Havainnot tehtiin yhdeksällä Yhdysvalloissa sijaitsevalla VLBA-antennilla (Very Long Baseline Array), kuudella eurooppalaisella radioteleskoopilla sekä venäläisellä RadioAstron-satelliitilla, jossa on kymmenmetrinen lautasantenni.

Kun havainnot yhdistettiin, saatiin järjestelmän erotuskyky vastaamaan 101 000 kilometrin läpimittaista radioteleskooppia.

Kohteena oli BL Lacertae -galaksi, jonka keskustassa on supermassiivinen musta aukko. Siitä sinkoutuu avaruuteen suihku, jonka hiukkaset etenevät lähes valon nopeudella. Ne säteilevät voimakkaasti radioalueella. 

Päivän kuva on tänään Mount Stromlolta, 770 metrin korkeuteen kohoavalta kukkulalta Canberran luota. Tässä on Yale Columbia -teleskoopin raunio – tämä vuonna 1923 rakennettu kaukoputki oli yksi useista Stromlon huipulla olevan observatorion tulipalossa tuhoutuneista havaintolaitteista. 

Vuonna 2003 riehunut palo on suurin ja tuhoisin Stromlon luona ollut metsäpalo, sillä edellinen, vuonna 1952 ollut palo, ei ollut lainkaan yhtä laaja ja nopeasti edennyt.

Stromlo-vuorella on tehty tähtitieteellisiä havaintoja vuodesta 1911 alkaen, kun Australiaan kotiutunut italialaistähtitieteilijä Pietro Baracchi pystytti sinne ensimmäisen observatoriorakennuksen, ns. Oddie-teleskoopin. Se oli ensimmäinen tuoreeseen Australian pääkaupunkiterritorioon (Capital Territory) rakennettu kansainliiton rakennus.

Canberrasta ja sitä ympäröivästä territoriosta tehtiin Australian pääkaupunki tuolloin, kun Sydneyn ja Melbournen pitkään jatkunut kiista laitettiin poikki tekemällä erillinen, uusi hallinnollinen keskus jotakuinkin niiden välille. Kukkulainen, korkealla sijaitseva alue oli myös erinomainen tähtitieteellisiin havaintoihin, joten Stromlon huipulle perustettiin vuonna 1924 myös "kunnollinen" observatorio, kun Brittiläisen kansainliiton aurinko-observatorio aloitti toimintansa siellä.

Toiseen maailmansotaan saakka Stromlossa tehtiin pääasiassa aurinkohavaintoja, mutta sen jälkeen etenkin 1950-luvulla paikasta alettiin kehittää laajempialaista tähtitieteellistä havaintokeskusta. Siitä kaavailtiin eteläisen pallonpuolen taivaan alla olevaa vastinetta suurille Yhdysvalloissa oleville observatorioille.

Osana tätä kehitystä paikalle tuotiin Johannesburgissa, Etelä-Afrikassa 1920-luvulta alkaen ollut 66-senttisellä peilillä varustettu Yalen yliopiston kustantama Columbia -teleskooppi, joka aloitti toimintansa Stromlossa vuonna 1966. 2000-luvulle tullessa se oli edelleen toiminnassa. Teleskoopin tunnetuimmat havainnot tehtiin 1970- ja 1980-luvuilla, jolloin se tarkkaili Jupiteria ja Saturnusta samaan aikaan kuin NASAn Voyager-luotaimet lensivät niiden ohitse.

Suurin vuoden 2003 tulipalossa tuhoutunut teleskooppi oli kuitenkin 187 cm halkaisijaltaan olleella peilillä varustettu teleskooppi, joka oli spektroskooppisten havaintojen edelläkävijä koko maailmassa. Se oli täydessä toimintakunnossa tuhoutumisensa aikaan, ja etenkin sen menettäminen oli suuri isku Stromlon tutkimustoiminnalle.

Toinen olennainen havaintolaite oli 127-senttinen Melbourne-teleskooppi, joka tuotiin Canberraan vuonna 1945, kun Melbournen observatorio suljettiin. Sekin oli täydessä toimintakunnossa ja modernisoitu tulipalon aikaan.

Pohjoismaisittain kiinnostavin tuhoutunut observatoriorakennus oli Uppsalan yliopiston rahoittamaa ja käyttämää, vuonna 1955 rakennettua 66-senttistä laajakulmakaukoputkea varten tehty rakennus. Teleskoopilla on kiinnostava historia sillä, sen avulla otettiin lokakuussa 1957 ensimmäiset kuvat Sputnikista. Teleskooppi vietiin vuonna 1981 Siding Springsin obervatorioon ja se säästyi siten tuholta, mutta sen nimeä edelleen käyttänyt rakennus siis tuhoutui.

Lisäksi tuli tuhosi monia muita observatorioalueen rakennuksia, mutta onneksi päärakennuksen runko saatiin pelastettua ja rakennettua uudelleen.

Nyttemmin observatorion ympärillä on suoja-alue, eikä vastaavaa pitäisi päästä tapahtumaan uudelleen. Kuten monet muutkin kaupunkien luona olevat historialliset observatoriot, on Stromlo myös keskittynyt nyt tutkimukseen, opetukseen, laitteiden rakentamiseen sekä tähtitieteestä yleisölle kertomiseen ja varsinaiset havainnot tehdään muualla, paremmilla havaintopaikoilla. 

Lisää Stromlon observatoriosta voi lukea heidän nettisivultaan: msoheritagetrail.anu.edu.au

Alla on video tuhopäivän uutisista Australiassa.

Jo 30 vuotta sitten kvasaarien radiosäteilyn voimakkuudessa todettiin esiintyvän huomattavaa vaihtelua. Syyksi arveltiin harvassa tähtienvälisessä kaasussa olevia tiheämpiä alueita, joiden sähköisesti varatut hiukkaset aiheuttavat muutoksia säteilyn kulkusuunnassa – samaan tapaan kuin linssi.

"Tihentymät saavat radiosäteilyn voimistumaan ja heikkenemään päivien, viikkojen tai kuukausien ajanjaksoissa", toteaa tutkimusta johtanut Keith Bannister.

Vaihtelun esiintymistä on hyvin hankala ennustaa, joten tutkijat olivat jo luopuneet yrityksistä tehdä tihentymistä havaintoja. Bannisterin ryhmä päätti kuitenkin suunnata CSIROn (Commonwealth Scientific and Industrial Research Organisation) Compact Array -radioteleskoopin kohti kvasaaria PKS 1939-315, joka sijaitsee Jousimiehen tähdistössä, Linnunradan keskuksen suunnassa. 

He onnistuivat havaitsemaan radiosäteilyssä vaihtelujakson, jolla oli kestoa peräti vuosi. Havainnoista saatiin arvioitua "linssin" eli kaasutihentymän läpimitaksi suunnilleen Maan radan halkaisija ja etäisyydeksi noin 3 000 valovuotta.

Samalla pystyttiin tekemään alustava määritys tihentymän muodolle. Se ei ole mikään epämääräinen möykky, vaan jotain kummallisempaa.

"Voi olla, että näemme litteän levyn tason suunnasta", arvelee tutkimusryhmään kuulunut Cormac Reynolds. "Tai sitten katselemme suoraan onttoon sylinteriin, joka muistuttaa muodoltaan nuudelia, tai hasselpähkinän muotoista pallomaista kuorta."

Jatkotutkimuksen toivotaan tuovan selvyyttä tihentymän muotoon. Radiohavainnot näyttävät kuitenkin olevan siihen ainoa keino, sillä kvasaaria havaittiin myös näkyvän valon alueella: minkäänlaista vaihtelua ei esiintynyt.

Koska tihentymät ovat näkymättömiä, niiden todellista luonnetta on vaikea arvioida. Yhden teorian mukaan ne koostuvat kylmästä kaasusta, joka pysyy kasassa oman vetovoimansa vaikutuksesta. Siinä tapauksessa tihentymät muodostaisivat merkittävän osan koko Linnunradan massasta.

Toistaiseksi ei myöskään tiedetä, miten näkymättömät "linssit" ovat syntyneet. "Rakenteet ovat kuitenkin todellisia ja havaintomme merkitsevät isoa askelta niiden koon ja muodon määrittämisessä", Bannister arvioi. 

Tutkimuksesta kerrottiin CSIROn uutissivuilla ja se on julkaistu Science-tiedelehdessä (maksullinen).

Kuva: Alex Cherney/terrastro.com

Vaikka Kuun pinta on todellisuudessa hyvin tummaa ainetta ja heijastaa vain kymmenisen prosenttia siihen lankeavasta auringonvalosta, pimeällä taivaalla Kuu näyttää kirkkaalta ja valaisee öistä maisemaa niin, että innokkaimmat ulkoilijat näkevät vaikka hiihtää.

Miltä näyttää täysikuu Kuun toiselta puolelta katsottuna? Silloin kun Kuu on Maasta katsottuna täysi, ei tietenkään miltään, sillä Aurinko paistaa vain meitä kohti olevalle puoliskolle. Mutta kun meillä on uusikuu, Kuun kääntöpuoli kylpee auringonvalossa. Ja näyttää tyystin toisenlaiselta kuin tuttu täysikuu.

Päivän kuvana on Clementine-luotaimen kuvista kootut mosaiikit sekä Kuun etu- että takapuolesta. Siinä missä suuri osa etupuolesta on ”merien” eli laajojen laavatasankojen peittämä, toisella puolella tummia alueita on paljon vähemmän. Ainoa hiukankaan isompi laikku on Mare Moscoviense eli Moskovan meri. 

Jos jonkin kosmisen taikatempun tuloksena Kuu kääntyisikin äkkiä akselinsa ympäri ja ensi yönä täysikuu näyttäisi kuvan oikeanpuoleiselta pallukalta, voisi äkkiseltään tulla mieleen, että Kuu ja Merkurius ovat vaihtaneet paikkaa. Kuun kääntöpuoli muistuttaa huomattavan paljon Aurinkokunnan sisintä planeettaa Merkuriusta, jonka pinta on samaan tapaan pääosin kraattereiden kirjoma.

Kuva: NASA

Testilento piti alun perin tehdä jo huhtikuussa 1967, mutta moduulin valmistuminen viivästyi. Aika alkoi käydä vähiin, sillä edesmenneen presidentti John F. Kennedyn asettama takaraja ensimmäiselle kuulennolle – vuosikymmenen loppu – lähestyi kovaa vauhtia. 

Apollo 5 -lennolla kokeiltiin erityisesti kuumoduulin rakettimoottoreita, joista laskeutumisessa käytettävä oli ensimmäinen työntövoimaltaan säädeltävä moottori, joka käynnistettiin avaruudessa. Testilennon lopuksi laskeutumis- ja nousuosa irrotettiin toisistaan simuloimalla Kuuhun laskeutumisen keskeytystä. 

Lento onnistui pienistä ongelmista huolimatta niin hyvin, että toinen miehittämätön testi peruttiin, ja seuraavan kerran kuumoduuli nousi avaruuteen maaliskuussa 1969 Apollo 9 -lennolla. Silloin James McDivitt, David Scott ja Russell Schweickart testasivat Maata kiertävällä radalla lopullista komento-, huolto- ja kuumoduulin yhdistelmää.

Jos muilla planeetoilla syntyisikin elämää, se olisi lyhytaikaista ja katoaisi hyvin nopeasti. Tutkiessaan miten elämä mahdollisesti kehittyisi kaksikko totesi, että vastikään ilmaantunut elämä sammuisi nuoren planeetan jäähtyessä tai kuumentuessa liikaa.

"Maailmankaikkeus on todennäköisesti täynnään elinkelpoisia planeettoja, joten monien tutkijoiden mielestä sen pitäisi kuhista vieraita olentoja", toteaa Chopra.

"Alkuvaiheissaan elämä on kuitenkin hyvin haurasta, joten uskoaksemme se kehittyy harvoin riittävän nopeasti selviytyäkseen hengissä."

Noin neljä miljardia vuotta sitten sekä Maa, Venus että Mars saattoivat olla elämälle suotuisia. Noin miljardi vuotta myöhemmin Venus muuttui pätsiksi ja Mars pakastimeksi.

"Useimmat planeetat ovat olosuhteiltaan epävakaita. Jotta planeetta olisi elinkelpoinen, elämänmuotojen täytyy säädellä kasvihuonekaasujen kuten vesihöyryn ja hiilidioksidin määriä. Muuten pintalämpötila vaihtelee liikaa", arvioi Chopra.

"Jos Venuksessa ja Marsissa oli muinoin alkeellista mikrobitasoista elämää, se ei onnistunut vakauttamaan nopeasti muuttuvia ympäristöoloja", toteaa puolestaan Lineweaver.

"Maan elämä on todennäköisesti keskeisessä asemassa planeettamme ilmaston vakiinnuttamisen kannalta."

Chopran mukaan heidän teoriansa ratkaisee pitkäaikaisen arvoituksen: missä kaikki ovat?

"Se, miksi emme ole toistaiseksi havainneet jälkeäkään alieneista, liittyy kenties vähemmän elämän tai älyn synnyn todennäköisyyteen ja enemmän siihen, kuinka harvinaista on, että planeetan pinnalle ilmaantuu nopeasti biologinen säätely- ja vuorovaikutusmekanismi."

Vetiset kiviplaneetat, joilla on elämän edellyttämiä raaka-aineita ja energianlähteitä, näyttävät olevan runsaslukuisia, mutta silti Maan ulkopuolista elämää ei toistaiseksi ole löydetty.

Tutkijakaksikon mukaan tämän Fermin paradoksin ratkaisu on lähes täydellinen varhainen sukupuutto, jolle he ovat antaneet nimeksi Gaialainen pullonkaula.

"Gaialaisen pullonkaulamallin yksi kiinnostava ennuste on, että suuri enemmistö maailmankaikkeuden fossiileista on sukupuuttoon kuolleita mikrobeja, ei suinkaan monisoluisia eliöitä kuten dinosauruksia tai humanoideja, joiden kehittyminen vie miljardeja vuosia", sanoo Lineweaver.

Tutkimuksesta kerrottiin ANUn uutissivuilla ja se on julkaistu Astrobiology-tiedelehdessä.

Kuva: Wayne England

Noin 15 valovuoden etäisyydellä (kuvasta oikealle) sijaitsevien kuumien ja kirkkaiden tähtien voimakas hiukkastuuli ja ultraviolettisäteily ovat raastamassa tähtienvälistä kaasupilveä hajalle.

Se on venähtänyt jo valovuoden mittaiseksi ja kaasua katoaa kaiken aikaa kirjaimellisesti taivaan tuuliin. 4 500 valovuoden etäisyydellä sijaitsevan pilven sisällä oleva prototähti yrittää parhaansa mukaan kerätä itseensä lisää kaasua ympäröivästä ainepilvestä, mutta aika voi loppua kesken. 

Tähdestä voisi lopulta muodostua jopa kymmenen kertaa Aurinkoa massiivisempi, mutta jos sitä ympäröivä kaasupilvi ehtii hajota ennen kuin prototähti pääsee seuraavaan kehitysvaiheeseensa, se jää paljon pienemmäksi – tai ei syty lainkaan loistamaan lajitovereidensa tavoin. 

Päivän kuvassa on yhdistetty Hubble-avaruusteleskoopin havainnot vihreässä ja infrapunavalossa sekä La Palmalla Kanarian saarilla sijaitsevan Isaac Newton -teleskoopin havainnot H-alfassa eli vedyn säteilemässä valossa. 

Kuva: NASA/ESA/Hubble Heritage Team (STScI/AURA)/IPHAS

Koska sähköpurje ei tarvitse lainkaan ajoainetta, se pystyy siirtymään asteroidilta toiselle periaatteessa loputtomasti. Asteroideja on suuri määrä ja kaikkia tai edes edustavaa otosta niistä on vaikea tutkia perinteisellä menetelmällä kuten ionimoottorialuksella. Silloin jokaista kiinnostavaa asteroidia varten tarvittaisiin yleensä uusi avaruusalus laukaisuineen. 

"Tämän takia on tehokkaampaa tutkia asteroidivyöhykettä käyttämällä sähköpurjetta, koska silloin samalla missiolla voidaan tutkia suurempaa määrää asteroideja", toteaa tutkija Pekka Janhunen.

Samaan aikaan NASAn Marshall Space Flight Centerissä Alabamassa on käynnissä oma HERTS-niminen sähköpurjeprojekti. Siinä tutkitaan sähköpurjeen käyttöä lennolla, jonka tarkoitus on matkata ulos Aurinkokunnasta tähtienväliseen avaruuteen.

Kuva: Alexandre Szames

Uutinen perustuu Ilmatieteen laitoksen julkaisemaan tiedotteeseen.

Vaikka Marsin harvassa kaasukehässä on mitättömän vähän vesihöyryä, merkkejä siitä näkyy toisinaan planeetan punaisella pinnallakin. Kylmän yön jälkeen kivistä hiekka-aavikkoa peittää valkoinen kuura. Se ei kuitenkaan ole härmistynyttä vesihöyryä kuten Maassa vastaavissa oloissa, vaan hiilidioksidin ja veden muodostamaa klatraatiksi kutsuttua ainetta.

Päivän kuvan on ottanut Viking 2 -luotain 18. toukokuuta 1979 Utopian tasangolla, suunnilleen Lontoota vastaavalla leveysasteella. Horisontti ei todellisuudessa ole vino, vaan luotaimen laskeutuessa yksi sen kolmesta jalasta jäi kivenmurikan päälle. Syksyllä 1976 laskeutunut luotain toimi kuvan ottamisen jälkeen vielä melkein vuoden ajan ennen kuin sen akuista loppui virta. 

Kuva: NASA/JPL

Kerroimme lokakuussa 2015 oudosta Tabbyn tähdestä. Se sai tuolloin huomiota satunnaisten himmenemistensä vuoksi. Jokin ulkopuolinen ja toistaiseksi selittämätön peittää tähden valoa vuorokausia kerrallaan. Kirkkausvaihtelut eivät ole itse tähdestä peräisin.

Villeimmissä ideoissa tähteä ympäröi vieraan sivilisaation satelliittiarmada. Todennäköisempi syy himmenemiselle on kuitenkin tähteä kiertävien komeettojen aiheuttama varjostus. Löydön tehneessä tutkimuksessa oli mukana myös Turun yliopiston tutkija Heidi Korhonen, joka kertoi näkemyksiään aiemmassa jutussamme.

Nyt tähti on osoittautunut entistäkin oudommaksi. Se on nimittäin himmentynyt hiljakseen ainakin sadan vuoden ajan. Bradley Schaefer jätti tutkimuksensa aiheesta arXiv-palveluun 13.1.2016.

Tutkimuksessa perehdyttiin tarkasti Harvardin yliopiston vanhoihin tähtikuviin. Tabbyn tähti oli kuvattu niissä 1581 kertaa vuosien 1890 ja 1989 välillä, mutta kuvista vain 1232 täytti tutkimuksen laatukriteerit. Tähden kirkkaus keskiarvotettiin lopuksi viiden vuoden jaksoissa, jotta päästiin käsiksi pitkän ajan suuntauksiin.