linnut

Tutkimus: Haahkojen määrä romahtanut dramaattisesti Turun saaristossa

Ma, 10/23/2017 - 10:52 Jarmo Korteniemi
Kuva: Jouko Högmander

Turun saariston haahkakanta on romahtanut viimeisen 25 vuoden aikana, kertoo lintujen kantavaihteluita analysoiva tutkimus. Taantumisen pääsyy lienee seudulle saapuneessa pedossa.

Haahka on ulkosaariston ikoninen ja suuri sorsalintu, joka tunnetaan lähinnä pehmeistä untuvistaan sekä (Ruotsinlaivaltakin bongattavista) suurista yksilömääristä. Vähemmän tunnettua on, että haahkat syövät pääasiassa sinisimpukoita - kuorineen päivineen, sillä linnut murskaavat kuoret lihasmahassaan.

Turun ulkosaariston haahkakanta on pienentynyt noin 95 % viimeisten 25 vuoden aikana. Vuositasolla hupeneminen on ollut vajaat 15 %. Lähempänä mannerta tilanne ei ole ollut yhtä dramaattinen, mutta kannat ovat silti laskeneet. Haahkojen määrä koko Suomessa on alle puolet (noin 40 %) 1990-luvun huippuvuosista.

Pystypalkit kuvaavat haahkakantojen kehitystä laskenta-alueella (Vösa ja kumpp. 2017)

Asia käy ilmi Metsähallituksen uunituoreesta saaristolintujen pitkäaikaisia kantavaihteluita valottavasta raportista.

Taantumisestaan huolimatta haahka on edelleen Turun saariston runsain saaristolintu.

Mistä romahdus johtuu?

Haahka on aina ollut saaristolaisille tärkeä lintu, jota on hyödynnetty monin eri tavoin: Sitä on metsästetty ruuaksi, ja pesistä on kerätty munia sekä untuvia. Jo 1900-luvun alkupuolella se oli runsaslukuisin lintu Turun ja Ahvenanmaan ulkosaaristoissa. Koko maan kannan arvioitiin tuolloin olevan noin 12 000 paria, josta 4/5 lounaisessa saaristossa. Toisen maailmansodan aikana määrät romahtivat hetkellisesti mm. ölypäästöjen, kylmien talvien, ja sotavuosien ankaran metsästyksen ja munien keruun vuoksi.

Kantavaihteluihin on monia syitä, joiden painotukset vaihtelevat alueittain. 1960-luvulta alkaen haahkat runsastuivat esimerkiksi Ruotsin kevätmetsästyksen loputtua, merikotkakannan romahtaessa ja sinisimpukoiden runsastuessa (kiitos Itämeren rehevöitymisen). 1980- ja 90-luvuilla haahkoja taas riivasivat paikalliset tautiepidemiat (jotka pääsivät leviämään helposti tihenevissä pesimäpopulaatiossa), pienpetojen lisääntyminen, sekä muut syyt. Sinisimpukkakannat haahkojen talvehtimisalueilla Tanskan salmissa ovat myös saattaneet huveta.

Nyt havaittu romahdus Turun ulkosaaristossa johtunee lähinnä merikotkakannan elpymisestä. Lajia on Suomessa vainottu ihmisen kilpailijana ainakin 1800-luvun lopulta lähtien. Lopulta 1950-luvulla se hävisi maastamme lähes kokonaan ympäristömyrkkyjen, eritoten DDT:n, käytön takia. Suojelutoimien myötä kanta on kuitenkin elpynyt. 1990-luvun lopulta alkaen ulkosaaristossa on nähty jopa kymmenien merikotkien joutoparvia. Ne muuttavat alueelle aikaisin keväällä, ja käyttävät aluksi ravinnokseen lähinnä hylkeiden poikasia sekä synnytysjätteitä. Kun tämä ruoka käy vähiin, saaliiksi joutuvat etenkin aikaisin pesivät linnut - eritoten haahkat. Kotkien poissaollessa ne ovat ryhtyneet pesimään suojattomilla ulkosaariston luodoilla.

Sisempänä saaristossa merikotkat käyttävät ravinnokseen enimmäkseen kalaa ja jättävät haahkat siksi rauhaan.

Haahkat ovat myös sopeutuneet kasvaneeseen saalistuspaineeseen. Ne käyttävät suojakseen ympäristöoloja, ja pesivät aiempaa mielummin katajikoissa ja lokkien yhdyskunnissa, sekä etsivät suojaa laiturien alta. Bengtskärin majakkasaarella ne ovat oppineet rakentamaan pesiään kukkapenkkeihin ja seinänvierustoille. Penkkien alla pesivät linnut eivät häiriinny edes penkille istuvista turisteista. Onpa jokunen haahka huomattu myös pisuaaristakin (joka lienee tosin poistunut käytöstä ainakin pesinnän ajaksi).

Onko luonnon tasapaino siis nyt jotenkin järkkynyt? Haahkojen ja merikotkien osalta kyllä, mutta juuri nyt tilanne saattaa olla osaksi palaamassa aiempaan tilaan - sellaiseen aikaan, jolloin merikotkia esiintyi Saaristomerellä runsaasti edellisen kerran (ehkäpä 1800-luvulla). Yksi selvä muutos on kuitenkin tapahtunut: haahka on levittäytynyt aiempaa sisemmälle saaristoon, koska niitä ei ihmisen toimesta hyödynnetä lähimainkaan yhtä paljon kuin ennen.

Kannattaa myös muistaa, että "tasapainotila" ymmärretään usein väärin. Se tarkoittaa aina tilapäistä välivaihetta eikä mitään pysyvää harmoniaa. Jossain vaiheessa tulee aina jokin tekijä, joka horjuttaa tilannetta, minkä vuoksi systeemi ennemmin tai myöhemmin hakeutuu uuteen tasapainoon - joka voi olla tyystin erilainen kuin se aiempi.

Haahkojen määrä on taantunut myös laajemmin Euroopassa (27 vuoden aikana 40 %). Syinä ovat olleet mm. simpukoiden ylikalastus ja ihmisen toiminnan aiheuttama tahaton häirintä pesintäalueilla.

Lähteet: Saaristolinnuston historia, kannankehitys ja nykytila Turun saaristossa (Vösa ja kumpp., Metsähallitus 2017), Punainen lista (2015)

Otsikkokuva: Jouko Högmander

Yllätustulos: Lepakko voitti linnut nopeuskisassa

Ke, 06/07/2017 - 22:31 Jarmo Korteniemi
Kuva: USFWS / Ann Froschauer

Linnut ovat lentämisen mestareita. Ne kuitenkin jäävät auttamatta nopeudessa pronssille. Kaikkein nopein on nahkahiiri Teksasista.

Tervapääskyn on kauan oletettu olevan se kaikkein vauhdikkain lentäjä, sillä sen suurin mitattu nopeus on huimat 112 kilometriä tunnissa. Pikkupyrstökiitäjä, tervapääskyn aasialaisserkku, saattaa olla hitusen nopeampi, mutta pitäviä mittauksia ei tiettävästi ole tehty.

On kuitenkin muutama eläin, joka pääsee siivillään näiden kiitäjälintujen rinnalle – ja ohikin. Linnut jäävät nopeuskisan kolmanneksi.

Hyönteisten joukosta löytyy ainakin yksi haastaja, ja se pääsee hopeasijalle. Paarmoihin kuuluvan Hybomitra hinei -lajin urosten on raportoitu pinkaisevan naaraiden perään jopa 145 km/t pyrähdyksellä. Hyönteisten nopeuksiin ei juuri ole perehdytty, joten niiden joukosta saattaa löytyä vielä hurjapäisempiäkin lentäjiä.

Tämänhetkinen maailmanennätyksen haltija on meille paljon läheisempää sukua kuin edelliset. Kullan ottaa lepakko.

Lepakot ovat tunnetusti hyviä ja iltahämärissä vauhdikkaasti pyrähteleviä lentäjiä. Niiden siipien rakenteen on kuitenkin uskottu olevan sellainen, etteivät ne edes voi kyetä tervapääskyjen kaltaisiin huippunopeuksiin.

Uskomus on nyt todistettu paikkansapitämättömiksi mittauksilla. Amerikkalais-saksalainen tutkimus julkaistiin marraskuussa 2016 Royal Society Open Science -julkaisussa.

Nopeusennätyksen teki radiolähettimellä varustettu meksikondoggilepakko (Tadarida brasiliensis) Lounais-Teksasista. Huippunopeudeksi mitattiin 160 km/t. Tutkittujen yksilöiden joukosta suurin osa saavutti 140 km/t vauhdin, kaikki vähintään 90 km/t.

Nopeusarviossa saattaa kuitenkin piillä virhelähde. Tuulet saattoivat avittaa lepakoita eteenpäin, tai nostaa niitä ylös niin että otukset pääsivät sitten huimasti kiihtyvään syöksyyn. Tuulioloja ei nimittäin rekisteröity paikan päällä, vaan analyyseissä luotettiin alueellisiin NOAA:n julkistamiin mittauksiin. Yleisten tuulten ja lentosuunnan (tai huippunopeudenkaan) suhteen ei kuitenkaan löytynyt tutkimuksissa mitään korrelaatiota, ja lisäksi lepakoita seurattiin monenlaisissa tuulioloissa. Tutkijoiden mukaan paikallisten tuulten tuoma virhe ei siis liene kovinkaan suuri.

Meksikondoggilepakoita esiintyy USA:n eteläosista aina Argentiinaan saakka. Niiden siivet ovat pitkät ja kapeat, mikä on tyypillistä nopeille ja pitkiä matkoja lentäville eläimille. Lepakot ovat kooltaan alle puolet tervapääskyistä: ne painavat 10–15 grammaa ja tyypillinen siipiväli on 28 cm.

Kuva: Jay Sturner

Eläimiä voi käydä ihastelemassa ihastella iltaisin vaikkapa Teksasin pääkaupungin Austinin Congress Avenue -sillan alla (kuva yllä). Siellä nimittäin sijaitsee maailman suurin urbaani lepakkokolonia, yli miljoona meksikondoggilepakkoa.

Onko vieläkin vauhdikkaampia eläimiä?

Kaikki eläimet niin maalla kuin vedessäkin jäävät lepakosta, mutta voittaisivat tervapääskyn. Uinnin vauhtiennätys kuuluu koukkuun jääneelle mustamarliinille, joka veti pakospurtissaan siimaa 129 km/t nopeudella. Juoksevien eläinten 114 km/t ennätys taas kuuluu saalistavalle gepardille, vaikka hieman kovemmistakin nopeuksista on vahvistamattomia kertomuksia. (Vertailun vuoksi: Usain Bolt juoksi 100 m maailmanennätyksensä loppuspurtin noin 45 km/h nopeudella.)

Meksikondoggilepakon ennätys rikkoutuu vasta, kun käytetään vähän vippaskonsteja.

Nuolihaukka pystyy syöksymään jopa 160 km/h, gravitaatiota apunaan käyttäen. Se onnistuu vaivatta nappaamaan saaliikseen myös lintujen huippulentäjiä, tervapääskyjä. Maakotkat saattavat syöksyä tuplasti tuotakin kovempaa, mutta niiden ketteryys ei siinä rytäkässä sitten ole läheskään nuolihaukan luokkaa. Ylivoimaisesti nopein lintu on kuitenkin muuttohaukka. Sellaisen on mitattu syöksyneen vajaan 389 km/h nopeudella.

Linnut jäävät syöksyissä kuitenkin auttamattomasti jälkeen ennätyseläimestä, joka on jälleen nisäkäs, vaan ei omatoimisesti lentävä. Planeetan ylivoimaisen syöksymisennätyksen (1 357,64 km/t) teki vuonna ihmisyksilö nimeltään Felix Baumgartner. Hän tosin tarvitsi avukseen sekä suuren apujoukon että paljon laitteita. Aivan samaan kategoriaan menevät myös Maan puoleensa vetämät Apollo 10:n astronautit. Heistä tuli kaikkein nopeimpia tunnettuja eliöitä Kuusta palatessaan - ilmakehään he törmäsivät 39 897 km/t.

Vieläkin vauhdikkaamminkin on menty, ja mennään vastakin. Ihan kaikki me, tämän pallon asukkaat, viipotamme avaruudessa pyöreästi 1 800 000 kilometriä tunnissa, jälleen gravitaation ansiosta. Tässä haipakassa ei lepakon tai ihmisenkään pyristely auta yhtään mitään.

Lepakkouutisesta kertoi aiemmin mm. T&T verkkosivuillaan.

Otsikkokuva: USFWS / Ann Froschauer / Flickr
Siltakuva: Jay Sturner / Flickr

Video: Tinttitunnistusapua pihapongareille

Jokavuotinen Pihabongaus on meneillään tänä viikonloppuna.

Pihabongauksessa tarkkaillaan tunnin ajan lintuja omalla pihalla tai muulla paikalla joko lauantaina 28.1. tai sunnuntaina 29.1., koetetaan tunnistaa kaikki lajit ja ilmoitetaan tulokset Birdlifeen.

Koska lintujen tunnistaminen saattaa olla hankalaa, ovat Pihapongauksen järjestäjät tehneet yllä olevan videon meidän tollojen tinttituntijoiden avuksi.

Kyseessä on jo 12. Pihapongaus. Viime talvena 18 000 ihmistä tarkkaili lintuja yli 12 000 pihalla ympäri maan näin tammikuun lopussa. 

Kaikkiaan havaittiin 94 lintulajia ja noin 440 000 lintuyksilöä. Säännöllisyyden ja suuren osallistujamäärän ansiosta tapahtuman avulla on saatu myös hyödyllistä tietoa monien lintulajien kannanvaihteluista.

Pihabongaukseen osallistuminen on helppoa:

1. Tunnista tunnin aikana havaitsemasi lintulajit.

2. Laske montako yksilöä kutakin lajia on enimmillään näkyvissä samaan aikaan (näin vältät laskemasta samoja yksilöitä moneen kertaan).

3. Ilmoita tunnistamasi lajit ja laskemasi maksimimäärät viimeistään 3.2. netissä olevalla lomakkeella tai postikortilla osoitteella BirdLife Suomi, Annankatu 29 A 16, 00100 Helsinki.

Postikortissa on lintuhavaintojen lisäksi oltava havainnoitsijan nimi, osoite ja havaintopaikan osoite, havainnointiajankohta ja havainnoitsijoiden määrä. Havainnoitsijan tiedot ovat tärkeä osa lintuhavaintoa, minkä vuoksi Pihabongauksen osallistujien on ilmoitettava nimensä.

Voit seurata tähän mennessä ilmoitettuja lintumääriä reaaliajassa päivittyvän tulossivun avulla.

Lisätietoja Pihapongauksesta on Birdlifen sivuilla.

Luonnon oma pakkasneste pitää eläimet hengissä talvella

Ti, 01/24/2017 - 16:04 Toimitus

Talvi ja pakkanen ovat vaaraksi eläimille. Jos solut pääsevät jäätymään, ne rikkoutuvat ja eläin kuolee. Eläinten talvikausi kuluukin pakkasen vastaisessa taistelussa, jossa konstit ovat monet.

Vaihtolämpöiset eläimet, kuten matelijat, sammakkoeläimet ja selkärangattomat, eivät pysty estämään jäähtymistä omalla lämmöntuotolla.

Ne ratkaisevat asian jäänestoaineilla tai alijäähtymisellä, johon liittyy hallittu jäätyminen. Jälkimmäistä esiintyy esimerkiksi sammakkoeläimillä, jotka voivat vaikuttaa hyvinkin jäisiltä.

”Jäätyminen vaatii siemenen, hiukkasen, josta jäätyminen alkaa. Mutkikas mekanismi ohjaa jäätymissiemenet solujen ulkopuolelle”, selittää biologian emeritusprofessori Esa Hohtola Oulun yliopiston mainiossa nettijutussa.

”Tällöin lämpötila on jäätymispisteen alapuolella ilman että solu jäätyy, eli se on alijäähtynyt.”

Monet vaihtolämpöiset, mm. eräät arktiset kalalajit, alijäähtyvät toisella tapaa.

”Niin sanotut anti-freezeproteiinit eristävät jääkiteen solun sisällä niin, ettei se pääse kasvamaan.”

Jäänestoaineet puolestaan alentavat solun jäätymispistettä. Niitä käyttävät ennen kaikkea hyönteiset. Glykolin tyyppisten aineiden ansiosta jäätymispiste voi olla jopa alle −30°C; kylmänhorroksessa olevan perhosen lämpötila on sama kuin ympäristön, mutta jos lämpötila laskee vähänkin kriittisen rajan alle, solut jäätyvät ja rikkoutuvat.

Solunesteen jäätymispiste alenee myös väkevöittämällä, poistamalla siitä vettä. Näin esimerkiksi kyy pystyy talvehtimaan paikassa, jossa sen lämpötila laskee nollan alapuolelle.

Toisinaan väkevöityminen liittyy hallittuun jäätymiseen, ja myös jäänestoaineiden ja alijäähtymisen yhdistelmiä esiintyy.

Pikkunisäkkäät pysyvät aktiivisina hangen alla

Vaihtolämpöisten, ympäristön lämpötilaa seurailevien eläinten horrosta sanotaan kylmänhorrokseksi. Tasalämpöisillä eläimillä eli nisäkkäillä ja linnuilla taas esiintyy talvihorrosta, jossa aineenvaihdunnan taso ja ruumiinlämpö eivät laske yhtä dramaattisesti.

Talvihorros on säädellympää. Jos ruumiinlämpö uhkaa painua alle jäätymispisteen, elimistössä käynnistyvät tämän estävät reaktiot.

”Ulkoisiin ärsykkeisiin eläin ei yleensä reagoi. Se ei liiku, syö tai ulosta, mutta lämmittää itsensä muutaman viikon välein normaalilämpötilaan. Yksi teoria on, että horros kerryttää univelkaa ja eläimen on pakko ’herätä nukkumaan’. Talvihorrostavia nisäkkäitä on Suomessa kuitenkin hyvin vähän: siilitammihiirikoivuhiirilepakot.”

Moni nisäkäs on talvisaikaan aktiivinen.

”Esimerkiksi kärppä majailee onkaloissa, ja lumen alla elää pikkunisäkkäitä, jotka eivät altistu koville pakkasille. Mutta vaikka asiaa ei ole tutkittu, veikkaan että myyrillä ja päästäisillä esiintyy lyhytaikaista horrosta”, Hohtola sanoo.

Talvihorroksella on monia muotoja. Kesto vaihtelee ja venyy jopa puoleen vuoteen. Arktinen maaorava pudottaa lämpötilansa hieman nollan alapuolelle. Toisessa ääripäässä on karhun talviuni.

”Ruumiinlämpö laskee vain muutaman asteen, aineenvaihdunta ja syke suhteessa enemmän. Karhu kääntyilee pesässään, emo myös synnyttää siellä. Lisäksi se reagoi ympäristöönsä, kuten tietävät metsästäjät, jotka saavat pesästä kimppuunsa pirun vihaisen karhun. Mäyrällä ja supikoiralla esiintyy samantapaista talviunta.”

Lumivaaksiainen. Kuva: Esa Hohtola
Erityisesti hyönteiset käyttävät jäänestoaineita, jotka alentavat niiden solujen jäätymispistettä. Kuvan lumivaaksiainen pystyy liikkumaan pakkaslumella aina -5 °C asti. Kuva: Esa Hohtola.

Linnut ovat minikokoisia lämpövoimalaitoksia

Säästöliekillä eläminen ja ruumiinlämmön laskeminen ovat tarpeen, sillä lämmöntuotto vaatii energiaa, ravintoa, josta on talvella puutetta.

Rasvakudos ei kuitenkaan kuluta energiaa vaan varastoi sitä. ”Samalla rasvaprosentilla iso eläin on paremmassa asemassa, koska ulkopinta on pienempi ja energiaa kuluu vähemmän suhteessa painoon”, Hohtola sanoo.

Siksi onkin yllättävää, että linnuista vain yksi laji, pohjoisamerikkalainen horroskehrääjä, vaipuu viikkokausien talvihorrokseen. Useimmat linnut hyödyntävät lyhytkestoista horrosta, joka voi olla syvää tai matalaa ja kestää yön tai päivän yli.

”Linnuilla on valtava kyky lihaslämmöntuottoon. 40 asteen pakkanen ei ole mikään ongelma”, Hohtola selittää. ”20­−30 asteen pakkanen nostaa energiantarpeen ehkä kolminkertaiseksi lepotasoon nähden, lentäminen kymmenkertaiseksi.”

Suomen noin 250 lintulajista parisataa muuttaa toki talveksi etelään, mutta niistäkin jokunen yksilö jää aina testaamaan kylmänkestävyyttään. Osittaismuuttajilla määrä on paljon suurempi.

Talveksi jäävät linnut huolehtivat energiatasapainostaan lisäämällä syömistä ja vähentämällä lentämistä.

”Yöpymispaikasta ruokapaikalle, lepoa, ruokailu ja takaisin”, Hohtola kuvailee. ”Pikkulinnuilla ei ole pienen kokonsa takia paastonkestävyyttä: päivällä kerätty rasva kulutetaan yöllä. Esimerkiksi talitintti käyttää ison osan talvipäivästä syömiseen ja voi nousta pimeälläkin ruokailemaan.”

Useimpien lajien tapaan tintit ovat individualisteja eivätkä lämmitä toisiaan keräytymällä yhteen. Moni paleltuu yöllä kuoliaaksi koloonsa.

Yhdessä yöpyjiä ovat ainakin peltopyypyrstötiainen ja peukaloinen. Päiväsaikaan peltopyyt myös ruokailevat ja lepäävät kylki kyljessä, kun taas puukiipijät voivat mennä rinkiin puunkylkeen.

”Lintujen yöpymisestä tiedetään harmittavan vähän. Esimerkiksi tilhet vain katoavat yöksi jonnekin. Pikkulinnuista urpiainenpulmunen ja punatulkku menevät kieppiin pehmeän lumen alle, isommista teeri ja pyy hurauttavat kovemmankin läpi.”

Uusin tutkimustieto lintujen talvehtimisesta kertoo, että ne säästävät energiaa perifeerisellä jäähdyttämisellä. Oulun yliopisto on osallistunut tutkimukseen kuvaamalla kyyhkyjä infrapunakameralla.

”Ne voivat rajata lämmityksen elintärkeisiin ydinkudoksiin. Höyhenpuvun alla oleva kudos on viileämpää. Eihän ihmisen sormien lämpötilakaan ole 37 astetta, mutta linnuilla tämä on kehittynyt pitemmälle.”

Juttu on käytännössä suoraan lainattu Oulun yliopiston artikkeli aiheesta. Sen on kirjoittanut Jarno Mällinen. Otsikkokuva: flickr / Mathias Erhart

Syksyn taikaa: Humaltuvatko tilhet pihlajanmarjoista?

Ma, 10/24/2016 - 23:57 Jarmo Korteniemi
Kuva: Fyn Kynd Photography / Flickr

Pureudumme urbaaniin syyslegendaan: Toikkaroiko pihlajassa todella kännisiä tilhiä? Tieteen valossa näyttää siltä, että kyse on jostain aivan muusta.

Urbaani legenda kännitilhistä kertoo lintujen syksyisestä käytöksestä. Lintujen sanotaan "humaltuvan" käyneistä pihlajanmarjoista ja käyttäytyvän oudosti. Mielikuvaan kuuluu puista tipahtelevia, ikkunoihin törmäileviä sekä muuten vain hoipertelevia tilhiä.

Mutta pitääkö legenda paikkansa?

Humaltuminen ei ensinnäkään ole mitenkään mahdotonta – linnuille tai muillekaan eläimille. Päihdyttävät aineet vaikuttavat niihin aivan samalla tavoin kuin ihmisiin (vaikkakin lajista ja aineenvaihdunnasta riippuen päihteet voivat toki vaihdella).

Toisekseen, sekä pihlajan- että ruusunmarjoihin todella muodostuu alkoholia. Pahimmillaan (vai parhaimmillaan?) pitoisuus voi nousta yli 0,3 prosenttiin.

Emme kuitenkaan onnistuneet löytämään netistä ainuttakaan todistetta, tutkimusta, tai videota, joka osoittaisi tilhien olevan humalassa. Ainoastaan väitteitä. Puusta putoavia lintuja ei löytynyt, maahan lehahtavia kyllä. (Tokkuraisia tilhiä löytyi, mutta olotilalle on helppo nähdä uskottavampi selitys — tästä lisää jutun lopussa.)

Päihteistä kärsivät etenkin sellaiset eläimet, jotka eivät ole sopeutuneet käsittelemään aineita. Mutta tilhetpä ovat.

Maksa ja alkoholi

Tilhellä voi sanoa olevan supermaksa. Se polttaa alkoholia harvinaisen tehokkaasti: ainetta häviää tunnissa 0,9 grammaa eläimen massakiloa kohden. Ihmisellä sama tahti on vain 0,1 g/kg/h. Jos 75-kiloiselta ihmiseltä kuluu veren alkoholin polttamiseen tasan vuorokausi, tilhi selviää samasta suhteellisesta määrästä alle kolmessa tunnissa.

Syynä on tilhien maksan jättimäinen koko. Massaltaan se on lähes kymmenyksen koko eläimestä. Ihmisen massasta  maksa on vain 2,5 % – huolimatta siitä että se on kaikkein suurin ja raskain yksittäinen sisäelimemme.

Erilaisten marjojen syöntiin erikoistuneille linnuille maksan tehokkuus on elinehto. Marjat kun alkavat ennen pitkää käymään.

Tilhen pienestä koosta johtuen niiden veren alkoholipitoisuus voi kuitenkin nousta korkeaksi nopeasti. Tiettävästi suurin mitattu alkoholipitoisuus lintujen veressä on noin promillen luokkaa. Tilhen maksa nollaa tuollaisenkin määrän selvästi alle tunnissa, ihmiseltä vastaava veisi vähintään kahdeksan tuntia. Alkoholimäärien ei ole tutkimuksissa havaittu vaikuttavan eläinten toimintaan.

Kuva: Tuchodi / Flickr

Entä tilhien sekoilu?

Supermaksastaan huolimatta tilhet kuitenkin voisivat kokea nopeasti ohi menevän humalan. Sitä, vaikuttaako se niiden reaktiokykyyn tai havainnointiin, on kuitenkin tutkittu erittäin vähän. On myös hyvin epävarmaa, hakeutuvatko linnut tietentahtoen humalaan. Pitäviä todisteita kännitilhistä ei ole.

Useimmiten "humalaiset" tilhet hoksataan vasta niiden törmäillessä ikkunoihin. Tuon jälkeen muidenkin tilhien käytöstä seurataan silmä kovana, ja kaikki outo käytös huomioidaan. Ja tässä on koko jutun juju.

Ikkunaan törmäämisestä hengissä selvinneet linnut – oli laji ja ajankohta mikä tahansa – ovat pökertyneitä tai silminnähden sekaisin. Jotkut oksentelevat tai ulostavat holtittomasti. Jos hyvin käy, eläin "selviää" pian ja lehahtaa takaisin lentoon.

Tokkuraisuus ei tällöin ole seurausta humaltumisesta vaan ikkunaan törmäämisestä. Täräyksen aiheuttamasta reaktiosta. Tilhien kohdalla syy ja seuraus menevät helposti sikin sokin.

Tilhet eivät yleensä elä kaupunkiympäristössä. Ne pesivät lähinnä vanhoissa havumetsissä, eivätkä siksi joudu tekemisiin urbaanin maiseman kanssa. Ne eivät osaa varoa taloja tai etenkään ikkunoita. Parvissa liikkuvat ja säikähtäen lentoon lähtevät linnut voivat helposti törmäillä, jopa porukalla.

Tilhien syksyisen ikkunaan ropinan saakin loppumaan nopeasti, jos sijoittaa haukan varjokuvan sinne pihlajien puoleiseen ikkunaan. Sellaisen muodon tilhet ovat oppineet huomaamaan.

Kännitilhet lienevät vain makoisan legendan tuotosta. Se on tirppojen käytöksen yksipuolista havainnointia, sekä havaitun käytöksen selittämistä totutuilla ja inhimillisillä tavoilla. Ja kaikella todennäköisyydellä selitys on väärin, ainakin nykytieteen valossa.

Mikäli jollakulla lukijalla on asiasta lisätietoa, suuntaan tai toiseen, toivomme yhteydenottoa. Etenkin aiheesta tehdyt tutkimukset sekä videot lintujen oudosta käytöksestä olisivat pop!

Lähteet: (1) Tilhi: Suspected road salt poisoning in Bohemian Waxwings⇒, Body fat reserves and liver glycogen of the Waxwing Bombycilla garrulus overwintering in northern Finland⇒, Alcohol accumulation from ingested berries and alcohol metabolism in passerine birds⇒; (2) Amerikantilhi: Strong circumstantial evidence for ethanol toxicosis in Cedar Waxwings⇒, Suspected ethanol toxicosis in two cedar waxwings⇒; (3) Ihminen: Alcohol metabolism⇒, Alkoholilaskuri⇒, Blood alcohol content⇒; (4) muut, yleiset: Drinking and Flying: Does Alcohol Consumption Affect the Flight and Echolocation Performance of Phyllostomid Bats?⇒. Lisäksi aiheesta on keskusteltu useiden biologien ja lintuharrastajien kanssa.

Otsikkokuva: Fyn Kynd Photography / Flickr, editointi: Jarmo Korteniemi
Parvikuva: Tuchodi / Flickr

Video: Lintu, joka haluaa puhkoa pyöräilijän silmät

Australian jokakeväinen riesa on taas alkanut: isot varislinnut hyökkäävät ihmistenkin kimppuun ja koettavat tökkiä nokallaan korviin ja silmiin. Etenkin näiden isohuiluvaristen (Gymnorhina tibicen) kohteena ovat pyöräilijät ja lapset.

Kyse on siitä, että linnut suojelevat pieniään. Naaras on pesässä lastensa kanssa ja uros suojelee perhettään muun muassa siten, että se hyökkää kaikenlaisten lähelle tulevien, uhkaavien tunkeilijoiden kimppuun.

Kyse on siis samasta asiasta kuin Suomessa lokkien pesintäaikaan ei niiden lähelle kannata mennä haahoilemaan. Lokit eivät yleensä käy käsiksi – tai nokiksi – vaan tyytyvät pommittamaan tulijoita ulosteellaan.

Australian isohuiluvaris sen sijaan voi olla hyvin aggressiivinen. Koska lintu voi olla suurikin, jopa lähes puolimetrinen, voi se oikeasti saada aikaan vammoja.


Juttu jatkuu mainoksen jälkeen



Linnut pesivät yleensä avoimilla, puita kasvavilla paikoilla, kuten esimerkiksi puistoissa ja leikkikenttien luona, ja yleensä näillä alueilla on myös paljon ihmisiä liikkumassa joko jalan tai polkupyörillä. Netissä on vaikka kuinka "komeita" videoita juuri pyöräilijöiden kimppuun hyökkäävistä isohuiluvariksista, koska pyöräilijöillä on usein ajoa tallentavia kameroita mukanaan.

Muulloin kuin pesimäaikana isohuiluvaris on varsin rauhallinen, joten siitä ei ole haittaa kuin nyt etelän kevään aikaan.

Yllä on yksi näistä videoista. Sen on kuvannut Stephen Chan ja lisää videoita löytyy esim. Youtubesta vaikka kuinka hakusanalla "Magpie", mikä on linnun englanninkielinen nimi.

Alla sen sijaan on toinen video, missä on selvitelty erilaisia tapoja hämätä lintuja. Kaikkein tehokkaimmaksi keinoksi paljastui peruukki...

Tässä on toinen ratkaisu:

PS. Miksi lintu on nimeltään isohuiluvaris? Koska sen varsin kova laulu on huilumaista ja se on yksi maailman monimutkaisimmista linnunlauluista. Linnut laulavat myös usein ryhmässä tai duettona.

 

Linnunmaitoa on todella olemassa

Pe, 07/29/2016 - 19:03 Jarmo Korteniemi
Kuva: Tobias Van Der Elst / Stu Spivack / Flickr

Tarujen linnunmaitoa on aivan oikeasti olemassa. Aineessa kylpeminen ei kuitenkaan liene aivan niin ihanaa kuin vanha sanonta antaa ymmärtää.

Koulussa opetetaan maidon olevan nisäkkäiden erityisominaisuus. Naaraat tarjoavat poikasilleen tätä ravinteikasta vaaleata nestettä kasvun alkuvaiheiden vauhdittamiseksi. Näin tekevät kaikki nisäkkäät aina vesinokkaeläimestä valaisiin ja kenguruista ihmisiin. Maitorauhasten tulkitaan kehittyneen erikoistuneista hikirauhasista, tai sitten talirauhasista.

Harva kuitenkaan tietää, että myös muutamat linnut tekevät aivan samaa. Hieman eri tavalla, tosin.

Joidenkin tietojen mukaan linnunmaidosta oltiin perillä jo antiikin Kreikassa. Kirjallisia tietoja aineesta löytyy ainakin 150 vuoden takaa – vaikkakin yhtä tiuhassa on myös lähteitä, jotka kertovat "linnunmaidon" olevan pelkkää legendaa. Mutta totta se on.

Linnunmaito tunnetaan ehkä paremmin nimillä kyyhkynmaito tai kupumaito. Sitä tuottavista linnuista tutuimpia ovatkin juuri kyyhkyset. Niillä aineen lähde on ruokatorven laajentuma, kupu.

Yleensä linnut käyttävät kupuaan ruuan säilytykseen ennen sen varsinaista sulatusta. Kyyhkyillä se kuitenkin toimii myös poikasten ravinnonlähteenä. Kuvun seinämät ovat paksuuntuneet ja uusiutuvat juuri tätä tarkoitusta varten.

Toisin kuin useimmat muut kasvinsyöjälinnut, kyyhkyt eivät ravitse pieniä poikasiaan pehmeillä hyönteisillä taatakseen niiden proteiininsaannin. Kupumaito ajaa saman asian, ja toimii poikasten pääasiallisena ravintona parin ensimmäisen kehitysviikon ajan. Kyyhkynpoikaset itse asiassa jopa riutuvat ja kuolevat, jos eivät saa maitoa kasvunsa alkuvaiheessa. Kyyhkynkasvattajilla on ongelma, sillä sopivaa korvaavaa ainetta ei ole vielä keksitty. Suurin puute korvikkeissa lienee linnuille sopimaton mikrobieliöstö.

Linnunmaito ei juuri ulkonäöltään muistuta nisäkkäiden maitoa. Se on lähinnä raejuuston kaltaista kokkareista tahnaa. Aine koostuu pääasiassa emon kuvusta irtoavista soluista, nisäkkäillä maito taas on maitorauhasten solujen tuottamaa eritettä.

Kupumaito on erittäin ravinteikasta. Ulkonäöstään huolimatta se on sekä tarkoitukseltaan että koostumukseltaan paljolti nisäkkäiden maidon kaltaista. Siinä on paitsi poikasten tarvitsemia ravinto- ja hivenaineita, myös immuunipuolustuksen käyttämiä aineita. Lisäksi siitä löytyy bakteereja, jotka edesauttavat poikasten suolistoflooran kehittymistä. Linnunmaidon eritystä säätelee prolaktiini-hormoni, tismalleen sama kuin ihmisilläkin. Konvergenttia evoluutiota parhaimmillaan.

Ehkäpä suurimpana eerona nisäkkäisiin on, että myös uroskyyhkyt tuottavat maitoa.

Kuvassa juuri ruokaillut pohjanisohylkeen (ent. pohjanmerinorsun) poikanen. Kuvan lokki ei maitoasiaan liity. (Jerry Kirkhart / Flickr)

Nisäkkäiden maidon ravintopitoisuudet vaihtelevat huomattavasti, riippuen tietystikin lajista ja sen elintavoista. Esimerkiksi kylmillä alueilla elelevien otusten maito on erityisen rasvaista, poronmaidossa sitä on 35 %. Rasvapitoisuus voi nousta jopa 60 %:iin (harmaahylje), suurin proteiinipitoisuus on noin 15 % (pumpulihäntäkaniini), ja sokereitakin saattaa löytyä jopa 14 % (damavallabi). Ihmisillä vastaavat luvut ovat 1 %, 4 % ja 7 %, loppu on lähinnä vettä. Kyyhkynmaito on erittäin rasva- ja proteiinirikasta, ja siksi myös kokkareisempaa (luvut ovat 35 %, 60 % ja 2 %).

Muutamien tutkimusten mukaan esimerkiksi kanat kasvavat huomattavasti nopeammin, jos niille syötetään kyyhkyjen kupumaitoa. Lisäruuaksi tai vaikkapa ihmisille lehmänmaidon korvaajaksi kupumaidosta tuskin kuitenkaan on. Aineen kerääminen on varsin hankalaa ja tehotonta – kyyhkyt täytyy näet tappaa ensin.

Kyyhkysten lisäksi kaksi muutakin lintua on kehittänyt saman poikastenruokintakeinon. Flamingojen tarjoama maito on paljon rasvapitoisempaa, ja ne tuottavat ainetta koko ruokatorvensa alueella. Flamingonpoikaset elävät emojensa maidolla lähes kaksi kuukautta, ennen kuin pystyvät siivilöimään ruokansa pohjamudasta. Näppärä keino nokan siivilöiden kehittymistä odotellessa.

Myös keisaripingviiniurokset voivat syöttää poikasilleen vastaavaa maitoa muutamia päiviä. Tämä on kuitenkin vain väliaikainen keino, mikäli naaras ei ehdi palata kalastusreissultaan ennen munan kuoriutumista.

Muiden lintujen poikasilleen antama ruoka on normaalia luonnosta kerättyä sapuskaa. Se on joko täysin sulamatonta tai osittain sulanutta "aikuisten ruokaa", tai erityisesti poikasia verten kerättyä helppoa ruokaa.

Suomessa esiintyy kuutta kyyhkylajia. Eteläistä Lappia myöten tavataan sepelkyyhkyä ja sitä pienempää pulua eli eteläeurooppalaisen kalliokyyhkyn kesyä muotoa lähinnä kaupungeissa. Sepelkyyhkyllä on valkoiset kaaret siivissä ja kaulassa valkoinen läntti. Uuttukyyhkyä ja turkinkyyhkyä esiintyy rannikkoalueilla, turturikyyhkyä ainoastaan etelärannikolla. Idänturturikyyhky on harvinainen vieras.

Seuraavalla kerralla, kun joku puhuu harvinaisesta herkusta kuin "linnunmaitona", asiaa kannattaa pohtia pidempään. Eiväthän pulut mitenkään harvinaisia otuksia ole. Makuasioihin emme ota tässä kantaa.

 

Päivitys 29.7.2016 klo 19.20: Lisätty kappale linnunmaidon historiallisesta tunnettuudesta.
Päivitys 29.7.2016 klo 23.15: Korjattu klassinen kirjoitusvirhe, "tunturikyyhky" oikeaan muotoon "tuRturikyyhkyksi".
Päivitys 30.7.2016 klo 11:20: Lisätty tietoa kyyhkyjen esiintymisestä Suomessa.

Lähteet ja lisätietoa:  Allen: The American Agriculturist (1847). R.E.: The life of a bird (1851). Tegetmeier: Pigeons: their structure, varieties, habits, and management (1868). Ehrlich ja kumpp.: Bird Milk (1988). Besgroup: Pigeons, doves and crop milk (2007). Svensson ja kumpp.: Lintuopas - Euroopan ja Välimeren linnut (2010). Gillespie ja kumpp.: Histological and global gene expression analysis of the 'lactating' pigeon crop (2011). Kielikello: Mistä linnunmaito? (2012). Gillespie ja kumpp.: Functional Similarities between Pigeon ‘Milk’ and Mammalian Milk: Induction of Immune Gene Expression and Modification of the Microbiota (2012).

Otsikkokuva: Tobias Van Der Elst / Stu Spivack / Flickr (editointi: Jarmo Korteniemi)

Tervetulleet maahanmuuttajat saapuvat

Ke, 02/17/2016 - 10:42 Jari Mäkinen
Pulmunen


Orastavan kevään ensimmäiset muuttolinnut ovat saapuneet! Birdlife Suomen mukaan viime perjantaina nähtiin Paraisten Utössä jo neljä kiurua ja mantereella ensimmäiset kiurut nähdään päivänä minä hyvänsä. Ennen kiuruja Suomeen on saapunut jo ainakin uuttukyyhkyjä ja pulmusia tammi–helmikuun vaihteesta lähtien.


Päivän kuvaPäivän kuvassa onkin pulmunen (Plectrophenax nivalis), koska se on niin puhtaan valkoinen ja kaunis. Ja koska se on eräs kevään merkki.

Tämä alle 20-senttinen vaalea varpuslintu pesii ennen kaikkea puuttomilla tunturiylängöillä. Keskimääräisesti pulmusia alkaa saapua Suomeen helmikuun alussa. 

Se on siis eräs ensimmäisistä kevään muuttolinnuista, mutta samalla se on myös eräs viimeisistä lähtijöistä ennen talvea, sillä ne lähtevät loka-marraskuussa kylmyyttä pakoon tyypillisesti Keski-Eurooppaan. 

Muita ensimmäisiä saapuvia muuttolintuja ovat harmaalokki, merilokki ja mustavaris, jotka ovat kaikki ns. säämuuttajia. Ne siis muuttavat kevätsään edetessä pohjoista kohti, ja saattavat viileämpien kelien yllättäessä ottaa takapakkiakin muuttomatkallaan. 

Muuttolintujen pääjoukot saapuvat maahamme vasta huhti-toukokuussa.

Tämä talvi on ollut siinä mielessä erityinen, että uuttukyyhkyjä ja pulmusia on jäänyt talvehtimaan Suomeen. Birdlifen mukaan viime viikon aikana näitä lajeja on nähty useissa paikoissa muun muassa Varsinais-Suomessa, Uudellamaalla ja Kymenlaaksossa. Suurimmassa pulmusparvessa oli yli 100 lintua.

Sisämaan suliin on saapunut laulujoutsenia, isokoskeloita ja telkkiä, jotka ovat talvehtineet rannikoillamme. Myös harmaalokki kuuluu sisämaan ensimmäisiin kevätmuuttajiin. Ensimmäiset yksilöt ehtivät viikonloppuna jo Pohjois-Karjalaan.

Kevään merkit alkavat myös kuulua. Viherpeipot sekä tali- ja sinitiaiset virittelevät laulua, ja mustarastaidenkin on jo kuultu tapailevan soolojaan. Yöllä voi kuulla pöllöjen soidinta. Paras sää pöllöretkelle on tyyni ja lämmin yö.

Kevään etenemistä muuttolintujen näkövinkkelistä voi seurata kätevästi Birdlife Suomen Lintutilanneseurannassa.

Kuva: Jean-Guy Dallaire / flickr

Linnut olivat lentotaitureita jo 125 miljoonaa vuotta sitten

To, 10/08/2015 - 12:37 Markus Hotakainen
Muinainen lintu

Linnuilla on takanaan pitkä historia, sillä Archaeopteryx liiteli muinaisten metsien siimeksessä jo jurakauden lopulla eli 150 miljoonaa vuotta sitten. Tutkijat ovat kuitenkin kiistelleet siitä, missä vaiheessa linnut oppivat lentämään – siis tavalla, joka on niille ominaista nykypäivänä.

Espanjasta löytyneen fossiilin perusteella on nyt pystytty tekemään päätelmiä lintujen lentotaidosta 125 miljoonaa vuotta sitten. Luiden lisäksi hyvin säilyneessä siivessä erottuu yksityiskohtia lihaksista ja nivelsiteistä. Ne muistuttavat lihaksistoa, jolla nykylinnut hallitsevat siipisulkiaan. 

"Fossiilissa säilyneen lihaksiston ja nykyisin elävien lintujen siipilihasten anatominen vastaavuus viittaa vahvasti siihen, että ainakin osa muinaisista linnuista osasi lentää yhtä taidokkaasti kuin monet nykylinnut", arvioi Luis M. Chiappe, Los Angelesin luonnonhistoriallisen museon dinosaurusinstituutin johtaja, joka oli mukana tutkijaryhmässä.

"On hyvin yllättävää, että huolimatta luuston rakenteellisista eroista nykylajeihin verrattuna alkukantaisten lintujen pehmytkudokset olivat hätkähdyttävän samanlaisia", ihmettelee tutkimusta johtanut Guillermo Navalón.

"Uusi fossiili antaa meille ainutlaatuisen kuvan suurimpien dinosaurusten kanssa samaan aikaan eläneiden lintujen siiven anatomiasta", toteaa Chiappe. "Tällaisten fossiilien avulla tutkijat pystyvät selvittämään lintujen lentotaidon kehittymisen mutkikkaimpia yksityiskohtia."

Fossiilitutkimuksesta kerrottiin EurekAlert!-tiedesivustolla ja se on julkaistu Nature-tiedelehden Scientific Reports -osastossa.

Kuva: Stephanie Abramowicz

Vuoden hurjin etelänmatka on alkanut

Ma, 09/14/2015 - 11:05 Toimitus
Arosuohaukka

Tältä matkalta kaikki eivät palaa. Edessä on hiekkamyrskyjä, tappavia sähkölinjoja ja metsästäjiä. Satelliittiseurannat antavat korvaamatonta tietoa muuttolintujen tuhansien kilometrien matkoista sekä saalistus- ja talvehtimisalueista jopa toisella puolella maailmaa. Seurantojen ansiosta tiedetään muun muassa se, että petolinnut muuttavat yleensä itsenäisesti ilman kumppaniaan ja jälkeläisiään.

Tänä syksynä yli sata suomalaisista petolintua kantaa satelliittilähetintä. Tietoja vaikkapa matkaan lähteneistä Ahdista, Junnusta, Annikasta tai yllättäen suunnan etelästä länteen vaihtaneesta Potkusta käytetään muutontutkimuksen ohella muun muassa linnuille tärkeiden elinympäristöjen ja ilmastonmuutoksen tutkimukseen. Tietoa saadaan myös muuttajien kohtaamista vaaroista. Seuranta paljasti muun muassa sen, että kalasääksi Helena ammuttiin ukrainalaiselle kalankasvattamolle elokuussa. 

Arosuohaukkanaaras Potku on uusin lähettimen saanut petolintu. Se kasvatti Utajärvellä tänä kesänä kolme poikasta. Aiemmin arosuohaukan tiedetään pesineen Suomessa vain kolmasti. Potkun liikkeitä seurataan maailmallakin tarkasti, sillä pääasiassa Venäjän ja Kazakstanin aroilla pesivää lajia on toistaiseksi tutkittu vain vähän.

Muiden petolintujen tapaan Potkunkin GPS-lähetin on varustettu aurinkopaneelilla, joten sen liikkeistä voidaan saada tietoa vuosia. Linnun 17 grammaa painava paikannin lähettää matkapuhelinverkon kautta sijainnin tekstiviestillä kerran päivässä. Muutaman päivän viive paikkatiedoissa johtuukin yleensä siitä, ettei linnulla ole kenttää.

"Lähettimissä sovelletaan sääntöä, jonka mukaan sen painon pitää olla alle kolme prosenttia linnun painosta", kertoo Helsingin yliopiston Luomuksessa satelliittiseurantoja koordinoiva intendentti Jari Valkama. "Isommilla linnuilla se jää yleensä reilusti rajan alle."

Lintujen muuttomatkat ja -vauhti ovat vaikuttavia. Esimerkiksi Suomen ensimmäisiin satelliittilintuihin kuulunut kalasääski Harri pesi vuosituhannen alussa Utsjoella ja talvehti Afrikan eteläkärjessä. Yli 12 500 kilometrin muuttomatkan uroslintu taittoi lepopäivät mukaan laskettuna alle kahdessa kuukaudessa.

"Keväällä matka taittuu yleensä aina hiukan syysmuuttoa nopeammin, kun linnuilla on kiire pesintäpaikoille. Nopeimmat matkaajat löytyvät kuitenkin kahlaajista, ja esimerkiksi punakuiri voi lentää päivässä jopa tuhat kilometriä."

Petolintujen suunnistamisessa on vahva perinnöllinen komponentti, sillä ensimmäisen syysmuuttonsa aikaan niillä ei vielä voi olla opittua tietoa sopivista muuttoreiteistä. Lisäksi satelliittiseurannat ovat osoittaneet, että petolinnut muuttavat ensimmäisestä syksystä asti itsenäisesti ilman vanhempiensa opastusta. Pariuduttuaankin ne matkaavat lähes aina kumppanistaan erillään.

"Petolinnutkin voivat muuttaa parvissa. Parhaimmillaan esimerkiksi Mustanmeren itärannalla Batumissa laskettiin viime syksynä yli 260 000 haukkaa päivässä", Valkama sanoo.

Haukkojen, sääksien ja merikotkien lisäksi Luomuksen sivuilla voi nyt seurata huuhkajia, joiden kanta on taantunut Suomessa viime vuosina. Käynnissä on myös projekti, jossa paikantimien avulla tutkitaan kaakkoon muuttavien pikkulintujen muuttoreittejä ja talvehtimisalueita.

Satelliittiseurannassa olevien lintujen matkoja voi seurata Luomuksen sivuilta osoitteesta: www.luomus.fi/fi/satelliittiseurannat

Twitterissä satelliittilintuja seurataan uudella aihetunnisteella #reppulinnut.

Otsikkokuvassa on arosuohaukka Potku Ari-Pekka Auvisen kuvaamana.

Juttu on Helsingin yliopiston tiedotuksen kirjoittama ja julkaistu tässä vain pienin muutoksin.