Yhteensä niiden matkamittareihin kertyi hieman yli 90 kilometriä, mikä on kunnioitettava saavutus, kun huippunopeus oli vain 13 kilometriä tunnissa – tosin viimeisellä kuulennolla Gene Cernan hurjasteli peräti 18 kilometrin tuntinopeudella.

Ennen lopullista versiota suunniteltiin, rakennettiin ja testattiin monenlaisia malleja. Joissakin oli umpinainen, paineistettu hytti, useimpia astronauttien oli kuitenkin tarkoitus ajaa avaruuspuvussa avoimessa ohjaamossa. 

Kesäkuussa 1965 sai alkunsa Brown Engineering -yhtiön Local Scientific Survey Module eli "paikallistieteellinen tutkimusmoduuli". Kuvassa NASAn avaruusohjelman keskeinen hahmo ja esimerkiksi Saturn V -kuuraketin pääsuunnittelija Wernher von Braun koeajaa eksoottista menopeliä. 

Siinä käytetyistä ratkaisuista ei kuitenkaan päätynyt lopulliseen kuuautoon käytännössä mitään – nelipyöräisyyttä lukuun ottamatta. Yksi syy oli se, että Kuuhun viedyt ajoneuvot rakensi Boeing.

Kuva: NASA

Vastikään löytynyt kaksoistähti rikkoo samalla kertaa kaksi ennätystä: pitkäkestoisin pimennys ja pisin pimennysten välinen aika. Aiempi ennätys oli Epsilon Aurigae -tähdellä, joka peittyy seuralaistähtensä taakse 27 vuoden välein noin kahdeksi vuodeksi: pimennyksen kesto on 640–730 vuorokautta.

Kummassakaan tapauksessa kyse ei siis ole meille tutusta pimennyksestä, kun Maata kiertävä Kuu vaeltaa Auringon editse, vaan tähteä ympäröivä ainekiekko peittää kaksoistähden toisen osapuolen taakseen. 

"Epsilon Aurigae on paljon lähempänä – noin 2 200 valovuoden etäisyydellä Maasta – ja kirkkaampi, joten tähtitieteilijät ovat voineet tutkia sitä yksityiskohtaisesti", toteaa tutkimusta johtanut Joey Rodriguez. 

Nykyisen käsityksen mukaan Epsilon Aurigaessa keltaista jättiläistähteä kiertää hieman Aurinkoa suurempi tavallinen tähti, jolla on ympärillään tiheä kaasu- ja pölykiekko. Näemme sen melkein kiekon tasosta, mikä selittää pimennysten kestoajoissa esiintyvän vaihtelun.

Tutkimuksessa käytettiin hyväksi AAVSOn (American Association of Variable Star Observers) eli muuttujahavaitsijoiden yhdistyksen aineistoa. Tähtitieteen ammattilaiset ja harrastajat tekivät TYC-2505-672-1:n viimeisimmästä pimennyksestä useita satoja havaintoja. 

Toinen aineistolähde oli DASCH-kartoitus (Digital Access to a Sky Century @ Harvard), jossa digitoidaan tuhansia valokuvauslevyjä, jotka on otettu Harvardin observatoriossa liki sadan vuoden aikana eli 1890–1989.

Digitoinnin yhteydessä Sumin Tang kiinnitti huomiota TYC-2505-672-1-tähteen ja kun Tang esitteli tuloksiaan alan konferenssissa, myös Rodriguez kiinnostui kohteesta. Hän oli puolestaan mukana KELT-hankkeessa (Kilodegree Extremely Little Telescope), jossa robottiteleskoopeilla etsitään eksoplaneettoja kirkkaiden tähtien ympäriltä. 

KELT-kaukoputkissa on lähes 700 neliöasteen näkökentät, joten Rodriguez arveli myös TYC-2065-672-1:n tallentuneen niillä otettuihin kuviin. Arvelu osui oikeaan: KELT-tietokannasta löytyi kahdeksan vuoden ajalta noin 9 000 kuvaa, joissa tähti näkyi. 

Kun niiden informaatio yhdistettiin Harvardin 1 432 kuvasta tehtyihin mittauksiin sekä AAVSOn havaintoihin, alkoi kaksoistähtijärjestelmän todellinen luonne paljastua.

TYC-2065-672-1 muistuttaa Epsilon Aurigaeta, mutta ei ole aivan samanlainen. Siinä on kaksi toisiaan kiertävää punaista jättiläistähteä, joista toisen kaasu on suurelta osin karannut avaruuteen valtavaksi ainekiekoksi. 

"Käytännössä ainoa tapa saada aikaan näin pitkiä pimennyksiä on laaja, läpinäkymättömän aineen muodostama kiekko. Mikään muu ei voi olla riittävän iso peittääkseen taakseen kokonaisen tähden kuukausien ajaksi kerrallaan", Rodriguez sanoo.

TYC-2505-672-1 on hyvin kaukana, noin 4 000 valovuoden etäisyydellä, joten kuvista on saatu puristettua vain rajallisesti yksityiskohtaista tietoa.

Tutkijat ovat laskeneet, että pimennysten 69-vuotinen jakso selittyy, mikäli kaksoistähden osapuolet ovat etäällä, noin 20 tähtitieteellisen yksikön eli Maan ja Auringon välisen keskietäisyyden päässä toisistaan. Se vastaa Auringon ja Uranuksen välimatkaa.

"Tällä hetkellä edes tehokkaimmilla kaukoputkilla tähtiä ei pystytä erottamaan toisistaan", toteaa Rodriguez. "Toivon mukaan tekniikan kehityksen ansiosta se onnistuu vuonna 2080, jolloin pimennys tapahtuu seuraavan kerran."

Tutkimuksesta kerrottiin Vanderbilt-yliopiston uutissivuilla ja se julkaistaan Astronomical Journal -tiedelehdessä.

Kuva: Jeremy Teaford/Vanderbilt University

Joissakin kaksoistähtijärjestelmissä on kirkas ja kuuma Wolf-Rayet-tähti ja kymmeniä kertoja Aurinkoa massiivisempi OB-spektriluokan tähti, joilla kummallakin on puhurina puhaltava tähtituuli. Kun hiukkasvirrat törmäävät, voi tuloksena olla hyvin voimakasta gammasäteilyä.

Aiemmin ainoa esimerkki tällaisesta järjestelmästä oli Eta Carinae, jossa tähtien massat ovat 120 ja 30–80 kertaa Auringon massaa suurempia. Kohde näkyi erityisen kirkkaana – itse asiassa taivaan kirkkaimpana tähtenä – 1800-luvun alkupuolella, kun toisessa tähdessä tapahtui vuonna 1834 voimakas purkaus.

Eta Carinaen etäisyys on noin 8 000 valovuotta, mutta jos se olisi vaikkapa 30 valovuoden etäisyydellä, sen loiste olisi samaa luokkaa kuin täysikuun. Seitsemän vuotta sitten onnistuttiin havaitsemaan energistä gammasäteilyä, joka on peräisin tästä kaksoistähtijärjestelmästä.

Yksittäinen havainto ei kuitenkaan riitä varmistukseksi teorialle, mutta muita vastaavia kohteita ei tuntunut löytyvän. Nyt sellainen vihdoin saatiin haaviin.

"Viimeaikaiset laskelmat osoittavat, että Eta Carinaen tyyppiset tähdet ovat äärimmäisen harvinaisia – niitä on luokkaa yksi galaksia kohti", Maxim Pshirkov.

Vuonna 2013 amerikkalais-itävaltalainen tutkijaryhmä nimesi seitsemän Wolf-Rayet-kaksoistähtijärjestelmää, joista voisi tulla gammasäteilyä. Pshirkov otti avuksi havaintoaineiston, jota oli kerätty Fermi-avaruusteleskoopilla seitsemän vuoden ajan… Bingo! Gamma Velorum osoittautui gammasäteilyn lähteeksi. 

Tähden nimi ei liity sen lähettämään säteilyyn vaan kertoo sen kuuluvan Purjeen tähdistön (Vela). Se on kuvion kirkkain tähti, vaikka yleensä kunkin tähdistön tähdet nimetään kirkkausjärjestyksessä kreikkalaisilla kirjaimilla alfasta alkaen. 

Gamma Velorum muodostuu 10 ja 30 kertaa Aurinkoa massiivisemmista tähdistä. Niiden välinen etäisyys on suunnilleen sama kuin Maan etäisyys Auringosta eli kyseessä on hyvin lähekkäinen kaksoistähti. Sen kirkkaus on noin 200 000 kertaa suurempi kuin Auringon ja sillä on etäisyyttä runsaat tuhat valovuotta.

Kummastakin tähdestä puhaltaa voimakas tähtituuli ja kun tuulet törmäävät yli 1 000 kilometrin sekuntinopeudella, hiukkaset saavat energiaa niin paljon, että vapautuva säteily on gamma-alueella. Säteilyn tarkkaa syntymekanismia ei kuitenkaan vielä tunneta. 

"Tällaisten lähteiden etsintä Linnunradan tason suunnassa on selvästi haastavampaa, koska galaksimme on itsekin voimakas gammasäteilyn lähde. Silloin törmäävistä tähtituulista tulevan vähäisen 'ylimääräisen' säteilyn havaitseminen on paljon vaikeampaa", Pshirkov sanoo.

"Gamma Velorum on kuitenkin tason yläpuolella ja melko lähellä meitä. Sitä tuskin olisi löytynyt, jos se olisi kauempana tai lähempänä Linnunradan tasoa."

Tutkimuksesta kerrottiin EurekAlert!-tiedeuutissivustolla ja se on julkaistu Royal Astronomical Societyn Monthly Notices Letters -tiedelehdessä (maksullinen).

Kuva: NASA/C. Reed

Tuoreen tutkimuksen mukaan kappaleet tuhoutuvat jo selvästi kauempana Auringosta. Uusi tulos tuo selvyyden moniin hämmentäviin havaintoihin, joita viime vuosina on tehty.

Helsingin yliopiston tutkijan Mikael Granvikin johtaman kansainvälisen ryhmän alkuperäisenä tavoitteena oli muodostaa lähikappaleiden populaatiosta malli, joka on tarpeen suunniteltaessa tulevia kartoituksia ja luotainlentoja. Malli kuvaa kappaleiden kiertoratojen jakaumaa ja antaa arvion erikokoisten kappaleiden lukumääristä.

Valtaosa lähikappaleista on peräisin Marsin ja Jupiterin ratojen välillä olevalta asteroidivyöhykkeeltä. Yksittäisten asteroidien radat muuttuvat hitaasti, kun Aurinko lämmittää niiden pintaa ja lämpö karkaa epätasaisesti avaruuteen. Asteroidien liikkeisiin vaikuttavat vetovoimillaan myös jättiläisplaneetat Jupiter ja Saturnus.

Jos asteroidin radan lähin piste on alle 1,3 tähtitieteellisen yksikön (Maan ja Auringon keskietäisyys) päässä Auringosta, se luokitellaan lähikappaleeksi. 

Tutkijaryhmä käytti uutta populaatiomallia kehittäessään CSS-kartoituksessa (Catalina Sky Survey) kahdeksan vuoden aikana kertynyttä havaintoaineistoa. Noin 100 000 kuvasta löytyi lähes 9 000 lähikappaletta. Yksi keskeisiä ongelmia oli selvittää, millaisia asteroideja kartoituksen avulla pystyttiin löytämään.

Jos kaukoputkella ei katsota oikeaan suuntaan oikeaan aikaan eli silloin, kun asteroidi tai komeetta on riittävän kirkas ja liikkuu sopivalla nopeudella, se jää löytymättä. Ryhmä laati mallin, jossa otettiin huomioon havaintotekniikkaan liittyvät valintatekijät, kertynyt aineisto ja ratojen jakaumaa koskevat teoriat.

Mallissa huomattiin kuitenkin ongelma: sen mukaan hyvin lähelle Aurinkoa – alle 10 säteen etäisyydelle – tulevia kappaleita pitäisi olla lähes kymmenen kertaa havaittua enemmän. Vuoden kestäneen laskelmien tarkistuksen jälkeen tultiin tulokseen, että vika ei ollut itse analyysissa vaan sen pohjana olevissa oletuksissa Aurinkokunnan rakenteesta ja radoista.

Mallin todettiin sopivan paremmin havaintoihin, jos lähikappaleiden oletetaan tuhoutuvan lähellä Aurinkoa, mutta kuitenkin paljon ennen törmäämistä siihen. Se edellytti sellaisten asteroidien ”eliminoimista”, jotka näyttivät viipyvän liian pitkään alle kymmenen säteen päässä Auringosta.

"Havainto, että asteroidien täytyy hajota kappaleiksi niiden lähestyessä Aurinkoa, oli yllättävä ja siksi meiltä meni niin pitkään laskelmien varmistamisessa", toteaa Robert Jedicke Havaijin yliopistosta.

Ryhmän tutkimus auttaa selittämään muitakin eroavaisuuksia havaintojen ja Aurinkokunnan pienkappaleiden oletettujen jakaumien välillä. Esimerkiksi tähdenlentoja aiheuttavat meteoroidit muodostavat usein "virtoja", jotka seuraavat niiden alkuperäkappaleen rataa, mutta useimpien Auringon läheisyyteen tulevien virtojen emokappaleita on ollut vaikea tunnistaa.

Uusien tulosten mukaan kappaleet ovat hajonneet kokonaan joutuessaan liian lähelle Aurinkoa, jolloin jäljelle on jäänyt ainoastaan niistä irronneiden meteoroidien virta. 

Samalla huomattiin, että tummat asteroidit tuhoutuvat kauempana Auringosta kuin vaaleat. Se puolestaan selittää aiemmin tehdyt havainnot, että lähemmäs Aurinkoa päätyvät lähikappaleet ovat kirkkaampia kuin kauempana pysyttelevät. Havainto viittaa siihen, että tummat kappaleet hajoavat helpommin, koska niiden koostumus ja rakenne ovat erilaiset kuin vaaleiden kappaleiden.

"Ehkä kiehtovin tutkimuksesta saatu tulos on, että nyt on mahdollista testata asteroidien sisäosia koskevia malleja yksinkertaisesti tarkkailemalla niiden ratoja ja kokoja. Se on todella merkittävää ja täysin odottamatonta, kun aloimme laatia uutta NEO-mallia", sanoo Granvik.

Tutkimuksesta kerrottiin Helsingin yliopiston uutissivuilla ja se julkaistaan Nature-tiedelehdessä.

Kuva: ESA/P. Carril

Hetki sitten pohjoisen suunnalla näkyi vihertävää kajoa, joten pohjantulet ovat kirkkaampia kuin kuvassa näkyvä syksyinen vaisu leiskunta. 

Spaceweather.com-sivuston ennustekuvassa näkyy, miten revontuliovaalin lupaavimmat alueet Suomen kohdalla ovat Lapin yläpuolella, mutta liepeet ulottuvat miltei Suomenlahdelle saakka.

Illan ja yön mittaan kannattaa – jos sattuu olemaan hereillä – vilkuilla aika ajoin taivaalle, josko pilvet olisivat kaikonneet. Hyvällä tuurilla pääsee ihastelemaan ainakin kohtuullisen kirkasta revontulinäytelmää.

Kuvat: Markus Hotakainen ja Spaceweather.com

Hubble-avaruusteleskoopin avulla onnistuttiin ensimmäisen kerran määrittämään super-Maa-luokkaan kuuluvan eksoplaneetan kaasukehän koostumusta ja ominaisuuksia. Se koostuu pääosin vedystä ja heliumista, vesihöyrystä sen sijaan ei näy jälkeäkään.

Planeetta kiertää Kravun tähdistön 55 Cancri -tähteä, jonka etäisyys meistä on noin 40 valovuotta. Se on jo aiemmin saanut lempinimen "Timanttiplaneetta", sillä sen kokoon ja massaan perustuvien mallien mukaan planeetan sisuksissa on runsaasti hiiltä.

"Tulos on hyvin jännittävä, sillä ensimmäisen kerran olemme onnistuneet havaitsemaan spektristä 'sormenjälkiä', jotka kertovat, mitä kaasuja super-Maan kaasukehässä esiintyy", riemuitsee Angelos Tsiaras Lontoon University Collegesta. Tsiaras kehitti havaintojen käsittelyssä käytetyn analyysimenetelmän yhdessä Ingo Waldmannin ja Marco Rocchetton kanssa.

"55 Cancri e:n kaasukehästä tehdyt havainnot viittaavat siihen, että planeetta on onnistunut pitämään otteessaan merkittävän määrän vetyä ja heliumia kaasupilvestä, josta se alun perin muodostui."

Super-Maat ovat oletusten mukaan Linnunradan yleisin planeettatyyppi. Hubble-avaruusteleskoopilla on yritetty aiemmin tutkia kahden muun samaa kokoluokkaa olevan eksoplaneetan – GJ1214b ja HD97658b – kaasukehiä, mutta niistä ei saatu riittävän tarkkoja spektrejä.

55 Cancri e on kuitenkin poikkeuksellinen super-Maaksi, sillä se kiertää hyvin lähellä tähteeän. Vuoden pituus on ainoastaan 18 tuntia ja pintalämpötilan arvellaan olevan noin 2 000 celsiusastetta. 

Havainnot perustuivat planeetan ylikulkuihin tähden editse. Hubblen avulla muodostettiin useita spektrejä, joita käsittelemällä saatiin erotettua tähden ja sitä kiertävän planeetan spektrit. Mittausten mukaan kaasukehässä näyttäisi olevan myös syaanivetyä eli sinihappoa. Se viittaa myös hiilen esiintymiseen planeettaa ympäröivässä kaasukehässä. 

"Havaittu syaanivedyn runsaus viittaisi siihen, että kaasukehässä on hyvin suuri hiilen ja hapen suhde", arvioi 55 Cancri e:n kaasukehän kemiallisen mallin laatinut Olivia Venot.

"Jos syaanivedyn ja muiden molekyylien esiintyminen varmistetaan muutaman vuoden kuluessa uuden sukupolven infrapunateleskoopeilla, se tukisi teoriaa, että tällä planeetalla on runsaasti hiiltä, joten se on hyvin eksoottinen maailma", toteaa puolestaan Jonathan Tennyson. "Tosin syaanivety eli sinihappo on äärimmäisen myrkyllistä, joten se ei ole planeetta, jolla haluaisin asustaa."

Havainnoista kerrottiin Hubblen kotisivuilla ja tutkimus on julkaistu Astrophysical Journal -tiedelehdessä.

Kuva: ESA/Hubble, M. Kornmesser (kuva on visualisointi siitä, miltä planeetta voisi näyttää)

Suurin osa sääsatelliiteista on päiväntasaajan päällä paikoissa, missä ne näyttävät pysyvät Maan pinnalta katsottuna koko ajan samalla paikalla, ja mistä ne pystyvät siksi tekemään koko ajan tarkkoja ja samanlaisia havaintoja allaan olevasta maapallon pinnasta.

Valitettavasti vain päiväntasaajan päältä katsottuna esimerkiksi napa-alueet jäävät lähes kokonaan pimentoon ja kovin pohjoiset sekä eteläiset alueet näkyvät huonosti. Esimerkiksi Suomi on näissä sääkuvissa vain pieni läikkä kuvan yläkulmassa.

Siksi näiden laajasti sääilmiöitä katsovien satelliittien lisäksi planeettaamme kiertää muutamia polaariradoilla olevia sääsatelliitteja, jotka pystyvät tekemään havaintojaan kaikkialta maapallon pinnalta. Koska ne ovat myös lähempänä Maata, pystyvät ne tutkimaan sääilmiöitä ja ilmakehää tarkemmin ja paremmin. 

Eurooppalaiset MetOp-satelliitit ovat tällaisia. Kyseessä ovat Euroopan avaruusjärjestön tekemät ja Euroopan sääsatelliittijärjestö EUMETSATin operoimat satelliitit, joita on jo kaksi avaruudessa. Ensimmäinen niistä laukaistiin matkaan vuonna 2006, toinen vuonna 2012 ja kolmas satelliitti – joka periaatteessa korvaa ensimmäisen – on vuorossa ensi vuonna.

Mittausten kannalta on tärkeää, että havaintoja tehdään pitkän ajan kuluessa samalla tavalla ja samoilla mittalaitteilla, joten satelliitit ovat samanlaisia. Niinpä nyt valmistuva kolmas MetOp edustaa periaatteessa yli vuosikymmenen vanhaa tekniikkaa.

Siksi näille satelliiteille suunnitellaan jo seuraajia, jotka jatkaisivat perushavaintojen tekemistä rutiininomaisesti, mutta aiempaa paremmin. Lisäksi satelliitteihin tulee kokonaan uusia mittalaitteita, koska ilmastontutkijoiden mielenkiinnon kohteet ovat laajentuneet ja tekniikka mahdollistaa aiempaa syvällisempien havaintojen tekemisen.

MetOp-satelliittien toinen sukupolvi tulee myös koostumaan sarjasta samanlaisia sääsatelliitteja. 

Hanketta luotsataan yhdessä EUMETSATin, ESAn ja Euroopan komission kesken. Ensimmäiset kaksi satelliittia on tarkoitus lähettää avaruuteen vuosina 2021 ja 2022, ja niiden toiminta-ajaksi suunnitellaan seitsemää vuotta. Sen jälkeen ne korvataan kahdesti uusilla.

Kaikkiaan kyseessä on siis kuuden satelliitin tekeminen. Niiden kokonaishinta on 1,3 miljardia euroa.

Suomalaista väriä jo nyt – ja tulevaisuudessa vielä enemmän

Euroopan Avaruusjärjestö ESA ja Euroopan sääsatelliittijärjestö EUMETSAT ovat valinneet Airbus Defence and Space -yhtiön rakentamaan nämä satelliitit. Airbus on puolestaan valinnut itselleen alihankkijoita, ja tiukassa kilpailussa tärkeä osa tilauksista on tulossa Suomeen: Space Systems Finland on mukana kaikkiaan kolmessa satelliittien seitsemästä havaintolaitteesta.

Espoolaisfirma osallistui jo ensimmäisen sukupolven MetOp-ohjelmaan kehittämällä satelliitteihin varmatoimisia ohjelmistoja. Tämän lisäksi SSF kehitti myös maassa tehtävään otsonidatan prosessointiin työkaluja. 

Nyt saadussa tilauksessa kyse on ohjelmistojen tekemisestä. SSF tekee kahteen mittalaitteeseen niiden toimimisen kannalta kriittisen ohjausohjelmiston. 

Ensimmäinen näistä laitteista mittaa ilmakehän kosteus-, paine- ja lämpötilaprofiileja käyttäen hyväkseen GPS-paikannussatelliittien signaalin muutosta sen kulkiessa ilmakehän eri osien lävitse. Tästä tulee laitteelle sen nimi, "radio-okkultaatioinstrumentti", eli Radio Occultation Instrument.

Toinen mittalaite, 3MI -radiometri, määrittää ilmakehän aerosoleja, pilvisyyttä, valtamerten tilaa ja maan heijastuvuutta. Laite tekee mittauksiaan kuvaamalla maapallon pinnan haijastamaa auringonvaloa eri katselukulmista.

Edellisten lisäksi SSF toimittaa havaintotietojen testaamiseen ja kalibrointiin tarkoitetun ohjelmiston Sentinel-5 -instrumentin maaprosessointiin. Sentinel-5 kuuluu rakenteilla olevaan eurooppalaiseen Copernikus-satelliittiohjelmaan, mutta on muista sen jäsenistä poiketen yksittäinen mittalaite. Siinä missä Sentinelit ovat yleensä satelliitteja, saavat Sentinelit 4 ja 5 ikään kuin kyydin  avaruuteen muiden satelliittien mukana – tämä pienentää kustannuksia. 

Sentinel-5 mittaa erittäin tarkasti ilmanlaatua, otsonia ja ilmaston muutoksia.

Tämänhetkisen suunnitelman mukaan ensimmäinen seuraavan sukupolven MetOp-satelliiteista laukaistaan avaruuteen vuonna 2019 ja toinen satelliitti seuraisi sitä kahden noin vuoden päästä.

Space Up on avaruuden "epäkonferenssi", joka järjestettiin ensimmäistä kertaa Kaliforniassa vuonna 2009. Se saapui Eurooppaan vuonna 2012 ja nykyisin Space Up -tapahtumia järjestetään vuoden mittaan useita eri puolilla maailmaa. 

Ajatuksena on, että sen sijaan, että osallistujat vain kuuntelisivat asiantuntijoiden luentoja, pääsevät he itse puhumaan heitä kiinnostavista avaruusteemoista. Osallistujien ei tarvitse olla asiantuntijoita alalla, josta haluavat puhua, joten Space Up kerääkin usein alan ammattilaisten lisäksi harrastelijoita ja muita avaruudesta kiinnostuneita. 

Space Up on helposti lähestyttävänä avaruus(epä)konferenssina saavuttanut niin suuren suosion, että osa osallistujista on kiertänyt useita tapahtumia ympäri Eurooppaa tai jopa maailmaa. Viikonlopun Space Upissakin noin puolet osallistujista olivat tulleet Suomeen varta vasten tapahtumaa varten.

Kaksipäiväisen tapahtuman avasi astronautti Timothy Kopran videotervehdys kansainväliseltä avaruusasemalta, missä hän toivotti osallistujat tervetulleiksi Suomen ensimmäiseen Space Up -tapahtumaan.

Ilmatieteen laitoksen tänään annettu avaruussääarvio toteaa, että Auringosta helmikuun 11. päivänä lähtenyt massapurkaus ilmeisesti osui Maahan maanantaina aamulla Suomen aikaa mutta toistaiseksi geomagneettiset vaikutukset ovat jääneet vähäisiksi.

Joka tapauksessa odotettavissa on magneettikentän häiriöitä illan ja yön aikana, joten revontulien todennäköisyys myös Lappia etelämpänä on arvioitu kohtalaiseksi.

Otsikkokuvana oleva tuore NOAAn avaruussäätoimiston revontuliovaalimalli näyttääkin tukevan tätä ennustetta: jopa eteläisessä Suomessa ja vastaavilla seuduilla saattaisi näkyä revontulia.

Näkyminen tosin on hieman kyseenalaista, koska pilvet peittävät käytännössä koko maata, eikä tilanne juuri näytä helpottuvan yön kuluessa.

Tosin säätilanne niin täällä Maan pinnalla kuin taivaallakin näyttää muuttuvan revontulten katselemisen kannalta suotuisammaksi lähipäivinä. Pilvet kaikkoavat ja Maa on siirtymässä nopeamman aurinkotuulen vaikutuspiiriin, joten revontulia saattaa ilmetä myös viikolla. 

Seuraamme tilannetta...