Tilastolliset välineet eivät riitä vangitsemaan yksityiskohtia kalan liikkeistä. Visuaalisesta analyysistakin tulee nopeasti liian monimutkaista tulkittavaksi, joten tutkijaryhmä päätti ottaa kokonaan erilaisen lähestymistavan: sonifikaation.

Muuttamalla tietoja ääneksi, pystyy jopa asiaan vain vähän tutustunut kuulija tulkitsemaan monimutkaista dataa. Menetelmä tarjoaa uuden mahdollisuuden käsitellä suuria tietomassoja koskevaa ns. big dataa.

Idean sonifikaation käytöstä lohivaelluksen hahmottamiseen sai Tampereen yliopistossa parhaillaan vierailijaprofessorina oleva Jonathan Middleton. Hän on tästä juuri Heliyon-tiedelehdessä julkaistun tutkimuksen tekijöistä yhdessä Idahon yliopiston, Eastern-Washingtonin yliopiston ja Virginian yliopiston tutkijoiden kanssa.

Jo aiemmin Middleton on käyttänyt sonifikaatiota tutkimuksen apuna. Hän on jopa säveltänyt musiikkia punapuun DNA:n pohjalta ja tehnyt molekyylisävelmiä proteiinin rakenteesta.

Kuten aiemmin, työ tuotti paitsi kiinnostavaa lisätietoa tutkimuksesta itsestään, niin myös tavasta hahmottaa tietoa.

Tutkimusryhmä testasi menetelmäänsä esittämällä äänidataa kouluttamattomille kuuntelijoille. Tulokset osoittavat, että kuuntelijat ovat kaikkein herkimpiä arvioimaan äänenkorkeutta ja äänensävyä.

Tutkijat esittivät äänidataa kuulijaryhmälle visualisoinnin kanssa ja ilman sitä. Tulosten mukaan kuuntelijat erottivat kalojen liikkeet paremmin ilman visualisointia. Tämä osoittaa, että ääni on yksinään tehokkaampi tapa välittää tietoa lohien liikkumisesta.

Lohiääniä voi kuunnella ja kalojen liikettä katsella tutkimusryhmän tekemällä videolla:

Turun yliopiston tutkijat tarkastelivat Myanmarin työläisnorsupopulaatiota ja totesivat, että Aasian norsujen persoonallisuus voidaan jakaa kolmeen persoonallisuusluokkaan: tarkkaavaisuuteen, sosiaalisuuteen ja aggressiivisuuteen. Tutkimuksessa havaittiin, että persoonallisuus koostui sekä naaras- että urosnorsuilla näistä kolmesta persoonallisuusluokasta. 

"Tarkkaavaisuus kuvaa sitä, miten norsu toimii ja havainnoi ympäristöään. Sosiaalisuus kertoo, miten paljon norsu hakeutuu toisten norsujen ja ihmisten seuraan, ja miten suosittuja seurustelukumppaneita norsut itse ovat. Aggressiivisuus osoittaa, miten vihamielisesti norsu käyttäytyy muita norsuja kohtaan, ja miten paljon se puuttuu toisten norsujen sosiaaliseen kanssakäymiseen."

Norsun ja ihmisen elämänkaaret muistuttavat toisiaan

Tutkijat tarkastelivat yli 250 työläisnorsun persoonallisuutta niiden luonnollisessa ympäristössä Myanmarissa. 

"Nämä norsut tekevät töitä puuteollisuudessa, jossa ne kuljettavat tukkeja paikasta toiseen", Seltmann kertoo.

"Tämä on hyvin ainutlaatuinen tutkimusympäristö ja -populaatio, joka mahdollistaa useiden satojen norsujen tutkimisen."

Jokainen norsu työskentelee mahoutin eli niin sanotun norsuajajan kanssa. Tämä sosiaalinen suhde voi kestää norsun koko eliniän ajan. Siksi mahout tuntee norsunsa käytöksen hyvin tarkkaan ja voi antaa yksityiskohtaista tietoa sen persoonallisuudesta. 

"Tapasimme norsuja, jotka olivat esimerkiksi selvästi uteliaampia ja rohkeampia kuin toiset. Ne saattoivat yrittää vaikkapa varastaa vesimeloneja, joita oli tarkoitus käyttää palkkioina."

Tutkijat keräsivät aineistoa norsujen persoonallisuudesta kyselytutkimuksen avulla Myanmarissa vuosina 2014–2017 osana turkulais-brittiläistä norsututkimusohjelmaa.

Kysymykset esitettiin mahouteille ja heidän piti arvioida norsun käyttäytymistä 28 piirteen mukaan. Mahoutit arvioivat asteikolla yhdestä neljään, käyttäytyykö norsu harvoin vai usein tietyn piirteen mukaisesti.  

"Norsulla on paljon samanlaisia piirteitä ihmisen kanssa elinkierrossaan ja käyttäytymisessään", sanoo tutkimukseen osallistunut tutkija Mirkka Lahdenperä.

"Norsut muun muassa elävät hyvin pitkään ja synnyttävät kerrallaan vain yhden poikasen, joka tarvitsee sekä äidin että muiden naaraiden huolenpitoa hyvin pitkään syntymänsä jälkeen. Molemmat lajit elävät monimutkaisissa sosiaalisissa ympäristöissä, joka on mahdollisesti yksi syy, miksi myös persoonallisuusrakenne on kehittynyt monimutkaiseksi."

Tutkimus tuo lisätietoa siitä, miten persoonallisuus on kehittynyt pitkäikäisissä, hyvin sosiaalisissa lajeissa. Aasian norsujen persoonallisuuden tutkimus voi myös auttaa lajin suojelussa ja helpottaa populaation hoitoa ja ylläpitoa.

Lisäksi tutkimustieto voi parantaa norsuyksilöiden hyvinvointia Myanmarin työläisnorsupopulaatiossa.  

Yllä: Järistystahti kiihtyi noin viikko sitten. Alla: Järistysten syvyydet kahden viime vuorokauden aikana.

Järistyskeskus sijaitsee merenpohjassa 10 kilometriä Grimseyn saarelta. Grimsey on maan pohjoisin asuttu osa noin 40 kilometrin päässä Islannin rannikolta. 5-kilometrinen saari on Islannin ainoa maa-alue, jonka poikki napapiiri kulkee.

Tähänastinen järistyshuippu sattui aikaisin maanantaiaamuuna. Tuolloin mitattiin myös parven voimakkain, magnitudin 5,2 maanjäristys. Se havaittiin selvästi Islannin toiseksi suurimmassa kaupungissa Akureyrissä, joka sijaitsee noin sadan kilometrin päässä järistysalueelta.

Vaikka järistystahti on jo selvästi hiipunut maanantaisesta, on tilanteen kehittymistä vaikea ennustaa. Alue on ainutlaatuisen monimutkainen, eikä sen tulivuoritoiminnan kommervenkkejä tunneta kovin hyvin. Merenpohjan rakenteita on vaikea tutkia.

Myös säätilanne haittaa järistysten havainnointia. Islannissa riehuu tällä hetkellä puuskittain myrskyksin yltävä tuuli, joka tärisyttää myös maanpintaa lisäten seismometrien kohinaa. Siksipä suurin osa maanjäristyksistä, etenkin pienimmistä, jää havaitsematta.

Alueella sattuu maanjäristyksiä varsin usein sekä helposti liikkuvien tektonisten sivuttaissiirrosten että tulivuoritoiminnan vuoksi. Nykyisenlainen tuhansien järistysten parvi on kuitenkin erittäin poikkeuksellinen.

Seutu kuuluu monimutkaiseen Tjörnesin halkeamavyöhykkeeseen. Se yhdistää Islannin itäisen vulkaanisen alueen Atlantin keskiselänteeseen.

Alustavan tulkinnan mukaan järistykset johtuvat vähintään kolmen halkeaman (kenties juonen) aukeamisesta. Ne alkavat noin 15 kilometrin syvyydellä eivätkä luultavasti ulotu vielä pinnalle (eli merenpohjalle) asti. Niiden kehitys alkoi jo muutama viikko sitten, mutta kiihtyi huomattavasti noin viikko sitten keskiviikkona (14.2.). Halkeamien tarkat mitat ovat yhä tuntemattomia.

Halkeamista saa oivan käsityksen alla olevalla videolla. Siinä pyöritellään 17.2. mennessä sattuneiden maanjäristysten keskuksia. Ne järjestäytyvät kauniisti tasomaisten halkeamien muotoon. Kuution pinnan punertava polygoni vastaa Grimseyn saarta.

Vielä ei myöskään tiedetä, onko magma nousemassa rakoja pitkin ylöspäin. Jos on, jää nähtäväksi, riittääkö paine työntämään laavaa pinnalle asti. Vaikka tilanne etenisi tulivuorenpurkaukseen asti, ei siitä aiheutuisi juurikaan haittaa alueella liikkuville. Purkauskohdan päällä olisi satoja metrejä vettä.

Tsunamivaaraa alueella ei ole.

Pääasiallinen järistysalue on 20–30 kilometrin pituinen. Suomessa samalla leveysasteella se yltäisi Rovaniemen keskustasta Tapionkylään. Suurimmat järistykset tuntuisivat tuolloin selvästi Kemissä asti.

Suomessa asiasta uutisoi ensimmäisenä Tiedetuubi.

Lähteet: Islannin ilmatieteen laitos, VolcanoCafe

Kuvat: Islannin ilmatieteen laitos / Jarmo Korteniemi

Antti kertoo, että tänään Levillä haloja oli erityisen paljon ja että ne olivat hyvin kirkkaita.

Tämä johtunee kauniista, kirkkaasta päivästä, sekä erityisesti tuulenvireen ilmaan hangelta ja puista nostamista lumetuksen tuottamista jääkiteistä, jotka ovat aivan upeita halojen kannalta.

Tavallisten halojen, eli sivuaurinkojen ja pilareiden lisäksi nämä kiteet tuottavat sopivissa olosuhteissa myös alasivuaurinkoja ja alapilareita, joita näkyy hyvin kuvissa.

Lisäksi Antti mainitsi juuri täsmälleen Auringosta vastapuolella taivasta olleesta omituisesta kaaresta, joka näytti tältä:

Parinkymmenen jäljen muodostamassa yksittäisessä jonossa vasemman jalan painaumat ovat matalampia kuin oikean, mikä saattaa johtua siitä, että jäljet jättänyt aikuinen mammutti on ontunut.

Jälkijonon lähettyvillä on kahden pienemmän, mitä ilmeisimmin keskenkasvuisen mammutin jälkiä, jotka välillä tulevat lähemmäs ja välillä etääntyvät nilkuttavan aikuisen jäljistä.

"Nuoret yksilöt ovat ehkä palanneet ontuvan aikuisen naaraan luokse pitkin matkaa, kenties huolissaan sen hitaasta etenemisestä", Retallack arvelee. "Samanlaista käyttäytymistä on havaittu esiintyvän loukkaantuneita aikuisia kohtaan nykyisissä afrikannorsujen laumoissa".

Retallackin mukaan fossiiliset jäljet kertovatkin usein enemmän muinaisista eläimistä kuin niiden luut. Tässä tapauksessa ne paljastavat poikkeuksellisen selvästi, miten kolumbianmammutit ovat toimineet yli 40 000 vuotta sitten.

Mammuttien luontopolusta kerrottiin Oregonin yliopiston tiedotteessa ja tutkimus julkaistaan Palaeogeography, Palaeoclimatology, Palaeoecology -tiedelehdessä (maksullinen).

Kuva: Greg Shine, Bureau of Land Management

Yli 4 mrd vuoden ikäisiä kiviä Kanadasta: Acasta (vas.), Nuvvuagittuq (oik.).

Kukaan ei kuitenkaan pysty täysin varmasti sanomaan, mistä ne kaikkein vanhimmat kalliot nykyään tarkalleen löytyvät. Yhdelle rakenteelle määritetyt ikäarviot kun saattavat heitellä useilla sadoilla miljoonilla vuosilla.

Vanhimmat elämän jäljet - fossiilit - saattavat olla vieläkin vaikeampia löydettäviä. Niissä kun kyse on "pelkän" iänmäärityksen lisäksi myös rakenteen tulkinnasta. Kädenvääntöä käydään etenkin vanhimmista ja epämääräisimmistä kohteista.

Quebecistä Nuvvuagittuqin alueelta löytyy lähes 4,3 miljardia vuotta vanhoja muodostumia, jotka saattavat olla bakteerien tuotteita. Australian Jack Hillsiltä löytyy aivan yhtä tulkinnanvaraisia, 4,1 miljardin vuoden ikäisiä, kenties joidenkin eliöiden tuottamia kemiallisia markkereita. Kumpikin tarjoaa tilaa tulkinnalle: kenen mukaan kivettynyt piirre on eliöiden ja kenen mukaan elottoman luonnon tekele.

Vanhimmat varmat elämän merkit – Australiasta löytyneet selvät eliöiden fossiilit – ovat noin 3,5 miljardia vuotta vanhoja. Jo silloin elämä oli selvästi varsin monimuotoista. (Suomen vanhimmat fossiilit taas ovat vaivaiset 2,1–2,0 miljardia vuotta nuoria. Ne olivat bakteereita, jotka rakentelivat aikoinaan Tervolassa stromatoliitteja.)

Mediassa hehkutettuihin ikäennätyksiin kannattaa suhtautua aina skeptisen varovaisesti. Epäselvyyksissä ei kuitenkaan ole (ainakaan aina) kyse mistään huonosta työstä. Syynä ikäheittoihin on usein tutkittavien aineiden yllättävän monimutkainen käytös. Vaikka virheitä ei olisi tullut analyysissä, saattavat oletukset olla poskellaan.

Miksi iänmääritys on niin vaikeaa?

Kivet koostuvat mineraaleista, jotka ovat yleensä jonkinlaisia säännöllisiä, toistuvia kiteisiä rakenteita. Niiden koostumus riippuu lähtöaineesta eli sulan magmansopan alkuaineista ja yhdisteistä. Siihen vaikuttaa myös sopan kokeman sekoituksen määrä, valmistuslämpötila ja jäähtymisen nopeus.

Aika ajoin vanhat kivet sulavat, jolloin aineet sekoittuvat. Ne nousevat pintaan, jäähtyvät ja kiteytyvät uudelleen, yleensä erilaisiin kokonaisuuksiin kuin aiemmin. Prosessi jatkuu syklinä niin kauan kuin mannerlaatat jaksavat puskea toisiaan vasten ja sedimentit painavat vanhempia kiviä alleen.

Kivet ovat tavallaan kuin monimutkaisia ruokia tai leivonnaisia. Erona on, etteivät kivireseptit mene ikinä vikaan, vaan aina saadaan aikaan jotain siihen tilanteeseen sopivaa murkinaa. Erilaisia mineraaleja tunnetaan reippaasti yli 5000, ja lisää löytyy koko ajan.

Kiven ikämääritykset tehdään useimmiten radioaktiiviseen hajoamiseen perustuvan alkuaine- tai isotooppikoostumuksen perusteella. Ajoitusmenetelmiä on lukuisia, esim. K–Ar, ⁴⁰Ar/³⁹Ar, Rb-Sr, U–Pb, U-Th, yms vertailut. Kohdeaineiksi sopivat etenkin vanhoissa materiaaleissa zirkonit, erityisen kestävät mineraalikiteet, joissa on paljon radioaktiivista thoriumia ja uraania.

Hommassa täytyy kuitenkin olla tarkkana. Sulaminen ei läheskään aina ole ollut täydellistä, jolloin osa kiteistä säilyy muuttumattomina. Uudessa kivessä voi siis olla mukana vanhojakin kiteitä, ikään kuin karstaa "edelliseltä kierrokselta". Ja sen analysointi kertoo kyseisen kiteen eikä sen ympärille muodostuneen kiven historiasta.

Pahaksi onneksi vanhimmat kivet ovat lisäksi lähes poikkeuksetta metamorfisia. Ne ovat poimuttuneet, muokkaantuneet ja muuttuneet maankuoressa moneen kertaan, mutta eivät ole merkittävästi sulaneet. Niiden sisältämät mineraalit voivat siksi olla kinkkisiä tulkittavia.

Vaikka sulaminen olisi ollut täydellistäkin, voi lähtömagmakin saattaa olla tavalla tai toisella poikkeuksellista. Esimerkiksi isotooppisuhteet saattavat olla jo lähtökohtaisesti vinksallaan. Näin on saattanut käydä esimerkiksi Maan kaikkein vanhimmiksi määritetyille mineraaleille, 4,4 miljardin vuoden ikäisiksi tulkituille australialaisille zirkoneille. Joidenkin tutkijoiden mielestä mittaustulos ei suinkaan kerro kiteiden iästä yhtään mitään, vaan osoittaa sen sijaan magman ikää, josta zirkonit joskus myöhemmin kiteytyivät.

Täytyy siis tietää mitä mittaa. Ja kuinka.

Kaiken kukkuraksi juuri niiden kaikkein vanhimpien kohtien löytäminen kalliosta voi olla vaikeaa. Geologian perusperiaatteen mukaisesti vanhempi tavara hautautuu nuorempien alle. Tämä tarkoittaa, että mitä syvemmälle kairataan sitä vanhempiin kiviin päästään (periaatteessa) käsiksi. Lisäksi syvällä kalliossa (kuten myös pintakivissä) on aina kyse hieman tuurista: jos sattuu valitsemaan näytteensä tästä eikä tuolta vähän matkan päästä, ero saattaa olla valtava.

PS. Primitiivisistä meteoriiteista on toki löydetty jonkin verran Maatakin vanhempia mineraaleja. Tämän hetken ennätyksenhaltija taitaa olla vasta vuonna 2000 Maan kivien joukkoon pudonnut Tagish Lake -meteoriitti. Joillain sen mineraaleilla on ikää 4,56 miljardia vuotta.

Pävitys 3.2. klo 13.30: Tarkennettu muutamaa kiviä ja mineraaleja käsittelevää virkettä.

Lähteet: GTK (tiedote 2003), O'Neil & kumpp. (Science 2008), Rumble & kumpp. (G3 2013), Mojzis & kumpp. (Nature 2001), Hartmann (Phil.Trans.R.Soc. 2014), Valley & kumpp. (Nat.Geos. 2014), Bell & kumpp. (PNAS 2015), Tashiro & kumpp. (Nature 2017), Schopf & kumpp. (PNAS 2018)

Otsikkokuva: NASA / FUSE / JPL-Caltech / Lynette Cook / T. Pyle (SSC) / Simone Marchi/ Paul Harrison / Jarmo Korteniemi
Kivikuva: PedroAlexandraDe

Euroopan tasolla trendi on sama, aiemmin hakatut metsien rippeet ovat laajentuneet lähes kaikkialla. Merkittävää vähenemistä näkyy vain harvoissa paikoissa, esimerkiksi Korsikalla.

Tutkijoiden mukaan pelkästään vuoden 1950 jälkeen on jotakuinkin Ranskan kokoisen alueen käyttö muuttunut merkittävästi Euroopassa. Yhteenlaskettu alue on laajuudeltaan lähes 700 000 km², eli 15 prosenttia koko tutkimusalasta. Muutos on ollut erityisen suurta Etelä-Eurooopassa. Syiden oletetaan piilevän metsien laajamittaisessa istuttamisessa toisen maailmansodan jälkeen, kaupungistumissa, rautaesiripun romahtamisessa, sekä Euroopan unionin yhtenäisen maatalousjärjestelmän käyttöönotossa.

Suomessa merkittävimmät syyt lienevät maa- ja metsätalouden muutokset. Taannoiset pienviljelyalueet ovat nyttemmin korvautuneet tehokkaammalla tuotannolla, jossa samalta alalta saadaan vähemmällä väkimäärällä aiempaa paljon parempi tuotto. Metsien määrää on lisännyt myös aikoinaan suosittu soiden kuivatus, polttopuun korvaaminen muilla energianlähteillä, sekä puurakentamisen huomattava väheneminen.

Luonnolle hyvä vai huono?

Metsien laadusta tai esimerkiksi ekosysteemien hyvinvoinnista tutkimus ei kuitenkaan kerro mitään. Puupelloksikin kutsuttu tyypillinen suomalainen talousmetsä ei lajirikkaudellaan päätä huimaa. Sama koskee myös tehotuotannossa olevia peltoja.

Ruohosto- ja viljelysmaiden hupeneminenkin on uhka. Perinteisen maanviljelyksen tarjoamat elinympäristöt ovat Suomessa jo pahasti uhanalaisia. Perinnebiotoopit ovat pitkään olleet maan monipuolisimpia eliöyhteisöjä. Lisää tästä aiheesta aiemmassa jutussamme.

Solounias huomasi viitteitä hevosen kavion todellisesta kehityksestä jo parikymmentä vuotta sitten, kun hän vuonna 1999 tutki kahdeksan miljoonaa vuotta sitten eläneen Hipparionin fossiilisia jalanjälkiä Laetolin alueella Tansaniassa.

Alkeellisella hevosella arveltiin olleen vain kolme varvasta, mutta jalkojen jättämissä painaumissa erottui merkkejä siitä, että varpaita olisikin ollut viisi, mutta laitimmaiset niistä olisivat sulautuneet yhteen.

"Perinteisesti on ajateltu, että hevosen kehitys on kulkenut nelivarpaisesta kolmivarpaiseen ja lopulta yksivarpaiseksi. Uudet löydökset osoittavat, että nykyinen hevonen ei todellisuudessa olekaan yksivarpainen eivätkä sen kantamuodot olleet kolmi- tai nelivarpaisia", toteaa tutkimukseen osallistunut Melinda Danowitz.

Tulokset eivät perustu pelkästään fossiiliaineistoon, vaan myös nykyhevosten tutkimukseen. Hevosen sikiöllä on todettu olevan jaloissa enemmän verisuonia ja hermoja kuin yksivarpaisella eläimellä pitäisi olla.

Jos hevonen olisi aidosti yksivarpainen, kussakin jalassa pitäisi olla vain kaksi valtimoa ja laskimoa sekä kaksi hermokimppua. Danowitzin mukaan niitä on kuitenkin viisi tai seitsemän, mikä viittaa siihen, että jaloissa on viiden varpaan aihiot, jotka eivät kehity "valmiiksi" varpaiksi.

Tutkimuksesta kerrottiin New Yorkin teknillisen korkeakoulun uutissivustolla ja se on julkaistu Royal Societyn Open Science -nettilehdessä.

Kuva: Markus Hotakainen

Havainnot voi ilmoittaa 2. helmikuuta saakka BirdLifen sivuille avattavalla lomakkeella tai postikortilla osoitteeseen BirdLife Suomi, Annankatu 29 A 16, 00100 Helsinki. Postikortissa on lintuhavaintojen lisäksi oltava havainnoijan nimi ja osoite, havaintopaikan osoite, päivämäärä ja kellonaika sekä havainnoijien määrä.

Lintulajien tunnistukseen saa apua omalta sivulta, mistä voi tulostaa talvisia pihalintuja esittelevän julisteen. Sieltä löytyy myös tulostettava havaintolomake sekä tietoa talvilinnuista ja niiden ruokinnasta. Kannattaa tarkistaa, että lintulaudan tarjonta on runsasta ja monipuolista!

Viime vuonna Pihabongaus järjestettiin jo 12. kerran ja osallistujia oli yli 20 000 noin 15 000 paikassa ympäri maan. Osallistujien kesken arvotaan tälläkin kertaa lintuaiheisia palkintoja.

Lisätietoa tapahtumasta löytyy BirdLifen sivuilta.

Kuva: Markus Hotakainen

Eläinten luontainen "kätisyys" tulee esiin mm. niiden astuessa portaita alas, kiipeävät esteiden yli tai tavoittelevat jotain asiaa käpälällään. 

Kissoille tehtiin kotioloissa myös pieniä "pakotuskokeita" siten, että niiden piti kurottaa ruokaa hankalan tornin sisältä.

Suurin osa kissoista käytti ensisijaisesti toista tassuaan: 73 % ruokaa tavoitellessa, 70 % astuessa alas ja 66 % kiivetessä kohteen yli. Tämä selvä "kätisyys" oli selvä luonteenpiirre, joka tuli esille niin luontaisissa kuin "pakotetuissa" toimissa.

Tulosten mukaan hieman yllättäen uroskissat olivat enemmän vasentassuisia ja naaraat oikeatassuisia.

Deborah Wells olettaa yliopistonsa tiedotteessa, että syy voi olla hormoneissa sekä eri sukupuolten välisissä pienissä hermostoarkkitehtuurin eroissa.

Hänen mukaansa on myös viitteitä siitä, että "kätisyys" kertoo eläimen stressinsietokyvystä. Vasenta raajaansa preferoivat tai ne, joille asialla ei ole merkitystä, ovat mahdollisesti hieman leväperäisempiä ja joutuvat helpommin mieron tielle, kun taas oikeaa raajaansa ennen kaikkea käyttävät ovat säntillisempiä. 

Olisi tosin jännää tietää, miten tätä on mitattu kissoilla. Wellsin mukaan kuitenkin koirista on havaittu aiemmin se, että "vasenkätiset" ovat yleensä pessimistisempiä kuin "oikeakätiset". 

Otsikkokuva: Flickr / Rachel Hobday