luonto

Melliferopolis Fest - urbaaneja uurastajia

Ke, 05/25/2016 - 07:49 Markus Hotakainen
Melliferopolis

Melliferopolis Fest on sarja tapahtumia mehiläisille ja ihmisille kaupunkiluonnossa kesäkuusta syyskuuhun 2016.

Melliferopolis-nimi muodostuu kahdesta sanasta: Apis Mellifera, joka on mehiläisen latinankielinen nimi, ja Polis, joka on kaupunki kreikaksi. Melliferopolis yhdistää villiä luontoa ja kaupunkikulttuuria. 

Mehiläiset ja ihmiset kohtaavat työpajoissa ja kaupunkitapahtumissa Helsingin keskustassa: Kaisaniemen kasvitieteellisessä puutarhassa, Tokoinrannassa ja Tarja Halosen puistossa.  

Ohjelma käsittelee puolivillien hyönteisten elämää, mehiläisten ekologiaa ja mehiläishoitoa ja yhdistelee taiteita, tieteitä ja arkkitehtuuria.

Ohjelman tekijöitä ovat innoittaneet mehiläisten lisäksi taidehistoria, nykykirjallisuus, luonnontieteelliset tutkimusmenetelmät, arkkitehtuuri ja maisemointi, musiikki sekä äänet, hajut ja maut. Osallistuaksesi tarvitset aikaa ihmettelyyn ja kaupunkiluonnon tutkailuun. 

Tapahtuman avajaiskävely on 9. kesäkuuta kello 18 alkaen Kaisaniemen kasvitieteellisen puutarhan talvipuutarhan pääovelta Tokoinrantaan, Eläintarhan Huvilalle. 

Ohjelmaa on kuitenkin tarjolla jo ennen avajaisia. 

1.–23. kesäkuuta on taiteilija Kaisa Illukan En osaa edes tehdä kukkaa  -työpaja/tapahtuma Kaisaniemen kasvitieteellisessä puutarhassa Café Violan edessä (ohjelma).

8. kesäkuuta kello 18 taiteilija Charlie Clark (UK) esittelee kirjan Siitepöly Understanding Pollen: Alternative Histories and Unknown Futures. Paikkana on Arcadia International Bookshop.

Melliferopolis Fest -ohjelman ovat suunnitelleet Christina Stadlbauer ja Ulla Taipale yhdessä Hanna Kaisa Vainion, Charlie Clarkin, Kaisa Illukan, Lesley Kadishin, Till Bovermannin ja monien muiden kanssa. Tervetuloa!

www.melliferopolis.net 

Yhteystiedot: Christina Stadlbauer, christina@melliferopolis.net, puh. 046 902 9926; Ulla Taipale, ulla@melliferopolis.net, puh. 040 511 0214

Kuva: Till Bovermann, 2013

Perhostoukilla on stressiä

Ma, 01/19/2015 - 04:40 Toimitus
Papilio machaon -toukka

Luonnonolojen muuttuminen tarkoittaa eliöille esimerkiksi ravinnon laadun vaihteluita, mikä stressaa. Ilmastonmuutos kärjistää ongelmia.

Helsingin Yliopiston Biotieteiden laitoksen akatemiatutkija Marjo Saastamoinen sai Euroopan tutkimusneuvostolta 1,5 miljoonan euron viisivuotisen Euroopan tutkimussäätiön ERC-apurahan, jonka turvin hän selvittää stressitilanteista selviämisen keinoja.

Saastamoinen syventyy muun muassa vaikeissa oloissa sinnitteleviin perhosentoukkiin ja erityisesti toukkien suoliston salaisuuksiin. Hänen kiinnostuksensa kohteina ovat etenkin ketojen perhoset, perhosentoukat ja toukkien suolibakteerit.

"Tietynlaiset suoliston bakteerikannat saattavat auttaa toukkia sietämään huonolaatuisempaa ruokaa", selittää Saastamoinen.

"Hankalassa ympäristössä toukka kasvaa hitaammin, mutta pystyy kompensoimaan hitautta useammalla toukkavaiheella".

Populaatiotutkijoiden kultaryhmä

Saastamoinen sai hankittua erittäin kilpailtua ERC-rahaa tiimiin, joka on onnistanut samassa haussa poikkeuksellisen hyvin ennenkin: Vuonna 2011 Metapopulaatiobiologian tutkimusryhmä sai vastaavan nuoren tutkijan ERC:n, kiitos akatemiatutkijana nykyisin työskentelevän Anna-Liisa Laineen. Kokeneen tutkijan ERC :n puolestaan pokkasi jo vuotta aiemmin yksikön vetäjä, akatemiaprofessori Ilkka Hanski.

Tutkimuskohteenaan ryhmällä on ollut jo parinkymmenen vuoden ajan täpläverkkoperhonen, jota analysoidaan kaikilla mahdollisilla tasoilla: alkaen geeneistä, päätyen populaatioiden vuorovaikutuksiin.

Marja Saastamoinen

Takaisin luontoon

Marjo Saastamoinen vertailee erilaisilla kedoilla elävien täpläverkkoperhosten geneettistä vaihtelua, käyttäytymistä ja ekologisia ominaisuuksia. Hän etsii perhosista sopeumia paikallisiin olosuhteisiin. Perhosia tarkkaillaan niiden oikeilla elinpaikoilla.

"Halusin viedä tutkimukset takaisin luontoon. Laboratorio-olosuhteet eivät heijasta todellista tilannetta".

Tutkimus keskittyy erityisesti kesän kuivuuden vaikutuksiin. Mutta miten perhosten käy, jos talvemme muuttuvat pysyvästi leudoiksi ja vähälumisiksi?

"Se onkin todella mielenkiintoinen kysymys, sillä talvehtiminen on täpläverkkoperhosille elinehto. Ne rakentavat talvipesän, jonka olosuhteisiin lumenpuute ilman muuta vaikuttaa. Sitä ei kuitenkaan ole tutkittu juuri lainkaan. Pitäisikin ehkä lisätä lumen vaikutus mukaan meidän tutkimukseemme".

Euroopan tutkimusneuvoston aloitusapuraha on kansainvälisesti arvostettu rahoitus, joka on tarkoitettu lupaaville tutkimusjohtajille oman tutkimusryhmän kokoamiseen ja itsenäisen työn käynnistämiseen Euroopassa. Tutkimusten johtajan väitöstyön tulee olla suhteellisen tuore, enintään seitsemän vuoden takaa.

Teksti on käytännössä suoraan lainattu Helsingin yliopiston tiedote Miten perhonen selättää stressin?

Islannin tulivuorenpurkaus alkanut?

La, 08/23/2014 - 18:11 Jari Mäkinen

Tilannetta seurataan aktiivisesti koko ajan päivitettävässä artikkelissamme Islannin purkauksen seuranta. Alla oleva juttu on jo vanhentunut ja osittain epätäsmällinen.

Islannin meteorologisen laitoksen mukaan Vatnajökull-jäätikön pohjoisosassa sijaitsevan Dyngjujökull-huipun alla on alkanut mahdollisesti pieni vulkaaninen purkaus. Tätä on odoteltu jo jonkin aikaa, koska Bárðarbungan tulivuoren alueella on havaittu jo jonkin aikaa pieniä järistyksiä ja maansiirtymiä.

Toistaiseksi purkaus on siis pieni ja on epäselvää, miten se jatkuu ja kuinka suuria vaikutuksia sillä on esimerkiksi alueen yllä olevaan lentoliikenteeseen. Kuten taannoinen Eyjafjallajökullin purkaus vuonna 2010 osoitti, voi purkauksella voimistuessaan olla suuriakin vaikutuksia. Varmuuden varalta lentoliikennettä on jo varoitettu ja esimerkiksi ilmailun tulivuoriaktiivisuutta osoittava kartan purkausalueen koodi on muutettu punaiseksi, kuten otsikkokuva osoittaa. Ilmatila vuoren yllä ja ympäristössä on suljettu. Tällä ei siis ole toistaiseksi vaikutuksia laajemmin lentoliikenteeseen.

Se, miten purkaus jatkuu, jää nähtäväksi. On mahdollista, että jääkerros purkausalueen päällä pitää koko paineen sisällään, eikä pinnalle pääse purkauksesta laavaa tai tuhkaa. Mahdollisesti sulanut vesikin pysyy jään alla. Aluetta tehostetusti tarkkaileva Islannin rajavartiosto ei ole havainnut toistaiseksi tulvimista.

Paikan päällä Islannissa varautuminen mahdollisesti pahenevaan tilanteeseen on kuitenkin aloitettu. Läheinen Jökulsárgljúfurin kanjoni on suljettu ja turistien suosima Dettifossin putous on evakuoitu. Suurempiin toimiin ei vielä ole ryhdytty, mutta Kelduhverfin, Öxarfjördurin ja Núpasveitin taajamien asukkaita on kehotettu pysymään valppaina ja pitämään kännykät koko ajan päällä.

Tiedetuubin edellinen artikkeli aiheesta oli Islannin purkausuhka kasvamassa, jota päivitettiin viimeksi perjantaina 22. elokuuta.

Kyllä se siitä...

Su, 01/19/2014 - 13:30 Markus Hotakainen

Päivä on jo toista tuntia pidempi kuin talvipäivänseisauksen aikaan ja Aurinko kipuaa taivaalla kolme astetta – eli kuusi kertaa oman halkaisijansa verran – korkeammalle. Vielä se ei kuitenkaan jaksa keskipäivälläkään lämmittää. Kevättä kohti ollaan silti menossa, vaikka ankarassa pakkassäässä ei siltä tuntuisikaan. 

Koalan kumea kutsu

Ti, 12/03/2013 - 12:29 Markus Hotakainen

 

Pussieläimiin lukeutuvalla koalalla on melkoinen basso. Lisääntymiskaudella koalaurosten kutsumylvintä on hämmästyttävän matalaa. Keskimäärin äänen taajuus on 27 hertsiä ja se vaihtelee kymmenen ja 61 hertsin välillä. Ihmisen kuuloaistin alaraja on noin kahdenkymmenen hertsin tienoilla. Koala kykenee päästelemään ääniä, joiden taajuus on noin 20 kertaa alhaisempi kuin alle kymmenkiloiselta eläimeltä voisi odottaa. Yleensä näin mataliin taajuuksiin pääsevät vain norsun kokoiset eläimet.

Koalan ääntelyä on selvittänyt Benjamin Charltonin johtama kansainvälinen ryhmä, jossa on tutkijoita Isosta-Britanniasta, Saksasta, Itävallasta ja luonnollisesti Australiasta, koalan kotimaasta. Koalaurosten äänihuulten tutkimus ei ollut paljastanut syytä sen kumeaan kykyyn. Teoreettisesti niillä ei pysty tuottamaan alle 50 hertsin taajuisia ääniä, ja empiiristen mallien mukaan 400 hertsin allekin olisi vaikea päästä.

 

 

Tarkemmissa tutkimuksessa koalan kurkusta löytyi kitapurjeessa olevasta aukosta isompi äänihuulia vastaava elin. Soikea aukko yhdistää suu- ja nenäontelot, ja kun koala vetää nenän kautta ilmaa keuhkoihin, se saa tällä aiemmin tuntemattomalla elimellä aikaan matalia ääniä. Kumeaa ääntelyä on havaittu toisinaan myös koalanaarailla, mutta toistaiseksi ei tiedetä, onko niillä samanlaiset lisä-äänihuulet kuin uroksilla.

Koalan äänihuulet ovat pituudeltaan 10 millimetrin luokkaa, mutta nyt löytyneen elimen vastaavan rakenteen pituus on lepotilassa noin 33 millimetriä. Teoreettisesti silloin on mahdollista tuottaa ääniä, joiden taajuus on 15 hertsiä. Jännittyneenä pituus on hieman yli 50 millimetriä, jolloin taajuuden teoreettinen alaraja on 9,8 hertsiä eli sama kuin havaitun taajuusvaihtelun alaraja. Alhaiseen taajuuteen vaikuttaa myös se, että aiemmin tuntemattomien ”äänihuulten” massa on liki 700-kertainen verrattuna koalan varsinaisiin äänihuuliin.

 

 

Aiemmin maalla asustavilta nisäkkäiltä ei ole löydetty tällaisia ”ylimääräisiä” äänielimiä; muilla mataliin taajuuksiin pääsevillä eläimillä on rakenteeltaan erikoinen kurkunpää tai äänihuulet. Hammasvalailla, joihin lukeutuvat esimerkiksi delfiinit, tiedetään olevan nenäontelossaan elin, jolla ne saavat aikaan kaikuluotaukseen käyttämänsä naksutuksen. Nyt kun uusi äänielin on löydetty koalalta, tutkijat pohtivat, voisiko sellaisia olla muillakin maanisäkkäillä.

Tutkimus julkaistiin Current Biology -verkkolehdessä 2. joulukuuta.

Kuvat: Erik Veland, Benjamin Charlton

 

Merihevosen salainen ase

Ma, 12/02/2013 - 14:12 Markus Hotakainen

Kuinka ihmeessä maailman hitain kala, jonka uintinopeus on puolitoista metriä tunnissa, pystyy saalistamaan ravinnokseen hankajalkaisia, jotka voivat singahtaa karkuun yli tuhatkertaisella vauhdilla? Nimenomaan liikkumalla hitaasti ja ennen kaikkea huomaamattomasti.

Meksikonlahdessa ja Karibianmeressä viihtyvä kääpiömerihevonen (Hippocampus zosterae) pystyy hivuttautumaan millimetrin päähän saaliistaan niin, että hankajalkaisparalla ei ole aavistustakaan sen läheisyydestä. Ja kun merihevonen on päässyt riittävän lähelle, pienellä äyriäisellä (Acartia tonsa) ei ole mitään mahdollisuuksia: kummallisen näköinen kala iskee kimppuun millisekunnissa.

Vedessä moinen hiiviskely on vaikeaa, sillä vähäinenkin liike aiheuttaa virtauksia ja paineenvaihteluita, jotka varoittavat saaliseläimiä yleensä hyvissä ajoin. Noin viiden senttimetrin mittaiseksi kasvavan kääpiömerihevosen salaisuus on sen anatomiassa.

Kahden teksasilaisyliopiston (University of Texas at Austin ja Texas Tech University) tutkijat Brad GemmellJian Sheng ja Edward Buskey ovat selvittäneet, että merihevosen pään muoto saa aikaan sen ”turvan” yläpuolelle tyvenen alueen. Sen turvin merihevonen pääsee huomaamatta lähestymään pikaisesti pakenevaa saalistaan.

Tekniikka toimii erinomaisen hyvin, sillä riittävän lähelle päästyään merihevonen onnistuu saalistuksessa 94-prosenttisesti. Muilla samaa hankajalkaislajia ravinnokseen käyttävillä kalalajeilla kaksi kolmesta yrityksestä epäonnistuu.

 

Ylläolevassa kuvassa näkyvät liikkuvan merihevosen aiheuttamat paineenvaihtelut eri väreinä: sininellä on merkitty vähäisintä, punaisella suurinta vaihtelua. Nopeus kasvaa vasemmanpuoleisen kuvan neljästä millimetristä sekunnissa oikeanpuoleisen kuvan 20 millimetriin sekunnissa.

Suurempi nopeus merkitsee suurempia paineenvaihteluita, mutta nopeudesta riippumatta merihevosen ”iskualueen” kohdalla (merkitty mustalla katkoviivaympyrällä) vaihtelut ovat miltei olemattomia.

Tutkimus julkaistiin Nature Communications -verkkolehdessä 26. marraskuuta ja siitä kerrottiin ScienceNews-sivustolla.

Kuvat: Brad Gemmell

 

 

Harmaa päihittää punaisen

Su, 11/24/2013 - 21:32 Markus Hotakainen

Ison-Britannian metsissä, puistoissa ja takapihoilla voi nähdä harmaan oravan keskellä kesää. Se ei ole meille tuttu jyrsijä, joka on unohtanut vaihtaa talviturkin kesäkuosiin, vaan Pohjois-Amerikasta Eurooppaan levinnyt hieman meikäläistä oravaa ("red squirrel", Sciurus vulgaris) isokokoisempi harmaaorava ("grey squirrel", Sciurus carolinensis).

Brittein saarten oravakanta on supistunut voimakkaasti, paikoin jopa romahtanut – kiitos harmaaoravan. Amerikanserkku levittää oravarokkoa, josta ei sille itselleen ole haittaa, mutta oravalle se on tappava tauti.

Esimerkiksi Keski-Englannin länsirannikolla sijaitsevassa Formbyssa eristäytyneestä oravapopulaatiosta todettiin vuonna 2008 kuolleen yli 80 prosenttia, kun rokkoepidemia pyyhkäisi alueen yli. Viikonvaihteen The Guardian -lehdessä kerrotaan, että samalla seudulla on mahdollisesti muotoutumassa rokkovirukselle vastustuskykyinen kanta.

Liverpoolin yliopiston tutkijat ovat tarkkailleet Formbyn oravia ja löytäneet tartunnan saaneita yksilöitä, jotka ovat kuitenkin parantuneet sairaudesta. Osa kurreista on selvinnyt pelkällä hyvällä tuurilla, mutta vajaalla kymmenellä prosentilla on todettu olevan veressään vasta-aineita, jotka kertovat niiden saaneen tartunnan, mutta pysyneen silti hengissä.

Tutkijat eivät kuitenkaan ole vielä varmoja, onko oraville kehittymässä täyttä immuniteettia, ja uuden epidemian pelätäänkin olevan vahingoksi populaatiolle. Sen ei kuitenkaan arvella aiheuttavan samanlaista tuhoa kuin edellisellä kerralla.

Toistaiseksi ei tiedetä, miten harmaaoravat tartuttavat rokkoa ja esimerkiksi Formbyn populaatio pyritään turvaamaan partioimalla sitä ympäröivällä suojavyöhykkeellä. Tehtävä ei ole ihan helppo, sillä Brittein saarilla harmaaoravilla on jo yli 15-kertainen ylivoima: niitä on noin 2,5 miljoonaa, kun oravia on enää 160 000.

 

 

 

Sammakko-lasolia suonissa

Ma, 08/26/2013 - 15:18 Markus Hotakainen

Pohjois-Amerikassa asustava metsäsammakko (Rana sylvatica) on tunnettu kyvystään selviytyä hengissä kylmissä oloissa, niin kylmissä, että yli 60 prosenttia niiden elimistössä olevasta vedestä voi jäätyä. Nyt pakkaskestävyyden arvoituksen ratkaisussa on otettu iso askel eteenpäin.

Jo ennestään tiedettiin, että metsäsammakoiden veressä on “kryoprotektantteja” eli tutummin jäänestoaineita kuten glukoosia, glyserolia ja ureaa, jotka alentavat veren jäätymispistettä. Se riittää pitämään sammakot hengissä muutamassa pakkasasteessa. Alaskassa laji joutuu kuitenkin kärvistelemään jopa –30 celsiusasteen lämpötiloissa.

Kaksi Miamin yliopiston tutkijaa, Jon Costanzo ja Richard Lee, lähti ratkomaan arvoitusta luomalla laboratorioonsa keinotekoisen arktisen talven. He lyhensivät vähitellen valoisaa aikaa ja alensivat lämpötilaa, kunnes se oli vain muutaman asteen plussan puolella. Sammakot vaipuivat talvihorrokseen.

Sitten tutkijakaksikko laski lämpötilaa reilusti nollan alapuolelle. Osa sammakoista vietti kaksitoista viikkoa –4 celsiusasteessa, ja osa kahden viikon ajan –16 asteessa. Kun lämpötilaa taas nostettiin, sammakot heräsivät “henkiin” yllättävän nopeasti. Muutaman asteen pakkasessa uinuneet eläimet olivat tolpillaan parissa päivässä.

Vertailun vuoksi testissä oli mukana myös Ohiosta tuotuja lajitovereita, joiden toipuminen vei päiväkausia pidempään. Alaskalaisilla sammakoilla oli selvästi jokin ylimääräinen temppu takataskussaan.

Tutkijat totesivat, että Alaskan metsäsammakoiden maksa kasvoi talven ajaksi hyvin suureksi. Se muodosti melkein neljänneksen, peräti 22 prosenttia, sammakon massasta, kun ohiolaisilla lajitovereilla prosenttiosuus oli noin kahdeksan.

Alaskassa asustavien metsäsammakoiden arvellaan käyttävän kehonsa rasvakudoksia ja lihasproteiinia tuottaakseen glykogeenia, jonka turvin maksasolut voivat lämpötilan laskiessa kasvattaa veren glukoosipitoisuutta – ja siten sammakon pakkasensietokykyä.

Tutkijat totesivat myös sammakoiden veren ureapitoisuuden kasvavan talven varalle noin kymmenkertaiseksi. Yhdessä kasvaneen glukoosin määrän kanssa se selittää suurimman osa alaskalaisten sammakoiden kylmänkestosta, mutta osa jää vielä lopullista selitystä vaille.

Tutkimus julkaistaan The Journal of Experimental Biology -lehden syyskuun numerossa.

Video jäätyneen sammakon sulamisesta löytyy Miamin yliopiston sivuilta.

Sammakkokuva: Brian Gratwicke