Indonesian, Aasian ja Tyynen valtameren päällä viime yönä (Suomen aikaa) tapahtunut täydellinen auringonpimennys tuotti, kuten odotettua, hieman vähemmän komeita kuvia kuin monet muut pimennykset. Syynä oli se, että vain pieni kaistale pimennysvyöhykkeestä oli helppopääsyistä seutua, ja sää oli näilläkin paikoilla kaikkea muuta kuin paras mahdollinen.
Tyypilliset kommentit ovat samanlaisia kuin Janne Pyyköllä blogissaan: "Auringonpimennyksen täydellinen vaihe näkyi yläpilvien takaa, mikä ei estänyt pimennyksen kokemista, mutta leikkasi kuitenkin parhaan terän taivaan väreistä".
Alla olevassa, Jannen ottamassa kuvassa palmuun on kiivenneenä urhea herra Ete.
Jannen kuva on kauniisti esillä myös Spaceweather.com -sivulla, minne perinteisesti pimennysten jälkeen kerätään hyviä otoksia pimennysvyöhykkeeltä. Nyt siellä on myös linkki kauniiseen videoon, jonka otti opiskelija Ginger Perez Belitung-saarella.
Normaalitapaan Janne on toiminut nopeasti ja saanut komean kuvansa sivuston etusivulle. Samoin Tähdet ja avaruus on julkaissut samat kuvat.
Otsikkokuvana on kuva pimennyksen täydellisestä vaiheesta havaittuna Panasonic-yhtiön samalta Ternaten saarelta tekemän live-lähetyksen lähetyspaikalta. Sieltäkin pimennys näkyi ohuen pilviverhon läpi.
Alla on pimennys uusintana lähetyksestä:
Ja tässä täydellinen vaihe Mikronesiasta kuvattuna (NASA/Exploratorium via AFP):
Tässä on puolestaan koko pimennys paremmissa olosuhteissa sky-live.tv:n kuvaamana:
Täydelliset auringonpimennykset ovat nykyisin ennen kaikkea komeita elämyksiä, eikä niistä ole tieteellistä hyötyä samaan tapaan kuin aikaisemmin. Esimerkiksi ensimmäinen todistus Einsteinin suhteellisuusteorian toiminnasta käytännössä saatiin vuonna 1919 seuraamalla tähden paikan muuttumista lähellä Aurinkoa pimennyksen aikaan, kun Aurinko taivutti tähden valoa lähellään.
Mutta kyllä edelleenkin jotain iloa tieteelle pimennyksistä on, kuten alla oleva NASAn video kertoo:
Tätä juttua on yön aikana toistuvasti päivitetty ja sen sisältö on muuttunut päivitettäessä. Alun perin sivulla oli vain linkit suoraan lähetykseen, ennakkotunnelmia ja kellonajat.
Aasiassa ja Tyynellä valtamerellä tapahtuu ensi yönä Suomen aikaa täydellinen auringonpimennys. Suomalainen pimennysbongari, luontovalokuvaaja Janne Pyykkö on seuraamassa sitä Indonesiassa ja kertoo tunnelmistaan blogissaan sekä Tiedetuubissa.
Täydellisiä auringonpimennyksiä tapahtuu maapallolla jotakuinkin kerran vuodessa, ja tämän vuoden pimennys peittää Auringon Aasiassa kapealla soirolla, joka kulkee Indonesiasta Tyynelle valtamerelle.
Kokonaisuudessaan pimennys kestää hieman yli viisi tuntia siitä, kun Kuun alkaa työntyä Auringon kiekon päälle pimennysvyöhykkeen alkuosassa päätyen siihen, kun Kuu jättää Auringon taakseen vyöhykkeen loppupäässä Tyynellä valtamerellä.
Osittainen pimennys alkaa klo 1:19 Suomen aikaa ensi yönä ja show on ohitse klo 6.34 Suomen aikaa.
Näin siis koko pimennysvyöhykkellä.
Maan päältä yhdeltä paikalta katsottuna pimennys kestää hieman alle kolme tuntia, ja siitä täydellisyyttä on paikasta riippuen parista minuutista aina yli neljään minuuttiin.
Pisimmillään pimennys on neljä minuuttia ja 9 sekuntia pitkä paikassa, joka on hankalasti Tyynen valtameren päällä.
Muutoinkin tämänvuotinen pimennys on vähän haastava: sääennuste maa-alueille, joilta pimennystä voi nähdä, on varsin kehno: esimerkiksi pienellä Ternate-saarella Indonesiassa, missä Janne on pimennystä katsomassa ja kuvaamassa, on taivas selkeä vain 35 % todennäköisyydellä pimennyksen aikaan.
Se ei silti yrittämästä. Kuten Janne toteaa pilvien alle jäämisen mahdollisuudesta: "Ei se mitään. Olen jo nyt ihastunut siihen miltä saari näyttää. Otetaan toisesta kulmasta."
Täydellinen auringonpimennys on elämys myös silloin, kun sitä joutuu seuraamaan pilvien alta, koska yllättäen saapuva pimeys on huima kokemus. Se ei kuitenkaan ole mitään verrattuna siihen, kun pimentyvän Auringon ja sen ympärillä loistavan koronan voi nähdä omin silmin.
Alla olevalla pimennysvyöhykekartalla Indonesia on aivan viirun vasemmassa reunassa.
"Ternaten koko on niin pieni, että se mahtuisi melkein kolme kertaa Helsingin maa-alan sisään", kertoo Janne.
"Silti sinne mahtuu 1720-metrinen Gamalama-tulivuori ja lentokenttä. Vertailun vuoksi, (vieressä oleva) Maitara-saari on pienempi kuin Lauttasaari (=eräs tunnettu saari Helsingissä)."
Janne on kiertänyt havaitsemassa auringonpimennyksiä ympäri maailman ja hänen kuviaan on julkaistu useissa lehdissä. Monista tavallisista auringonpimennyskuvista poiketen hän ottaa kuviinsa yleensä ympäristöäkin ja niissä pimennys on tietyssä mielessä vain sivuosassa – vaikka onkin kuvan tärkein kohde.
Myös tällä kerralla luvassa on jotain omituista, kuten alla oleva hahmotelma antaa ymmärtää.
Janne on ottanut vastaavantyyppisiä kuvia aikaisemminkin, mutta nyt ongelmalliseksi kuvaamisen tekee se, että täydellisyyden aikaan Aurinko on 46° korkeudella taivaalla.
Hän kirjoittaa blogissaan:
"Kulkiessani kookospalmumetsikön alta, kuulin useista puista huutoja Hello mister. Sally sanoo, että jokainen Ternaten mies osaa kiivetä palmuun. Eilen eräskin kiipesi meitä varten palmuun, pudotti alas kookospähkinän, jonka kannoin kotiin ja joimme illalla kunnon kookoslasilliset. Nam.
Siksi eilen illalla minä, Sally, Murry ja Rifa teimme paikallisretken etsiäksemme sopivan palmun. Sellainen löytyi.
Tänään aamulla minä, Sally ja Murry lähdimme uudestaan tuohon paikkaan, jonka olin hyväksi katsonut. Tietysti kameran kanssa liikkuminen herättää kiinnostusta ja ihmiset tulevat juttelemaan – silloin edellä oleva kuva oli tarpeen, jotta sain viestin perille mistä on kyse.
Niinkin hyvin kävi, että eräs Jabu -niminen työmies ilmoittautui puuhun kiipeäjäksi, minkä hän teki ilman mitään varusteita. Ei voi kuin ihailla täkäläisten miesten taitoa."
Tuloksen näemme vasta huomenna, sillä pimennys alkaa klo 01.19 Suomen aikaa ensi yön puolella. Täydellinen vaihe on paikallista aikaa kello 9.53 aamupäivällä ja Kuu peittää Auringon täysin taakseen kahden minuutin ja 45 sekunnin ajan.
Ja juuri tuolloin Jabun tulisi olla puussa sekä Jannen kameran takana...
Otsikkokuva ja piirros: Janne Pyykkö
NASAn Voyager 1 -luotain lensi Jupiterin ohitse maaliskuun 5. päivänä vuonna 1979, siis 37 vuotta ja kolme päivää sitten. Kuvat olivat upeita ja ainutlaatuisia – jättiläisplaneetta näkyi niissä paremmin kuin koskaan. Mutta ei siinä vielä kaikki: tänään 37 vuotta sitten kuvista paljastui jotain odottamatonta. Io-kuun tulivuoret keksittiin.
Voyager 1 otti kuvia Jupitein kuista paitsi siksi, että no olivat kiinnostavia, mutta myös siksi, että näiden kuvien avulla pystyttiin määrittämään varsin tarkasti luotaimen lentorata Jupiterin ohi.
Tuohon aikaan planeettainvälinen navigointi ei ollut vielä yhtä tarkkaa kuin nykyisin, joten kuut auttoivat suuntaamaan Voyageria matkallaan kohti seuraavaa etappia, Saturnusta.
Niinpä heti sen jälkeen, kun Voyager 1 oli lentänyt Jupiterin ohi, kuvia tarkasteltiin innokkaasti. Navigointitiimin jäsen Linda Morabito käsitteli kuvia siten, että hän lisäsi niiden kontrastia, jotta taustalla olevat tähdet näkyivät paremmin. Tähtien, Jupiterin ja Kuun avulla radan määrittäminen onnistui hämmästyttävän tarkasti.
Kuvia käsitellessään Morabito huomasi Ion luona 300 kilometriä pitkän usvaisen alueen. Hän hälytti tutkijatiimin ja sitten joukolla pohdittiin mikä ihme suttu kuvassa oli. Ainoaksi vaihtoehdoksi jäi se, että pilvi on kaasua ja että se tulee Iosta.
Muita Iosta otettuja kuvia tarkastellessa asia varmistui, sillä Ion kaasupurkaukset ja tulivuoritoiminta näkyi myös niissä selvästi – kun sitä osasi katsoa. Itse asiassa kuvissa näkyi suuri aktiivinen alue, joka myöhemmin nimettiin Peleksi.
Alla on eräs parhaimmista Voyager 1:n ottamista Io-kuvista.
Kun Voyager 2 lensi Ion ohitse neljä kuukautta myöhemmin, sen kameroita osattiin suunnata erityisesti kohti Io-kuuta. Kuvissa näkyikin paitsi selviä muutoksia kuun pinnalla, niin myös kaksi uutta aktiivista aluetta, Aten Patera ja Surt.
Ensimmäiset luotainkuvat Iosta saatiin Pioneer 10- ja 11 -luotaimilta jo vuosina 1973 ja 1974, mutta silloin kaasupurkauksia ei havaittu. Sen sijaan Pioneerien havainnot auttoivat löytämään Ion kaasukehän ja voimakkaat säteilyvyöt Ion kiertoradan luona. Io paljastui myös hyvin tiheäksi kappaleeksi, jonka pääasiallinen materiaali oli kivi, eikä esimerkiksi jää. Pioneer 11 otti myös ainoan tuolloin saadun lähikuvan Iosta, sillä voimakas säteily tuhosi kaikki Pioneer 10:n ottamat lähikuvat.
Parhaimmat toistaiseksi saadut kuvat Iosta on ottanut Jupiteria pitkään (1995 – 2003) kiertänyt Galileo-luotain. Sen huikeissa kuvissa Io paljastui todella omituiseksi paikaksi, joka on Aurinkokunnan geologisesti aktiivisin paikka. Siellä on yli 400 toiminnassa olevaa tulivuorta, joista osa suihkuttaa rikkiä ja rikkidioksidia jopa 500 kilometrin korkeuteen.
Kuussa on myös satakunta vuorta, joista muutamat on Evererstiäkin korkeampia.
Iosta tekee aktiivisen se, että Jupiterin sekä sen muiden suurten kuiden aiheuttamat vuorovesivoimat vaivaavat sen sisustaa jatkuvasti ja saavat aikaan siellä jatkuvia muutoksia sekä lämpöä. Nämä näkyvät pinnalla sekä Ion lähiavaruuteen suihkuavina kaasuina.
Suuri osa Ion pinnasta on tulivuorista suihkunneiden rikin ja rikkidioksidin värjäämää, minkä näkee erinomaisesti esimerkiksi otsikkokuvana olevasta, kontrastiltaan hieman liioitellussa kuvassa: Galileo otti kuvan vuonna 1997, kun Pillan Patera heitti sisältään pinnalle yllättäen suuren, mustan alueen. Punainen Pelen synnyttämä rinkula on sen sijaan pysyvämpi maamerkki Iossa.
Punaiset, keltaiset ja tummat värit saavatkin Ion näyttämään monissa kuvissa pizzalta...ja siten hyvin herkulliselta!
Vuosi ja yksi päivä sitten Dawn-luotain asettui Cerestä kiertävälle radalle. Siirryttyään vähitellen yhä matalammalle radalle luotain on välittänyt kääpiöplaneetan pinnanmuodoista yhä tarkempia ja kiehtovampia kuvia.
Yksi arvoituksellisimmista yksityiskohdista on Ahuna Mons, yksinäinen vuori, joka erottui jo 46 000 kilometrin etäisyydeltä otetuissa kuvissa, kun Dawn-luotain oli vasta lähestymässä Cerestä.
Tuoreimmat, viime joulukuulta otetut kuvat ovat 120 kertaa lähempää eli alle 400 kilometrin etäisyydeltä. Kuvien erotuskyky on noin 35 metriä pikseliä kohti.
Vuoren korkeus on keskimäärin neljä kilometriä, mutta jyrkimmän rinteen puolella huippu kohoaa noin viiteen kilometriin. Vuorella on läpimittaa noin 20 kilometriä. Rinteitä peittää osittain vaalea materia, joka näyttää valuneen alaspäin.
"Kukaan ei odottanut Cereksestä löytyvän vuorta, ei etenkään Ahuna Monsin kaltaista", toteaa Chris Russell, luotainlennon päätutkija. "Meillä ei edelleenkään ole kunnollista käsitystä siitä, miten se on syntynyt."
Cereksen tunnetuimmassa kraatterissa Occatorissa on tunnetusti hyvin vaaleita läikkiä, jotka ovat mitä ilmeisimmin suolapitoista ainetta. Tutkijat eivät vielä osaa sanoa, onko Ahuna Monsin rinteitä peittävä aine koostumukseltaan samanlaista.
Kuvat: NASA/JPL-Caltech/UCLA/MPS/DLR/IDA/PSI
ALMA-radioteleskoopilla (Atacama Large Millimeter/submillimeter Array) on onnistuttu ensimmäisen kerran tekemään suoria havaintoja tähteä ympäröivän kaasukiekon muodostumisesta.
TMC-1A on kehityksensä alkuvaiheissa oleva prototähti, joka sijaitsee noin 450 valovuoden etäisyydellä Härän tähdistön suunnassa. Sen ympärillä on suuri määrä kaasua, jota tähti kerää itseensä ja kasvattaa samalla massaansa.
Kaasu ei kuitenkaan virtaa suoraan tähteen, vaan muodostaa sen ympärille ainekiekon. Siitä kaasu päätyy lopulta tähteen saakka. Toistaiseksi on ollut epäselvää, missä vaiheessa tähden kehitystä kiekko muodostuu ja miten se kehittyy.
"Nuoria tähtiä ympäröivissä kiekoissa syntyvät myös planeetat", toteaa tutkimusta johtanut Yusuke Aso Tokion yliopistosta. "Jotta voisimme selvittää kiekon syntymekanismin, meidän täytyy kyetä erottamaan se tähteä ympäröivästä kaasupilvestä ja määrittämään kiekon ulkoreuna."
Aiemmin radioteleskooppien erotuskyky ei ole tähän pystynyt, mutta ALMA-järjestelmän yhteensä 50 radioteleskoopilla siinä on nyt onnistuttu. Havaintojen avulla on mitattu kaasun liikkeitä ja nopeuksia, jotka kertovat sen jakaumasta tähden ympäristössä.
Otsikkokuvassa ristillä merkityn tähden ympärillä on punaisena erottuva tiheän kaasun alue. Valkoisella merkitty osa on tähden ja sitä ympäröivän kiekon suhteen suurella nopeudella virtaavaa kaasua. Alla oleva kuva on taiteilijan näkemys syntymässä olevan tähden lähiympäristöstä.
Radioalueella tehtyjen havaintojen mukaan ainekiekon ja tähteä ympäröivän kaasupilven rajapinta on noin 90 tähtitieteellisen yksikön eli melkein 13,5 miljardin kilometrin etäisyydellä tähdestä. Se vastaa noin kolminkertaista Auringon ja Neptunuksen välistä etäisyyttä.
Samalla saatiin tähden massaksi määritettyä 0,68 Auringon massaa ja siihen virtaavan kaasun määräksi noin miljoonasosa Auringon massasta vuodessa.
Kaasun virtausnopeus on noin kilometri sekunnissa eli 3 600 kilometriä tunnissa. Se on pienempi kuin vapaassa pudotuksessa tähden vetovoimakentässä, joten tähden magneettikenttä todennäköisesti hidastaa kaasun liikettä.
"Oletuksemme mukaan tähtivauvan kasvaessa kiekon ja kaasupilven välinen rajapinta siirtyy ulommas", arvelee Aso. "Olemme varmoja, että jatkossa ALMAlla tehtävät havainnot osoittavat kehityksen kulun juuri sellaiseksi."
Havainnoista kerrottiin ALMAn uutissivuilla ja tutkimus on julkaistu Astrophysical Journal -tiedelehdessä.
Kuvat: ALMA (ESO/NAOJ/NRAO), Aso et al.
Mittarit ovat parhaillaan punaisella, kun nähtävästi varsin voimakas revontulimyrsky on parhaillaan käynnissä. Valitettavasti vain sää on pilvinen koko maassa, joten taivaallista ilotulitusta ei pääse ihastelemaan.
Auringossa ei ole parhaillaan olennaisia, suuria auringonpilkkuja, vaan sen pinnalla on vain viisi pienehköä pilkkuryhmää, joista sinällään ei ole myrskyn aiheuttajaksi.
Myöskään suuria korona-aukkoja ei ole, mutta yksi pieni aukko saa aikaan normaalia suurempaa puhallusta tähän suuntaan. Auringosta puhaltava hiukkastuuli onkin keskimääräistä voimakkaampaa ja nopeampaa, ja siten olosuhteet ovat otollisia yllätysmyrskylle.
Luokkaan G1 ennustettu aktiivisuus kohosi sunnuntai-illan kuluessa tasolle G2, kun maapallo osui paremmin aurinkotuulen tujakampaan keskittymään. Sen ns. magneettinen polariteetti on myös negatiivinen, mikä saa aikaan revontulia.
Aktiivisuusennuste on varsin hyvä myös lähipäiville: eteläisen Suomen korkeudella mahdollisuus aktiivisuuteen on 40 % lähimmän 24 tunnin aikana ja 30 % 48 tunnin aikana, joskin hyvin voimakkaalle revontulimyrskylle on varsin pieni, vain 1 %.
Pohjoisempana tilanne on toinen, sillä voimakkaan myrskyn todennäköisyys on 24 tunnin aikana 50 % ja 24-48 tunnin aikana 40 %.
Kuten otsikkokuvassa oleva, hetki sitten tehty simulaatio revontuliovaalista näyttää, on aktiivisuutta ollutkin koko Suomen alueella ja sitä lienee odotettavissa lisää tänä yönä.
Seuraamme tilannetta, mutta sitä voi seurata itsekin mm. Ilmatieteen laitoksen Auroras Now -palvelusta. IL:n uusi avaruussääennuste saataneen jälleen huomenna virka-aikaan.
Ursan Taivaanvahdissa on jo pilviraoista otettuja kuvia tämäniltaisesta revontulimyrskystä.
Saturnusta kiertävä Cassini-luotain on tehnyt havaintojaan rengasplaneetan kuista jo yli kymmenen vuoden ajan, mutta se löytää koko ajan lisää kummallisuuksia. Eräs tarkimmin tutkittu kohde on omituinen kuu Titan, joka on kuin pakastettu, nuori maapallo. Sen pinnalla on järviä, jotka tosin ovat kovin erilaisia kuin Maan päällä...
Titan on Saturnuksen suurin kuu, ja jos se kiertäisi Aurinkoa yksistään, kutsuttaisiin sitä eittämättä planeetaksi. Se on suurempi kuin Merkurius ja olennaisesti kookkaampi kuin Kuu.
Planeettamaisen siitä tekee myös se, että Titanilla on paksu kaasukehä. Pääosin typestä koostuvan kaasukehän olemassaolo tiedettiin jo ennen avaruusluotaimien aikaa, mutta vasta lähelle pääseminen paljasti kunnolla Titanin salaisuuksia: sen pinnalla on vuoria ja laaksoja, ja niiden välissä enemmän ja vähemmän laajoja järviä.
Cassini-luotaimen matkassa Saturnukseen lentänyt Huygens laskeutui vuonna 2004 kuun pinnalle ja kopsahti todennäköisesti vast'ikään kuivuneen järven pohjalle. Se oli kuin paahtovanukasta: kova, jäinen pinta ja höttöä ainetta sen alapuolella. Luotaimen lähettämät kuvat (kuten oikealla) paljastivat myös kerrassaan omituisen, punaruskean usvan verhoaman maailman.
Pinnalla näkyy kiviä, jotka eivät kuitenkaan ole kiviä, vaan vesijäätä.
Suurin osa Titanin pinnasta on jäätä, joka hyvin matalan lämpötilan (noin −180 °C) vuoksi on hyvin kovaa ja käyttäytyy kuin kallio täällä maapallolla. Se on siis kivikovaa jäätä, jota pinnalla virtaava neste kovertaa ja muokkaa samaan tapaan kuin vesi muovaa kiveä kotoisissa ympyröissä.
Pinnalla virtaava neste on hiilivetyjä, todennäköisesti pääasiassa metaania. Mukana voi olla myös hieman etaania.
Ne käyttäytyvät Titanissa kuin vesi Maan päällä: nestemäisinä ne muodostavat järviä ja jokia pinnalle, mutta niitä höyrystyy jatkuvasti myös ilmaan – tai siis kaasukehään – ja siellä ne muodostavat pilviä, sekä myös satavat alas pisaroina.
Metaani myös jäätyy ja siitä muodostuu ajoittain jäätiköitä. Metaania voi suihkuta myös pinnan alta geysireinä ylös.
Kuva: Kartta näyttää, että suurin osa nestealtaista on kuun pohjoisella pallonpuolella.
Titanissa on aivan uskomattoman hienosti toimiva vesijään ja hiilivetyjen kiertosysteemi. Tässä mielessä ei ole lainkaan yllättävää, että Cassini on havainnut Titanin pinnalta monia hyvin kotoisia näkymiä.
Eräs näistä on Ligeia Mareksi kutsuttu nestemetaaniallas, joka hieman Suomen ja Ruotsin välissä olevaa Pohjanlahtea suurempi meri. Se on arvioiden mukaan jopa 200 metriä syvä.
Eikä se ole ainoa suuri meri. Lisäksi Titanissa on mm. Kraken Mare ja Punga Mare, joista Krakenmeren syvyys on noin 160 metriä.
Tänään on uutisoitu paljon aalloista, joita tutkakuvista on voitu nähdä metaanijärvien pinnalla, mutta ensimmäisen kerran näitä havaittiin ja niistä raportoitiinkin jo pari vuotta sitten. Sittemmin aaltoja on havaittu kaikista Titanin meristä, kun on tiedetty mitä etsiä.
Aallot eivät ole kovin suuria: ne ovat voin noin puolitoista senttimetriä korkeita ja liikkuvat pinnalla noin 70 senttimetriä tunnissa. Aaltoja on havaittu paikoissa, joissa selvästikin niitä synnyttävä tuuli ohjautuu puhaltamaan samaan suuntaan esimerkiksi saarien tai muiden rannalla olevien pinnanmuotojen ohjaamana.
Jokainen veneellä vesillä kulkenut on huomannut saman ilmiön kotoisillakin järvillä.
Ja mitä tulee saariin, niin Cassinin ottamissa tutkakuvissa (paksun pilvikerroksen vuoksi suurin osa Titanin pinnan "kuvista" on tutkahavaintoja) on havaittavissa varsin paljon erilaisia saaria ja niemekkeitä. Osassa näistä on havaittavissa myös selviä merkkejä ranta-alueiden muuntumisista.
Erityisen hyvin tätä muuttumista on havaittu Ligeiameressä olevassa "mystisessä saaressa", jonka reunat muuttavat väriään vuosien kuluessa. Saarta on pidetty silmällä erityisen tarkasti vuodesta 2007 alkaen. Syynä muutoksiin ovat todennäköisimmin hitaasti nouseva ja laskeva vuorovesi, muusta syystä muuttuva metaanin pinnan taso tai muutokset maaperässä ranta-alueella.
Yksi tekijä muutoksissa voi olla vuodenajat. Vuonna 2009 Titanin pohjoisella pallonpuolella alkoi kevät, kun se kääntyi osoittamaan kohti Aurinkoa, ja parhaillaan kevät on muuttumassa kesäksi. Titanista tehdyt ilmastomallit ennustavat tuulien voimistuvan näinä aikoina, ja siksi aaltojakin havaitaan nyt enemmän. Kesä koittaa Titanin pohjoispuolella vuonna 2017.
On syynä mikä tahansa, on havainto vain yksi merkki siitä, että Titan ja sen meret ovat jatkuvassa muutoksessa. Aurinkokunnassa kaukana olevat kylmät maailmat eivät ole todellakaan mitään paikalleen jäätyneitä kuolleita maailmoja!
Kuva: Taiteilija on piirtänyt Cassini-luotaimen samaan kuvaan Saturnuksen ja hieman luonnottoman suuren Titanin kanssa. Cassinin kyljessä näkyy tässä vielä lautasmainen Huygens-laskeutuja, joka irtaantui vuonna 2004 omille teilleen ja laskeutui laskuvarjon varassa Titanin pinnalle. Kuvat: NASA / JPL / Cassini
Space X -yhtiön viides yritys laukaista Falcon 9 -kantoraketti matkaan SES9 -tietoliikennesatelliitti nokassaan onnistui viime yönä Suomen aikaa. Tämä on erittäin hyvä uutinen myös Otaniemessä Aalto-1 -satelliittia lähtökuntoon valmisteleville teekkareille.
Falcon 9:n moottorit räjähtivät käyntiin viime yönä klo 1.35 Suomen aikaa ja kantoraketti nousi komeasti matkaan. Otsikkokuva näyttää komean kaaren Floridan iltataivaalla, kun raketti kipusi kohti kiertorataa.
Se vei rahtinaan olleen tietoliikennesatelliitin tarkalleen oikealle radalleen.
Viimeinkin!
Avaruusrakettien laukaisuissa viivytykset ovat tavallisia ja hyvinkin pienet seikat saattavat olla syynä lentojen lykkäämiseen.
Viimeiset puolitoista viikkoa ovat tästä hyvä esimerkki, sillä Falcon 9 on kököttänyt Floridassa laukaisualustallaan jo sen aikaa ja sitä on koetettu lähettää matkaan jo neljä kertaa aikaisemmin yhdeksän päivän kuluessa.
Olennaisin syy viivytyksiin oli yhtiön käyttämä uusi tekniikka, jolla raketin polttoaine ja nestemäinen happi jäähdytetään tavallista viileämmäksi, jolloin niiden tiheydet ovat suurempia ja periaatteessa niitä saadaan tankattua enemmän raketin tankkeihin. Edellisellä laukaisulla syynä olivat liian kovat tuulet yläilmakehässä ja sitä edellisellä raketti olisi voinut lähteä lentoon, mutta sen lentoradan alla olevalle varoalueelle oli eksynyt laiva – sen poistumista odottaessa nestehapen lämpötila nousi jälleen liikaa.
Kylmemmät ajoaineet ja siten suurempi määrä niitä raketissa antavat lisäpotkua laukaisuun ja tekevät ensimmäisen vaiheen tuomisesta takaisin alas uudelleenkäytettäväksi helpompaa. Tosin jo ennalta tiedettiin, että tällä kerralla raketin lentorata on sellainen, että laskeutuminen oli hyvin hankalaa. Toimintansa päättäessään rakettivaihe lensi aiempia lentoja korkeammalla ja nopeammin, jolloin sen mahdollisuuden päästä normaalisti alas olivat pienet.
Yhtiön mukaan ensimmäinen vaihe osui sitä merellä 650 kilometrin päässä odottaneeseen, jalkapallokentän kokoiseen lavettiin, mutta liian suurella nopeudella.
Syy laskeutumisen kannalta tavallista hankalampaan lentoon oli sen, että Falcon 9 toimitti tietoliikennesatelliittinsa normaalia korkeammalle, mistä siirtyminen kohti noin 36 000 kilometrin korkeudessa päiväntasaajan päällä olevaa geostationaarirataa käy nopeammin.
Normaalisti raketit vievät tietoliikennesatelliitit avaruuteen olennaisesti matalammalle kiertoradalle tai siirtoradalle kohti korkealla olevaa geostationaarirataa ja satelliittioperaattorit ohjaavat satelliittinsa sitten sen omilla pienillä rakettimoottoreilla oikealle paikalleen päiväntasaajan päälle. Kun yleensä tähän kuluu 93 vuorokautta – SES:n teknologiajohtaja Martin Halliwellin mukaan – pääsee SES 9 nyt asemapaikalleen 45 vuorokaudessa.
Seuraava Falcon 9:n lento on suunnitteilla tämän kuun loppuun. Raketin on tarkoitus vielä maaliskuun 29. päivänä seuraava Dragon-rahtialus avaruusasemalle. Kyseessä on ensimmäinen Dragonin lento sitten viime kesänä tapahtuneen onnettomuuden, joka pysäytti kaikki Falcon 9:n laukaisut liki puoleksi vuodeksi.
Eräs viivytyksestä kärsineistä satelliiteista oli Suomen ensimmäinen satelliitti Aalto-1, jonka oli tarkoitus nousta avaruuteen jo viime vuoden lopussa. Nyt se päässee matkaan touko-kesäkuussa, riippuen siitä kuinka hyvin ja aikataulussa seuraavat Falcon 9:n lennot sujuvat.
Suomalaissatelliitin kannalta lohdullista on kuitenkin se, että sen laukaisu on seuraava Kaliforniasta tehtävä Falcon 9:n lento; muut laukaisut tapahtuvat Floridasta, Cape Canaveralista.
Kuva: Falcon 9 nousee lentoon Cape Canaveralin laukaisualustalta 40 viime yönä. Kyseessä oli raketin 22. laukaisu. (Space X)
Tiistaina 1. maaliskuuta klo 17:36:42 Suomen aikaa Kansainvälisellä avaruusasemalla oleva MAXI-niminen röntgensäteilyä havaitseva ilmaisin havaitsi omituisen kirkkaan pulssin, joka tuli ultrakompaktista röntgenkaksoistähdestä nimeltä 4U 1822-000. Tähtitieteilijät arvelevatkin nyt, että kyseessä on neutronitähti.
Kuten viime päivinä Suomessakin mediassa olleet otsikot kertovat, tarkkaillaan taivasta jatkuvasti eri aallonpituuksilla, ja sieltä havaitaan jatkuvasti monia kiinnostavia, joskaan ei välttämättä mullistavia tapahtumia.
Monista näistä voi tehdä myös hurjalta tuntuvia otsikoita, kuten tästä tapauksesta: ultrakompaktin röntgenkaksoistähden 4U 1822-000 purkaus, joka kesti 4-10 keV:n energia-alueella 15 sekuntia.
Tuoreen tähtitieteilijäin sähkeen (nimi on edelleen sympaattisen vanhanaikainen) mukaan 4U 1822-000:n kirkkaus oli parhaimmillaan 500 +/- 250 McRae, eli noin puolet tähtitaivaan kirkkaimman röntgensäteilykohteen, Rapusumun kirkkaudesta. Se on siis varsin paljon, ja jos voisimme nähdä taivaan röntgensilmin, olisi väläys ollut varsin jännittävä.
Koska japanilainen MAXI-instrumentti havaitsee samanaikaisesti neljällä eri energia-alueella, pystytään sen havainnosta tekemään myös tarkempia päätelmiä.
Tässä tapauksessa kyse oli todennäköisesti kohteesta, joka on 29-55 valovuoden etäisyydellä, eli kohtalaisen lähellä, ja sen massa oli noin 1,4 kertaa oman Aurinkomme massa. Kyseessä ei ollut harvinainen röntgenpurkaus sinällään, mutta ensimmäinen tällainen tästä kohteesta havaittu.
Sen perusteella voidaan nyt päätellä, että kaksoistähdessä 4U 1822-000 toinen komponentti on neutronitähti.
Suurin osa tähtitieteellisistä havainnoista on tällaisia pieniä, mutta kiinnostavia löytöjä, joita tehdään päivittäin.
Kansainvälisen avaruusaseman japanilaiseen Kibo-tutkimusmoduuliin kiinnitetty MAXI on sinällään kiinnostava havaintolaite, koska se pystyy tarkkailemaan jatkuvasti kaikkialta taivaalta tulevaa röntgensäteilyä.
Se katsoo eri suuntiin ja kerää yhden koko taivaan kuvan 96 minuutin välein. Lisäksi se tekee tarkempia havaintoja noin tuhannesta röntgenkohteesta aikavälein, jotka vaihtelevat niiden kiinnostavuudesta ja aiemmasta kirkkauden vaihtelusta riippuen päivästä kuukausiin.
Suomalaisittain kiinnostavaa laitteessa on se, että sen kahdesta havaintoja tekevästä laitteesta toisessa on 12 Suomessa valmistettua kaasutäytteistä tuikeilmaisinta. Ne toimitti nykyisin Oxford Instruments Scientific -nimellä tunnettu Metorex Oy. Toinen, tarkempia havaintoja tekevä CCD-tekniikkaan perustuva ilmaisin on japanilaisvalmisteinen.
Kuuluisin avaruusasemalla oleva tähtitieteellinen havaintolaite on kuitenkin antimateriaa metsästävä suurikokoinen AMS-2, joka asennettiin paikalleen vuonna 2011 avaruussukkulan lennolla STS-134.
MAXI on yksi japanilaisen Kibo-moduulin ulkopuolella olevaan lavettiin kiinnitetyistä tutkimuslaitteista.
Kuvat: RIKEN ja NASA
Vajaa vuosi sitten onnistuttiin tekemään havaintoja galaksista, joka sijaitsee 13,1 miljardin valovuoden etäisyydellä. Nyt tuo ennätys on historiaa.
Kaukaisin tunnettu galaksi on peräti 13,4 miljardin valovuoden etäisyydellä. Maailmankaikkeudella oli tuolloin ikää alle 400 miljoonaa vuotta.
Hubble-avaruusteleskoopilla kuvattu galaksi GN-z11 on Ison karhun tähdistön suunnassa. Galaksi on tutkijoiden mukaan "yllättävän kirkas".
"Olemme ottaneet merkittävän askeleen ajassa taaksepäin, kauemmas kuin oletimme olevan mahdollista Hubblen avulla. Näemme galaksin ajanhetkenä, jolloin maailmankaikkeuden ikä oli ainoastaan kolme prosenttia nykyisestä eli hyvin lähellä niin sanotun Pimeän ajan päättymistä", toteaa tutkimusta johtanut Pascal Oesch Yalen yliopistosta.
Aiemmin GN-z11:n etäisyys oli arvioitu sen värin perusteella. Nyt onnistuttiin kuitenkin määrittämään kohteen spektrin avulla sen tarkka etäisyys. Laajenevassa maailmankaikkeudessa spektriviivojen siirtymän määrä kohti punaista kertoo, kuinka kaukana kohde on.
"Suureksi yllätykseksemme Hubble antoi punasiirtymäksi 11,1, joka on paljon suurempi kuin edellinen ennätys 8,7. Suoritus on melkoinen, sillä avaruusteleskooppi onnistui päihittämään paljon suuremmat maanpäälliset kaukoputket, jotka pitivät aiempia ennätyksiä hallussaan", sanoo Pieter van Dokkum niin ikään Yalen yliopistosta.
Hänen mukaansa uusi etäisyysennätys pitänee pintansa siihen saakka, että James Webb -avaruusteleskooppi saadaan käyttöön vuonna 2018.
GN-z11 on havaintojen mukaan kooltaan ainoastaan 1/25 Linnunradasta ja sen tähtien massa on vain prosentin luokkaa kotigalaksimme tähtien massasta. Vastikään muodostunut galaksi kasvattaa kokoaan kuitenkin nopeasti, sillä siinä syntyy uusia tähtiä noin 20 kertaa nopeammin kuin Linnunradassa nykyisin. Siksi GN-z11 on niin kirkas, että siitä pystyttiin tekemään havaintoja Hubblella.
"On hämmästyttävää, että niin massiivinen galaksi saattoi olla olemassa vain 200–300 miljoonaa vuotta sen jälkeen kun ihkaensimmäiset tähdet alkoivat muodostua", aprikoi Garth Illingworth Kalifornian yliopistosta Santa Cruzista.
"Vaatii todella vauhdikasta kasvua ja tähtien syntyä huimaan tahtiin, jotta miljardin Auringon massainen galaksi on voinut muotoutua niin pian."
Tutkimuksesta kerrottiin Yalen yliopiston uutissivulla ja se julkaistaan Astrophysical Journal -tiedelehdessä.
Kuva: NASA/ESA/P. Oesch (Yale University)
Copyright © 2012-2026 Tiedetuubi - All rights reserved