etelämanner

FINNARP 2018 -tutkimusretkikunta palasi takaisin Etelämantereelta

Ma, 02/18/2019 - 15:16 Jari Mäkinen
Aboa

Tuorein suomalainen tutkimusmatka Etelämantereella on päättynyt, kun FINNARP 2018 -tutkimusretkikunta palasi Suomeen nyt lauantaina 16.2.2019. Marraskuussa alkanut matka piti sisällään normaalia enemmän myrskyjä ja myös viisi päivää myöhästyneen paluun, mutta silti mittaukset saatiin pääosin tehtyä ja aseman sekä kaluston huollot onnistuivat.

Kuusihenkinen retkikunta lähti Suomesta kohti Aboa-tutkimusasemaa marraskuun lopussa. Alkuperäiseen joukkoon kuuluivat retkikunnan johtaja, emäntä, mekaanikko ja lääkäri sekä kolme tutkijaa. Heidän lisäkseen tammikuussa mukaan liittyivät tekninen erikoisasiantuntija ja FINNARP-operaatioiden päällikkö Mika Kalakoski.

"Etelämanner on ainutlaatuinen ympäristö tutkimuksen tekemiselle", toteaa Kalakoski Ilmatieteen laitoksen tiedotteessa. "Etelämanner on maapallon eristynein alue, ja sieltä saadaan sellaista mittausaineistoa, mitä muualta ei saa. Tutkimus Etelämantereella kertoo meille koko maapallon tilasta. Suomalainen kylmän ilmanalan tutkimus, niin pohjoisessa kuin Etelämantereella, on kansainvälistä kärkitasoa."

Ilmatieteen laitoksella toimiva Suomen Etelämanner-operaatiot FINNARP täytti viime syyskuussa 20 vuotta. Se ylläpitää 30 vuotta sitten pystytettyä tutkimusasema Aboaa ja järjestää Suomen Etelämanner-tutkimusohjelman hankkeiden kenttätyöt. FINNARP avustaa myös Etelämantereen muille tutkimusasemille ja laivoille suuntautuvien suomalaisten tutkimusprojektien toteuttamisessa.

Tutkimusmatkoilla työskennellään vuosittain noin kahden kolmen kuukauden ajan marras–helmikuussa, jolloin Etelämantereella on kesä. Etelämantereen kesälle on tyypillistä jatkuva valo ja voimakas auringon säteily sekä ankarat lumimyrskyt.

Retkikunta menossa lentokoneeseen

Tutkimusta ja huoltohommia

Tällä tutkimuskaudella tehtiin meteorologiseen tutkimukseen liittyviä kenttämittauksia ja keräsi vuoden aikana tutkimuslaitteiden keräämiä jatkuvia havaintoja. Retkikunta pystytti uusia meteorologisia mittauspisteitä, lähetti päivittäin luotauspalloja ja huolsi pysyviä mittauslaitteita.

Tutkimusasemalla myös huollettiin tela-ajoneuvoja, jotka ovat palvelleet tutkimusta jo 20 vuotta. Lisäksi asemalla tehtiin suunnittelutyötä aseman muuttamiseksi entistä ympäristöystävällisemmäksi.

Suomen Etelämanner-tutkimusasema Aboa sijaitsee Kuningatar Maudin maalla 130 kilometrin päässä rannikolta, noin 5 000 kilometrin päässä Etelä-Afrikan Kapkaupungista. Tutkimusasema on pystytetty etelän kesän 1988–1989 aikana. Aboa tarjoaa hyvät työ- ja asuintilat 16 hengen retkikunnille.

Tiedetuubi on normaalisti seurannut aktiivisesti FINNARP-tutkimusretkikuntien toimia, mutta tällä kerralla mm. julkaisujärjestelmäämme tehtävät muutokset ja tavallista hiljaisempi julkaisutahti ovat sotkeneet tätä traditiota. Tämänkin retkikunnan toimia on kuitenkin voinut seurata hyvin Retkikuntaraporteissa, jotka luonnollisesti ovat luettavissa myös jälkikäteen.

 

Aboa iltaruskossa

Juttu on lähes suoraan kopioitu Ilmatieteen laitoksen tiedote. Kuvat: Priit Tisler (kaksi ensimmäistä) ja Vesa Marttila (viimeinen).

Rajut menetelmät käyttöön: tutkijoiden villi ajatus napajäätiköiden sulamisen hidastamiseksi

Ke, 03/14/2018 - 16:39 Toimitus

Napa-alueiden jäätiköiden sulamista ja merenpinnan nousua voitaisiin hidastaa geotekniikan avulla ja sen soveltamista tulisi tutkia vakavasti, ehdottaa kansainvälinen tutkimusryhmä Nature-lehden kommenttiartikkelissa.

Vuoteen 2100 mennessä useimmat suuret rannikkokaupungit joutuvat kohtaamaan yli metrin nykyistä korkeamman merenpinnan. Esimerkiksi Guangzhouissa, Kiinassa, merenpinnan nousu puolella metrillä veisi kodin yli miljoonalta ihmiseltä ja kahden metrin nousu vaikuttaisi yli kahteen miljoonaan ihmiseen.

Jos rannikoita ei suojata, vahinkojen määrä maailmanlaajuisesti saattaa nousta 50 biljoonaan dollariin vuodessa. Vallien ja tulvasuojien rakentaminen ja ylläpito maksavat vuosittain kymmeniä miljardeja dollareita. Tutkijat uskovat, että investointi geotekniikkaan on kannattavaa.

Grönlannin ja Etelämantereen jäähyllyt vaikuttavat merenpinnan nousuun tällä vuosisadalla enemmän kuin mikään muu. Nopeimpien valtameriin kulkevien jäävirtausten hidastaminen voisi tuoda muutaman vuosisadan verran lisäaikaa ilmastonmuutoksen torjumiseksi ja rannikoiden suojelemiseksi.

"Vain muutamat erittäin nopeasti virtaavat jäätiköt Grönlannissa ja Etelämantereella kuljettavat suuren osan jäätiköistä mereen, jossa ne sulaessaan nostavat merenpinnan tasoa", kertoo John Moore, joka on Lapin yliopiston Arktisen keskuksen tutkimusprofessori ja Pekingin yliopiston johtava tutkija.

"Nämä jäätiköt ovat kooltaan kymmeniä kilometrejä suuntaansa, ja niiden vakauttaminen on houkuttelevampi kohde kuin suojavallien rakentaminen maailman rannikoille."

Mooren lisäksi Nature-artikkelin tutkimusryhmään kuuluvat Rupert Gladstone Lapin yliopiston Arktisesta keskuksesta, Thomas Zwinger Tieteen tietotekniikan keskus CSC:stä ja Michael Wolovick Princetonin yliopistosta USA:sta. Tutkimuksessa on siis vanha suomalaisvivahde.

Antarktiksen jäätikön nopeuskartta (metriä vuodessa). Valkoinen viiva näyttää, missä jäätikkö alkaa kellua. Jäätikkövirrat näkyvät nopeimmin virtaavina alueina. Pine Island (PIG) ja Thwaites (TG) -jäätiköt ovat nopeimmat. Nämä kaksi kuljettavat suurimman osan Antarktiksen menettämästä jäästä mereen.

 

Jäätiköiden sulamista voitaisiin tutkijoiden mukaan hidastaa kolmella tavalla. Ensimmäiseksi sulamista kiihdyttävän lämpimän meriveden pääsy jäähyllyjen alle voitaisiin estää penkereillä. 

Toiseksi, jäähyllyjä voisi tukea rakentamalla mereen keinotekoisia saaria siihen kohtaan, missä jäähyllyt alkavat kellua. 

Kolmanneksi, jäätiköt liukuvat niiden pohjalla olevan ohuen vesikerroksen päällä ja jäätiköiden virtaamista voisi hidastaa kuivaamalla niiden pohjakallion joko johtamalla veden muualle tai jäädyttämällä sen. 

"Kehittyneet jää/valtamerimallinnukset auttavat arvioimaan esitettyjen ideoiden tehokkuutta", kertoo sovellusasiantuntija Thomas Zwinger.

Näiden esitettyjen toimien mittakaavat ja kustannukset ovat verrattavissa nykyisiin suuriin maa- ja vesirakennushankkeisiin, mutta lisähaasteen tuovat pitkät etäisyydet ja napa-alueiden karut olosuhteet. 

Keinotekoisia saaria on rakennettu esimerkiksi Hong Kongin uudelle lentokentälle, Norjassa vettä johdetaan jäätikön alta kalliotunneleita pitkin vesivoimalaitokseen ja Grönlannissa nopeimmin virtaavan jäätikön eteen rakennettavan penkereen pituus olisi vain viisi kilometriä ja korkeus sata metriä.

Mahdollisten riskien selvittäminen, etenkin paikallisiin ekosysteemeihin kohdistuvien, vaatii huolellista kenttätyötä ja tietokonemallinnusta. Jäätiköt tarvitsevat pohjakallion kartoitusta ja sulamisnopeuden määritystä. Eteläisen jäämeren ilmastomallia pitää kehittää ja Pohjois-Atlantin virtauksia Grönlannin jäähyllyihin pitää selvittää.

Tutkijoiden mielestä suurin riski on, ettei tehdä mitään tai että nämä toimenpiteet eivät toimi. Rakennustöiden vaikutukset jäisivät pieniksi ja paikallisiksi verrattuna jäätiköiden romahtamiseen ja maailmanlaajuiseen nopeaan merenpinnan nousuun.

Jäätiköiden vakauttaminen geotekniikan keinoin ei vähennä kasvihuonekaasujen aiheuttamaa ilmaston lämpenemistä. Jäätiköiden kohtalo riippuu viime kädessä siitä, kuinka nopeasti päästöt vähenevät. Jos kasvihuonekaasujen päästövähennysten huippu saavutetaan pian, jäätiköiden säilyttämisen pitäisi olla mahdollista.

Jos päästöt jatkavat kasvuaan, tavoitteena on hallita jäätiköiden romahtamista, tasoittaa merenpinnan nousunopeutta ja helpottaa sopeutumista.  

*

Juttu perustuu Arktisen keskuksen tiedotteeseen. Otsikkokuva: CSIRO.

Etelänapa siirtyi taas – ja alastomat tutkijat juoksivat sen ympärillä

Su, 01/14/2018 - 22:56 Jari Mäkinen
Uusi etelänapamerkki

Perinteet ovat tärkeitä. Yksi tällaisista korvaamattomista traditioista tapahtuu maantieteellisellä etelänavalla näin tammikuussa, kun napaa siirretään hieman koilliseen.

Maantieteellisen etelänavan kohdalla olevan Amundsen-Scottin tutkimusaseman pihalla on merkki, joka osoittaa tarkalleen paikan, missä etelänapa sijaitsee.

Merkki on ollut siellä vuodesta 1959 alkaen – siis lähes vuonna 1956 perustetun aseman alusta alkaen – mutta sitä joudutaan siirtämään noin yhdeksän metriä eteenpäin joka vuosi.

Syynä ei ole itse maantieteellisen etelänavan siirtyminen, sillä vaikka maapallon pyörähdysakseli liikkuu ja navan sijainti muuttuu, on tämä liike erittäin hidasta.

Sen sijaan syynä on se, että paksu jäätikkö, jonka pinnalla tutkimusasema sijaitsee, liikkuu tuon vajaat kymmenen metriä vuodessa kohti koillista. Siksi jään päällä oleva asema ja etelänavan sijaintia osoittava merkki hivuttautuu koko ajan kauemmaksi etelänavalta.

Kerran vuodessa merkki viedään oikealle paikalleen, joka siis siirtyy samalla koko ajan kauemmaksi asemasta.

Merkin ensimmäinen paikka on nyt noin 600 metrin päässä nykyisestä.

Amundsen-Scottin aseman perinteenä on ollut tehdä joka vuosi uusi merkki etelänavalle ja asettaa se uudelle, tarkalle etelänavan paikalle 1. tammikuuta.

Perinteenä on myös ollut se, että uuden merkin on tehnyt tai sen on teettänyt jokin paikalla asemalla oleva tutkimusryhmä. Tänä vuonna vastuun kantoi Martin Wolf IceCube -neutrino-observatoriosta.

Toinen perinne on se, että samaan aikaan niin sanottu 300 Club -kerho saa lisää jäseniä. Kyseessä on varsin elitistinen joukko, sillä kyseessä ovat henkilöt, jotka ovat juosseet superkylmässä Etelämantereen ilmassa etelänapamerkin ympäri alasti.

Yleensä klubiin liittyminen tapahtuu siten, että ulos lenkille lähdetään asemalla olevasta saunasta.

Kyllä, etelänavalla on sauna.

Jalkineet on sallittu, joten saunasta lähtiessä laitetaan kengät jalkaan, sen jälkeen tyypillisesti kävellään ripeästi merkille sekä sen ympäri ja palataan saunaan lämmittelemään.

Juokseminen ei ole hyvä ajatus, koska asema sijaitsee 2835 metrin korkeudessa ja siksi ilma on hyvin ohutta. Niinpä jo merkin ympäri kävely ilman rihman kiertämää on itse asiassa vaativa suoritus.

Koko Etelämannerta peittää paksu jäätikkö, ja sen vuoksi myös etelämannerasema on itse asiassa kuin se olisi vuoren huipulla, vaikka sen ympärillä on vain laaja lumi- ja jäätasanko.

Ohut ilma onkin matalien lämpötilojen, rajujen tuulien ja pitkän sysipimeän yön lisäksi eräs Etelämantereen keskellä olevien tutkimusasemien hankaluuksista.

Pysyvää asumista jo vuodesta 1956

Maantieteellisen etelänavan tutkimusaseman on perustanut Yhdysvallat vuonna 1956 ja se on ollut siitä alkaen ympärivuotisesti asuttu. Nykyisin noin 50 henkeä on siellä läpi pitkän, kylmän ja pimeän talvikauden, ja kesäisin yöttömän yön aikaan siellä on parhaimmillaan yli 200 henkilöä.

Asema perustettiin siis kylmän sodan aikaan, ja vaikka Etelämanner on demilitarisoitua aluetta, näkyy tämä siinä. että magneettisen etelänavan päällä on Neuvostoliiton/Venäjän Vostok-asema.

Kolmas suuri Etelämantereen jäätikön päällä oleva asema on ranskalais-italialainen Concordia, joka sijaitsee erään jäätikössä olevan kohoaman päällä 3233 metrin korkeudessa.

Amundsenin retkikunta katsomassa telttaansa vuonna 1911.

Kaksi muutakin muistomerkkiä

Maantieteellisellä etelänavalla on kaksi muutakin historiallista jäännettä.

Ensimmäinen niistä on peräisin joulukuulta 1911. Silloin norjalaisen Roald Amundsenin retkikunta saapui ensimmäisenä etelänavalle ja pystytti sinne telttansa. Tämä tapahtui tarkalleen 14. joulukuuta 1911.

Yllä olevassa kuvassa on retkikunta katsomassa telttaansa: vasemmalla Amundsen, ja siitä oikealle Helmer Hanssen, Sverre Hassel ja Oscar Wisting. Kuvan otti Olav Bjaaland.

Teltta on sittemmin hautautunut lumen alle, eikä sen tarkkaa sijaintia tiedetä, mutta se on silti julistettu historialliseksi muistomerkiksi. Arvioiden mukaan teltta on noin 17 metriä pinnan alla noin kahden kilometrin päässä nykyisestä etelänavasta.

Toinen historiallinen paikka on ensimmäisen Argentinan retkikunnan paikalle vuonna 1965 jättämä lipputanko. Se on puolestaan noin puolen kilometrin päässä asemalta.

Video vuodelta 2016

Alla oleva video näyttää etelänapamerkin paljastuksen vuonna 2016. Valitettavasti nakujuoksua ei ole kuvattu...ainakaan virallisesti.

Finnarp 2017 -retkikunta matkalla kohti Etelämannerta

Su, 11/12/2017 - 10:19 Jari Mäkinen

Suomen tämänvuotinen Etelämanner-retkikunta Finnarp 2017 lähti matkaan 4. marraskuuta ja on nyt odottamassa jatkolentoa Etelämantereelle Kapkaupungissa. Lumimyrsky Antarktiksella viivyttää matkantekoa.

Ensimmäiset Etelämantereen kesäkauden huoltolennot lähtivät matkaan marraskuun alussa, ja niin myös suomalaisretkikunta lähti matkaan kohti Aboa -tutkimusasemaa.

Retkikunta viettää Suomen Etelämantereella kaksi kuukautta, minä aikana tehdään geologisia tutkimuksia sekä kerätään automaattisten mittalaitteiden ympäri vuoden keräämää tietoa. Aboalla ja sen ympäristössä on mm. sääasemia, maan- ja jään järistyksiä mittaava seismometri, geodeettiasia tutkimuksia tukeva GPS-asema sekä lumen ja jään fysikaalisia ominaisuuksia mittaavia asemia.

Lento eteläisten merien ylitse on aina matkan suurimpia yksittäisiä epävarmuustekijöitä, sillä lentokenttiä Etelämantereella on kovin vähän ja olosuhteet ovat vaativia. Siksi sopivaa säätä niin matkan varrella kuin määränpäässäkin saatetaan joutua odottelemaan pitkänkin aikaa. 

Tällä kerralla sää Novo Runwayllä, tärkeimmällä huoltolentojen käyttämällä kiitoradalla Etelä-Afrikan kohdalla olevassa osassa Etelämannerta, on ollut huono. Lentokenttä on ollut pitkään lumimyrskyn kourissa ja jäätikkökiitorata on peittynyt lumeen. Jo edeltävät lennot ovat olleet odottamassa vuoroaan, joten suomalaisetkin joutuvat nyt odottamaan muiden retkikuntien tapaan myrskyn laantumista, kiitoradan putsausta lumesta ja lentotoiminnan aloittamista.

Kuten Finnarp 2017 -retkikunnan raportissa kerrotaan, ovat suomalaiset käyttäneet odotusaikaansa tehokkaasti. 

Kuningatar Maudin Maan lentoyhteistyöverkosto DROMLAN järjesti Table Top -etsintä- ja pelastusharjoituksen Kapkaupungin meripelastuskeskuksessa. Tarkasti suunnitellussa harjoituksessa käytiin läpi kaksi esimerkkitapausta siitä, millaiseen tilanteeseen Etelämantereella voidaan joutua ja pohdittiin, miten nykyisillä resursseilla tilanteesta voidaan selvitä.

Myös Etelämantereelle menossa oleva rahti on tarkastettu; tavaraa Aboalle viedään tällä kerralla niin lentorahtina kuin myös merikuljetuksina. Suurimpia kappaleita, joilla ei ole kiire, ei kannata lennättää.

Retkikunta käyttää nytkin venäläistä Iljushin-rahtikonetta, joka on tässä viime vuonna otetussa kuvassa Novo Runwayllä.

Vulkaanisten superpurkausten kaasut yksi tutkimusaihe

Tämän vuoden retkikuntaan kuuluu yhdeksän henkeä: retkikunnan johtaja, varajohtaja, kokki, konemestari, sähkömies ja lääkäri sekä kaksi tutkijaa.

Aikaisempien vuosien tapaan asemalla tehdään tutkimusten lisäksi myös erilaisia korjaustöitä. Tänä vuonna suurimmat huoltotyöt keskittyvät jätekuljetuksiin ja aseman tutkimustoiminnan edellytysten parantamiseen. Asemalle asennetaan kaksi uutta monitoimikonttia tutkijoiden majoitus- ja työtiloiksi. Samalla huolletaan Aboan ympärivuotiset mittausjärjestelmät.

Eräs tärkeimmistä tutkimusaiheista on vulkaanisten superpurkausten kaasut.  

Noin 180 miljoonaa vuotta sitten valtava, nk. Karoon vulkaaninen superpurkaus aiheutti globaalin ympäristökatastrofin ja käynnisti Pangean repeämisen nykyisiksi mantereiksi. Tutkimusasema Aboa on perustettu Karoon laavakerrostuman päälle. Purkautuvista magmoista vapautui ilmakehään megatonneittain rikkidioksidia ja muita kaasuja. Magmojen kaasukoostumusta ei tunneta tarkasti.

"Muinaisten laavakivien sisältämät, magmakammiossa muodostuneet kiteet ovat geologinen aikakapseli. Niiden sisälle on jäänyt vangiksi pieni määrä magman kaasuja, joita retken aikana on tarkoitus tutkia", kertoo Helsingin yliopiston tutkija Arto Luttinen.

Luonnontieteellisen keskusmuseon geologinen VALVE-projekti (Volatiles and Large Volcanic Eruptions) tutkii Karoon magmapurkauksen alkuperää ja ympäristövaikutuksia kiteiden kaasupitoisuuksien ja muiden geokemiallisten mittausten avulla. Keskeisimmät yhteistyötahot ovat Carnegie Institution for Science, Woods Hole Oceanigraphic Institution ja Helsingin yliopiston Geotieteiden ja maantieteen laitos.

Retkikunta vierailee Aboalla vuosittain

Suomen Etelämanner-tutkimusasema Aboa sijaitsee Kuningatar Maudin maalla noin 130 kilometrin päässä rannikolta ja noin 5000 kilometrin päässä Etelä-Afrikan Kapkaupungista. Tutkimusasema on rakennettu etelän kesän 1988/1989 aikana. Oman tutkimusaseman rakentamisen jälkeen Suomesta on tehty tutkimusmatkoja Etelämantereelle säännöllisesti. Tutkimusaiheet ovat liittyneet mm. ilmatieteisiin, geologiaan ja geofysiikkaan.  

Ilmatieteenlaitoksessa toimiva Suomen Etelämanner-logistiikka FINNARP ylläpitää tutkimusasema Aboaa ja järjestää Suomen Etelämanner-tutkimusohjelman hankkeiden kenttätyöt.  Tutkimusmatkoilla tehdään vuosittain noin kahden kuukauden ajan marras- ja helmikuun välisenä aikana, jolloin Etelämantereella on kesä, lämpötilan pysytellessä 0–20 pakkasasteen välillä. Etelämantereen kesälle on tyypillistä jatkuva valo ja voimakas auringon säteily sekä ankarat lumimyrskyt.

Aboa tarjoaa hyvät työ- ja asuintilat 12 hengen retkikunnille. Tilapäisesti asemalle mahtuu majoittumaan 18 henkilöä. 

"Retkikunnan työ on vaativaa Etelämantereella", kertoo retkikunnan johtaja Mika Kalakoski kertoo arjesta Aboan tutkimusasemalla. 

"Työskentely Etelämantereella kaukana muusta maailmasta on vaativaa ja ennakkovalmistelut ovat onnistumisen kannalta ratkaisevassa asemassa. Erityisesti henkilöstön valintaan ja valmentautumiseen kiinnitetään paljon huomiota. "Etelämantereella ei näy televisio, eikä siellä toimi internet tai puhelin. Satelliittijärjestelmän välityksellä voi lähettää ja vastaanottaa sähköpostiviestejä, mutta sekin on hidasta. Vettä suihkuihin ja juomavedeksi saadaan läheiseltä jäätiköltä tai lunta sulattamalla."

Juttu perustuu Ilmatieteen laitoksen tiedotteeseen ja retkikuntaraporttiin. Kuvat: Priit Tisler.

Suomalais-uusiseelantilainen tutkimusryhmä Etelämantereella VR-hommissa

Su, 10/22/2017 - 10:11 Jari Mäkinen

On taas se aika vuodesta, jolloin tutkijat lähtevät Etelämantereelle. Ensimmäisten lähtijöiden joukossa olivat suomalaiset, tosin tämä Helsingin yliopiston kolmikko on uusiseelantilaisen ryhmän mukana tekemässä heille kuvaushommia.

Siinä missä Suomen "virallinen" Etelämanner-retkikunta Aboa-asemalle on lähdössä matkaan vasta myöhemmin, on Helsingin yliopiston professori Alf Norkon vetämä tiimi jo nyt Antarktiksella.

Tarkalleen ottaen he ovat mukana Uuden Seelannin etelämannertutkimusohjelman rahoittamassa ryhmässä, jota vetää Uuden Seelannin meren- ja ilmastontutkimuksen kansallisen tutkimuskeskuksen Drew Lohrer ja joka matkaa siten uusiseelantilaisten organisoimana. 

Ryhmä on parhaillaan Scottin tutkimusasemalla, mistä tutkijat jatkavat kahdeen paikkaan lähistöllä keräämään tietoja tästä eräästä maailman eteläisimmästä ekosysteemistä. 

Olennainen osa retkeä on kerätä paljon kuva- ja videomateriaalia sekä dokumentoida koko matka 360°-kameralla. VR-materiaali valmistuu alkuvuodesta 2018.

Suomalaistiimin tehtävänä on vastata juuri tästä. 

Suomalaiset sukeltavat tutkijoiden mukana myös Etelämantereen jään alle, josta he kuvaavat aineistoa.

"Tarkoituksena on lisätä tietoisuutta Etelämantereen ainutlaatuisuudesta ja sen vaikutuksesta rannikon- ja jäänalaisen luonnon ekosysteemeihin sekä koko maailman ilmastoon", kertoo suomalaistiimin johtaja professori Alf Norkko.

Kuvaajana matkassa on kokenut tutkimusmatkaaja Patrick “Pata” Degerman.

Tutkimusretkeä voi seurata lähes reaaliaikaisesti Science under the ice -sivulla Facebookissa.

Alla on tuorein video, missä kerrotaan kenttäretken valmisteluista Scottin asemalla.

Jutussa on käytetty myös Helsingin yliopiston tiedotuksen lähettämää materiaalia.

Terveisiä Etelämantereelta! Kuvaraportti Finnarp 2016 -retkikunnalta.

Ma, 01/16/2017 - 11:46 Jari Mäkinen

Suomalaiset ovat jälleen työn touhussa Etelämantereella. Pääjoukko Finnarp 2016 -retkikunnasta on ollut jo joulukuun alusta alkaen huoltamassa Aboa-asemaa ja ryhmän ainoa tutkija on juuri saapumassa paikalle.

Finnarp 2016 -retkikunta lähti matkaan 2.12. ja sen päätarkoitus on tällä kertaa huoltaa Aboa-tutkimusasemaa ja sen laitteistoja. 

Matka asemalle sujui lähes suunnitelman mukaan saksalaisen Neumayer-aseman kautta, mutta työt Aboalla eivät ole menneet aivan yhtä suunnitellusti kuin toivottiin: lumimyrskyt ja kova tuuli ovat haitanneet työtä.

Kuten retkikunnan kiinnostavat raportit kertovat, aseman kunnostus- ja huoltotyöt kuitenkin etenivät, ja etenkin kun tammikuun alussa keli parani, pystyi retkikunta myös liikkumaan alueella laajemmin.

Joukko muun muassa kävi hakemassa polttoainetynnyreitä 120 kilometrin päässä sisämaasta – keikka ei Etelämantereella tiettömällä lumi- ja jäälakeudella ei ole mitenkään helppo!

Saksalaisaseman huoltokaravaani oli jättänyt 20 diesel-polttoainetta sisältävää tynnyriä ennalta sovittuun paikkaan, mistä nelihenkinen partio kävi ne hakemassa kahdella Arctic Truck -jäätikköauton ja trailerin yhdistelmällä. Samalla paikalle vietiin jätettä, jonka saksalaiset poimivat myöhemmin mukaansa.

Edellinen Finnarp-retkikunta testasi tätä menetelmää ja se todettiin kustannustehokkaaksi sekä toimivaksi. Sää oli matkalla pääosin suosiollinen ja ajamista helpotti pääosin hyvä näkyvyys sekä sopiva nollan molemmin puolin vaihdellut kesäinen lämpötila.

Matkalla oli jopa liikenneruuhka, kun jätekonttia samalle kohtaamispisteelle kuljettanut Ruotsin Swedarp-retkikunnan telatraktori tuli paluumatkalla vastaan. Otsikkokuvana on kuva tästä pohjoismaisesta kohtaamisesta.

Keikka kesti 13 tuntia, ja kuten aina Etelämantereella liikuttaessa, oli partiolla mukana yöpymisvarusteet ja paljon ylimääräistä muonaa, koska sää saattaa muuttua epäsuotuisaksi lähes koska tahansa – eikä apuvoimia saada välttämättä paikalle saman tien.

Vain yksi tutkija mukana tänä vuonna

Tänä vuonna päähuomio on Aboan kunnostamisessa, joten tutkimustoiminta on hieman vähäisempää. Mukana on itse asiassa vain yksi tutkija, Maanmittauslaitoksen Paikkatietokeskuksen Geodesian ja geodynamiikan osaston tutkimuspäällikkö Jyri Näränen.

Hän saapuu asemalle vasta tänään – jos kaikki on sujunut hyvin. Noin kuukautta muuta retkuetta myöhemmin matkaan lähtenyt Näränen lensi ensin reittilennolla Dohan kautta Kapkaupunkiin, Etelä-Afrikkaan, ja sieltä 12.1. yöllä Volga-Dnepr -yhtiön Iljushin 76 -kuljetuskoneella. Koneessa oli 48 matkustajan lisäksi tonneittain rahtia.

Kone on Kuningatar Maudin Maalla olevien asemien huoltotoimintaa hoitavan Antarctic Logistics Centre International -yhtiön vuokraama.

Iljushin Troll-aseman lentokentällä
Ylemmässä kuvassa on lennoilla käytettävä Iljushin-rahtikone ja alemmassa kuvassa Troll-asema lähellä olevalta vuorelta kuvattuna. Kuvat: Jyri Näränen.

Juuri nyt eteläisen pallonpuolen kesällä on Etelämantereen vilkkain tutkimus- ja huoltoaika, sillä sääolosuhteet mahdollistavat lähes rutiininomaisen lentotoiminnan.

Kuitenkin Etelämanner osoitti arvaamattomuutensa siinä, että Iljushinin alkuperäinen määränpää, Novolazaravskayan jäälentokenttä, oli keskikesän auringossa pehmennyt niin paljon, että sinne ei voinut lentää, vaan Närästäkin kuljettanut lento suunnattiin toiselle Iljushinin vastaanottamiseen kykenevälle kentälle, Norjan Troll -aseman yhteydessä olevalle kiitoradalle.  

Edellisellä tutkimuskampanjallaan Näränen lensi myös Trollille, mutta norjalaisten lentologistiikan vuokraamalla Boeing BusinessJetillä.

"Siihen verrattuna Iljushin on aivan eri maailmasta mukavuuden puolesta, mutta Etelämantereelle saavutaan tutkimustyöhön tiedostaen, että mukavuuksia ei aina ole aivan kotiin verrattavissa määrin", viestitti Näränen Trollilta perjantaina.

"Koneet myös palvelevat eri tarkoitusperiä. Norjalaisten lentologistiikka on keskittynyt ihmisten kuljettamiseen, siinä missä ALCIlla iso paino on myös rahdilla, jota Iljushiniin mahtuu monin verroin enemmän kuin BusinessJetiin." 

Trollilta Iljushinin matkustajat ja rahti lennätetään paikallisilla syöttölennoilla eteenpäin eri tutkimusasemille. Tätä tarkoitusta varten tällä kaudella ALCIlla on käytettävissä yksi Basler BT-67 (modernisoitu DC-3), sekä de Havilland Canada DHC-6 Twin Otter, joissa molemmissa on sukset alla. Näin koneet voivat laskeutua hyvinkin alkeellisille lentokentille.

Näräsen oli tarkoitus jatkaa matkaa viikonlopun aikana tai viimeistään nyt maanantaina Baslerilla saksalaiselle Neumayer 3 -asemalle, jonne jätettiin neljätoista Alfred Wegener Instituutin tutkijaa ja logistikkoa, ja josta otettiin kyytiin suomalaisten sinne jättämää rahtia.

Tämän jälkeen oli tarkoitus lentää eteenpäin mahdollisimman nopeasti Basen-vuorelle, jolla Suomen tutkimusasema Aboa sijaitsee.

Siitä, miten matka on sujunut, ei tätä kirjoitettaessa ole vielä tietoa. Matkan sujuminen riippuu sääolosuhteista, jotka ovat olleet tammikuun puolivälissä lentotoiminnan kannalta hankalat koko läntisellä Kuningatar Maudin Maalla. 

Koko retkikunta palaa Suomeen yhdessä noin kuukauden kuluttua. Suunnitelman mukaan kahdeksanhenkinen joukko lentää ensin Basler-kyydillä Novolazarevskayalle ja sieltä Iljushinilla Kapkaupunkiin. Takaisin Suomessa on tarkoitus olla 14. helmikuuta.

Näränen jatkaa Aboalla Paikkatietokeskuksen (ent. Geodeettinen laitos) 1991 aloittamaa Etelämantereen maannousututkimusta.

Tutkimuksessa tehdään painovoimamittauksia aikasarjana. Yhdessä tarkkuus-GPS-mittauksien ja maannousun mekanismien analysoinnin kanssa voidaan tiedoista tehdä mallinnus koko Antarktiksen maannoususta.

Painovoimamittausten lisäksi tutkitaan mittapisteen stabiilisuutta erilaisin geodeettisin menetelmin, jotta voidaan olla varmoja siitä, että paikalliset muutokset eivät vaikuta aikasarjaan. Samaan tapaan tutkimuksessa mitataan paikallisten jää- ja lumikenttien pinnanmuotoja, jotta paikalliset massanliikunnat voidaan ottaa huomioon aikasarja-analyysissä.

Edellisillä mittauskampanjoilla ollaan jo havaittu, että Aboan lähiympäristössä lumikenttien korkeudet voivat vaihdella jopa useita metrejä vuotuisesti. Vaihtelu on tarpeeksi suurta, jotta sillä on vaikutusta myös paikalliseen painovoimaan.

Pinnanmallinnukseen Näräsellä on tällä kaudella mukana myös ensimmäistä kertaa Paikkatietokeskuksen Fotogrammetrian ja kaukokartoituksen osastolla kehitetty liikuteltava laserskanneri, jolla voidaan nopeasti muodostaa tarkka 3-D malli isoistakin alueista. Näräsen tutkimus on osa Suomen Akatemian rahoittamaa nelivuotista Gravlaser -tutkimushanketta.

Retkikunta rentoutuu

Aboa on Suomen tukikohta Etelämantereella

Suomen Etelämanner-tutkimusasema Aboa sijaitsee Kuningatar Maudin maalla noin 130 kilometrin päässä rannikolta ja noin 5000 kilometrin päässä Etelä-Afrikan Kapkaupungista. Tutkimusasema on rakennettu vuonna 1988. 

Oman tutkimusaseman rakentamisen jälkeen Suomesta on tehty tutkimusmatkoja Etelämantereelle säännöllisesti. Tutkimusaiheet ovat liittyneet mm. meri- ja rakennetekniikkaan, merentutkimuksen eri aloihin, ilmatieteisiin, geologiaan ja geofysiikkaan. 

Suomessa Etelämanner-logistiikka Finnarp ylläpitää tutkimusasema Aboaa ja järjestää Suomen Etelämanner-tutkimusohjelman hankkeiden kenttätyöt. 

Ilmatieteen laitoksella toimiva logistiikkaryhmän tehtävä Etelämanner-tutkimusmatkojen järjestäminen, tutkimusasema Aboan ylläpito ja tutkijoiden tukeminen Etelämantereella työskennellessä. Tutkimusmatkoilla ollaan joka vuosi muutaman kuukauden ajan marras- ja helmikuun välisenä aikana, jolloin Etelämantereella on kesä ja pakkanen pysyy yleensä -15°C:n lämpimämmällä puolella. 

Aboa tarjoaa hyvät työ- ja asuintilat 12 hengen retkikunnille. Tilapäisesti asemalle mahtuu majoittumaan 18 henkilöä. 

"Retkikunnan työ on vaativaa Etelämantereella. Useamman kuukauden viettäminen Etelämantereella kaukana muusta maailmasta on vaativaa", kertoo retkikuntaa johtava Mika Kalakoski.

"Siksi matkaan lähtevien retkikuntalaisten sopivuutta tutkimusmatkalle arvioidaan mm. psykologisella testillä."

Tutkimusryhmässä on mukana aina kokki ja lääkäri – molemmat ovat tärkeitä retkikunnan toiminnan ja terveyden kannalta.

"Etelämantereella ei näy televisio, eikä siellä toimi internet tai puhelin. Satelliittijärjestelmän välityksellä voi lähettää ja vastaanottaa sähköpostiviestejä, mutta sekin on hidasta. Vettä suihkuihin ja juomavedeksi saadaan läheiseltä jäätiköltä tai lunta sulattamalla", kertoo Kalakoski arjesta Aboan tutkimusasemalla. 

Lisää Aboasta voi lukea alla olevista Tiedetuubin jutuista tai suoraan Finnarpin nettisivuilta.

Video: Kevyt rekiretki Etelämantereella

Tässä on kaunis rekiretkivideo joulupäivän iloksi!

Uusiseelantilaistutkijat ovat menossa perustamaan sukellustukikohtaa valaiden havaitsemista varten Granite Harbour -nimiselle lahdelle Rossinmeren luona. Paikka on mantereen sillä puolella, joka on lähes suoraan "alhaalla" Australiasta ja Uudesta-Seelannista katsottuna; se kuuluun Uuden-Seelannin vaatimaan alueeseen Antarktikasta.

Valastutkijat ovat videolla matkalla ruotsalaistekoisilla Hägglund -telakuorma-autoilla, jotka vetävät kuormakelkkoja perässään. Retkuetta avustaa myös puskutraktori, koska toisinaan eteen sattuu jää- ja lumivalleja, jotka pitää murtaa auki raa'alla voimalla.

Lisätietoja tästä valastutkimuksesta on whaletime.org -sivustolla ja kauniita kuvia Granite Harbourin komeista graniittivuorista on täällä: https://www.youtube.com/watch?v=rSTnnu5cSIA

Uuden-Seelannin etelämannertutkimukseen voi tutustua puoletsaan Antarctica New Zealandin sivuilla.

 

Erikoinen kartta pakottaa miettimään etelää ja pohjoista

La, 09/24/2016 - 12:38 Jarmo Korteniemi
Kuva: Charles Clegg / Flickr

Erikoinen yksiulotteinen maailmankartta näyttää sijainnit tavalla, jota et varmaankaan ole ennen nähnyt. Uskotko tietäväsi, kuinka pitkälle pohjoiseen ja etelään paikat ulottuvat? Tarkista tästä pitävätkö käsityksesi kutinsa!

Tiesitkö, että kun katsot karttaa, kartan tyyli voi hyvin vaikuttaa käsityksiisi maailmasta?

Perinteiset maailmankartat ovat kaksiulotteisia, pallokartat vielä todenmukaisempia. Niistä näkee maiden muodot ja sijainnit varsin kätevästi... vai näkeekö? Tällaisilla kartoilla yksityiskohtien määrä on niin valtava, ettei kaikkea pysty millään hahmottamaan. Myös projektiot häiritsevät ja aiheuttavat aivan huomaamatta pahoja mielikuvavääristymiä.

Ratkaisu ongelmaan voi yllättäen olla yksinkertaisempi yksiulotteinen kartta. Kuulostaako oudolta? Sitä se onkin:

Kuva: Jarmo Korteniemi

Yllä valtiot esitetään pystypalkkeina. Merkitystä on vain pohjois–etelä -ulottuvuudella. Hahmottamisen helpotukseksi maat on värikoodattu sijaintinsa mukaan.

Maat on aseteltu tarkoituksella eri järjestykseen kuin luonnossa. Näin tulee vertailtua kohteita, jotka eivät normaalisti olisi vierekkän. Ja kauemmaskin kannattaa kurottaa — tiedätkö esimerkiksi, kuinka etelässä tai pohjoisessa Japani, Australia tai Mongolia todella ovat?

Kartta voi aluksi vaikuttaa sekavalta, mutta siihen kannattaa perehtyä. Ahaa-elämykset maailman todellisesta luonteesta ovat kutkuttavia.

Karttojen aiheuttamia väärinkäsityksiä pyöritellään lisää kestosuosikkijutussamme Kuinka suuri Suomi on ja muita karttojen kummallisuuksia.

PS. Tarkalleen ottaen yksiulotteinen kartta olisi yksi ainoa viiva, johon mahtuisi vain muutama valtio. Tässä kartassa on siis sarja 1D-karttoja vieri vieressä. 2D-karttojen maailmassa samanlaista ulottuvuuksien rinnakkaisuutta olisi pinota läpinäkyviä kalvokarttoja päällekäin.

Otsikkokuva: Charles Clegg / Flickr
Kartta: Jarmo Korteniemi / Tiedetuubi

Halley VI on kaikkein erikoislaatuisin tutkimusasema Etelämantereella

David Baillie on palkittu TV-ohjaaja ja -kuvaaja, ja eräs hänen työmaistaan oli brittien Etelämantereella sijaitseva tutkimusasema Halley VI. Hän kuvasi siellä materiaalia BBC:n dokumenttiohjelmaan ja koosti aineistosta tämän pienen videon.

Se on aika upeaa katsottavaa – osin siksi, että Halley VI on varmasti eräs upeimmista tutkimusasemista.

Kahdeksasta peräkkäin toisiinsa kiinnitetystä moduulista koostuva asema seisoo hydraulisten jalkojen päällä, jotta asemaa voidaan liikuttaa jäälakeudella ja jotta se ei hautautuisi ajoitellen hyvin voimakkaasti tuiskuavaan lumeen. Mikäli jää halkeaa aseman alla, on se pitkulaisena myös turvassa.

 

Mainios



 

Asema rakennettiin Etelä-Afrikassa ja koottiin paikan päällä Etelämantereella neljän etelän kesäkauden aikana ja otettiin käyttöön vuonna 2013. Asemasta ja sen rakentamisesta on myös hieno Iso-Britannian etelämannertutkimusinstituutin (BIS) video.

Halley VI on asutettu ympäri vuoden, joten noin 100 päivää vuodessa se on lähes kokonaan pimeässä. 

Tarkoituksena on siirtää asemaa peräti 23 kilometriä ensi kesäkautena (siis suomalaisittain ensi talvena), koska aseman luona on havaittu suuri, kasvava halkeama. Se erottaisi sen osan jäätikköä, jolla asema nyt on, muusta Etelämantereesta ja tekisi aseman huoltamisesta hyvin vaikeaa.

Etelämanner hajoamassa ja sulamassa

Ma, 08/22/2016 - 23:22 Jari Mäkinen

Etelämantereelta kuuluu huolestuttavia uutisia: jo aiemmin suuria palasia menettänyt Larsenin jäähylly on halkeamassa jälleen kerran ja Antarktiksen jääpinnalla on havaittu suuria, sulaneita alueita.

Tuoreessa Geophysical Research Letters -julkaisussa on brittitutkijoiden artikkeli, missä  he kertovat löytäneensä lähes 8000 tuoretta järveä Etelämantereelta.

Nämä vastikään sulaneet jäätikköalueet löytyivät laajassa katselmuksessa, missä tutkijat kävivät läpi tuhansia vuosien 2000 ja 2013 välisenä aikana otettuja satelliittikuvia ja suuren määrän säähavaintoja Etelämantereen itäosassa sijaitsevasta Langhovden jäähyllystä.

Jäähylly on meren päällä, kiinteästi kosketuksessa mantereella olevaan jäähän oleva paksu jäälautta. Tämä on saanut nimensä jäälautan vieressä, mantereella olevasta Langhovdevuoristosta.

Itse jäähylly on varsin suuri, kooltaan yli 50 000 neliökilometriä, eli vastaa kooltaan Tampereen eteläpuolella olevaa Suomea. Se sijaitsee Kuningatar Madin maalla, siis samoilla seuduilla Etelämannerta kuin suomalainen tutkimusasema Aboakin, mutta maan aivan toisella puolella. Kartalla se on jotakuinkin Etelä-Afrikan kohdalla.

Yleensä tätä aluetta Antarktikasta on pidetty paikkana, minne ilmaston lämpeneminen ei ole juuri vaikuttanut. Nyt näyttää siltä, vaikutuksia silti on. 

Tutkijaryhmän jäsen, Durhamin yliopiston jäätikkötutkija Stewart Jamieson kertoi The Washington Post -lehden artikkelissaettä "lämpötilan muutokset eivät ole olleet suuria, sillä siellä on hyvin, hyvin kylmää, ja olemmekin havainneet sulavesijärviä jäätikön pinnalla vasta aivan viime aikoina."

Järvet ovat hyvin lyhytikäisiä, sillä ne joko jäätyvät umpeen nopeasti, lirisevät pian jään läpi alaspäin tai virtaavat pinnalla laajemmalle alueelle – lopulta myös mereen. Grönlannissa on havaittu, että veden virtaaminen alas tai pinnalla saa aikaan jäätikön rakenteen heikkenemistä ja kiihdyttävät sen sulamista.

Makean sulaveden virtaaminen suolaiseen meriveteen puolestaan saa aikaan myös Grönlannissa tuttuja ilmiöitä, joissa vesi pysyy lämpimämpänä ja saa osaltaan aikaan jäätikön hajoamista.

Tutkijoiden mukaan 13-vuotisen tutkimusjakson aikana lämpimintä oli eteläisen pallonpuolen kesäaikaan vuodenvaihteessa 2012-2013, jolloin alueella mitattiin yli nollan olevia lämpötiloja peräti 37 päivänä. Tammikuun keskilämpötila oli 0,8 °C. 

Kesäkauden aikana Langhovdessa oli 36 % enemmän sulamisjärviä ja vettä jäätikön pinnalla kuin koskaan aikaisemmin.

Tutkimusryhmä jatkaa edelleen tilanteen seuraamista, ja onkin kiinnostavaa kuulla miltä tämä vuosi näyttää sulamisen kannalta; tähän mennessä vuosi 2016 on rikkonut monia lämpötilaennätyksiä...

Kuva vasemmalla näyttää, kuinka Larsenin jäähylly on pienentynyt vuosien varrella. Jäähyllyyn kuuluu ylin Larsen A, keskimmäinen Larsen B ja alhalla oleva Larsen C, mistä oikeanpuoleinen kuva on tulee. Siinä näkyy selvästi jäähyllyssä oleva halkeama.

Larsen hajoaa...

Tänään maanantaina kerrottiin myös uutisia Etelämantereen kaikkein pohjoisimman suuren jäähyllyn, Larsen C:n pinnalta löydetystä halkeamasta.

Tämä enää hieman Skotlantia pienempi alue on siis jälleen kerran hajoamassa: edellisen kerran iso kappale Larsenia, Larsen B, irtaantui vuonna 2002, ja sitä ennen Larsen A lipui irralleen vuonna 1995. Jäätikkö on ollut olemassa todennäköisesti 12 000 vuoden ajan, ja on nyt hajoamassa nopeasti ilmastonmuutoksen vuoksi.

Jos ja kun halkeama etenee, se irrottaa lopulta noin 350 metriä paksusta jäähyllystä noin 6000 neliökilometriä kooltaan olevan jäälautan irralleen mereen.

Satelliittikuvien mukaan halkeama jäässä kasvoi noin 30 km vuosien 2011 ja 2015 välissä, ja se on koko ajan myös leventynyt.

Nyt Etelämantereen talven aikaan tahti näyttää vielä kiihtyneen, sillä tuoreimpien (viime maaliskuun jälkeen otettujen) kuvien mukaan halkeamaan on tullut muutamassa kuukaudessa 22 kilometriä lisää pituutta ja 350 metriä leveyttä.  Sen kokonaispituus on siis nyt noin 130 km.

Sitä, milloin valtava jäälautta irtaantuu, on vaikea ennustaa. Tuskin ihan huomenna, mutta pian kuitenkin.

*
Langhovden jäähyllyn sulavesijuttu perustuu ScienceAlertin artikkeliin ja Larsen-juttu Twitteristä saatuihin tietoihin.