Transocéans Iris Challenger II nousi aamulla matkaan Boulogne-sur-Meristä, Ranskasta, ja aikoo päivän kuluessa taivaltaa 40 kilometrin matkan Iso-Britannian puolelle Doverin luokse. 

Tarkka laskeutumispaikka itäisessä Sussexissa tai Kentissä riippuu tuulista. 

Iris Challenger II -ilmalaivassa on kaksi 7 kW:n sähkömoottoria, jotka saavat virtaa 100 A:n litiumpolymeeriakusta. Ohuesta, lähes läpinäkyvästä polymeerifilmistä tehdyn ilmalaivan tilavuus on on 568 kuutiometriä, mikä on täytetty heliumilla. Aluksen hyötykuorma on 200 kg. Sen matkalentonopeus on 15 km/h, mutta se voi hyvissä olosuhteissa lentää noin 30 kilometrin tuntinopeudella. 

Transocéansin tarkoituksena on ylittää hieman suuremmilla sähköilmalaivoilla ensin Välimeren, sitten Atlantin ja lopulta kiertää ympäri maapallon.

Kreikkalainen valokuvaaja Chris Kotsiopoulos oli kuvaamassa täydellistä kuunpimennystä 15. kesäkuuta 2011 Ikarian saarella Aegeanmerellä lähellä Turkin rajaa, kun pimennyksen kuvaamisen aikaan ukkosmyrsky alkoi kehittyä horisontissa. Niinpä Chris suuntasi kameransa kohti ukkosta, kun se vyöryi lähemmäksi, ja otti 70 valotusajaltaan 20 sekuntia ollutta kuvaa. Näistä hän koosti tämän kuvan, missä on yli sata salamaa, joista suurin osa iski pilvistä maahan.

Kuva julkaistiin viime vuoden helmikuussa NASAn Goddardin avaruuskeskuksen Kaukokartoitustoimiston ja sen kanssa yhteistyössä olevien yliopistojen "päivän maapallontutkimuskuvassa", Earth Science Picture of the Day -sivustolla.

Kuva: EPOD - Chris Kotsiopoulos

Sumua syntyy silloin, kun ilman lämpötila laskee kastepisteeseen ja kosteus saavuttaa kyllästystilan. Kylmä ilma voi sisältää vesihöyryä vähemmän kuin lämmin, joten lämpötilan laskiessa ilman suhteellinen kosteus kasvaa. Kun se saavuttaa sadan prosentin arvon, vesihöyry alkaa tiivistyä pieniksi vesipisaroiksi, jotka näkyvät sumuna. Kun talvella jäästä vapaan meren ylle virtaa kylmää pakkasilmaa, haihtuminen suhteessa lämpimämmästä vedestä voimistuu ja jäähtyessään vesihöyry tiiviistyy sumuksi. Silloin näyttää aivan siltä kuin merestä nousisi savua: siitä nimitys merisavu. Näkyvyys on merisavussa yleensä hyvin huono. Merisavua esiintyy yleisimmin marras-tammikuussa, mutta se voi kietoa rannikkoseudut tiheään vaippaansa myöhään keväälläkin.

Yhdysvalloissa on parhaillaan omalaatuinen säätilanne, kun Kanadasta on valumassa etelään voimakas matalapaine. Kuvassa on tilanteen mallinnus ensi viikonlopulle - siis ei vielä ennuste, vaan hahmotelma mahdollisesta tilanteesta. Siinä spiraalimainen matalapaine makaa lähes koko itäisen Yhdysvaltain päällä ja saattaa tuoda kylmää sekä lunta USA:n koilliskulmaan ja Kanadan itäreunalle. On myös mahdollista, että keskilännessä saadaan jälleen varautua tornadoihin.

Kuva: www.theweatherspace.com

Ei, kevät ei ole tekemässä vieläkään kunnolla tuloaan, sillä yöpakkaset jatkuvat yhä. Tutkijat ovat kuitenkin todenneet, että Kansasissa on ollut todella kuuma – 270 miljoonaa vuotta sitten.

Permikaudella nykyiset mantereet olivat yhdessä ryppäässä ja muodostivat Pangaean supermantereen. Sen keskiosat sijaitsivat päiväntasaajalla ja niillä seuduin olivat myös nykyisin Yhdysvaltain keskiläntenä tunnetut alueet.

Jo aiemmin tiedettiin, että Kansasin permikautisessa vastineessa oli noihin aikoihin kovia helteitä: päivälämpötilat olivat 50 celsiusasteen tietämissä. Alue oli suurelta osin aavikkoa, jolle vähäisen veden haihtuessa muodostui laajoja suolajärviä.

Geologit Kathleen Benison ja James Zambito ovat tutkineet tarkemmin noihin aikoihin syntyneitä haliitin eli vuorisuolan kiteitä. Niistä on löytynyt mikroskooppisia kuplia, jotka ovat syntyneet suolaisessa vedessä ja jääneet kiteiden sisään nalkkiin.

Kuplien avulla pystytään määrittämään lämpötila, jossa kuplat – ja kiteet – ovat muodostuneet. Tutkijat saivat tulokseksi huiman lukeman: 74 astetta. Se ylittää reilusti nykyisen lämpöennätyksen 56,7 astetta, joka on mitattu Kalifornian Death Valleyssa 10. heinäkuuta 1913.

250 miljoonaa vuotta sitten permikauden päättänyttä joukkotuhoa edelsi eläimistön ja kasvillisuuden katoaminen trooppisilta seuduilta ja tällaiset lämpötilat selittäisivät sen hyvin. Vaikka keskilämpötila oli tuolloin "vain" 45 astetta, yli 70 asteen lämpötiloissa selviävät vain bakteerit.

Menneistä huippuhelteistä uutisoi ScienceNews ja alkuperäinen artikkeli ilmestyi Geology-lehdessä 18.3.2013.

Lämpenevä Atlantti ei tuo vain lunta ja kylmää Suomen talveen, vaan myös lisää todennäköisyyttä saada hurjia syysmyrskyjä Eurooppaan. Myös Suomi osuu niiden ennakoiduille reiteille.

Alankomaiden kuninkaallisen ilmatieteenlaitoksen KNMI:n tutkijat ovat laskeneet uudella, erittäin tarkalla tietokonemallilla mitä tapahtuu Euroopan myrskyille, kun Atlantin valtameren pintalämpötila kasvaa nykyistä vauhtia.

Tulosten mukaan myrskyjen määrä ja voimakkuus tulevat kasvamaan jopa siinä määrin, että Eurooppaan on tulossa nyt Yhdysvaltojen itäosista valitettavan tuttuja hurrikaaneja. Myrskyjen tuulenvoimakkuudet nousevat reippaasti yli 30 metrin sekunnissa, eli tuuli puhaltaisi 110 kilometrin tuntinopeudella. Riskialttein aika myrskyille on alkusyksy, eli aika elokuusta lokakuuhun.

Myrskyjen siemenet ovat – kuten nyt Atlantin toisella puolella – trooppisissa matalapaineissa, jotka vastaisuudessa siirtyisivät myös itään, kohti Eurooppaa. Samalla ne saisivat lisää energiaa aikaisempaa lämpimämmästä merenpinnasta ja voimistuisivat noustessaan pohjoisemmaksi. Siellä ne joutuisivat itään virtaavaan tuulialueeseen, yhdistyisivät mahdollisesti siellä olevien matalapaineiden kanssa ja rantautuisivat hyvin voimakkaina myrskyinä läntiseen Eurooppaan.

Kutsutaanko niitä hurrikaaneiksi vai ei, on toinen asia; niiden veroisia pyörremyrskyjä ne ovat joka tapauksessa. Virallisesti myrskyt, joiden suurin keskimääräinen pintatuuli on nopeudeltaan alle 17 m/s, ovat trooppisia matalapaineita. Sana "trooppinen" on mukana termissä siksi, että normaalisti hyvin voimakkaiksi äityneet myrskyt ovat alkujaan trooppisilta alueilta.

Kun tuulen nopeus nousee yli 17 metrin sekunnissa, matalapaine muuttuu myrskyksi, ja sitten kun tuulen nopeus on 33 m/s tai enemmän, on kyseessä trooppinen sykloni. Pohjoisella Atlantilla esiintyviä sellaisia kutsutaan hurrikaaneiksi ja Tyynellä valtamerellä esiintyviä taifuuneiksi. Suomessa ei toistaiseksi ole vakiintunutta sanaa syklonille, vaan useimmat suomalaiset meteorologit puhuvat sen sijaan voimakkaasta matalapaineesta.

Maaliskuun alkupuoli on ollut keskimäärin runsaat viisi astetta tavanomaista kylmempi. Edellisen kerran maaliskuun alku oli yhtä kylmä vuonna 2006.

Kevätpäiväntasauksen molemmin puolin päivä pitenee nopeasti – Etelä-Suomessa noin viisi minuuttia ja pohjoisimmassa Lapissa kymmenisen minuuttia päivässä – ja yhä ylemmäs kipuava aurinko alkaa jo lämmittää, mutta yöt ovat olleet viime aikoina harvinaisen kylmiä. Pakkasennätyksiä ei ole rikottu, mutta mittarit ovat näyttäneet kuluvan talven alimpia lämpötiloja. 

Taivalkosken kirkonkylällä mitattiin keskiviikon 13.3. vastaisena yönä –38,2 astetta, mikä on toistaiseksi kuluvan talven alin lämpötila Suomessa. Perjantain vastaisen yön alin lämpötila oli Utsjoen Kevojärven asemalla mitattu –38,0 astetta.

Maan eteläosissa viime öiden alin lukema on ollut Vihdin Maasojan asemalla torstain vastaisena yönä mitattu –29,6 astetta. Sitä kylmempiä lukemia mitattiin maan eteläosissa aiemmin tammikuun loppupuolella.

Viime päivien kaltaisia kylmiä lämpötiloja ei havaita läheskään joka vuosi enää maaliskuun puolivälissä, mutta ne eivät ole myöskään poikkeuksellisia vuodenaikaan nähden. Vastaavanlaisia maaliskuisia pakkaslukemia havaittiin useita kertoja 1960–1980-luvuilla. 

Esimerkiksi Kittilän Pokassa mitattiin 12.3.1981 lämpötilaksi –42,8 astetta. Alin Suomessa maaliskuussa mitattu lämpötila on Sallan Tuntsan asemalla 1.3.1971 mitattu –44,3 astetta. Siihen on onneksi vielä matkaa.

Maaliskuun säätilastot: http://ilmatieteenlaitos.fi/maaliskuu

Malarialla ja monsuunisateilla on suora yhteys, joten monsuunikauden parempi ennustaminen auttaa varautumaan paremmin malariariskiin. Intialaisten terveysviranomaisten kannattaa tarkkailla ennen kaikkea Etelä-Atlantin pintaveden lämpötilaa.

Nature-tiedelehden tuoreessa ilmastonmuutoserikoisnumerossa julkaistiin kiinnostava kansainvälisen tutkimusryhmän tutkimus, missä eteläisen Atlantin valtameren veden pintalämpötilan ja luoteis-Intian sademäärän sekä alueen malarian esiintymisen väliltä löydettiin yhteys.

Lähtökohtana olivat yksinkertaisesti tilastot sekä yleisesti tunnettu tieto siitä, että malariatapauksia on enemmän silloin, kun monsuuni tuo tulvia ja seisovaa vettä alueille, jotka yleensä ovat kuvia. Intian luoteisosat ovat tästä hyvä esimerkki, sillä malariaa on siellä käytännössä vain vuoden sateiseen aikaan. Malariahyttyset muhivat vedessä ja levittävät sairautta sitä enemmän, mitä sateisempi vuosi on.

Tutkijat ottivatkin yksinkertaisesti malariatapauksien määrän Intiassa ja vertasivat sitä meriveden pintalämpötilaan eri puolilla maapalloa. Pintalämpötila vaikuttaa laajasti sääilmiöihin ja ilmakehän vesikiertoon. Yllättäen tilastoissa Intian kuivien alueiden malariatapauksen ja eteläisen Atlantin väliltä löytyi hyvin tiukka yhteys.

Tälle yhteydelle löytyi selitys ilmastomalleista: simulaatioissa veden lämpötilaa vaihdeltiin viileämmäksi ja lämpimämmäksi eri puolilla maailman meriä, jolloin paitsi että laskennalliset tulokset vastasivat erittäin tarkasti mitattuja tietoja, onnistuttiin reaalimaailman ilmastokiertoa sekä sateita ennustamaan. Normaalia kylmempi pintavesi sai aikaan sen, että Etelä-Atlantille muodostui korkeapainetta, mikä sai aikaan lämpimämmän, kostean ilmamassan nousemisen Intian valtamerestä kohti Intiaa. Sen sisältämä vesihöyry edelleen tiivistyi mantereen päällä viiletessään sateena maahan.

Sateen ja malarian välinen yhteys puolestaan tiedetään jo aikaisempien tutkimusten perusteella, joten kun pintalämpötilan kehittymisen perusteella sadekauden voimakkuus pystytään ennustamaan jotakuinkin luotettavasti jo neljä kuukautta etukäteen, voidaan malarialääkitystä esimerkiksi varata riittävästi jo ennalta.

Naturessa julkaistussa tutkimuksessa pystyttiin 26 vuoden ajalta ennustamaan malarian esiintyminen 21 vuotena. Hieman yllättäen El Niñon kaltainen voimakas ja laaja sääilmiö ei vaikuta niin paljoa malariatapausten määrään, kuin aikaisemmin on arveltu.

Nature Climate Change, 2013. doi: 10.1038/NCLIMATE1834.

Kuva Wikipediasta

Viime vuoden havaintojen perusteella tehtyjen Nasan Goddardin avaruuslentokeskuksen tutkijoiden laskelmien mukaan vuosi 2012 oli yhdenneksi kuumin vuosi maailmanlaajuisesti sitten tilastoinnin alun. Globaali keskilämpötila oli 14,6°C, mikä on 0,6°C enemmän kuin pitkän ajan keskiarvo. Tuoreen laskelman mukaan maapallon keskilämpötila on noussut 1,4°C sitten vuoden 1880, jolloin tilastojen kerääminen aloitettiin. Suoria ja epäsuoria havaintoja on myös aiemmilta ajoilta, mutta tiedot vuodesta 1880 alkaen ovat tarpeeksi kattavia, hyviä ja vertailukelpoisia.

Kuvassa on maailmanlaajuisesti keskilämpötilan muutos vuodesta 2008 vuoteen 2012. Kymmenen kuuminta tilastoitua vuotta ovat olleet sitten vuoden 1998, ja suunta on ollut koko ajan voimistuvasti ylöspäin. Kartassa punainen tarkoittaa keskiarvoa kuumempaa ja sininen viileämpää. Kuten kuvasta näkyy, on lämpeneminen ollut eritysen voimakasta pohjoisella napa-alueella.

On selvää, että ihmisen toiminta on vaikuttanut – ja vaikuttaa edelleen mitä suurimmissa määrin – kotiplaneettamme nopeaan kuumenemiseen. Samalla ääri-ilmiöiden, myrskyjen ja nopeiden säävaihteluiden määrä on lisääntynyt, ja ennusteiden mukaan tämä kehitys tulee myös jatkumaan. Ennätyslämpimien vastapainoksi on siis myös epänormaalin kylmiä säitä!

Tietojen lähde: Nasa Goddard Institute for Space Studies
Visualisointi: Nasa Goddard's Scientific Visualization Studio

Katso edellisiä päivä kuvia täältä.