Komeettaluotain Rosetta teki lentonsa uskaliaimman tempun viime lauantaina, kun se lensi vain noin kuuden kilometrin etäisyydeltä komeetan ytimen pinnasta. Ohilento tapahtui kaksiosaisen ytimen suuremman osan päältä ja sujui suunnitellulla tavalla.

Tarkoituksena oli paitsi tutkia komeettaydintä erittäin läheltä, niin myös käydä vielä kerran sen lähituntumassa ennen kuin luotain jää tarkkailemaan komeetta Churyumov-Gerasimenkoa hieman kauempaa. Komeettaydin on muuttunut viime aikoina olennaisesti aktiivisemmaksi sen (ja Rosettan) lähestyessä Aurinkoa. 

Lähiohituksen jälkeen Rosetta jatkoi kauemmaksi komeetasta ja saavuttaa huomenna tiistaina 255 kilometrin etäisyyden. Tämä siksi, että aikomuksena on nyt saada laajempi kuva siitä mitä komeetan ympärillä on tapahtumassa. 

Sen jälkeen rataa lasketaan jälleen lähemmäksi, ja luotain pysyttelee noin sadan kilometrin päässä ytimestä. Sieltä se tekee toisinaan koukkauksia lähemmäksi ja kauemmaksi, riippuen komeetan aktiivisuudesta ja tutkijoiden tarpeista.

Ongelmana kauempana ytimestä lennettäessä on se, että siellä luotain ei ole enää itse asiassa komeetan kiertoradalla, koska heikkopainovoimainen komeettaydin ei kykene pitämään luotainta enää kahleissaan; siellä lennonjohto “lentää” Rosettaa kuin se olisi planeettainvälisessä avaruudessa komeetan lähellä.

Komeetta 17P/Holmes oli tavallinen taivaantallaaja, kunnes sen ytimessä tapahtui lokakuussa 2007 voimakas purkaus. Komeetta oli löytynyt jo vuonna 1892, jolloin se oli samaan tapaan kirkastunut paljain silmin näkyväksi. Sen kiertoajaksi määritettiin 6,9 vuotta ja siitä tehtiin havaintoja myös vuosina 1899 ja 1906.

Sitten Holmes katosi vuosikymmeniksi. Himmeä komeetta löydettiin uudelleen vasta vuonna 1964, minkä jälkeen sitä on havaittu joka kerran sen tullessa lähelle periheliään eli lähimpänä Aurinkoa olevaan ratansa pisteeseen.

Syksyllä 2007 komeetan kirkkaus oli vaatimattomat 17 magnitudia eli sen näkemiseen tarvittiin iso kaukoputki. 23. lokakuuta komeetta alkoi kirkastua nopeasti ja vajaan kahden vuorokauden kuluttua kirkkaus oli 2,8 eli se oli kasvanut noin 500 000-kertaiseksi. Holmes erottui helposti paljain silmin Perseuksen tähdistössä.

Samalla komeetan ydintä ympäröivä kaasukehä eli koma laajeni purkauksen seurauksena niin, että lokakuun lopussa sen näennäinen läpimitta oli noin puolet Kuun näennäisestä halkaisijasta. Todellisuudessa koman läpimitta oli yli miljoona kilometriä eli se oli lähes yhtä suuri kuin Aurinko.

Talven mittaan komeetta himmeni hitaasti, mutta vielä seuraavan vuoden helmikuussa se erottui vaivoin paljain silmin. Komeetan ytimestä singonneet pölyhiukkaset levisivät pitkin sen kiertorataa ja aurinkotuulen sekä säteilypaineen ansiosta samalla hiljalleen kauemmas Auringosta.

Sittemmin todettiin, että kahdesti kierroksensa aikana pölyhiukkaset kasautuvat lähelle ratojensa yhteisiä solmupisteitä. Silloin pölyvanan tiheyden pitäisi kasvaa niin suureksi, että se on mahdollista havaita harrastajatason kaukoputkilla.

Ja niin kävikin. Esko Lyytinen, Markku Nissinen ja Harry Lehto löysivät laskelmiensa pohjalta tämän konvergenssi-ilmiön ja onnistuivat helmikuussa 2013 kuvaamaan pölyvanan taivaalla. Komeetta oli kulkenut saman kohdan ohi joulukuussa 2012, mikä lisäsi pölyn määrää sen radan lähettyvillä. Äärimmäisen himmeän ilmiön saaminen esiin vaati taustan ja tähtien poistamista kuvista.

Maan kiertoliike Auringon ympäri vaikuttaa siihen, missä kohtaa taivasta pölyvana näyttää olevan. Karttakuvaan on merkitty vanan sijainti tähtien suhteen kuukauden välein syksystä 2013 seuraavaan syksyyn. Sijaintipaikka piirtää taivaalle ison ellipsin. Pikkukuvassa näkyy Holmesin kirkastuminen ja liike taivaalla lokakuusta 2007 maaliskuuhun 2008.

Tai pikemminkin mistä ne ovat peräisin? Sitä tutkijat yrittävät selvittää, mutta tehtävä on vaikea. Kaksi vuotta sitten liki 20-metrinen järkäle syöksyi Maan ilmakehään ja räjähti parinkymmenen kilometrin korkeudella Tšeljabinskin yläpuolella. Paineaallon seurauksena toistatuhatta ihmistä loukkaantui.

Maanpinnalle saakka selvisi meteoriitteja, joista suurin, yli 650-kiloinen murikka, nostettiin Tšebarkul-järven pohjasta. Niiden koostumuksen perusteella on mahdollista yrittää tunnistaa asteroidi, josta kappale on jossain vaiheessa lohjennut.

Alkuun arveltiin, että "emoasteroidi" voisi olla kahden kilometrin läpimittainen Auringon kiertolainen (86039) 1999 NC₄₃. Maan lähistölle ajoittain tulevan asteroidin rata todettiin suunnilleen samanlaiseksi kuin Tšeljabinskin pamauksen aiheuttaneella kappaleella ja alustavan analyysin perusteella myös koostumus osui yksiin.

Nyt näyttää siltä, että niin ei olekaan. Vishnu Reddyn johtama tutkijaryhmä on tarkastellut uudemman kerran sekä kappaleiden rataelementtejä että spektrihavaintoja, jotka kertovat asteroidin koostumuksesta. Icarus-lehdessä julkaistussa artikkelissa todetaan, että näiden kahden kappaleen välinen yhteys on epätodennäköinen.

Tšeljabinskin meteoriitti on vain vähän rautaa sisältävä LL-kondriitti, jonka ominaisuudet poikkeavat selvästi 1999 NC₄₃ -asteroidin koostumuksesta. Tutkijat toteavatkin, että yksittäisten meteoriittien alkuperän liittäminen tiettyyn asteroidiin on hyvin hankalaa, koska Aurinkokunnan pienkappaleiden radat ovat kaoottisia ja muuttuvat kaiken aikaa.

Tiedetuubi ottaa varaslähdön ja ojentaa ystävänpäiväkukan jo tänään. Kuvassa on eteläisellä taivaalla Kärpäsen tähdistön suunnassa sijaitseva supernovajäänne G299.2-2.9 – kavereiden kesken lyhyesti G299 – jota Chandra-röntgensatelliitti on kuvannut. Räjähdys tapahtui noin 4 500 vuotta sitten, mutta tähden jäänteet ovat edelleen niin kuumia, että ne säteilevät voimakkaasti röntgensäteilyä.

Kuvassa supernovajäänteen eri värit kuvastavat säteilyn aallonpituuksia. Sininen on kaikkein lyhytaaltoisinta eli energisintä ja punainen pitkäaaltoisinta säteilyä. Vihreä on siltä väliltä; se on lähtöisin raudasta. Kaikkein energisin säteily on peräisin piistä ja rikistä. Tähdet on kuvattu infrapuna-alueella.

G299:n synnyttänyt supernova oli tyyppiä Ia. Ennen räjähdystä kaksoistähden nopeammin kehittynyt eli massiivisempi osapuoli oli ehtinyt muuttua valkoiseksi kääpiöksi, joka imuroi toisesta tähdestä ainetta itseensä.

Kun ainetta oli kertynyt riittävästi, siinä käynnistyivät räjähdysmäisesti fuusioreaktiot, jotka hajottivat sekä valkoisen kääpiön että seuralaistähden. Toinen mahdollisuus on, että kaksoistähden kumpikin osapuoli oli valkoinen kääpiö ja räjähdys oli seurausta niiden sulautumisesta yhteen.

Tyypin Ia supernovat ovat tärkeitä kosmologisia mittatikkuja, sillä niiden maksimikirkkaus on aina sama. Siten niiden avulla voidaan määrittää galaksien etäisyyksiä miljardien valovuosien päähän.

Tällaisten kaksoistähtijärjestelmistä syntyneiden supernovajäänteiden pitäisi olla jokseenkin symmetrisiä toisin kuin yksinäisten tähtien luhistumisesta seuraavien räjähdyspilvien. G299:n kohdalla ongelmana on se, että jäänne ei olekaan symmetrinen.

Ensinnäkin kaasupilven laajenemisnopeus vaihtelee eri suunnissa, mikä näkyy esimerkiksi sen oikeassa laidassa kurkottavana ulokkeena. Myös jäänteen kemiallinen koostumus vaihtelee sen eri osissa. Pilven yläosassa on enemmän rautaa suhteessa piihin kuin sen alaosassa. Siksi jäänne on yläosaltaan selvästi vihertävä ja alaosa sininen.

Chandran havainnot selittyisivät, jos räjähdys on ollut syystä tai toisesta toispuoleinen. Toinen vaihtoehto on, että räjähtäneen tähden ympäristössä tähtienvälisen aineen tiheys on vaihdellut. Silloin jäänteen laajenemiseen on vaikuttanut se, millaiseen kaasuun se on eri suunnissa törmännyt.

11. helmikuuta kello 15.40 Suomen aikaa Kouroun avaruuskeskuksesta kohosi kohti avaruutta Vega-kantoraketti ja sen keulilla Euroopan avaruusjärjestön koealus IXV (Intermediate eXperimental Vehicle). 

Alus irtosi raketista 340 kilometrin korkeudella ja jatkoi vielä noin 50 kilometriä ylemmäs, kunnes alkoi vajota – tai oikeastaan syöksyä – takaisin kohti maankamaraa.

120 kilometrin korkeudella aluksen nopeus oli 7,5 kilometriä sekunnissa eli noin 27 000 kilometriä sekunnissa. Yhä tihenevä ilmakehä alkoi hidastaa IXV:n nopeutta ja samalla kuumentaa sen lämpösuojaa. Pikaisen avaruuspiipahduksen viimeisessä vaiheessa alus leijui noin 26 kilometrin korkeudelta laskuvarjojen varassa Tyyneenmereen Galapagos-saarten länsipuolelle.

Näyttääkö yllä oleva kuva jotenkin tutulta? Ei niinkään yksityiskohdiltaan, mutta jossain määrin väreiltään ja erityisesti yleisilmeeltään.

Tutuntuntuisuus ei ole mikään ihme, sillä Vincent van Goghin maalauksessa Tähtikirkas yö taivas on kuvattu kovasti samannäköisenä kuin Planck-luotaimen mittauksista kootussa kuvassa.   

Keväällä 1889 van Gogh – leikattuaan korvansa irti – kirjoittautui Saint-Paul-de-Mausolen "hullujenhuoneeseen", missä hän maalasi monet tunnetuimmista teoksistaan, muiden muassa juuri Tähtikirkkaan yön. Se vastaa van Goghin huoneen ikkunasta avautunutta näkymää, jonka hän ikuisti yli 20 maalaukseen. 

Öisen maiseman yllä kaartuvalla taivaalla näkyy Kuu sekä kirkkaimpana "tähtenä" Venus, joka on korkean sypressin oikealla puolella. Vincent kirjoitti kesäkuun alussa veljelleen Theolle, kuinka ennen auringonnousua taivaalla näkyy kirkas "aamutähti". Sittemmin on todettu, että Venus todella oli tuolloin aamutaivaalla. 

Tai pikemminkin Clyde Tombaugh'lle (alla), joka tosin poistui keskuudestamme jo vuonna 1997. Eilen tuli kuluneeksi 109 vuotta kaukaisen kääpiöplaneetan löytäjän syntymästä. Merkkipäivän kunniaksi julkaistiin tuore kuva Plutosta ja sen suurimmasta kuusta Kharonista – tai Charonista.

Vuonna 1978 Pluton ensimmäisen tunnetun kuun löytänyt James Christy nimesi sen vaimonsa Sharonin mukaan. Kreikkalaisesta mytologiasta tutun Styx-virran lautturin englanninkielisen nimen c-kirjain voidaan näet lausua myös ässänä.

Avaruusrintamalla tapahtuu taas: nyt koelentovuorossa on eurooppalainen avaruusalus IXV, Intermediate eXperimental Vehicle, joka testaa maahanpaluutekniikkaa tekemällä helmikuussa loikkauksen avaruuteen ja tulemalla sieltä suurella nopeudella saman tien takaisin.

IXV ei ole minkään tulevan avaruusaluksen mallikappale, vaan se on tehty nimenomaan koekoneeksi: se testaa uudenlaisia lämpösuoja- ja ohjausmenetelmiä, joita voidaan käyttää myöhemmin varsinaisia avaruusaluksia rakennettaessa. Periaatteessa tämänkaltaista alusta voitaisiin käyttää myöhemmin jopa miehitettynä avaruusaluksena.

Lento oli tarkoitus tehdä jo viime lokakuussa, mutta silloin sitä päätettiin lykätä, koska lentorataa ja Vega-kantoraketin ohjelmointia haluttiin vielä tarkistaa. Lopulta rataan tehtiin pieniä muutoksia ja aluksen valmistelua lentoaan varten jatkettiin nyt alkuvuodesta.

Viime viikolla tämä viitisen metriä pitkä, noin kaksi tonnia painava puikulamainen alus tankattiin ja tällä viikolla se asennettiin kiinni raketin ylimpään vaiheeseen. Parhaillaan kantoraketin nokkakartiota ollaan asentamassa aluksen ympärille.

Lentoon alus on tarkoitus lähettää 11. helmikuuta.

Eilisiltana Maan ohi pyyhältänyt asteroidi 2004 BL₈₆ saatiin onnistuneesti tutkakuviin. Goldstonen 70-metrisellä radioteleskoopilla tehtiin asteroidista mittauksia, joista saatiin koottua 20 yksittäistä kuvaa ja luotua lyhyt video (oikealla) asteroidista, joka pyörähtää akselinsa ympäri kerran 2,6 tunnissa.

Kuvien erotuskyky on parhaimmillaan noin neljä metriä pikseliä kohti, joten asteroidin pinnalla erottuu jonkin verran yksityiskohtia, pääasiassa kraattereita. Pienikokoiseksi kappaleeksi 2004 BL₈₆ on yllättävän pyöreä. 

Varsinainen yllätys ei kuitenkaan ollut asteroidin muoto eikä edes sen halkaisija eli noin 325 metriä, vaikka se osoittautuikin hieman arvioitua pienemmäksi, vaan 70 metrin läpimittainen kuu, joka kiertää asteroidia. Videon perusteella näyttää siltä, että kuun kiertorata on voimakkaasti kallistunut asteroidin ekvaattorin eli päiväntasaajan suhteen. 

Periaatteessa kuun löytyminen ei ollut poikkeuksellista, sillä Maan radan tietämillä liikkuvista yli 200-metrisistä asteroideista arviolta 16 prosentilla eli suunnilleen joka kuudennella on yksi tai kaksi pientä kuuta. 

Ohituksen aikana saatiin tutkamittausten avulla määritettyä myös asteroidin rata entistä tarkemmin. Aiempi arvio on edelleen pätevä eli 2004 BL₈₆ ei tule tätä lähemmäs ainakaan 240 vuoteen.

Maan lähistölle tulevat NEO-asteroidit (Near Earth Objects) ovat erityisen tarkkailun kohteina. Kaikkia ei vielä edes tunneta, mutta arvioiden mukaan niistä on löydetty jo yli 98 prosenttia.

Ensi vuonna NASA lähettää matkaan OSIRIS-Rex-luotaimen, joka matkaa tutkimaan asteroidia nimeltä (101955) Bennu (1999 RQ₃₆). Se lukeutuu lähiasteroideihin ja potentiaalisesti vaarallisiksi luokiteltuihin kappaleisiin. Alla oleva kuva on koottu Arecibon 305-metrisellä radioteleskoopilla tehdyistä tutkamittauksista.