Taide

Ihme ja kumma: Taidemuseo Louvren kellarissa on hiukkaskiihdytin.

Ma, 01/09/2017 - 10:02 Jari Mäkinen

Hiukkaskiihdyttimistä tulee yleensä mieleen hiukkasfysiikka ja luonnon pienimpien mysteerien tutkiminen. Todellisuudessa hiukkaskiihdyttimillä tehdään paljon muutakin: niillä voi valmistaa esimerkiksi lääketieteessä tarvittavia radioaktiivisia aineita, niitä voi käyttää ikään kuin mikroskooppeina sekä aineanalysaattoreina. Tutkittavat kohteet voivat olla niin korvaamattomia taide-esineitä kuin biopolttoainettakin.

Otsikkokuvassa tutkitaan vanhaa taulua Firenzessä, Italissa olevalla LABEC-kiihdyttimellä

LABEC tulee sanoista Laboratorio di Tecniche Nucleari per i Beni Culturali, eli jotakuinkin "Ydintekninen laboratorio kulttuuriperintöä varten", ja tämä kertoo mitä laitos tekee: käyttää ydintekniikkaa vanhan taiteen sekä muun sellaisen tutkimiseen.

Järeimmillään tämä tarkoittaa sitä, että esimerkiksi taulua pommitetaan hiukkaskiihdyttimellä synnytetyllä hiukkassuihkulla, ja kun hiukkaset reagoivat taulussa olevan aineen kanssa, syntyy uusia hiukkasia, ja näitä analysoimalla voidaan saada selville monenlaisia asioita käytetyistä materiaaleista aina eri kerroksiin näkyvän pinnan alla. 

Kopiot ja väärennökset paljastuvat yleensä helposti materiaalitutkimuksen keinoin.

Taulujen lisäksi samaa menetelmää voidaan käyttää patsaisiin, veistoksiin ja vaikkapa rakennusten osiin. Esimerkiksi arkeologisia löytöjä tutkittaessa voidaan myös määrittää varsin tarkasti niiden ikä.

Toinen kuuluisa taidekäytössä oleva hiukkaskiihdytin on hieman yllättävässä paikassa: Pariisissa Louvre-museon kellarissa. Museon kävijät eivät varmastikaan tule ajatelleeksi sitä, että legendaarinen taidemuseo on myös ydinlaboratorio.

AGLAE
AGLAE käytössä
Louvren hiukkaskiihdytin tunnetaan nimelllä AGLAE, eli  Accélérateur Grand Louvre d'analyse élémentaire, "Suuri Louvren alkeishiukkasanalyysikiihdytin".

Vaikka keskisen Euroopan maissa on runsaasti kulttuuriperintöä, riittää laitteilta tutkimusaikaa myös tieteelle. Niillä voidaan tutkia mm. biologisia ja fysikaalisia näytteitä, analysoida melkein mitä tahansa ja myös esimerkiksi tuottaa avaruussäteilyä vastaavaa säteilyä, jonka avulla voidaan testata elektronisten laitteiden säteilynsietokykyä.

Pariisin AGLAE on teholtaan 2 MeV ja Firenzen LABEC 3 MeV, eli kiihdyttiminä ne eivät ole huiman voimakkaita, mutta käyttötarkoitukseensa täysin sopivia.

Samankaltaista työtä tehdään myös Suomessa

Helsingin yliopiston Luonnontieteellisellä keskusmuseolla Luomuksella ja matemaattis-luonnontieteellisen tiedekunnan fysiikan laitoksella on näiden yhteisesti pyörittämä Ajoituslaboratorio, joka tekee tutkimusta muun muassa Fysiikan laitoksen TAMIA hiukkaskiihdyttimellä, jota käytetään massaspektrometrinä samaan tapaan kuin taidetutkimuksessa.

Olennaisin käyttömuoto on radiohiilimääritys: radiohiilen (14C) määrän tarkka selvitys auttaa selvittämään näytteen ikää ja alkuperää.

Hyvän erimerkin tämän menetelmän monikäyttöisyydestä tarjoaa tapaus, missä Ajoituslaboratorioon saapui ulkomaiselta asiakkaalta polttoainenäyte, jonka bio-osuudeksi mitattiin matala 2,7 % arvo.

Asiakkaan kanssa keskusteltaessa kävi ilmi, että näytteen toimittanut yritys oli väittänyt polttoaineen sisältävän biopolttoainetta 80 %.

Polttoaineen bio-osuus voisaan sekin määrittää radiohiilen avulla, koska se kulkeutuuu ravintoketjun kautta ilmakehästä eliöihin.

Kaikkeen biomassaan – eli kaikkeen elolliseen – kertyy ilmakehän radiohiiltä fotosynteesin ja ravintoketjun kautta. Eliön kuoltua radiohiiltä ei enää kerry, vaan sen määrä alkaa laskea siten, että fossiilisesta materiaalista radiohiiltä enää löydetä. Biopolttoaine on valmistettu eloperäisestä aineesta, jolloin siitä löytyy aina myös radiohiiltä.

Bio-osuus selviää, kun määritetään missä osuudessa näytettä radiohiiltä on jäljellä. Voidaan esimerkiksi määrittää, kuinka paljon fossiiliseen dieseliin on sekoitettu bioperäistä uusiutuvaa dieseliä tai voidaan varmistaa, onko bioetanoli-bensiinisekoituksen etanoli todellisuudessa bioperäistä.

Bio-osuuksien määritysmenetelmää voidaan hyödyntää myös esimerkiksi voimalaitosten savukaasujen analysointiin. Piipusta ulos puskevasta savusta otetusta hiilidioksidinäytteestä voidaan mitata, kuinka paljon biopolttoainetta voimalaitos on polttanut tietyllä aikavälillä tai selvittää biomuovien bio-osuuksia. Käytännössä menetelmällä voidaan mitata mitä tahansa materiaalia, joka sisältää hiiltä.

Järein Suomessa oleva hiukkaskiihdytin on Jyväskylän yliopiston kiihdytinlaboratorion K-130, jonka teho on nimen mukaisesti 130 MeV. Jyväskylässä on myös Louvren ja Firenzen kiihdyttimien tyyppinen, materiaalifysiikan tutkimuksessa käytettävä laitteisto, jonka teho on 1,7 MeV.

Samankaltaisia kiihdyttimiä on monissa paikoissa ympäri maailman – ne eivät ole harvinaisuuksia, vaikka taiteelle pyhitetyt laitokset ovatkin.

Kuvat: LABEC, Wikipedia, CNRS / A. Cheziere ja Helsingin yliopisto / Marika Turtiainen

Video: Konserttiflyygeli jäätikön reunalla

Olemme kertoneet aikaisemmin siitä, miten Formula-E -autolla koetetaan tuoda suuren yleisön tietoisuuteen jäätikköjen hupenemista.

Nyt kyseessä on hieman erilainen tapa nostaa tietoisuutta napa-alueiden sulamisesta: pianisti Ludovico Einaudi esittää tällä Huippuvuorilla kuvatulla videolla "Elegian Arktikselle".

Äkkiseltään voi tuntua hurjalta, että Steinway & Sons -konserttiflyygeli on lennätetty jäätikölle ja pianisti on istutettu siellä sen viereen, mutta itse asiassa videon tekeminen on ollut suhteellisen helppoa: vain puolen tunnin venematkan päässä sijaitsee Huippuvuorten "pääkaupunki" Longyearbyen, missä on tällainen flyygeli ja mistä sellaisen hinaaminen naamioidun lotjan päällä jäätikön luon on ollut yksinkertaista. Toki se on vaatinut suunnittelua ja runsaasti valmisteluita, mutta ei ole mitenkään vaikeaa tehtäväksi.

Jäätiköiden sulamisen estäminen sen sijaan on hieman vaikeampaa, mutta siitä ei kannattane tällä kerralla kirjoittaa enempää; nautitaan nyt soitosta ja ihmetellään maisemia.

Taivaallista taidetta unkarilaisen tähtikuvaajan tyyliin

Ti, 09/06/2016 - 11:15 Jarmo Korteniemi

Erikoisia projektioita harrastava yö- ja tähtikuvaaja näpsäisi kolmen päivän aikana huikaisevan otoksen.

Taidokas kuvaaminen vaatii suunnittelua ja testausta. Otsikkokuvan tapauksessa tuota vaihetta kesti kaksi vuotta. Totuuden hetki koitti viimein elokuun 2016 viime päivinä.

Keskellä näkyvä pieni planeetta antaa osviittaa tähtiharrastajan vuorokaudesta. Päiväpuolella näkyy vain telttoja muutoin autiolla pellolla, mutta yöllä käy kova vilske.

Kuvan otti unkarilainen György Soponyai. Pimeäkuvaukseen ja yllättäviin projektioihin erikoistuneella miehellä on tilillään muitakin henkeäsalpaavia otoksia, alla esimerkkejä:

Otsikkokuvassa ei ole kyse kotibileistä Pikku Prinssin asteroidilla (vai oliko se planeetta), vaan pohjoisunkarilaisesta tähtikuvaustapahtumasta Budapestin lähellä. Projektio saa peltomaiseman näyttämään pallolta.

Otoksen yläosassa näkyvät päivän tapahtumat, alla öiset. Pellon valoshow tulee kuvaajien punaisista lampuista - sellaiset kun eivät haittaa pimeänäkökykyä. Tähtien pyörivästä kehästä poikkeava kaari on taivaan kirkkain keinotekoinen kohde, Kansainvälinen avaruusasema.

Kuinka kuva otettiin?

Soponyai kuvasi ihan ensimmäiseksi tähdet, muttei ollut tulokseen tyytyväinen. Aamun sarastaessa hän alkoi kuvata Auringon kulkua taivaalla 20 minuutin välein, läpi koko päivän. Niistäkin otoksista osa epäonnistui.

Seuraavana yönä tähtikuvauksen uusinta onneksi onnistui nappiin, ja toisen aamun aikana mies sai loput Aurinkokuvatkin hoidettua. Koko kuvaussessio kesti yhteensä 33 tuntia.

Tämän jälkeen kuvat liitettiin toisiinsa, projisoitiin ja muokattiin yhdeksi suureksi kollaasiksi.

Tähtikuvaus ei ole hätäisen ihmisen hommaa. Ainakaan tällaisten kuvien ottaminen.

Otsikkokuva on vain osa täysikokoisesta versiosta. Ja kannattaa Soponyain Flickr-tiliä ihastella ihan muutenkin!

 

Huvipuistolaitetutkija: "Painovoima on pelkkää harhaa"

Tässä on aivan erinomaista katsottavaa näin loppukesän lomanmuistelupäivien iloksi: erikoislaatuisia huvipuistolaitteita, jotka on kehitetty floridalaisessa ICR-laitoksessa.

Institute fof Centrifugal Research, eli ICR, eli suomeksi jotakuinkin Keskihakuisvoimatutkimusinstituutti, on instituutin nettisivujen mukaan perustettu vuonna 1976, jolloin "äärimmäistä g-voimia, aivomanipulaatiota ja syntymää edeltäviä simulaatioita" tutkineet tohtorit Matthew Brenswick ja Nick Laslowicz päättivät jatkaa tutkimuksiaan k.o. asioiden tiimoilta erityisessä tutkimuslaitoksessa, joka yhdistää aivotutkimuksen ja huvipuistolaitteet.

Yllä oleva video "Centrifuge Brain Project" keskittyy ennen kaikkea Laslowiczin huvipuistolaitetutkimukseen.

Tästä tutkimuksesta erinomainen esimerkki on alla oleva Spheroton X1, missä on 482 paikkaa ja mikä pystyy kehittämään 1,6 – 2,1 g:n kiihtyvyyksiä. Laite on ICR:n mukaan kehitetty vuonna 1982.

Videota katsoessa kannattaa muistaa, että ICR kuuluu imaginaariseen "Alliance of Trustworthy Scientists" -organisaatioon, joka on erityisen arvostettu pitkästä historiastaan spekulatiivisen tieteen alalla. (Lue: tämä on siis vitsi).

Videon on tuottanut saksalainen KurzFilmAgentur, ohjannut ja kirjoittanut Till Nowak, kuvannut Ivan Robles Mendoza, musiikin siihen on tehnyt Siriusmo ja pääosassa näyttelee Leslie Barany.

Melliferopolis Fest - urbaaneja uurastajia

Ke, 05/25/2016 - 07:49 Markus Hotakainen
Melliferopolis

Melliferopolis Fest on sarja tapahtumia mehiläisille ja ihmisille kaupunkiluonnossa kesäkuusta syyskuuhun 2016.

Melliferopolis-nimi muodostuu kahdesta sanasta: Apis Mellifera, joka on mehiläisen latinankielinen nimi, ja Polis, joka on kaupunki kreikaksi. Melliferopolis yhdistää villiä luontoa ja kaupunkikulttuuria. 

Mehiläiset ja ihmiset kohtaavat työpajoissa ja kaupunkitapahtumissa Helsingin keskustassa: Kaisaniemen kasvitieteellisessä puutarhassa, Tokoinrannassa ja Tarja Halosen puistossa.  

Ohjelma käsittelee puolivillien hyönteisten elämää, mehiläisten ekologiaa ja mehiläishoitoa ja yhdistelee taiteita, tieteitä ja arkkitehtuuria.

Ohjelman tekijöitä ovat innoittaneet mehiläisten lisäksi taidehistoria, nykykirjallisuus, luonnontieteelliset tutkimusmenetelmät, arkkitehtuuri ja maisemointi, musiikki sekä äänet, hajut ja maut. Osallistuaksesi tarvitset aikaa ihmettelyyn ja kaupunkiluonnon tutkailuun. 

Tapahtuman avajaiskävely on 9. kesäkuuta kello 18 alkaen Kaisaniemen kasvitieteellisen puutarhan talvipuutarhan pääovelta Tokoinrantaan, Eläintarhan Huvilalle. 

Ohjelmaa on kuitenkin tarjolla jo ennen avajaisia. 

1.–23. kesäkuuta on taiteilija Kaisa Illukan En osaa edes tehdä kukkaa  -työpaja/tapahtuma Kaisaniemen kasvitieteellisessä puutarhassa Café Violan edessä (ohjelma).

8. kesäkuuta kello 18 taiteilija Charlie Clark (UK) esittelee kirjan Siitepöly Understanding Pollen: Alternative Histories and Unknown Futures. Paikkana on Arcadia International Bookshop.

Melliferopolis Fest -ohjelman ovat suunnitelleet Christina Stadlbauer ja Ulla Taipale yhdessä Hanna Kaisa Vainion, Charlie Clarkin, Kaisa Illukan, Lesley Kadishin, Till Bovermannin ja monien muiden kanssa. Tervetuloa!

www.melliferopolis.net 

Yhteystiedot: Christina Stadlbauer, christina@melliferopolis.net, puh. 046 902 9926; Ulla Taipale, ulla@melliferopolis.net, puh. 040 511 0214

Kuva: Till Bovermann, 2013

Saisiko olla koti pilvien päällä?

Ti, 03/29/2016 - 10:41 Jari Mäkinen

Päivän kuvana on varsin usein jokin tieteen tai tekniikan historian asia, mutta tällä kertaa kurotetaan tulevaisuuteen – tosin jo pari vuotta vanhan tieteiselokuvan silmin.

Päivän kuvaVuonna 2013 elokuvateattereihin tullut Joseph Kosinskin ohjaama Oblivion on post-apokalyptinen toimintaelokuva, jota tähdittävät mm. Tom Cruise ja Morgan Freeman. Elokuvassa ihmiskunta on pääosin paennut maapallolta Kuussa oleviin siirtokuntiin, mutta he ovat jättäneet jälkeensä ilmakehässä noin kilometrin korkeudessa olevia Skytower -asuntoja. Niitä käytetään tukikohtina Maassa tehtävillä tutkimusmatkoilla.

Elokuvasta ja sen tarinasta riippumatta ajatus ilmassa pysyvästi olevasta talosta – kenties jopa kodista – tuntuu aivan hersyttävän hienolta.

Entä jos tulevaisuudessa tällaisia taloja alettaisiin rakentaa oikeasti? Mitä jos pilvenpiirtäjien lisäksi toinen tapa kurottaa kohti taivasta on tehdä tällaisia omakotitaloja, jotka ovat toki kalliita, mutta joita voitaisiin sijoitella mukavasti eri korkeuksille. Kenties korkeutta voisi myös säätää säätilan ja tunnelman mukaisesti.

Moni asia talossa riippuu tietysti siitä miten se on kiinnitetty maan kamaraan: suunnitelmia ei ainakaan toistaiseksi kannata tehdä antigravitaation tai jonkun muun vastaavan tekniikan varaan. Kätevintä lienee tehdä korkea, tukeva torni, jonka päässä talo on. Ja samalla kenties muutama muukin talo, ikään kuin lintulaudat puun oksilla.

Talon Oblivion-elokuvaan suunnitteli Darren Gilford, joka on saanut varmasti inspiraatiota niin Jetsoneista kuin Mies van der Rohesta. Piirretty sarja Jetsonit perustuu ilmassa oleviin taloihin ja Oblivionin rakennus on puolestaan kuin kevennetty versio van der Rohen Barcelona-paviljongista.  

Itse muuttaisin saman tien tällaiseen taloon – paitsi että sen päälle pitäisi saada vielä tähtitorni. Valitettavasti vain ilmassa olevaa omakotitaloa saanee odottaa vielä pitkään...

Tiedetaidetta: jäävuori vitriinissä

La, 03/05/2016 - 14:44 Jari Mäkinen


Erilaiset jääteokset ovat olleet viime aikoina muodissa, kun on haluttu esittää konkreettisesti ilmastonmuutosta. Suuri osa teoksista on varsin suoraviivaisia, eli tarkoitus on vain näyttää jään sulamista, mutta slovenialainen Aljaž Celarc on ottanut kiinnostavan askeleen eteenpäin.


Kyseessä on teos nimeltä In Vitro ja siinä on jääkimpale kauniisti tehdyssä lasikaapissa sulamassa. 

Eikä ihan mikä tahansa kimpale: se tuotiin näyttelyyn Ranskan Alpeilta Bossonsin jäätiköltä, joka on eräs ilmastonmuutoksen pahiten uhkaamista jäätiköistä. Vuosisadan kuluessa se on vetäytynyt yli 500 metriä ylöspäin ja kutistunut samalla olennaisesti.

Jännittävää teoksessa on se, että jääpalasta sulava vesi otetaan talteen ja johdetaan tippumaan vieressä olevaan pakastimeen, missä sulavesi muodostaa uuden jääpalan. Pakkasessa on alkuperäisen jääpalan mukaan tehty muotti, joka muodostaa syntyvästä palasta alkuperäisen näköisen.

Kun esillä oleva jää on sulanut, vaihdetaan pakkasessa tuolloin jo valmiina oleva uusi jääpala sulaneen alkuperäisen tilalle.

Yksi sykli kestää 40 – 60 tuntia olosuhteista riippuen. Osa vedestä luonnollisesti karkaa höyrynä ilmaan ja varmaankin myös tippuu vetenä ohi putkien, joten vähitellen teos yksinkertaisesti katoaa. Tai siis teoksessa olennaisessa osassa oleva jää katoaa.

Taidekielellä ilmaisten Celarcin ideana on tutkia luonnossa olevan veden kiertoa ja siten "keskittyä luonnolliseen, koko ajan jatkuvaan uudelleensyntymän prosessiin".

In Vitro oli esillä viime vuonna Amsterdamissa Castrum Peregrini -galleriassa ja teoksen toinen versio, In Vitro II, oli esillä Sloveniassa.

Rotterdamissa valokuvausta ja Ljubljanassa maantiedettä sekä taiteita opiskelleen Celanchin muutkin teokset leikittelevät hauskasta tieteen ja taiteen välimaastossa. Esimerkiksi hiekanjyviä kuvaava Sands tuo mieleen tavan, jolla muun muassa Rosetta-luotain kuvaa komeettaytimestä irtoavia pieniä hitusia. Volcanoes esittelee puolestaan nimensä mukaisesti pienoiskokoisia tulivuoria.

Alla on vielä animaatio In Vitron sulavasta jääpalasta.



Lisätietoa Aljaž Celarcista ja hänen töistään on hänen webbisivuillaan.

Kiva video Kiva Fordista: eläinkunta labralasissa

Lukijamme vinkkasi Twitterissä tästä videosta ja linkin takaa paljastuikin todella kiinnostava ja hyvin tehty video.

Suomalaisittain hauskanniminen lasinpuhaltaja Kiva Ford työskentelee Notre Damen yliopistossa Yhdysvalloissa, Indianassa, ja hänen työnään on puhaltaa laboratoriolasia. Standardilasia saa kaupasta, mutta erikoistarkoituksia varten tarvitaan mittatilaustyötä, ja isossa yliopistossa tällaisia tarvitaan sen verran runsaasti, että yksi lasinpuhaltaja saa siitä hyvin palkkansa. 

Kiinnostavaa ltietoa laboratoriolasin puhaltamisesta on mm. täällä: www.ilpi.com/glassblowing

Ford tosin puhaltaa lasia myös harrastuksekseen, ja silloin lähtökohta on enemmänkin taiteellinen. Ja kuten tämä kauniisti tehty video näyttää, on osa taiteestakin hyvin tieteellishenkistä.

Kun edessäsi on pieni rauhallinen hetki, niin tämä video kannattaa laittaa koko ruudun kokoiseksi ja uppoutua hetkeksi lasin maailmaan!

Ohjaus: Chuck Fry ja Andrea Rogers
Kuvaus: Christian Henriquez ja Donnie Rogers
Ääni: Dana Mroczek
Leikkaus: Andrea Rogers
Värikorjaukset ja tekstit: Donnie Rogers
Musiikki: "Lights Down Low" by Steve Sidwell, FirstCom Music

Maailman ensimmäinen painottomuudessa tehty musiikkivideo

Chicagolaisen rockbändi OK Gon tuore Upside Down and Inside Out ensimmäinen painottomuudessa kuvattu musavideo, ellei aivan omassa sarjassaan painivaa kanadalaisastronautti Chris Hadfieldin jo klassikoksi muodostunutta versiota David Bowien Space Oddity -kappaleesta oteta huomioon.

OK Go on tullut tunnetuksi on aiemmin upeista videoistaan, joista kuuluisin lienee Grammynkin voittanut Here It Goes Again vuodelta 2007. Nyt kuitenkin Damien Kulash, Tim Nordwind, Dan Konopka ja Andy Ross ovat kurottaneet vieläkin korkeammalle, sillä uusin video on kuvattu Venäjällä Gagarinin kosmonauttikoulutuskeskuksen Iljushin Il-76 -lentokoneessa. Koneella tehdään painottomuuslentoja, joilla koulutetaan avaruuslentäjiä sekä suoritetaan erilaisia tieteellisiä kokeita.

Lisäksi koneella tehdään varsin paljon turistilentoja, joiden aikana rahalla pääsee kokemaan painottomuutta. Ja OK Go:n lento menee luonnollisesti tähän kategoriaan, joskin nyt viulut maksoi venäläinen lentoyhtiö S7 Airlines.

Miten video on tehty?

Painottomuuslentojen ideana on se, että koneella lennetään paraabelin muotoista, vapaan heittoliikkeen rataa, jolloin sen sisällä vallitsee painottomuus sen aikaa kun kone on heittoliikkeen radalla. Koska oikea heittoliike päättyisi alas maan pinnalle, ei lentokone lennä tarkalleen sitä kuin vähän aikaa: tyypillisesti kone nousee vaakalennosta jyrkästi ylös, jolloin moottorien teho lasketaan hyvin alas (kumoamaan vain koneen ilmanvastuksen) ja konetta ohjataan siten, että se nousee ylös, kääntyy vaakatasoon ja lopulta alkaa syöksyä alaspäin. Hetken päästä pilotit kääntävät koneen jälleen vaakalentoon.

Painottomuutta tällaisessa manöveerissä kestää vain noin 20 sekuntia kerrallaan.

Niinpä videota varten on koneella tehty varsin paljon paraabeleja, joiden aikana tehdyt kuvaukset on editoitu varsin taidokkaasti yhteen. Tarkkasilmäiset huomaavat leikkauksia ja pieniä nytkähdyksiä, kun eri paraabelien aikana kuvatut materiaalit on harsittu yhteen.

Kuvausta varten Iljushinin sisälle, sen suureen rahtiruumaan on rakennettu lentokoneen matkustamon mallikappale, missä toiminta tapahtuu. Siksi matkustamo on myös selvästi yksinkertaisempi kuin oikeasti matkustajalentokoneissa.

Kuvauksista tehty raportti (venäjäksi) kertoo, että bändi, lentoemäntiä näyttelevät tanssijat ja kuvausryhmä teki kaikkiaan 21 lentoa, joiden aikana he loggasivat yhteensä kaksi tuntia ja 15 minuuttia painottomuusaikaa. Tämä on lähes sama kuin kaksi kierrosta avaruusasemassa maapallon ympäri.

Kuvien perusteella bändi sopeutui hyvin painottomuuteen ja oppi liikkumaan siellä sulavasti – tai sitten oksennukset ja poukkoilu on vain armollisesti jätetty pois videolta...

*

Jos kaipaat yllä olevan videon jälkeen lisää painottomuutta, on ESAn sivuilla varsin hyvä dokumentti "todellisista" painottomuuslennoista.

Hämmästyttävä sykkivä rakennus sai palkinnon ja sanoi hyvästi

Su, 11/01/2015 - 12:10 Jari Mäkinen
Iso-Britannian paviljonki Milanon maailmannäyttelyssä

Päivän kuvaMilanon maailmannäyttely sulki ovensa eilen oltuaan avoinna kuuden kuukauden ajan. Näiden joka toinen vuosi eri puolilla maapalloa pidettävien maailmannäyttelyjen erikoisuus ovat kansalliset "paviljongit", jotka paitsi esittelevät maatansa yleisesti, niin ovat myös arkkitehtoonisia ilotulituksia, joilla koetetaan sinänsä herättää huomiota.

Suomi ei ollut mukana näyttelyssä tälläkään kerralla, mutta monet muistavat vielä Suomen upean paviljongin Shanghain maailmannäyttelyssä vuonna 2010: Teemu Kurkelan suunnittelema Kirnu oli aivan erinomainen paviljonki, koska se heijasti suomalaista perinnettä modernilla tavalla ja nosti Suomen selvästi esiin.

Nyt Milanossa olleista paviljongeista yksi nousi yli muiden, ja se palkittiinkin eilen koko expon parhaimpana rakennuksena. Iso-Britannian omalaatuinen metalliverkkorakennelma The Hive on monimutkainen, upealta näyttävä teos, joka on palkintonsa arvoinen sekä rakennusteknisesti kuin taiteellisestikin.

Rakennuksen suunnittelijat ovat arkkitehti Wolfgang Buttress ja insinööri Tristan Simmonds, ja rakennuksen tekijä on Stage One -yhtiö.

Milanon näyttelyn teemana (maailmannäyttelyillä on aina jokin teema) oli "Ruokaa planeetalle, energiaa elämälle" (Feeding the Planet, Energy for Life), ja sen puitteissa osallistujamaat esittelivät tietotaitoaan esimerkiksi ruokaan, energiaan, niiden tutkimukseen ja niiden lähellä oleviin aiheisiin liittyen. Niinpä Iso-Britannian 1910 m2 kooltaan olevan rakennuksen teemoinakin olivat elintarviketuotanto ja biodiversiteetti.

Suomeksi rakennuksen nimi The Hive tarkoittaa mehiläispesää.

Näyttelyssä kävijät seurasivatkin mehiläisen tanssia erilaisten maisemien ja tunnelmien kautta. Maan pinnan tasolla rakennuksessa oli ruohikko, villikukkia ja orkideapuisto, mistä matka jatkui ylöspäin kohti keskellä ollutta, kymmenistä tuhansista pienistä metalliosista tehtyä "mehiläispesää". Kuutiomainen rakennelma on 14 metriä halkaisijaltaan ja päästää valoa läpi samaan tapaan kuin oikea mehiläispesä.

Keskusosassa on tarkalleen 169 300 pientä alumiiniosaa, jotka on aseteltu erilaisten vaijereiden ja liitoskappaleiden avulla 32 kerrokseen. Sen alaosassa on lasinen kävelytaso, mistä pesää saattoi katsoa vapaasti joka suuntaan – lasinen taso ei myöskään haitannut valon pääsyä alaspäin.

Kaikkein jännittävintä rakennuksessa oli se, että se oli elävä: tuhannet LED-valot sykkivät ja hohtivat samassa tahdissa kuin Nottinghamissa, Iso-Britanniassa olevaan mehiläispesään asennetut liikeilmaisimet kertoivat mehiläisten siellä liikkuvan. Etenkin hämärän aikaan näky oli upea!

Se, mitä rakennukselle tapahtuu nyt näyttelyn jälkeen, on vielä avoinna. Toivottavasti se siirretään jonnekin, missä sitä pääsee edelleen ihailemaan.

Yksityiskohtia paviljongista

Kuvat: UKTI ja Flickr/Chocogato