Takana on hieman hektinen kolmikuukautinen, jonka päätyttyä ehdin jälleen kirjoittelemaan tänne Ursankin puolelle. Aihe on tosin sekin hektinen: satelliittien määrä Maan ympärillä.

Satelliittien määrää on hankala hahmottaa, kuten myös sitä, kuinka linkittynyttä meidän kaikkien arkinen elämämme on satelliitteihin. Konkreettisin osoitus jokapäiväisestä avaruustekniikasta on satelliittipaikannus: navigointisatelliitit eivät ainoastaan johdata meitä perille, vaan antavat myös tarkan aikasignaalin, mitä käytetään joka puolella. Jopa tilisiirrot, pörssikauppa ja kännykkäverkkojen tukiasemat luottavat satelliittiaikaan.

Avaruudessa olevaa infrastruktuuria ei näe, sillä vain valitettavan harva tulee katsoneeksi taivaalle. Sielläkin vain kirkkaimmat satelliitit näkee paljain silmin. Jos hetken aikaa jaksaa katsoa taivaalle vähänkin pimeässä paikassa, niin kyllä satelliitteja näkyy, vaikka suurin osa niistä on (onneksi!) niin himmeitä, että silmin katsomalla niitä ei huomaa.

Tein siksi Satelliitit Suomen taivaalla -nettisivun, joka näyttää taivaalla olevat satelliitit kuhunkin aikaan halutussa paikassa. Määrä oli pieni yllätys itsellenikin, sillä Suomessakin tyypillisesti joka hetki on taivaalla yli 600 satelliittia.

Lähempänä päiväntasaajaa satelliitteja on enemmän, jopa yli tuhat levittäytyneenä eri puolille taivasta. Suomesta katsottuna eteläisellä taivaalla onkin keskittymä, joka näyttää erityisen selvästi missä geostationaariradalla olevat satelliitit sijaitsevat.

Sivulla voi vaihtaa helposti paikkakuntaa, ja vaikka lähtökohtaisesti kartta näyttää tilanteen katsomishetkellä ja ennalta valituissa suomalaiskaupungeissa, voi paikkakunnaksi ja ajaksi valita mitä vain. Myös muualta kuin Suomesta.

Kovin kauas menneisyyteen tai tulevaan ei kannata kuitenkaan mennä, sillä satelliittilistaus sekä satelliittien kiertoratatiedot perustuvat tilanteeseen 10. lokakuuta 2026. Ja satelliitteja sekä suurimpia avaruusromukappaleita on mukana ”vain” 11 740 kaikkiaan yli 25 000 sellaisesta. Toimivien satelliittien lisäksi mukana on siis sammuneita satelliitteja ja muuta romua, kuten kantorakettien ylimpiä vaiheita (jotka listauksessa merkitään kirjaimin R/B eli Rocket Body).

Taivaan väri kartalla vaihtuu vuorokauden kuluessa, ja päivällä mukaan piirtyy Aurinko ja yöllä kirkkaimmat tähdet. Nämä saa klikattua pois muutenkin täynnä olevaa taivasta sekoittamasta.

Klikkaamalla nappeja saa näkyviin tai pois näkyvistä myös kaikkein kirkkaimmat kohteet erikseen, satelliittikonstellaatiot (kuten Starlink), navigointisatelliitit, geostationaarisatelliitit ja kiinnostavasti myös suomalaissatelliitit erikseen. Niitähän on jo satakunta: suurin osa on ICEYEn tutkasatelliitteja, mutta avaruudessa Maata kiertävät edelleen mm. Suomi-100, Foresail-1p ja Kuva Spacen Hyperfield-satelliitit.

Varsin suuressa datamäärässä, jota on louhittu pitkälti automaattisesti, on pieniä heittoja satelliittien luokitteluissa. Jokunen satelliitti on siis väärässä osastossa, mutta tärkeintähän tässä on iso kuva ja visualisointi. Tarkkaan satelliittien radanmääritykseen on omat työkalunsa.

Satelliitteja voi nyt kuikuilla Strategisen tutkimuksen hankkeen SpacEconomyn nettisivun osana olevalla Satelliitit Suomen taivaalla -sivulla.

Satelliittien määrä on kasvanut räjähdysmäisesti

Jos sivusto olisi tehty kymmenen vuotta sitten, olisi se näyttänyt aivan erilaiselta. Aktiivisten satelliittien määrä oli tuolloin muutama tuhat. Hiipuneita satelliitteja oli myös muutama tuhat. Vuonna 2016 yli metrin kokoisia kappaleita oli Maata kiertämässä kaikkiaan arviolta 5000-8000.

Nyt yli kaksi kolmasosaa kaikista satelliiteista, siis jo yli 11 000, kuuluu SpaceX:n Starlink-konstellaatioon. Ne, kuten suurin osa muistakin satelliiteista, ovat matalalla kiertoradalla korkeusalueella 300-2000 km. Geostationaarisella radalla on muutamia satoja aktiivisia satelliitteja, ja siinä välissä toistaiseksi vielä vähemmän.

Ensimmäiset Starlink-satelliitit lähetettiin avaruuteen vuonna 2019, minkä jälkeen niiden määrä on kasvanut hurjasti ja kiihtyen. Osasyynä satelliittimääräpyrskähdykseen on myös SpaceX:n raketti Falcon 9, joka laukaisee paitsi Starlink-satelliitteja, niin myös on lähettänyt lisääntyvissä määrin muiden satelliitteja. Myös lähes kaikki ICEYEn satelliitit on lähetetty avaruuteen Falcon 9:llä.

Esimerkiksi Starlink-satelliittien kiertorata-alueet alkavat olla aika ruuhkaisia. Starlinkit tekevät nykyisellään noin tuhat törmäyksenestomanööveriä päivässä. Siis päivässä – suurelta osin väistämällä toisiaan.

Vuoden mittaisella jaksolla tästä taaksepäin lokakuuhun 2025 manööverejä kertyi yli 350 000. Luku kertoo paitsi siitä, että satelliitteja on yhä enemmän, mutta myös toistaiseksi hyvin matalasta kynnyksestä ratamuutosten tekemiseen. Varokriteerit ovat matalia, kun olemme varovaisia. Parempi näin päin.

Iso ongelma on myös se, että satelliittioperaattorit eivät jaa tarkkoja tietoja satelliittiensa radoista. Tähän kaivattaisiin ehdottomasti kansainvälistä säätelyä eli jonkinlaista ”avaruuden lennonjohtoa”, joka toimisi koko planeetan laajuisesti.

Satelliittien määrä myös kasvaa koko ajan kiihtyen. Vaikka jättäisi pois mielestä SpaceX:n suunnitelmat miljoonasta datakeskussatelliitista ja muut vastaavat hankkeet, niin tekeillä jo nyt on useita suuria satelliittikonstellaatioita. Kuten esimerkiksi:

• Amazon Leo (eli entinen Project Kuiper), USA, noin 3200 satelliittia
• Eutelsat OneWeb, Eurooppa, noin 650 satelliittia
• Qianfan, Kiina – noin 15 000 satelliittia
• Guowang, Kiina – noin 13 000 satelliittia
• Telesat Lightspeed, Kanada – noin 200+ satelliittia
• AST SpaceMobile, USA – 248 satelliittia

Tulossa lisäksi eurooppalainen IRIS², johon suunnitellaan 348 satelliittia. Suomalaiset ICEYE ja Nokia ilmoittivat juuri myös omasta tietoliikennesatelliittiverkostostaan, mutta siitä ei ole julkisuudessa vielä paljoakaan tietoa.

Starlinkillä on lupa lähettää kaikkiaan jopa 42 000 satelliittia, minkä lisäksi tulossa on 15 000 uutta satelliittia, jotka pystyvät kommunikoimaan suoraan mobiililaitteisiin matkapuhelinverkon tapaan.

Kymmenen vuoden päästä avaruudessa on siis paljon nykyistä enemmän satelliitteja. Arviot satelliittien ja isojen avaruusromukappaleiden määrästä vuonna 2036 ovat välillä 60 000–120 000. Todellisuus voi olla vieläkin hurjempi.

ESAn huolestuttava ennuste

Euroopan avaruusjärjestö ESA julkaisi syyskuun puolivälissä vuoden 2026 Space Environment Report -raporttinsa eli”Avaruusympäristöraportin”, missä listataan tilanne nyt ja katsotaan tulevaan.

Viime vuonna 2025 tehtiin yli 300 laukaisua, jotka kuljettivat Maata kiertämään yli 4000 uutta satelliittia ja muuta hyötykuormaa.

Olennainen muutos aikaisempaan ovat kimppakyydit avaruuteen sekä konstellaatiot, joiden vuoksi/ansiosta yksi laukaisu ei tarkoita enää vain yhtä tai kahta satelliittia, vaan jopa yli 100.

Mitä enemmän on satelliitteja, sitä enemmän niitä palaa myös takaisin ilmakehään; matalilla kiertoradoilla olevat satelliitithan putoavat hissukseen alaspäin ilmakehän rippeiden hidastaessa niiden ratanopeutta. Lopulta, alkuperäisen radan korkeudesta ja asiaan liittyvästä Auringon aktiivisuudesta riippuen, satelliitti putoaa ilmakehään ja tuhoutuu siinä oltuaan avaruudessa parista vuodesta pariin kymmeneen vuoteen.

Nykyisin näitä ilmakehään putoamisia tapahtuu jo keskimäärin yli kolme joka vuorokausi. Uusia satelliitteja puolestaan lähetetään keskimäärin yli kymmenen vuorokaudessa.

Uutena mittarina raportissa on Maan pinnalla oleva riski näistä satelliittien ja muiden kappaleiden maahanpaluista. Siis kuinka todennäköistä on se, että putoava satelliitti saa aikaan harmia Maan pinnalla. Koska suurin osa putoavista kappaleista tuhoutuu ilmakehän kuumennuksessa, on riski edelleen erittäin pieni, mutta se on noussut. Raportti kehottaa kiinnittämään tähän huomiota ja suunnittelemaan satelliitit myös lopunajat mielessä – miten satelliitti tuodaan alas ja tuhotaan turvallisesti sen toiminnan päättyessä.

Pitkällä aikavälillä ennusteet ovat huolestuttavia. Kooltaan yli 10 cm olevien kappaleiden määrä ja törmäykset matalilla kiertoradoilla kasvavat rajusti, ja uhkana on Kessler-syndrooma: kappaleiden törmäykset synnyttävät uusia, pienempiä kappaleita, jotka aiheuttavat uusia törmäyksiä. Vaikka uusia satelliitteja ei siis laukaistaisi lainkaan, kasvaisi romun määrä jatkuvasti.

Raportissa käytetään niin sanottua Avaruusympäristön terveysindeksiä, joka kuvaa avaruustoiminnan pitkäaikaista vaikutusta verrattuna kestävään kehitykseen. Se on noussut vuodessa neljästä arvoon 50. Nykyisenlaisen avaruustoiminnan haitallisuus on siis kymmenkertaistunut.

Se ei ole kivaa luettavaa.

Positiivista on kuitenkin se, että kansainväliset suositukset avaruusromun määrän hillitsemisestä vaikuttavat. Kun aikaisemmin tavoitteena oli saada satelliitit tavalla tai toisella pois kiertoradalta 25 vuodessa satelliitin toiminnan päättymisestä, niin suositus on nyt viisi vuotta. Rakettivaiheet myös tuodaan yhä useammin alas tuhoutumaan ilmakehässä lentojensa päätteeksi sen sijaan, että ne jätettäisiin kiertämään romuna maapalloa.

Myös erilaisia romunpoistohankkeita on olemassa – romua pyritään siis tuomaan aktiivisesti pois avaruudesta. Kunhan tämä pääsee käyntiin lähivuosina, paranee tilanne olennaisesti.

Avaruuden militarisoinnilla on oma huolestuttava vaikutuksensa, mutta toisaalta se nopeuttaa esimerkiksi avaruusromun poistamista. ”Avaruushinaajia”, droonisatelliitteja ja korjausrobotteja kun voidaan käyttää myös vihulaisen satelliittien häiritsemiseen.

Sotilaiden harrastama aiempaa tarkempi avaruuden tilannekuvan muodostaminen auttaa myös kartoittamaan paremmin mitä kaikkea ja missä on Maata kiertämässä. Ajantasainen tieto avaruusliikenteessä auttaa välttämään törmäyksiä.

Haasteena on kuitenkin tiedon jakaminen muiden kanssa. Nykytilanteessa havaintoja halutaan pantata. Kansainvälisen avaruustoimintaa hallitsevan sääntelyn ja lupamenettelyn kehittäminen ei taida onnistua nykyisessä ilmapiirissä.

(Kirjoitus on julkaistu myös Ursan blogina)

Auringon pinnalla on kahdeksan aktiivisuusaluetta, jotka jatkavat todennäköisesti purkautumisia. Monet niistä osoittavat lähes suoraan maapalloon, joten niistä lähtevät koronan massapurkaukset osuvat meihin komeasti ja vaarallisesti.

Hyvin heittoisa avaruussää jatkuu todennäköisesti koko viikon ajan.

Kiinnostavin aktiivisuusalue on suuri ja monimutkainen alue, joka on parhaillaan Auringon kiekon luoteispuolella. Kaksi kaakkoiskulmalla lähellä Auringon päiväntasaajaa olevaa aluetta ovat puolestaan suhteellisen yksinkertaisia, kuten ovat loput pienemmätkin.

Suurimman, AR4274-nimisen alueen voimakas roihupurkaus 10. marraskuuta tuotti koronan massapurkauksen, josta suurin osa suuntautui luoteeseen ja saapuu lievällä kierteellä Maan seutuville varhain 12. marraskuuta. 

Tänään 11.11. klo 12.04 Suomen aikaa tapahtunut purkaus tuotti myös suuren ja nopean purkauspilven, jonka odotetaan saapuvan myös luoksemme 12. marraskuuta. Se osuu maapalloon päivän loppupuolella, ja se kyykyttää planeettaamme  todennäköisesti 13. marraskuuta saakka. 

Tässä vaiheessa epävarmuus pilven koosta ja saapumisestä on vielä suuri.

Massapurkausten saapumisen näkee yleensä aurinkotuulen nopeuden kasvamisesta, mutta toistaiseksi se on normaalilla tasolla. Planeettainvälisen magneettikentän voimakkuus oli heikko ja korkeaenergisten protonien määrä on matala. Mutta tämä lienee tyyntä myrskyn edellä.

Auringon aktiivisuus pysyy todennäköisesti korkealla tasolla seuraavien päivien aikana ja on todennäköistä, että pilkkuryhmät tuottavat vielä purkauksia. AR4274 saattaa innostua myös hyvin voimakkaisiin purkauksiin.

Kohti maapalloa on tulossa kolme hiukkaspilveä, joista ensimmäinen saapunee tänään (9. marraskuuta tapahtuneesta purkauksesta lähtenyt) ja kaksi muuta saapuvat todennäköisesti huomenna 12.11. ja torstaina 13.11. Jos osa niistä yhdistyy yhdeksi isommaksi hiukkaspilveksi, sen vaikutukset ovat suurempia kuin kahden miedomman.

Odotettavissa on ainakin pieniä G1-luokan ja kohtalaisen G2-luokan geomagneettisia myrskyjä, mutta mahdollisuus voimakkaampiin G3- ja G4-luokan myrskyihin on suuri.

Revontulet ovat mahdollisia – jopa todennäköisiä – myös eteläisessä Suomessa, joskin pilvisyys haittaa revontulten näkemistä. Kenties myös keskinen Eurooppa saa revontulia samaan tapaan kuin viime keväänä, kun Välimeren rannoillakin voitiin ihastella taivaan valoja.

Samalla satelliittioperaattorit ja sähköverkkoyhtiöt varautuvat mahdollisiin häiriöihin.

Verrattuna parin vuoden takaiseen taivaaseen, niitä on nyt selvästi enemmän. Myös tilastot kertovat niin, sillä kun esimerkiksi koronakeväänä 2020 (jolloin katselin paljon taivaalle ja metsästin suorastaan Starlink-satelliittijonoja) Maata kiersi noin 5500 toimivaa ja sammunutta satelliittia, on luku nyt noin 15000. 

Vähättelin tuolloin viisi vuotta sitten satelliittien aiheuttamaa haittaa, mutta en vähättele enää; vaikka kuinka pidänkin satelliiteista ja jopa ihastelen toisinaan kirkkaimpien satelliittien rauhallista vaellusta taivaan halki, niin nyt ei taivasta voi enää kuvata ja katsella ilman, että pieniä pisteitä vipeltää tähtien joukossa.

Tämä Jeremy Randin X-viestipalvelussa postaamaa video näyttää tilanteen hyvin:

Ja kun Heavens-Above.com:ista listaa paljain silmin näkyvät satelliitit tänä iltana 31. lokakuuta 2025, on niitä omalla taivaallani 1882. Laitan listauksen myös tämän kirjoituksen loppuun, koska se on pituudessaan myös hyvin kuvaava.

Suurin osa näistä satelliiteista on SpaceX:n Starlinkejä, joita on taivaalla jo yli 10 000. Se ei ole suinkaan ainoa satelliittikonstellaatio, vaikkakin on tällä haavaa suurin. SpaceX:n suunnitelmissa on 42000 satelliitista koostuva järjestelmä. Kun mukana on toimintansa päättäneitäkin satelliitteja, on oikea satelliittimäärä kenties luokkaa 45000.

Kiinalaisten Starlink-vastineessa Qianfan-järjestelmässä on nyt viitisen sataa satelliittia, ja tulossa noin 15 000. Varsin monet satelliitit eivät ole toimineet suunnitellusti, joten osa niistä on taivaalla turhan päiten avaruusromuna ja visuaalisena haittana – satelliitti kun heijastaa Auringon valoa, vaikka se ei toimisikaan. 

Amazonin Kuiper-järjestelmässä on nyt 153 satelliittia ja lopulta 2030-luvun alussa 3236 satelliittia. 

Eurooppalaisen Eutelsatin OneWeb-satelliitteja on nyt avaruudessa 652, lopulta noin 900. Harva tulee ajatelleeksi, että Starlinkin eurokilpailija on jo näin suuri, ja pystyy myös matalalatenssiseen laakajaistanettiyhteyteen. Kun EU:n IRIS2-hanke yhdistetään OneWebiin, saattaa satelliittien määrä lisääntyä hieman. Joka tapauksessa satelliiteista tulee kyvykkäämpiä – mutta olisi oman postauksensa aihe.

Jos satelliiteista alkaa olla jo nyt selvää haittaa tähtitaivaan ihastelulle ja tutkimiselle, tilanne muuttuu lähivuosina pahemmaksi. Kun lasketaan mukaan kaikki suunnitteilla olevat megakonstellaatiot, on 2030-luvun puolivälissä taivasta suttaamassa yli 100 000 satelliittia.

Eikä kyse ole vain valosta, vaan myös satelliittien radioastronomialle aiheuttamista häiriöistä. Ja avaruusesineiden ja -romun määrän eksponentiaalisesta lisääntymisestä, mikä sekin on oma aiheensa.

Käyn seuraavassa läpi satelliiteista ennen kaikkea tähtitieteelliselle tutkimukselle koituvaa haittaa.

Optinen tähtitiede

Tässä kyse on hyvin yksinkertaisesta asiasta: kun Aurinko paistaa satelliittiin, etenkin isot antennit ja aurinkopaneelit heijastavat hyvin valoa. 

Näin tapahtuu pääasiallisesti aamulla ja illalla, jolloin Aurinko on lähellä horisonttia. Sydänyönä matalilla kiertoradoilla olevat satelliitit ovat myös pimeässä, joten ne eivät näy – vaikka ne tietysti kiertävät Maata ja ovat taivaalla silloinkin.

Starlink Gen2 -satelliitti. Piirros: SpaceX

Uusimmat satelliitit eivät näy enää niin kirkkaina kuin ensimmäiset, koska niiden valonheijastuvuuteen on kiinnitetty huomiota. Niihin on laitettu vähemmän heijastavia pinnoitteita ja esimerkiksi antennien edessä on valosuojat. Niiden magnitudi on tyypillisesti auringonlaskun jälkeisinä tunteina 5 tai enemmän (tai siis vähemmän, eli ovat sitä kirkkaampia). Sopivissa olosuhteissa niiden magnitudi voi olla noin nolla eli jotakuinkin Vegan tai Arkturuksen luokkaa.

Kansainvälinen avaruusasema on satelliiteista kaikkein kirkkain, helposti mag -3. Kiinalaisten avaruusasema Tiangong on magnitudia -2.

Suurin ongelma tähtitieteelle satelliiteista on se, että ne jättävät aikavalotettuihin kuviin pitkiä viivoja. Ongelma on suurin laajakuvakulmaisilla seurantateleskoopeilla, mutta myös yksittäiset kohdennetut havainnot voivat mennä pilalle, jos ja kun satelliitti kulkee kohteen tai vertailutähden kohdalta. Spektroskooppiset havainnot näyttävät kummallisuuksia ja kirkkausmittaukset menevät päin mäntyä.

Rubin-observatorio kuvattuna viime vuonna. Taivaalla on satelliittien lisäksi lentokoneita. Kuva: LSST

Esimerkiksi pian käyttöön tulevan Vera Rubin -observatorion kuvista noin 30 prosenttia ei ole käyttökelpoisia juovien vuoksi ja 40 prosentissa on vähemmän haittaava satelliittijuova. 

Euroopan eteläisen observatorion VLT-teleskoopilta raportoitiin vuonna 2022, että hämärän aikaan tehdyistä havainnoista 1/1000 ei ole käyttökelpoisia satelliittien vuoksi.

Haittaa voidaan hieman vähentää muuttamalla satelliitteja ”pimeämmiksi” eli heijastamaan huonommin valoa sekä ottamalla observatorioilla käyttöön tekniikoita, joilla havainto voidaan keskeyttää satelliitin ylimenon ajaksi tai satelliittien viiruja pystytään poistamaan paremmin.

Hyvä uutinen on se, että SpaceX:n mukaan uusimmista satelliiteista on 95 prosenttia ajastaan heikompia kuin magnitudi 7.

SKA Mid -observatoriossa on 193 antennia Etelä-Afrikan autiomaa-alueella. Kuva: SKAO

Radiotähtitiede

Satelliittien radiotietoliikenne tapahtuu aallonpituusalueilla, jotka eivät juurikaan häiritse radioastronomisia havaintoja. Sen sijaan satelliittien elektroniikasta tulee ”vuotoa” myös radiohiljaisille aluille. 

Kansainvälinen radiotietoliikenneunioni ITU on asettanut rajat tälle tahattomalle vuotosäteilylle, mutta esimerkiksi ensimmäisen sukupolven Starlinkit menivät reippaasti rajan ylitse. Nykyiset satelliitit ovat tässä mielessä parempia ja nykyisin ”vuotosäteilyn” määrää valvotaan ennen laukaisua, mutta satelliittien suuri määrä on lisännyt ongelmaa. 

Uusi SKA-radioteleskooppi ei pysty tämän vuoksi niin suureen herkkyyteen, kuin teknisesti kykenisi. Arvioiden mukaan satelliittien aikaansaama taustakohina lisääntyy jopa satakertaiseksi nykyisestä tulevan vuosikymmenen aikana. Etelä-Afrikassa sijaitseva SKA Mid, joka tekee havaintoja alueella 350 MHz – 15,4 GHz, voi menettää jopa 70 prosenttia herkkyydestään.

Mitä asialle voisi tehdä?

Avaruustoiminnan lisääntymistä tuskin voidaan estää, mutta tähtitieteilijöiden ja satelliittioperaattorien paremmalla yhteistyöllä sekä kansainvälisillä sopimuksilla haittoja voidaan hillitä.

Kansainvälisen tähtitieteellisen unionin IAU:n aloitteesta tähtitaivaan suojelu on myös YK:n agendalla, ja seuraava suuri konferenssi aiheesta pidetään joulukuussa. 

Mutta voi olla, että lopulta tähtitieteelliset observatoriot pitää siirtää avaruuteen, vaikkapa Kuun etäpuolelle, mihin ainakaan toistaiseksi aiheuttamamme radiohäiriöt eivät yllä. Kun satakunta vuotta sitten kaupunkien valot ajoivat tähtitieteilijät syrjäseuduille, on koko maapallo muuttumassa nyt vaikeaksi paikaksi tutkimuksen tekoon.

Ja taivaan häiriöttömään ihailuun.

Juttu on julkaistu ensin Ursan blogina.

Päivitys 2.9.
Koronan massapurkaus osui maapalloon ennustetusti ja sai aikaan G2-luokan geomagneettisen myrskyn. Ennusteen mukaan revontuliaktiivisuus säilyy korkeana vielä tiistain ja keskiviikon välisenä yönä.

 -

Ilmatieteenlaitoksen ja NOAA:n avaruussääennusteen mukaan tämä tuorein avaruusmyrsky osuu Maahan maanantain ja tiistain välisenä yönä. Saapumisajankohtaa ei pystytä ennustamaan tarkasti, mutta näyttää siltä, että myteri alkaa yöllä – siis pimeään aikaan, jolloin revontulet ovat näkyvissä. Ja näillä näkymin koko maassa paitsi tänä yönä, niin myös edelleen tiistain ja keskiviikon välisenä yönä revontulten todennäköisyys on suuri ja sen jälkeenkin vielä kohtalainen.

Kun hiukkaspilvi osuu noin 1,6 miljoonan kilometrin päässä Maasta oleviin havaintolaitteisiin, voidaan pilven olemuksesta ja myrskyn voimakkuudesta tehdä tarkempia arvioita. Tämä tapahtuu noin 20–50 minuuttia ennen Maahan saapumista. Vasta silloin massapurkauksen todellinen nopeus ja voimakkuus voidaan havaita.

Nyt kuitenkin näyttää siltä, että tulossa on mukavan aktiivinen revontulinäytös, juuri sopiva syyskauden avaus, mutta ei mitään vaarallista geomagneettista myrskyä. 

Heti massapurkauksen etureuna, niin sanottu shokkiaalto, aiheuttaa todennäköisesti G1–G2 -tasoisen geomagneettisen myrskyn, mutta varsinainen hiukkaspilven ydin seuraa sitä todennäköisesti muutaman tunnin päästä. Silloin myrsky voi äityä G3-tasolle. Kenties tuolloin yö on jo kääntymässä aamuksi Suomessa. Pohjoisen lisäksi revontulia kannattaa katsoa myös etelätaivaalta – myös eteläisessä Suomessa.

Jos massapurkauksen oma magneettikenttä on riittävän voimakas ja sen suuntaus on suotuisa (eli vastakkainen Maan magneettikentän kanssa), voi syntyä helposti myös G4-tasoinen geomagneettinen myrsky. Sellainen saattaa aiheuttaa myös häiriöitä ja jännitepiikkejä sähköverkoissa, vaurioittaa satelliittien elektroniikkaa, vaikuttaa navigointiin ja sotkea viestintää

Myös Finnairissa seurataan varmasti Pecasus-palvelun tarjoamaa tietoa tilanteesta, koska voimakkaiden avaruusmyrskyjen aikaan säteilytaso reittilentokorkeuksilla Maan napa-alueilla on suurempi, ja esimerkiksi Helsingin ja Tokion välinen lento voidaan reitittää tästä syystä etelän kautta Venäjän ohi. 
 

Auringon Maahan näkyvällä puolella on juuri nyt monia aktiivisuusalueita ja onkin todennäköistä, että purkauksia tulee vielä lisää.

Kyseessä on suurin purkaus vähään aikaan Auringosta, joka on lähestymässä tämän aurinkomaksimin loppua.  Aurinkosykli kestää noin 11 vuotta, ja sen huippua, eli aurinkomaksimia, seuraa laskeva vaihe, jolloin Auringon aktiivisuus vähenee. 

Tällä hetkellä olemme aurinkosyklissä 25, joka alkoi joulukuussa 2019 ja jatkuu arviolta vuoteen 2030 asti. 

Aurinkosyklin huippu, eli aurinkomaksimi, oli hyvin todennäköisesti elokuun ja marraskuun 2024 välisenä aikana, tarkemmin lokakuussa 2024, jolloin 365 päivän keskiarvoinen auringonpilkkuluku saavutti huippunsa (163,9 ISN:n mukaan). Lopullisesti huippukuukausi voidaan kuitenkin vahvistaa vasta jälkikäteen, kun Auringon aktiivisuuden lasku on selvästi havaittavissa. 

Sykli on joka tapauksessa ollut normaalia ja odotettua aktiivisempi. 

Tilastojen mukaan auringonpurkauksia tapahtuu eniten juuri näihin aikoihin aktiivisuussykliä eli maksimin jälkeen.  Auringon magneettikentät ovat edelleen aktiivisia ja monimutkaisia, mikä edesauttaa purkausten syntymisessä; vaikka auringonpilkkujen määrä onkin vähenemässä, magneettisten häiriöiden, kuten filamenttien ja aktiivisten alueiden, aiheuttamat purkaukset ovat yleisempiä tilastojen mukaan. 

Se on siis 1 0000000000 0000000000 0000000000 0000000000 0000000000 0000000000 0000000000 0000000000 0000000000 0000000000.

Luvun kirjoittaa helpommin näin: 1e¹⁰⁰. Ensimmäinen numero antaa kertoimen ja e:n jälkeen tuleva luku kertoo nollien määrän. 2e³ tarkoittaisi siis lukua 2000.

Mietitäänpä aluksi hienoa hiekkaa. Sen pienimmät rakeet ovat läpimitaltaan 0,05 mm. Niitä mahtuu sentin matkalle jonoon 200 kappaletta. Kuutiosentin tilavuuteen voi ahtaa limittäin jalomittain noin 1e7 (10 miljoonaa) hiekanjyvästä, ja kuutiometriin niitä saa ängettyä 1e¹³ kpl. 

Tyypillinen hiekkaranta vetää sellaiset 1e¹⁵ - 1e¹⁹ jyvästä. Maailman pisin hiekkaranta, n. 250 km pituinen ja lähes kilometrin levyinen Brasilian Praia do Cassino, saattaisi sisältää yli 2e²² jyvästä. Saharan autiomaahan niitä mahtuisi 1e²⁸ kpl.

Vasta 28 nollaa. 

Jos koko maapallon n. 20 km paksuinen kuorikerros korvattaisiin hiekalla, jyväsiä tarvitsi "vain" 1e³² kappaletta. Koko planeettamme täyttämiseen kuluisi 1e³⁴ jyvästä, ja Aurinkoon niitä mahtuisi 1e⁴⁰ kpl. Edes Linnunradan kaikkien tähtien hiekaksi muuttaminen ei riittäisi - tuohon kun kuluisi vain vaivaiset 1e⁵² hienonhienoa hiekanjyvästä. 1e⁶² jyväsellä hiekottaisi tunnetun maailmankaikkeuden kaikki galaksit - niin tähtineen kuin pimeine aineineenkin. 

Täytyy vaihtaa paljon pienempiin hiukkasiin.

Aurinko koostuu noin 1e⁵⁶ atomista, Linnunradassa niitä saattaisi olla ehkä 1e⁶⁹. Mutta jopa koko havaittavan maailmankaikkeuden arvioitu baryonien määrä - 1e⁸⁰ kpl - jää vielä reippaasti alle tavoitearvon. Fotoneja saattaisi olla miljardi kertaa enemmän - mutta niitäkin vain 1e⁸⁹.

Googolin saavuttamiseksi täytyy tyhjä avaruuskin täyttää jollain.

Saippuakuplan pintakalvo on kenties ohuin asia, jonka paljain silmin voi erottaa. Kalvon paksuus on vain satoja nanometrejä (tyypillisesti 200-500 nm). Kuvittele kuutio, jonka sivu on tuollaisen kalvon paksuuden verran. Millimetriin matkalle tällaisia kuutioita mahtuisi 2000-5000 kpl.

Havaittava maailmankaikkeuden halkaksijaltaan on noin 93 miljardia valovuotta. Tuo on siis se ympärillämme oleva pallomainen alue, jollaiseksi nykyisin näkemämme 13,8 mrd valovuoden laajuinen universumi on ehtinyt laajentua sinä aikana kun valo on kulkenut sieltä tänne asti.

Nyt otetaan ja täytetään koko havaittava maailmankaikkeus näillä muutaman sadan nanometrin levyisillä kuutioilla. Kaikki planeetat, tähdet, galaksit, galaksijoukot, ja etenkin niiden välinen tyhjää avaruus ovat täynnä mikroskooppisia kuutioita. Maailmankaikkeuteen ei mahtuisi yhtään mitään muuta. 

Tuo kuutioiden määrä olisi viimein aika lailla tasan googolin verran.

Päivitys: Heinäkuun alussa löydetty kappale on nyt varmistunut tähtienväliseksi vierailijaksi. Sille on annettu nimi 3I/ATLAS. Se kulkee selkeästi erittäin hyperbolista rataa, joka osoittaa sen olevan läpikulkumatkalla Aurinkokunnan läpi.

IAU:n Minor Planet Center varmisti kohteen luonteen 2.7.2025. 3I/ATLAS on näin kolmas Aurinkokunnasta tunnistettu massiivinen kappale, joka on syntynyt Aurinkokuntamme ulkopuolella. Aiemmat havaitut vierailijat olivat 1I/ʻOumuamua (2017) ja 2I/Borisov (2019). Jännittävää on, että kumpikin niistä oli paljon pienempi kuin tämä kolmas.

3I/ATLAS havaittiin ensimmäisen kerran 1. heinäkuuta 2025 Catalina Sky Survey -projektissa, ja nimettiin tuolloin alustavasti koodilla A11pl3Z. Tuoreen löydön rata saatiin määritettyä varsin hyvin saman tien, sillä se löytyi oitis myös arkistokuvista. Parissa vuorokaudessa havaintoja kertyi jo kymmeniä. Tämä tekee siitä merkittävän havaintokohteen tähtitieteilijöille tulevina kuukausina. Näennäinen magnitudi kappaleella on nyt noin 18,3, eli se näkyy taivaalla hieman kirkkaampana kuin kääpiöplanetta Eris.

Kappaleen on havaittu käyttäytyvän komeetan tavoin: sen ympärillä on himmeä kaasuhuntu ja sen perässä on lyhyt, kolmen kaarisekunnin mittainen pyrstö. Tämän vuoksi sille annettiin myös nimi C/2025 N1. Lisää tietoa sen rakenteesta ja alkuperästä saadaan, kun se lähestyy Aurinkoa.

Kooltaan 3I/ATLAS lienee useita kilometrejä. Sen läpimitta saattaa olla jopa yli 20 km, jos sen pinta vain sattuu olemaan hyvin tumma. Se vaikuttaisi siis olevan huomattavasti suurempi kuin kumpikaan aiempi tähtienvälinen kohde – ʻOumuamuan pisimmän akselin arvioitiin olevan noin 0,1 - 1,0 km ja Borisovin alle 0,5 km.

Tarkka kokoarvio riippuu kahdesta asiasta: albedosta eli pinnan (oletetusta) heijastavuudesta sekä absoluuttisesta magnitudista (H), joka selviää jahka rata saadaan hahlottua kunnolla kohdilleen. Tässä vaiheessa 3I/ATLASin havaintotietojen hajonta on vielä hyvin suurta: NASA:n JPL Scout -järjestelmä  arvioi H = 12,1, kun taas IAU:n Minor Planet Center lantaa H = 14,9.

Toistaiseksi kappaleen muodosta ei ole mitään tietoa. Alla oleva oleva piirros pitkulaisesta ʻOumuamuastakin on vain kuvainnollinen.

Hahmotelma 'Oumuamuasta. Kuva: ESO / M. Kornmesser
 

3I/ATLAS on tällä hetkellä n. 4 au:n päässä Auringosta, eli se on vastikään ohittanut Jupiterin radan.  Lähimpänä Aurinkoa se on lokakuun lopulla, jolloin se käy Marsin radan tällä puolen. Kappaleen nopeus on tuolloin huimat 68 kilometriä sekunnissa. Tuolla nopeudella pääsisi Maasta Kuuhun 1,5 tunnissa. Aurinkokunnasta poistuessaankin sillä on vielä 58 km/s nopeus.

Koska se tulee alle 1 au:n etäisyydelle Maan radasta, 3I/ATLAS luokitellaan automaattisesti NEO:ksi (Near-Earth Object) eli "Maan lähikappaleeksi". Lähiohituksen aikana se kuitenkin on toisella puolen Aurinkoa kuin Maa, matkaa on lähes koko ajan yli 300 miljoonaa kilometriä.

Marsin 3I/ATLAS kuitenkin ohittaa lähempää, alle 30 miljoonan kilometrin etäisyydeltä. Hyvällä tuurilla siitä saadaankin napattua kuvia Marsia kiertävien luotainten kameroilla, kuten Mars Reconnaissance Orbiterin kyydissä olevalla hypertarkalla HiRISEllä.

Lähimmät Aurinkokunnan kappaleiden ohitukset (tiedot päivitetty 5.7.):

• 3.10.2025, Mars (0,19 au = 28 milj. km)
• 29.10.2025, Aurinko (1,35 au = 202 milj. km)
• 19.12.2025, Maa (1,79 au = 268 milj. km)
• 16.3.2026, Jupiter (0,37 au = 55 milj. km)

Tähtienvälisen kappaleen matka Aurinkokunnan läpi kestää pitkään - huimasta nopeudesta huolimatta tyypillisesti satoja vuosia. Borisov on pakomatkallaan 39 au:n etäisyydellä ja 'Oumuamua  on päässyt jo n. 47,5 au:n päähän Auringosta.

Juttua päivitetty: 4.7. muokattu ; 5.7. lisätty tietoa tarkasta kulkureitistä ja planeettojen ohitusetäisyyksistä.

3I/ATLASin rata Aurinkokunnan halki.

Aloitetaan asteroiditapauksen analysointi kokoarviolla.

Kaikkein todennäköisimmin 2024 YR₄ on läpimitaltaan noin 55-metrinen. Kuvittele siis eteesi 15-kerroksisen talon korkuinen kivimurikka, joka peittää jalkapallokentän (100x60 m) puolikkaan.

Tuollaisen asteroidin massa on noin 2 miljoonaa tonnia. Se on toisin sanoen 250 kertaa massiivisempi kuin raskain Suomessa operoiva tavarajuna, 18 kertaa massiivisempi kuin Turussa rakennettu Oasis of the Seas -jättiristeilijä, tai kolmanneksen Kheopsin kuulusta pyramidista.

Lisäksi mitat voivat olla jonkin verran suurempia tai pienempiä. Halkaisijasta voidaan sanoa varmasti vain että asteroidi on 40–100 -metrinen. Sen massa taas on 0,3–33 miljoonaa tonnia, tiheydestä riippuen. Materiaali kun voi olla komeettojen tapaan hötyistä jäätä, kivimurskaa, umpikiveä, tai jopa tiivistä rauta-nikkeliseosta. Kaikkea tältä väliltä.

Kokoja on varsin vaikea hahmottaa, mutta Eduskuntatalo Helsingissä on hyvä vertailukohta: sen leveys pohjois-eteläsuunnassa on 78 m ja länsi-itäsuunnassa 55 m. Ristimitta on noin 95 m. Kuva: Jari Mäkinen
 

Kokoarvio perustuu asteroidin oletettavasti heijastaman valon määrään. 

Aurinkokunnassa tiedetään kuljeskelevan niin kirkkaita kuin tummempiakin pienkappaleita. Jos 2024 YR₄:n pinta sattuu heijastamaan paljon valoa, sen läpimitta olisi hieman alle 50-metrinen, kun taas tummempana ja huonosti heijastavana kappaleena halkaisija voisi olla jopa sadan metrin luokkaa. 

Edellisessä jutussamme mainittu ESA:n arvio on maksimissaan 95 metriä, mutta muutamalla metrillä ei ole ison kuvan kannalta merkitystä.

Jahka asteroidin spektri saadaan mitattua tarkemmin, nähdään kuinka se heijastaa eri aallonpituuksia. Tuolloin pintamaterian laatua voidaan arvioida tarkemmin ja sen koostumus ja halkaisija voidaan lyödä lukkoon varsin tarkkaan. Mutta sen massa on yhä tuolloinkin epäselvä, sillä näistä tiedoista ei vielä pystytä sanomaan että onko ehkä kyse soraläjästä, yhtenäisestä kiinteästä kappaleesta, vai jostain näiden ääripäiden väliltä.

Asteroidi 243 Ida on tyypillinen aurinkokunnan pienkappale, joskin se on kertaluokkaa suurempi kuin 2024 YR₄. Halkaisijaltaan Ida on 59,8 × 25,4 × 18,6 kilometriä. Galileo-luotain lensi sen ohi Marsin ja Jupiterin välissä vuonna 1994. Kuva: Nasa.

Törmäystapahtuma hetki hetkeltä

Kuvitellaan, että 2024 YR₄ todella törmää. Mitä tuolloin tapahtuisi?

Todennäköisin törmäyshetki näyttää tällä hetkellä olevan 22.12.2032 klo 11:37 Suomen aikaa. Epävarmuutta on tosin muutaman tunnin verran, eli se voi sattua joskus välillä klo 08.09–15.05. 

Kunhan törmäysaika lasketaan sekunnilleen, selviää myös lopullinen törmäyspaikka. Nykytiedoilla voidaan sanoa vain, että törmäyspaikka on luultavasti jossain hieman päiväntasaajan pohjoispuolella: Etelä-Amerikassa, Afrikassa, Intiassa, tai niiden välisillä merialueilla.

55-metrinen asteroidi on riittävän suuri näkyäkseen ihan paljaalla silmälläkin ehkä puolisen tuntia ennen törmäystä taivaalla nopeasti liikkuvana valopisteenä. Sen voi kuitenkin erottaa vain yöpuolelta, sieltä mistä katsoen Aurinko sattuu valaisemaan kappaleesta riittävän suurta osaa. 

Päiväpuolella asujat eivät kiveä voi nähdä ennen sen tuloa ilmakehään.

Sekä asteroidin kiertonopeus Auringon ympäri että Maan painovoiman vaikutus siihen on saatu laskettua jo varsin tarkkaan. Törmäyksessä asteroidi tunkeutuu ilmakehään huimalla 17 kilometrin sekuntivauhdilla.

Helsingistä pääsisi Tampereelle tuolla vauhdilla 10 sekunnissa. Asteroidin koko ilmalento hoituu samassa ajassa. Ilmassa ehtii kuitenkin tapahtua hyvin paljon.

Ilma asteroidin edessä puristuu kasaan, ionisoituu ja alkaa hehkua, kuumentaen samalla murikan pintaakin ehkäpä noin millin syvyydeltä. Taivaalla näkyy nopeasti suureneva ja paikoin hehkuva pallo. Sen perässä leviää sankka savuvana.

Ilmakehä jarruttaa asteroidia rankasti, rasittaen sen rakennetta äärimmilleen. Siihen syntyy pieniä rakoja ja halkeamia, jotka repeytyvät lopulta auki. 

Noin 50 kilometrin korkeudella asteroidi alkaa hajota, mikä tosin näkyy maanpinnalle vain välähdyksinä ja savuvanan hetkellisiä laajentumina. Lopulta 5 – 6 kilometrin korkeudella asteroidi hajoaa lähes täydellisesti suuressa räjähdyksessä.

Noin 15 metriä halkaisijaltaan ollut meteori törmäsi Maahan Tšeljabinskin luona 15. helmikuuta 2013. Se räjähti noin 30–50 kilometrin korkeudessa. Kuva: via ESA.

Räjähdyksen tuloksena pintaan alkaa parin sekunnin päästä ropista meteoriitteja, luultavasti yhä muutaman kilometrin sekuntinopeudella. Mukana on kaikkea tomusta pesukoneen kokoisiin järkäleisiin. 

Kivien jysähtelyä maahan voi verrata vaikkapa rypälepommien keskityksen. Rytäkässä syntyy pieniä kraatterinpoikasia sinne sun tänne. Mutta tämä pommitus rajautuu kuitenkin pääosin asteroidin alkuperäiseen lentosuuntaan. Se ei suinkaan ole pahinta mitä on luvassa.

Arizonassa oleva Barringerin kraatteri on noin 1200 metriä leveä ja 170 metriä syvä. Sen synnytti Maahan osunut noin 50-metrinen nikkelirauta-asteroidi 50 000 vuotta sitten. Tiedetuubin Klubi vieraili paikalla vuonna 2017. Kirjoittaja on eturivissä neljäs vasemmalta. Kuva: Jari Mäkinen.

Paineaalto

Törmäyksen suurin haitta tulee suoraan ilmassa tapahtuneesta räjähdyksestä. Voimakkuudeltaan posaus on noin kahdeksaa megatonnia TNT:tä, vastaten suurta vetypommia. Siitä lähtevä paineaalto suuntautuu tasaisesti joka suuntaan, kaataen ja murskaten taloja, puita, siltoja – lähes kaikki maanpäälliset rakenteet. Äänen nopeudella etenevä paineaalto saavuttaa minuutissa 20 kilometrin etäisyyden.

Tämä nähtiin selvästi vuonna 2013 tapahtuneessa Tšeljabinskin meteoritörmäyksessä: paineaalto sai aikaan suuria vaurioita, kappaleiden putoaminen maahan ei.

Suoraan räjähdyksen alla olevasta pisteestä täytyy mennä noin viiden kilometrin päähän, jotta selviäminen olisi mahdollista muutoin kuin aivan ihmeen kaupalla. Todennäköistä se alkaa kuitenkin olla vasta 15 kilometrin päässä.

Merellä sattuessaan paineaalto puskee alleen jopa parikilometrisen kraatterin, joka kuitenkin oikenee nopeasti. Samalla syntyy ulospäin leviävä tsunamiaalto. Aivan kraatterin reunalla sen korkeus on useita kymmeniä metrejä, mutta jo 10 kilometrin päässä vain 2–4 metriä. 

Symmetrisyydestä ja veden edestakaisesta loiskahtelusta johtuen tsunamia ei 20 kilometrin etäisyydellä enää ehkä edes huomaa.

Nyt määritellyllä vaaravyöhykkeellä elää vähintään 200 miljoonaa ihmistä. 

Miljoonakaupunkeja alueella on hieman yli 30 kappaletta. Äärimmäisen ikävästi osuessaan asteroidi voisi tuhota hetkessä vaikkapa jonkin jättimäisen metropolin, kuten Bogotan (11 miljoonaa asukasta), Kalkutan (15 milj.), Lagosin (21 milj.), Mumbain (23 milj.) tai Dhakan (24 milj.).

Rajattu alue osoittaa tämänhetkisen törmäysriskin alueen, pohjalla on vuoden 2020 väestöntiheyskartta. Kuva: Daniel Bamberger / Duncan Smith (LuminoCity3D) / Jarmo Korteniemi.

Onneksi törmäys on hyvin epätodennäköinen, ja osuminen kaupunkiin on vielä hirmuisen paljon epätodennäköisempää.

Nämä vaikutukset on laskettu uumoillun kokoiselle 55-metriselle kiviasteroidille. Laskennallisesti moisia törmää Maahan keskimäärin tuhannen vuoden välein.

Hieman pienempi tai harvempaa materiaalia oleva asteroidi räjähtäisi korkeammalla ja pienemmällä voimakkuudella. Sen synnyttämä paineaalto ei yltäisi yhtä vahvana yhtä kauas, eikä tuhovaikutus olisi yhtä mittava. Kaupungin päälle osuessaan kuolonuhreilta ei luultavasti voitaisi kuitenkaan välttyä, jos alla olevia alueita ei evakuoitaisi ajoissa.

Suurempi (tai tiheämpi) murikka räjähtäisi joko alempana ilmassa, tai yltäisi maahan asti ja siirtäisi energiastaan aimo osan kiveen. Tuolloin pahin ongelma ei lähiympäristössä olisi paineaalto, vaan niskaan satava kiviaines.

Kaikeksi onneksi 2024 YR₄ on riittävän pieni (ja törmäyshetki on vielä tarpeeksi kaukana) että törmäys voitaisiin nykytekniikalla välttää. Toimeen täytyisi kuitenkin ryhtyä pian sen jälkeen jos ja kun törmäys varmistuu.

Riittää, että sen vauhtia hidastetaan tai nopeutetaan vain hieman, jotta se ei ole Maan kanssa samassa pisteessä aivan tismalleen samaan aikaan. DART-luotain osoitti vuonna 2022, että suurempikin asteroidi liikahtaa riittävästi kun saa vain riittävän nopean töytäisyn raskaalla laitteella.

DARTin törmäys Dimorphosiin kuvattuna Etelä-Afrikassa olevalla Lesedi-teleskoopilla. Kuva: SAAO

Mitä aikaisemmin asteroidia päästään tuuppimaan, sitä helpommin sen sijaintiin Maan luona vuonna 2032 voisi vaikuttaa.

Toisaalta, jos törmäyspaikka olisi riittävän syrjäinen, asteroidin kannattaisi ehdottomasti antaa törmätä. Törmäysprosessia ja sen vaikutuksia olisi nimittäin tärkeätä päästä tutkimaan ihan todellisessa maailmassa – tämä kappale kun on tarpeeksi suuri, mutta ei kuitenkaan niin iso, että sillä olisi maailmanlaajuisia vaikutuksia.

Olisi hyvä päästä varmistamaan että simulaatiot antavat edes suurpiirteisesti oikeata tietoa.

Tarkasti ennustettu ja seurattu isohko törmäys olisi täysin ainutlaatuinen tapahtuma koko ihmiskunnan historiassa. Pääsisimme kerrankin näkemään Aurinkokunnan yleisimmän geologisen prosessin toimessa.

Peukut pystyyn!

-

Otsikkokuvassa on liitetty yhteen Apollo-astronauttien kuvaama maapallo ja Lutetia-asteroidi. Alkuperäiset kuvat: Nasa.

Bulletin of the Atomic Scientists on vuonna 1945 perustettu tieteellinen lehti ja sitä julkaiseva organisaatio, jonka taustalla ovat ydinpommin luoneen Manhattan-projektin tutkijat, joista nimekkäimpiä ovat Albert Einstein ja Robert Oppenheimer. 

Ryhmän tavoitteena on valistaa yleisöä ja päättäjiä tieteeseen, teknologiaan ja kansainvälisiin suhteisiin liittyvistä asioista, jotka vaikuttavat ihmiskunnan turvallisuuteen, ja sen tunnetuin toimi on niin sanottu Tuomiopäivän kello eli  Doomsday Clock.

Se symbolisoi kuinka lähellä maailma on ihmiskunnan tuhosta kuvaamalla tilannetta kellotauluun: mitä lähempänä viisarit ovat puoltayötä, sitä lähempänä on täystuho. 

Kelloa päivitetään vuosittain, ja myös tarpeen mukaan useamminkin, perustuen arvioihin ydinaseiden, ilmastonmuutoksen ja muiden globaalien uhkien tilanteesta.

2025 on 89 enää sekuntia keskiyöhön

Perinteiseen tapaan Bulletin of the Atomic Scientists päivitti tuomiopäivän kelloa nyt tammikuun 28. päivänä. Olemme lähempänä tuomiopäivää kuin olemme olleet koskaan, kylmä sota mukaan luettuna.

Ryhmän mukaan ihmiskunta lähestyi vuonna 2024 yhä enemmän katastrofia. 

Tuhoisat kehityssuunnat jatkuivat, eivätkä kansat ja niiden johtajat ole onnistuneet tekemään tarvittavia muutoksia kurssin muuttamiseksi, vaikka merkit vaaroista ovat erittäin selkeitä.

Muutos ei ole suuri. Se on lähinnä symbolinen. 

Tätä ennen kello oli 90 sekunnin päässä keskiyöstä, mutta nyt se siirrettiin sekuntia lähemmäksi aikaan 89 sekuntia keskiyöhön.

Atomitutkijaryhmä haluaa lähettää tällä sekunnilla merkin: maailma on jo vaarallisesti lähellä rotkon reunaa, ja ryhmä haluaisi maailman johtajien tunnustavan maailman tilanteen ja ryhtyvän puheiden sijaan oikeisiin toimiin vähentääkseen ydinaseiden, ilmastonmuutoksen ja biologisten tieteiden sekä erilaisten kehittyvien teknologioiden väärinkäytön aiheuttamia uhkia.

Ukrainan sota, joka jatkuu nyt kolmatta vuottaan, varjostaa maailmaa. Konflikti voi muuttua ydinaseelliseksi koska tahansa hätiköidyn päätöksen, onnettomuuden tai virhearvion vuoksi. 

Tulenarat tilanteet Lähi-idässä uhkaavat riistäytyä hallinnasta laajemmaksi sodaksi ilman varoitusta. 

Ydinaseita hallussaan pitävät maat kasvattavat asevarastojensa kokoa ja roolia sijoittamalla satoja miljardeja dollareita sivilisaation tuhoamiseen kykeneviin aseisiin. 

Ydinaseiden valvontaprosessi on romahtamassa, ja ydinasemaihtien väliset korkean tason kontaktit ovat täysin riittämättömät verrattuna kädessä olevaan vaaraan. 

Myös ydinaseettomat maat harkitsevat omien ydinsaeiden kehittämistä.

Ilmastonmuutoksen vaikutukset lisääntyivät viime vuonna, kun lukuisat merkit merenpinnan noususta lämpötilaan ylittivät aiemmat ennätykset. 

Samaan aikaan ilmastonmuutosta aiheuttavat kasvihuonekaasupäästöt jatkoivat kasvuaan.  Äärimmäiset sääilmiöt ja muut ilmastonmuutokseen liittyvät tapahtumat – tulvat, hirmumyrskyt, helleaallot, kuivuus ja metsäpalot – vaikuttivat jokaiseen maanosaan. 

Maailman pyrkimykset ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi ovat vaisuja, koska useimmat hallitukset eivät toteuta tarvittavia rahoitus- ja politiikkatoimia maailmanlaajuisen lämpenemisen pysäyttämiseksi. Aurinko- ja tuulienergian kasvu on ollut vaikuttavaa, mutta se ei ole riittävää ilmaston vakauttamiseksi.

Uudet ja uudelleen ilmaantuvat sairaudet uhkaavat edelleen maailman taloutta, yhteiskuntaa ja turvallisuutta. Helpostitarttuvan lintuinfluenssan esiintyminen epätyypilliseen aikaan, sen leviäminen maatalouseläimiin ja maitotuotteisiin sekä ihmistapaukset ovat luoneet mahdollisuuden tuhoisalle ihmispandemialle. 

Korkean turvallisuustason biologisia laboratorioita rakennetaan ympäri maailmaa, mutta niiden valvontajärjestelmät eivät pysy tahdissa, mikä lisää riskiä, että pandemian potentiaalia omaavia patogeeneja pääsee karkuun. 

Tekoälyn nopea kehitys on lisännyt riskiä, että terroristit tai maat saavuttavat kyvyn suunnitella biologisten aseiden, joille vastatoimia ei ole olemassa.

Monet epävakautta aikaan saavat teknologiat ovat kehittyneet viime vuonna tavoilla, jotka tekevät maailmasta vaarallisemman. 

Tekoälyn käyttö sotilassovelluksissa herättävät kysymyksiä siitä, kuinka paljon koneille annetaan valtaa tehdä sotilaallisia päätöksiä – myös päätöksiä, jotka voivat tappaa suuressakin mittakaavassa, mukaan lukien ydinaseiden käyttöön liittyvät päätökset. 

Suurvaltojen väliset jännitteet heijastuvat yhä enemmän avaruuskilpailuun, missä suurvallat kehittävät aktiivisesti kyvykkyyttä toimia satelliitteja vastaan. Venäjä on tiettävästi myös vienyt avaruuteen ydinaseen koekappaleen.

Kun näihin lisätään vielä väärän tiedon, disinformaation ja salaliittoteorioiden levittäminen, on tilanne hankala. Perinteinen tiedonvälitys on vaarassa sekä totuuden ja valheen välinen raja hämärtyy.

Tekoälyn kehitys tekee väärän tai epäautenttisen tiedon levittämisen helpommaksi internetissä, kuten myös sen havaitsemisen vaikeammaksi. 

Samalla valtiot ryhtyvät rajat ylittäviin pyrkimyksiin käyttää disinformaatiota ja muita propagandan muotoja vaalien kaatamiseksi, kun taas jotkut teknologia-, media- ja poliittiset johtajat edistävät valheiden ja salaliittoteorioiden leviämistä. 

Tämä tiedon ekosysteemin korruptio heikentää julkista keskustelua ja rehellistä keskustelua, joihin demokratia perustuu. Heikentyneessä tiedonmaisemassa syntyy myös johtajia, jotka vähättelevät tieteen merkitystä ja pyrkivät tukahduttamaan sananvapautta ja ihmisoikeuksia, minkä seurauksena vaarantuu se faktoihin perustuva julkinen keskustelu, jota maailmaa uhkaavien valtavien uhkien torjumiseksi tarvitaan.

Atomitutkijat toteavat, että Yhdysvalloilla, Kiinalla ja Venäjällä on mahdollisuus tuhota sivilisaatio. Näillä kolmella maalla on myös ensisijainen vastuu vetää maailmaa takaisin kuilun reunalta. Hidän tulisi ottaa ensimmäinen askel kohti tilanteen parantamista viipymättä, huolimatta syvistä erimielisyyksistään. 

Maailma tarvitsee välittömiä toimia.

* * *

Juttu perustuu Bulletin of the Atomic Scientists'in 28.1.2025 julkaistuun tiedotteeseen. Kuva on myös heidän.

Auringossa tapahtui 28.-29. joulukuuta useita purkauksia, joiden seurauksena planeettainväliseen avaruuteen ryöpsähti massapurkauksia. Kaksi niistä suuntasi kohti maapalloa, ja saivat odotetusti aikaan G4-luokan avaruusmyrskyn.

Komeita revontulia nähtiinkin paitsi Suomessa, niin myös muissa pohjoismaissa, Kanadassa ja Yhdysvalloissa – oikeastaan kaikkialla pohjoisella pallonpuolella revontuliovaalin alapuolella, missä vain oli selkeää.

Taivaan ilotulitus löi vertoja raketeille ja muille maanpäälisille värivaloille.

Auringon koronassa olevat aukot saavat nyt aikaan sen, että revontulia aikaansaavia varattuja hiukkasia puskee kohti Maata myös lähipäivinä tavallista enemmän. 

Tilannetta kannattaa seurata paitsi katsomalla itse taivaalle, niin myös Ilmatieteen laitoksen Avaruussääkeskuksen nettisivujen kautta.