avaruuden äly

Jos E.T. ei soitakaan, vaan vilkuttelee valoja?

Ke, 05/18/2016 - 14:57 Markus Hotakainen
Linnunrata vilisee planeettoja

SETI-projekteissa on jo vuosikymmenien ajan yritetty kuulostella avaruuden muukalaisten radioviestejä. Philip Lubinin mielestä hankkeet ovat ihan hakoteillä.

Kehitteillä olevan fotoniikan avulla olisi ainakin periaatteessa mahdollista havaita kosmisten serkkujemme viestit vaikka maailmankaikkeuden toiselta laidalta – mutta radioaaltojen sijasta valomerkkeinä.

"Jos omassa galaksissamme olisi toinen sivilisaatio, joka olisi teknisesti vähintään yhtä kehittynyt kuin omamme, voisimme havaita sen hyvin vaatimattomalla tekniikalla", lupailee Lubin.

Kalifornian yliopistossa Santa Barbarassa kehitetään "suunnatun energian" tekniikkaa, jolla voisimme lähettää viestejä mihin tahansa maailmankaikkeuden kolkkaan. Ajatustenvaihto olisi toki yhtä hidasta kuin kaikilla muillakin menetelmillä: niin radiosäteily kuin valokin etenee vain valovuoden yhdessä vuodessa.

Jos jollakin muulla sivilisaatiolla on käytössään vastaavaa tekniikkaa, kysymys "missä kaikki ovat?" käy entistä arvoituksellisemmaksi.

"Ehkä he eivät halua tulla nähdyiksi tai he eivät lähetä lainkaan viestejä, joita pystyisimme vastaanottamaan. Tai ehkä muita ei ole ollenkaan olemassa", Lubin listaa.  

Lubinilla on näppinsä muissakin suunnatun energian projekteissa. Hän on neuvonantajana Juri Milnerin ja Stephen Hawkingin Breakthrough Starshot -projektissa, jossa hahmoteltu tähtienvälinen luotain perustuu Lubinin kehittelemään tekniikkaan.

Suunnatun energian avulla olisi mahdollista lähettää viestejä tarkoin valikoituihin kohteisiin laaja-alaisen kosmisen kailotuksen sijasta. Ja sama pätee mahdollisten viestien kuunteluun. Lubin ehdottaakin etsintäohjelmaa, jossa tarkkailtaisiin sataa miljardia planeettaa mahdollisten valomerkkien varalta.  

Avaruuden elämän etsinnän kannalta on ongelmallista, että vaikka mitään ei havaittaisi, elämää saattaa silti esiintyä. "Ehkä olemme yksin teknisen kehityksemme kanssa. Muualla saattaa olla pelkkiä bakteereja tai viruksia", Lubin pohtii.

"Jos tietää mitä on tekemässä, voi kuitenkin periaatteessa käynnistää SETI-projektin omalla takapihallaan napsimalla kuvia yötaivaasta halvalla kameralla."

Tutkimuksesta kerrottiin Kalifornian yliopiston (Santa Barbara) uutissivuilla ja se on julkaistu REACH – Reviews in Human Space Exploration -tiedelehdessä.

Kuva: ESO/Y. Beletsky

Onko avaruuden äly löytänyt jo meidät?

Ti, 03/01/2016 - 20:35 Markus Hotakainen
Maan ylikulku

Muita tähtiä kiertäviä eksoplaneettoja tunnetaan jo lähes 2 000. Suurin osa niistä on löydetty tarkkailemalla muutoksia tähtien kirkkauksissa, kun planeetat vaeltavat Maasta katsottuna niiden editse.

Entä jos tilanne käännetään päälaelleen? Onko jokin vieras sivilisaatio jo löytänyt maapallon samalla menetelmällä?

René Heller ja Ralph Pudritz ovat määritelleet avaruuden suunnat, mistä kannattaa etsiä älyllisiä olentoja, jotka kenties ovat jo selvillä olemassaolostamme. 

Tutkijoiden mukaan jatkossa kannattaa haravoida erityisesti alueita, joilta katsottuna Maa kulkee säännöllisesti Auringon editse.

Ajatus on sinänsä yksinkertainen ja suoraviivainen. Jos jokin kaukainen planeetta sijaitsee Maan ratatason eli ekliptikan suunnassa, sieltä nähtynä kerran vuodessa tapahtuu Maan ylikulku. Mikäli planeettaa asustaa teknisesti kehittynyt sivilisaatio, se pystyy tarkastelemaan jopa kotiplaneettamme ilmakehän koostumusta – ja päättelemään, että täällä on elämää.

Tutkimuksen kriteerinä oli, että kaukaiselta planeetalta katsottuna Maa näyttää kulkevan alle puolen Auringon säteen etäisyydeltä sen editse kiekon keskipisteestä mitattuna. Tällaiset planeetat sijoittuvat taivaalla kapeaan nauhaan, jonka pinta-ala on ainoastaan noin 1/2000 koko taivaanpallosta.

 

 

"Strategian keskeinen tekijä on rajoittaa etsintä taivaalla hyvin pienelle  alueelle. Silloin voimme kenties saada ihmisiän puitteissa selville, ovatko Maan ulkopuoliset tähtitieteilijät löytäneet kotiplaneettamme. He ovat ehkä todenneet, että Maalla on elämästä kertova ilmakehä ja yrittävät siksi saada meihin yhteyden", arvioi Heller.

Kaikki tähdet eivät ole otollisia elämän kannalta suotuisille planeetoille. Massiivisten tähtien elinkaari on todennäköisesti liian lyhyt, jotta sitä kiertävällä planeetalla ehtisi kehittyä elämää – tai ainakaan älyä – ennen kuin tähti alkaa olla jo kehityksenä loppuvaiheissa.

Tutkijat listasivat tunnetut tähdet, jotka ovat sekä taivaalla tutkimuksen rajaamalla alueella että elämän kehittymisen kannalta suotuisia. Tuloksena on 82 auringonkaltaisen lähitähden luettelo, joka voisi toimia lähtökohtana kohdennetulle SETI-tutkimukselle (Search for Extra-Terrestrial Intelligence).

Linnunradan tähdistä useimmat ovat kuitenkin Maasta katsottuna niin himmeitä, että niitä ei kyetä lainkaan havaitsemaan. Siksi tutkijat arvioivat kotigalaksimme tähtitiheyttä koskevien laskelmien perusteella, kuinka monta tähteä ekliptikan tason suunnassa on ja kuinka monella niistä voi olla planeetta, jolla on kehittynyt älyllistä elämää.

Tulos: noin 100 000.

Niiden etsimisessä tulee apuun PLATO-luotain, jonka Euroopan avaruusjärjestö ESA suunnittelee laukaisevansa vuonna 2024. Sen tavoitteena on löytää nimenomaan pieniä, maankaltaisia planeettoja. 

"PLATO saattaa nähdä sellaisten eksoplaneettojen aiheuttamia ylikulkuja, joiden mahdolliset asukit pystyisivät havaitsemaan Maan vaeltavan Auringon editse", Heller toteaa. "Silloin sekä heillä että meillä olisi mahdollisuus tutkia toistemme planeettoja."

Tutkimuksesta kerrottiin Max Planck -instituutin uutissivuilla.

Kuvat: NASA/Axel Quetz (MPIA)/Axel Mellinger, Central Michigan University

 

 

E.T. ei asusta ihan lähellä

Ti, 09/15/2015 - 20:54 Markus Hotakainen
Tyypin III sivilisaatio

Maailmankaikkeutta mahdollisesti asuttavien älyllisten olentojen viestejä on yritetty kuulostella turhaan jo yli 50 vuoden ajan. Kosmista yhteyttä ei ole saatu, ja siihen saattaa olla yksinkertainen syy: muita ei ole lähimaillakaan. Näyttää siltä, että olemme – ainakin paikallisesti – sittenkin yksin.

Tähtienvälisten viestien sijasta muiden olentojen olemassaolo voitaisiin päätellä niiden teknologian tuottamasta hukkaenergiasta. Jos sivilisaatio olisi Nikolai Kardashevin 1960-luvulla kehittämän luokituksen mukaan tyyppiä III, se kykenisi hyödyntämään koko kotigalaksinsa energiaa.

Tyypin I sivilisaatio olisi valjastanut planeettansa kaikki luonnonvarat ja energianlähteet, tyyppi II myös kotitähtensä. Jo nykyisillä teleskoopeillamme pystyisimme havaitsemaan vähintään tyypin III sivilisaatiot niiden hukkalämmön perusteella.

Niiden säteilemä ylimääräinen energia näkyisi keski-infrapuna-alueella – ja itse asiassa sopivan sorttista lämpösäteilyä on havaittukin. Jason Wrightin johtaman Penn State -yliopiston tutkijaryhmän kartoituksessa löytyi satoja galakseja, joiden säteilyssä on ylenmäärin infrapunasäteilyä.

Ongelmana on se, että säteily voi olla peräisin myös luonnollisista lähteistä eli pölypilvistä, joita esiintyy tähtien syntyalueiden lähistöllä. Michael Garrett on tehnyt Wrightin työryhmän listaamista galakseista radiohavaintoja, ja tullut siihen tulokseen, että infrapunaylimäärän selitys on mitä todennäköisimmin nimenomaan tähtienvälisessä, lämpimässä pölyssä. 

Jos havaintojen tulkinta pitää paikkansa, kehittyneet sivilisaatiot ovat hyvin harvinaisia tai puuttuvat tyystin meitä ympäröivästä lähimaailmankaikkeudesta – missä "läheisyys" mitataan vähintään kymmenissä tai jopa sadoissa miljoonissa valovuosissa. 

"Penn Staten tutkimus osoitti jo, että tällaiset sivilisaatiot ovat hyvin harvinaisia, mutta uusi tutkimus viittaa siihen, että sekin on vähättelyä. Kardashevin tyypin III sivilisaatioita ei yksinkertaisesti ole kovin lähellä. Mielestäni voimmekin nukkua yömme rauhassa: muukalaisten hyökkäys on hyvin epätodennäköinen", naurahtaa Garrett.

Jotkut Garrettin tutkimista galakseista vaativat vielä lisähavaintoja, mutta toistaiseksi kaikki tarkkaan tunnetut järjestelmät selittyvät luonnollisilla ilmiöillä. "Hyvin todennäköisesti loputkin lukeutuvat samaan kategoriaan, mutta ne kannattaa silti tarkistaa", Garrett arvioi.

Garrettin soveltamalla menetelmällä olisi mahdollista tunnistaa myös tyypin II sivilisaatioiden jättämät jäljet. Sellaisetkin olisivat paljon meitä kehittyneempiä, sillä me emme ole vielä yltäneet edes tyyppiin I. Ja ne olisivat todennäköisesti yleisempiä kuin tyypin III sivilisaatiot.

"On hieman huolestuttavaa, että tyypin III sivilisaatioita ei näytä olevan olemassa. Se ei ole ollenkaan niiden fysiikan lakien mukaista, jotka selittävät muuten niin hyvin fysikaalisen maailmankaikkeuden. Palapelistä näyttää puuttuvan jokin keskeinen palanen. Kenties kehittyneet sivilisaatiot ovat niin energiatehokkaita, että niiden säteilemä hukkaenergia on hyvin vähäistä - tosin nykyisen fysiikan tuntemuksemme perusteella se olisi hyvin vaikeaa. Siksi on tärkeää jatkaa Maan ulkopuolisen älyn merkkien etsimistä, jotta saisimme todella selville, mikä tilanne oikein on", Garrett päättää.

Tutkimuksesta kerrottiin Hollannin radioastronomisen instituutin ASTRONin uutissivuilla ja se julkaistaan Astronomy and Astrophysics -tiedelehdessä.

Kuva: Danielle Futselaar/ASTRON

Vähän sinnepäin – tai ei sinnepäinkään

Sekä lasten että aikuisten tietokirjallisuutta kirjoittavana olen joutunut miettimään usein kummassa on enemmän haastetta. Nämä mietiskelyt tulivat taas mieleen, kun luin Mark Braken opusta Avaruusolentojen etsijän käsikirja – Aloittelevan avaruustutkijan opas (suomennos Petri Mäenpää. Nemo 2013).

Braken kirjan aihepiiri – avaruuden äly ja elämä sekä niiden etsintä – on jälleen muotia. Siihen on ilmeisenä syynä kaiken aikaa kasvava eksoplaneettojen joukko. Tällä hetkellä tunnetaan varmuudella jo 919 eksoplaneettaa ja varmistusta odottavia kandidaatteja on yli 3600. Tältä alalta ei ole kovin paljon ajantasaista suomenkielistä kirjallisuutta, joten Nemon uutuus on tervetullut lisä tarjontaan.

Kirjassa kerrotaan elämän perusominaisuuksista ja sen etsinnästä, maailmankaikkeutta mahdollisesti asuttavien avaruusolentojen piirteistä sekä asuttavaksi kelpaavien planeettojen monimuotoisuudesta. Teksti on pilkottu lyhyisiin, helposti omaksuttaviin palasiin ja tietoiskumaisen kerronnan tukena on hauska ja havainnollinen Colin Jackin ja Geraint Fordin piirroskuvitus.

Siihenpä hyvät ja kehuttavat puolet sitten jäävätkin. Kirja on täynnä virheitä. Käsitteistö horjuu ja vakiintuneiden termien sijasta käytetään kummallisia väännöksiä (tyyliin ”valonpimennys”), asiat esitetään siten, että ne ymmärtää väärin (Auringon ”voimakkaan painovoiman veto” ei pidä planeettoja ”paikoillaan”), ja usein faktoissa ollaan aivan metsässä (Marsin ”Mariner-laakso” ei ole syntynyt, kun ”virtaava vesi kuluttaa kiveä miljoonia vuosia” eikä Aurinko todellakaan polta vetyä).

Alkuteoskaan ei ole virheetön, koska mokia on tehty tekstin lisäksi myös piirroskuvituksessa: niitä ei pysty suomennosvaiheessa mitenkään korjaamaan. Esimerkiksi voi ottaa piirroskuvan, jonka otsikkona on ”Planeettojen suhteellinen koko”. Siinä Jupiter on läpimitaltaan vain noin viisinkertainen Maahan verrattuna, kun sen halkaisija on todellisuudessa melkein 11 kertaa Maata suurempi.

Sen sijaan tekstissä olevat virheet olisi pitänyt korjata. Esimerkiksi tuon ”Mariner-laakson” rinnastuksen Grand Canyoniin olisi voinut helposti muuttaa vertaukseksi Itä-Afrikan hautavajoamaan, joka on syntynyt samalla tavalla kuin Vallis Marineris.

Kustannusalalla työskennellessäni yritin tolkuttaa tekstiä loputtomiin hioville kirjailijoille ja suomentajille, että täydellistä ja täydellisen virheetöntä kirjaa ei ole vielä julkaistu – eikä ikinä julkaistakaan. Samaan hengenvetoon tähdensin, että siitä huolimatta pitää yrittää löytää ja korjata kaikki virheet.

Olen itse yrittänyt noudattaa edesmenneeltä Risto Vartevalta saamaani hyvää neuvoa: suomennoksen pitää olla aina alkuteosta parempi. Jos alkutekstissä on virheitä, ne korjataan. Jos alkuteksti on kömpelöä ja kökköä, se kirjoitetaan suomeksi sujuvalla kielellä. Jos alkutekstiä on vaikea ymmärtää, asiat esitetään ymmärrettävässä muodossa.

Tämän kirjan kohdalla virheitä ei ole korjattu, vaan niitä on päinvastoin tehty tukuttain lisää. Kieli ei myöskään ole sujuvaa eikä asioita ole esitetty ymmärrettävässä muodossa. Kirjan mukaan esimerkiksi ”Auringonpimennys tapahtuu, kun Aurinko joutuu Kuun varjoon, jolloin Aurinkoa ei näy Maasta”. Olisi mielenkiintoista tietää, minkä tässä on ajateltu olevan se valonlähde, jonka suhteen Aurinko joutuu Kuun varjoon.

Tekosyyksi ei riitä tietämättömyys (Mark Brake on takakansitekstin mukaan ”ollut tiedeasiantuntijana NASAn lisäksi televisiossa, radiossa ja elokuvissa”) tai se, että faktojen tarkistaminen olisi kauhean työlästä. Se on nykyisin – kiitos internetin – tavattoman paljon helpompaa kuin esimerkiksi 80-luvun puolivälissä, jolloin tein ensimmäisen suomennokseni. Silloin tiedot piti etsiä lehdistä ja kirjoista, joihin piti päästä fyysisesti käsiksi kirjastoissa tai arkistoissa.

Alan harvoja kirjoja ei ole kiva haukkua, mutta valitettavinta tässä on se, että Braken kirja on tarkoitettu lapsille, takakannen suosituksen mukaan 7-12-vuotiaille. Onko tässä nyt ajateltu, että faktojen suhteen ei tarvitse olla kovin tarkka, kun kyseessä on ”pelkkä” lastenkirja? Toivottavasti ei.

Ehkä ammun kärpästä tykillä, onhan kyseessä vain yksittäinen kirja, joka tulee nyt lytättyä totaalisesti. Onko kurmootus kohtuutonta? Aristoteelista draaman kaarta noudattaakseni palaankin nyt noihin alun yleisempiin pohdintoihin – joiden takia olen niin suivaantunut tästä nimenomaisesta kirjasta.

Lasten tietokirjoja on tietyllä tavalla helpompi kirjoittaa, koska lapsilla ei vielä ole luutuneita käsityksiä, jotka pitää ensin oikaista ja vasta sitten voi mennä itse asiaan ja kertoa nykykäsitysten mukaiset faktat. Lapsille voi kirjoittaa mitä tahansa ja he uskovat sen. Ja juuri siksi kirjoittajan ja myös suomentajan vastuu on lasten tietokirjoja tehdessä paljon suurempi. Faktojen on oltava täsmälleen oikein.

Ei vähän sinnepäin tai ei sinnepäinkään, kuten monin paikoin tässä kirjassa.