkyvissä. Ja näillä näkymin koko maassa paitsi tänä yönä, niin myös edelleen tiistain ja keskiviikon välisenä yönä revontulten todennäköisyys on suuri ja sen jälkeenkin vielä kohtalainen.

Kun hiukkaspilvi osuu noin 1,6 miljoonan kilometrin päässä Maasta oleviin havaintolaitteisiin, voidaan pilven olemuksesta ja myrskyn voimakkuudesta tehdä tarkempia arvioita. Tämä tapahtuu noin 20–50 minuuttia ennen Maahan saapumista. Vasta silloin massapurkauksen todellinen nopeus ja voimakkuus voidaan havaita.

Nyt kuitenkin näyttää siltä, että tulossa on mukavan aktiivinen revontulinäytös, juuri sopiva syyskauden avaus, mutta ei mitään vaarallista geomagneettista myrskyä. 

Heti massapurkauksen etureuna, niin sanottu shokkiaalto, aiheuttaa todennäköisesti G1–G2 -tasoisen geomagneettisen myrskyn, mutta varsinainen hiukkaspilven ydin seuraa sitä todennäköisesti muutaman tunnin päästä. Silloin myrsky voi äityä G3-tasolle. Kenties tuolloin yö on jo kääntymässä aamuksi Suomessa. Pohjoisen lisäksi revontulia kannattaa katsoa myös etelätaivaalta – myös eteläisessä Suomessa.

Jos massapurkauksen oma magneettikenttä on riittävän voimakas ja sen suuntaus on suotuisa (eli vastakkainen Maan magneettikentän kanssa), voi syntyä helposti myös G4-tasoinen geomagneettinen myrsky. Sellainen saattaa aiheuttaa myös häiriöitä ja jännitepiikkejä sähköverkoissa, vaurioittaa satelliittien elektroniikkaa, vaikuttaa navigointiin ja sotkea viestintää

Myös Finnairissa seurataan varmasti Pecasus-palvelun tarjoamaa tietoa tilanteesta, koska voimakkaiden avaruusmyrskyjen aikaan säteilytaso reittilentokorkeuksilla Maan napa-alueilla on suurempi, ja esimerkiksi Helsingin ja Tokion välinen lento voidaan reitittää tästä syystä etelän kautta Venäjän ohi. 
 

Auringon Maahan näkyvällä puolella on juuri nyt monia aktiivisuusalueita ja onkin todennäköistä, että purkauksia tulee vielä lisää.

Kyseessä on suurin purkaus vähään aikaan Auringosta, joka on lähestymässä tämän aurinkomaksimin loppua.  Aurinkosykli kestää noin 11 vuotta, ja sen huippua, eli aurinkomaksimia, seuraa laskeva vaihe, jolloin Auringon aktiivisuus vähenee. 

Tällä hetkellä olemme aurinkosyklissä 25, joka alkoi joulukuussa 2019 ja jatkuu arviolta vuoteen 2030 asti. 

Aurinkosyklin huippu, eli aurinkomaksimi, oli hyvin todennäköisesti elokuun ja marraskuun 2024 välisenä aikana, tarkemmin lokakuussa 2024, jolloin 365 päivän keskiarvoinen auringonpilkkuluku saavutti huippunsa (163,9 ISN:n mukaan). Lopullisesti huippukuukausi voidaan kuitenkin vahvistaa vasta jälkikäteen, kun Auringon aktiivisuuden lasku on selvästi havaittavissa. 

Sykli on joka tapauksessa ollut normaalia ja odotettua aktiivisempi. 

Tilastojen mukaan auringonpurkauksia tapahtuu eniten juuri näihin aikoihin aktiivisuussykliä eli maksimin jälkeen.  Auringon magneettikentät ovat edelleen aktiivisia ja monimutkaisia, mikä edesauttaa purkausten syntymisessä; vaikka auringonpilkkujen määrä onkin vähenemässä, magneettisten häiriöiden, kuten filamenttien ja aktiivisten alueiden, aiheuttamat purkaukset ovat yleisempiä tilastojen mukaan. 

Päivitys 13. elokuuta: laukaisu onnistui hyvin. Alla olevaa juttua on päivitetty sen mukaisesti. 14. elokuuta on lisätty teksti DA-Design Oy:n osallisuudesta lentoon.

Geostationaariradalla olevat Meteosat-satelliitit ja maapallon napojen kautta kulkevat MetOp-satelliitit ovat Euroopan sääsatelliittijärjestö EUMETSATin päätyökaluja. Ne täydentävät toisiaan: Meteosatit tarkkailevat koko ajan maapalloa allaan kaukaa, ja MetOp:it kiertävät lähempänä maapalloa, tekevät siksi tarkempia havaintoja, ja voivat tutkia yhtä tarkasti napaseutuja kuin päiväntasaajan alueita.

Satelliittiperheet oli aikomus uusia vuoron perään, mutta koronapandemia sai aikataulut paukkumaan, joten nyt sukupolvipäivitys tehdään lähes samaan aikaan. Tuorein Meteosat, joka toistaiseksi tunnetaan vain nimellä MTG-S1, laukaistiin vasta kuutisen viikkoa sitten. Ja nyt matkaan pääsee ensimmäinen uusi MetOp.

Koko nimeltään satelliitti on MetOp-SG-A1, eli MetOpin toinen sukupolvi (second generation) ja A-satelliitti 1.

Koronapandemia sai aikaan sen, että uuden sukupolven eurooppalaisten sääsatelliittien laukaisut ovatkin nyt näin lähellä toisiaan. Ja laukaisuita tulee jatkossakin tiiviisti, koska aiempi yksi Meteosat korvataan kolmella satelliitilla ja MetOp kahdella satelliitilla. Niitä kutsutaan mielikuvituksellisesti A:ksi ja B:ksi. Ja kaikista tehdään kopioita, joita lähetellään sitten seitsemän vuoden välein taivaalle, jotta tietoja saataisiin varmasti.

Näiden satelliittien perusteella ei tehdä vain sääennusteita, vaan myös varoitetaan myrskyistä ja ennustetaan tulvia. Ihmishenget riippuvat satelliittien toiminnasta.

MetOp-satelliitit, kuten Meteosatitkin, ovat Euroopan avaruusjärjestön ja EUMETSATin yhteistyötä. Yleistäen ESA vastaa satelliittien kehittämisestä ja laukaisemisesta ja EUMETSAT niiden operoinnista.

MetOp-SG-A1 laukaistiin avaruuteen nyt 13. elokuuta 2025 klo 3.37 Suomen aikaa Ariane 6 -kantoraketilla Kouroun avaruuskeskuksesta Ranskan Guyanasta. Kyseessä oli Ariane 6:n kolmas lento, joten laukaisuja ei voi vielä pitää rutiinia. 

Satelliitti ohjattiin kiertämään Maata aurinkosynkroniselle naparadalle 835 kilometrin korkeuteen. Siellä se kiertää maapallon 14 kertaa vuorokaudessa ja tulee lentämään tällä radalla saman alueen ylitse lähes samaan aikaan joka päivä. 

MetOp-SG-A1 on ensimmäinen MetOp-SG-ohjelman satelliitti. Kaikkiaan ohjelmaan kuuluu kolme A- ja B-satelliittien paria, jotka takaavat maailmanlaajuisesti tehtyjen tasalaatuisten havaintojen jatkuvuuden yli 20 vuoden ajan. MetOp-SG-B1 laukaistaan vuonna 2026.

MetOp-SG-A1:ssa on kuusihavaintolaitetta, jotka kukin ovat kooltaan monien pienten satelliittien kokoisia. Kaikkiaan satelliitin massa tankattuna laukaisun aikaan on 4,1 tonnia. Kooltaan se on 7,0 x 3,0 x 3,4 m suuri aurinkopaneeli pakattuna. Se avattuna leveyttä satelliitilla on 14 metriä.

Tutkimuslaitteista suurimpia ovat IASI-NG, METimage ja MWS. 

Infrapuna-alueella toimiva uuden sukupolven interferometri (Infrared Atmospheric Sounding Interferometer – New Generation) perustuu nykyisen MetOpin laitteeseen, mutta on paljon parempi ja tarkempi. Se mittaa ilmakehän lämpötilaa, kosteutta ja kasvihuonekaasuja noin 18 000 spektrikanavalla.

METimage on näkyvän valon ja infrapunaisen alueella toimiva kamera. Kaikkien sondaavien ja mittaavien laitteiden ohella kuva on edelleen kiva ja tärkeä lisä.

Mikroaaltomittari (Microwave Sounder) havaitsee maapallosta tulevaa mikroaaltosäteilyä, mikä paljastaa ilmakehässä olevan vesihöyryn ja muiden sään ennustamisessa tärkeiden kaasujen määrää sekä sijaintia.

MWS:n  89 GHz:n radiometrinen vastaanotin on suomalaisen DA-Groupin suunnittelema ja valmistama. DA-Groupilla on pitkä historia mikroaaltotekniikan tekemisessä avaruussovelluksiin, ja myös pian laukaistavassa Sentinel-1d -satelliitissa on paljon yhtiön valmistamaa tekniikkaa.

Monitoimilaite 3MI eli Multi-Viewing, Multi-Channel, Multi-Polarisation Imager on kokonaan uudenlainen mittalaite. Sen avulla voidaan mm. havaita aerosoleja ja pilviä.

Radio-okkultaatiomittari eli RO (Radio Occultation Sounder) havaitsee lähellä maapallon horisonttia olevien navigointisatelliittien lähettämiä signaaleita ja pystyy niiden analysoinnin avulla mittaamaan ilmakehän tiheyttä ja kosteutta.

Lisäksi satelliitin kyydissä on EU:n Copernicus-ohjelmaan kuuluva mittalaite, joka kutsutaan nimellä Sentinel-5. Se on spektrometri, joka mittaa ilmakehän jälkikaasuja, kuten otsonia, typpidioksidia, rikkidioksidia, formaldehydiä, hiilimonoksidia ja metaania, sekä aerosoleja. Sentinel-5 tukee ilmanlaadun ja ilmaston seurantaa sekä UV-säteilyn arviointia. 

Satelliitti saapui Kouroun avaruuskeskukseen kesäkuussa 2025, minkä jälkeen sitä on testattu ja valmisteltu matkaan. Se on tankattu ja asennettu raketin nokkakartion sisään. 

Ariane 6 raketit valmistellaan lentoihinsa ensin vaakatasossa ja sen jälkeen pystysuorassa asennossa suuren liikkuvan suorarakennelman sisällä. Siellä keskusrungon sivuille asennetaan apuraketit ja lopulta nokkakartio nostetaan raketin päälle. 

Tämä lento on Ariane 6:n toinen kaupallinen lento ja kaikkiaan kolmas. Laukaisuvalmisteluja ei voi vielä pitää rutiininomaisina, mutta kaikki on sujunut edellisiä laukaisuvalmisteluita nopeammin ja jouhevammin. 

Lennolla käytettiin Ariane 6:n kevyintä versiota Ariane 62, missä on kaksi apurakettia. Myös raketin nokkakartio oli kahdesta käytettävissä olevasta lyhyempi, 14 metriä korkea. Suurempi on 20-metrinen. Kaikkiaan raketti on 55 metriä korkea ja sen massa laukaisun aikaan on 500 tonnia.

Satelliitti irtosi raketin ylemmästä vaiheessa tunnin ja neljä minuuttia laukaisun jälkeen. Sen jälkeen satelliitti avasi aurinkopaneelinsa, mutta vasta noin kohdassa kaksi tuntia laukaisun jälkeen voitiin huokaista helpotuksesta, kun satelliitti lensi maapallon varjosta auringonpaisteeseen ja aurinkopaneeli alkoi tuottaa satelliitille virtaa.

Samoihin aikoihin, kaksi T + kaksi tuntia ja 58 minuuttia, Arianen ylin vaihe sytytti moottorinsa hidastaakseen ratanopeutta, jotta vaihe putoaisi alas ilmakehään ja tuhoutuisi siinä. Näin se ei jää kiertämään romuna maapalloa.

Tiedetuubi on paikalla Kouroussa seuraamassa laukaisua ja tästä tulee lähipäivinä videoita.

EUMETSATIN pääjohtaja Phil Evans iloitsee uudesta satelliitista (ja esiintyy myös tulossa olevalla videolla).