tähtitiede | Tiedetuubi

Toimitus

Komeetta ISON lähestyy parhaillaan sisempää aurinkokuntaa ja on radallaan lähimpänä Aurinkoa 28. marraskuuta. Siitä tulee komea ja kirkas komeetta - jopa niin upea, että se saattaa näkyä päivälläkin!

Valkovenäläinen Vitali Nevski ja venäläinen Artyom Novishonok löysivät 21. syyskuuta viime vuonna taivaalta pienen tuhrun Kislovodskin luona sijaitsevalla 0,4-metrisellä teleskoopilla.

Pian varmistui, että tuhru oli uusi komeetta, ja se löydettiin myös muutamista aikaisemmin otetuista kuvista, jolloin se tosin oli jäänyt tunnistamatta. Komeettansa Nevski ja Novishonok nimesivät ISONiksi, koska heidän käyttämänsä kaukoputki on osa venäläisvetoista kansainvälistä observatorioiden yhteishanketta International Scientific Optical Network ja sen automaattinen taivasta tarkkaileva teleskooppi auttoi löydössä.

Täsmällisesti kirjoitettuna komeetan koko nimi on C/2012 S1 (ISON).

Lähimmillään Aurinkoa ISON on 28. marraskuuta 2013, jolloin se on vain 1,2 miljoonan kilometrin etäisyydellä Auringosta. Etäisyys on vain sadasosa Maan ja Auringon välisestä matkasta. Monet ISONin kaltaisista, hyvin läheltä Aurinkoa kulkevista komeetoista lopulta hajoavat Auringon voimakkaassa painovoimaotteessa, ja näin saattaa käydä myös ISONille. Jos se selviää lähiohituksesta, tulee siitä kaikkien arvioiden mukaan hyvin kirkas ja se tulee hallitsemaan yötaivasta koko loppuvuoden ajan.

Komeettaa tarkkaillaan parhaillaan aktiivisesti, koska se on jo herännyt henkiin. Oheinen kuva on otettu Hubble-avaruusteleskoopilla 10. huhtikuuta, jolloin se oli 621 miljoonan kilometrin päässä Auringosta, hieman Jupiterin kiertoradan sisäpuolella.

Jo nyt Auringon lämpö ja valo saavat sen pinnan lämpiämään sen verran, että siitä suihkuaa avaruuteen kaasua ja pieniä hitusia. Nämä muodostavat komeetan näyttävän pyrstön, ja ISON on siten alkanut jo muodostaa pyrstöään. Havaintojen mukaan ISONin ydin on noin viisi kilometriä halkaisijaltaan ja se on komeettaydinten tapaan kuin jäinen, hiekkainen lumipallo.

ISON ei ole mitenkään erityisen suuri komeetta, mutta se on huomattavasti aktiivisempi kuin useimmat muut komeetat tällä etäisyydellä. Sen ytimen ympärillä oleva kaasupilvi eli koma on halkaisijaltaan noin 5 000 kilometriä ja pyrstöllä on pituutta noin 92 000 kilometriä.

Elokuussa 2013

ISON on jo sen verran lähellä ja kirkas, että sen voi löytää taivaalta harrastajakaukoputkella ja syyskuussa kenties myös kiikareilla. Kun siis taivas pimenee Suomessa kesän jälkeen, alkaa ISON kirkastua vähitellen.

Lokakuussa 2013

komeetta näkyy jo paljain silmin. Se sijaitsee taivaalla Leijonan tähtikuviossa ja liikkuu vähitellen kohti Neitsyen tähtikuviota. Matkallaan se ohittaa Mars-planeetan.

Marraskuussa 2013

ISON kirkastuu edelleen, mutta samalla se liikkuu lähemmäksi Aurinkoa, jolloin se ei ole luonnollisestikaan hyvin näkyvissä. Kuun alussa se on kuitenkin vielä näkyvissä ja kulkee mm. kirkkaan Spica-tähden ja Saturnuksen ohitse. ISON on näkyvissä tuolloin aamutaivaalla.

28. marraskuuta 2013

komeetta on lähimpänä Aurinkoa. Näinä aikoina Aurinko kuumentaa sitä voimakkaasti, ja voi olla, että ISON murentuu palasiksi tai suuria osia siitä höyrystyy räjähdysmäisesti. Näin saattaa käydä jo ennen kuin komeetta on ratansa Aurinkoa lähimmässä pisteessä eli perihelissä. Mikäli ISON selviää ohituksesta yhtenä kookkaana kappaleena, se tulee näkyviin Auringosta etääntyessään erittäin kirkkaana. Jos se hajoaa vain muutamaan isoon palaseen, tulevat ne myös näkymään kirkkaina. On hyvin todennäköistä, että ISONista tulee joka tapauksessa erittäin kirkas näky loppuvuoden taivaalla. Ollessaan lähimmillään Aurinkoa komeetan pinnan lämpötila nousee jopa 2 700 celsiusasteen tienoille, mikä on korkeampi kuin raudan sulamispiste. ISON on myös lähempänä kuin niin sanottu Rochen raja eli Auringon vetovoimakenttä vaikuttaa ytimeen niin voimakkaasti, että sen oma vetovoima ei riitä välttämättä pitämään sitä koossa. Koossa pysyminen riippuu ytimen koostumuksesta, siinä olevista mahdollisista halkeamista ja muista lujuutta heikentävistä alueista, sekä siitä, kuinka voimakkaasti kaasuuntuva vesi puskee ulos avaruuteen.

Joulukuu 2013

on paras aika ISONin ihailemiseen, ellei mitään todella odottamatonta tapahdu ohituksen aikana. Komeetan ytimen ja sitä ympäröivän koman kirkkaus saattaa olla täydenkuun luokkaa, joten se näkyy todennäköisesti myös päivällä - eli kyseessä on erittäin harvinainen taivaallinen ilmiö! ISON näkyy joulukuussa sekä aamu- että iltataivaalla, eikä sitä voi olla huomaamatta tähtien joukosta, koska sen pitkä pyrstö kurottaa yli laajan alueen taivaalla. Se näkyy kaikkialta maapallolta, mutta parhaiten pohjoiselta pallonpuoliskolta.

Tammikuussa 2014

ISON on hyvin todennäköisesti vielä paljain silmin näkyvissä, mutta se himmenee koko ajan. Tammikuun alussa, 8.1.2014, komeetta on vain kahden asteen päässä Pohjantähdestä eli se näkyy kauniisti korkealla talvisella taivaalla - jos se vain selviää kamikazelennostaan Auringon ohitse, eikä mitään yllättävää tapahdu. Siis jos... Komeetat ovat aina olleet yllätyksellisiä, ja varmasti ISONilla on myös yllätyksiä varastossa. Se on joka tapauksessa vuoden 2013 tähtitaivaan valtias ja syy siihen, miksi tähtiharrastajat katsovat jo kohti syksyä sekä kesän jälkeen pimeneviä öitä.

Kuva: NASA, ESA, J.-Y. Li (Planetary Science Institute), and the Hubble Comet ISON Imaging Science Team

Markus Hotakainen

Huhtikuun vaalenevaa yötaivasta hallitsee etelän suunnalla Leijonan tähdistö. Myyttisen kissapedon “mahan” alla on galaksikolmikko, jonka suurin jäsen on M66. Se on noin 100 000 valovuoden läpimittainen spiraaligalaksi, jolla on etäisyyttä 35 miljoonaa valovuotta. Kooltaan se on samaa luokkaa kuin kotigalaksimme Linnunrata, mutta piirteiltään erikoisempi. Tummien pölyjuovien ja punaisina hohtavien tähtien syntyalueiden kirjomat spiraalihaarat ovat epäsymmetriset eikä vanhoista jättiläistähdistä muodostunut keskuspullistumakaan ole ihan keskellä galaksia. Rakenteen arvellaan muotoutuneen kolmikon kahden muun galaksin, M65:n ja NGC 3628:n, vetovoimien väännöstä. Hubble-avaruusteleskoopin ottamassa kuvassa galaksista erottuu joukoittain yksittäisiä tähtiäkin.

Kulttuurin kosmos

Monimuotoisuudestaan ja mutkikkuudestaan huolimatta kulttuurin seuraaminen on ainakin sanastollisesti helppoa myös tähtiharrastajalle. Kulttuurin alalla puhutaan tähdistä, säteilystä, valovoimasta ja vetovoimasta kuin tähtitieteessä konsanaan.

Tuttuja termejä, mutta pätevätkö kulttuurin kosmokseen samat fysikaaliset lainalaisuudet kuin oikeaan universumiinkin? Ajatellaanpa vaikka vetovoimaa. Heikkeneekö kulttuurinen vetovoima tavallisen gravitaation tavoin kääntäen verrannollisesti etäisyyden neliöön?

Jos näin on, silloin esimerkiksi Helsingin Juhlaviikkojen vetovoima on Lahdessa neljä kertaa suurempi kuin Tampereella. Ja Jyväskylän kesän vetovoima on Utsjoella vain yhdeksäsosa sen vetovoimasta Oulussa. Jos tarkastelee mainittuihin tapahtumiin osallistuvan yleisön maantieteellistä jakautumaa (mitä en tähän hätään ehtinyt oikeasti tehdä), voi sanoa, että kyllä – tilanne on täsmälleen vanhan tutun gravitaatiolain mukainen.

Sama tuntuu pätevän myös yksittäisiin kulttuuripersooniin. Jos vetovoima on riittävän suuri, ympärille kertyy joukko pienempiä persoonia. He asettuvat gravitaatiolain määräämille kiertoradoille, kunnes jokin häiriö (usein finanssipuolella) sysää heidät taas etäämmäs, ehkä jonkin toisen persoonan vetovoiman piiriin.

Turhaan ei Kepler alkanut kutsua Jupiterin kuita nimellä ”satellos”, joka vapaasti suomennettuna tarkoittaa häntäkärpästä.

Entäpä sitten valovoima? Otetaan esimerkiksi Aurinko. Kun se elämänsä ehtoopuolella alkaa laajentua ja muuttuu vähitellen punaiseksi jättiläiseksi, se jäähtyy, mutta suuremman läpimitan ansiosta kasvattaa valovoimaansa. Onko tästä pääteltävissä, että myös laulusolistin valovoima kasvaa, jos hän vanhetessaan alkaa turvota?

Siihen suuntaan viittaisi erään nimeltä mainitsemattoman rockin kuninkaan suosio Vegasin turpeina vuosina. Vastakkaisiakin esimerkkejä toki löytyy, ja monen artistin tähti hiipuu ja lopulta sammuu, vaikka vyötärömitassa ei tapahtuisi muutoksia suuntaan eikä toiseen. Tältä osin kysymys jää siis avoimeksi.

Tähti… niinpä. Sehän on kulttuurin keskeisiä käsitteitä. Tässä kohtaa jokin kuitenkin mättää. Oikeat tähdet ovat avaruuden omavaloisia kappaleita, mutta monet kulttuuripersoonat paistattelevat häikäilemättömän röyhkeästi muiden loisteessa eikä heillä ole lainkaan tähden määritelmän vaatimaa omaa (lava)säteilyä. Keplerin nimitys sopii mainiosti tähänkin yhteyteen.

Kulttuuriin liittyy siis myös säteilyn käsite. Populaareilla esiintyjillä – olivat he sitten sooloilijoita tai jonkin yhtyeen jäseniä – sanotaan olevan säteilyä. Millaista tämä säteily on? Tiukan keikan jälkeen se on ainakin osittain lämpö- eli infrapunasäteilyä, mutta koska niin monet fanit pystyvät sen havaitsemaan ilman apuvälineitä ja mittalaitteita, sen täytyy olla suurelta osin sähkömagneettisen spektrin näkyvän valon alueella.

Voidaanko tämän säteilyn perusteella mahdollisesti tehdä joitakin johtopäätöksiä? Jos artistien säteilyä tutkittaisiin spektroskopian keinoin (mitä ei tietääkseni kukaan ole vielä äkännyt tehdä), saattaisi olla mahdollista päätellä jotakin esimerkiksi bändin tulevaisuudesta.

Kosmologiasta tuttu punasiirtymä spektrin absorptioviivoissa (joita useimmissa tapauksissa ei varmaan olisi lainkaan vaikea havaita) kertoisi kiistattomasti odotettavissa olevasta hajoamisesta: kaikki bändin jäsenet loittonevat – niin henkisesti, fyysisesti kuin musiikillisesti – toisistaan sitä nopeammin mitä kauempana he jo ovat.

Usein tästä kielivät myös sekundääriset ilmiöt, jollaisia ovat esimerkiksi soololevy, elokuvaura tai julkisuudessa esiintuotu kriittinen suhtautuminen toisten soitto- ja laulutaitoihin. Siinä vaiheessa ei ole enää tarvis pohtia, mikä on porukan “kosmologinen vakio”; homma leviää joka tapauksessa käsiin. Kuten näillä näkymin maailmankaikkeudellekin jonain vähemmän kauniina päivänä tulee käymään.