Eikä kyseessä ole oikea tuli, vaan LED-valoilla ja vesisumulla aikaan saatu vaikutelma.
Koko pallotarinalla on pitkä historia, mihin kuuluvat paitsi yleensä avajaisista raportoidessa kerrottu Montgolfierin veljesten kuumailmapallo, niin myös maailman ensimmäinen kaasupallo.
Se on itse asiassa pallon oikea historiallinen kiinnepiste, koska olympiapallo näyttää samalta kuin tuo joulukuun 1. päivänä 1783 lentänyt pallo ja lisäksi pallo on samalla paikalla, mistä ammoinen vetypallo nousi lennolleen.
Jari Mäkinen ja hänen 14 vuotta nuorempi minänsä (arkistonauhalta) kertovat mistä oikein on kyse tässä Pariisin ilmapalloilussa.
Sinä aikana se oli yhteensä 10 vuoden ajan sukelluksissa, jossain päin maailman valtameriä valmiudessa lähettää 16 mukanaan ollutta ydinohjusta.
Tällä videolla käydään sukellusveneen sisällä, mutta sinne voit mennä sinne itsekin: Le Redoutable on esillä Cherbourgin merimuseossa. Tämä on viimeinen kolmesta museosta tehdystä videosta.
Lisätietoja osoitteesta https://www.citedelamer.com/en/ (sivusto on myös englanniksi, kuten lähes kaikki tekstit myös museossa).
Joka toinen vuosi jaettava Millennium-palkinto annettiin tiistaina australialaiselle Martin Greenille, jonka työn tuloksena aurinkokennojenhyötysuhteessa saatiin aikaan huimia parannuksia 1980- ja 1990 -luvuilla. Uusista piipohjaisista kennoista on yli 90 prosenttia ja kaikista kennoista noin 80 prosenttia käyttää nykyisin hänen kehittämäänsä PERC-tekniikkaa.
PERC-kennossa (passivated and rear emitted cell) on piikerrosten ja paneelin takana olevan johdinkerroksen välissä ohut keraaminen kalvo, missä on pieniä reikiä. Sen ansosta osa valosta heijastuu takaisin piikerrokseen, missä se tuottaa sähköä sen sijaan että valo vain lämmittäisi turhaan kennoa.
Kalvo itse ei heijasta valoa, vaan se parantaa piipinnan sileyttä ja koska sen taitekerroin on piihin nähden pieni, saa se aikaan lähes täydellisen kokonaisheijastuksen piin sisällä.
Kaksikerroksinen, läpinäkyvä kalvo koostuu useimmiten piidioksidista tai alumiinioksidista, jonka päällä on suojana esimeriksi kovaa piinitridiä. Pohjajohdin koskettaa piitäkalvossa olevien reikien kautta.
Nykyisin PERC-kennojen hyötysuhde on parhaimmillaan 23,5 prosenttia, mutta Greenin mukaan tekniikkaa voidaan venyttää 25 prosenttiin saakka.
Hyötysuhteella tarkoitetaan sitä, kuinka suuri osuus valoenergiasta saadaan muutettua sähköksi.
Sydneyssä olevassa Uuden Etelä-Walesin yliopistossa (UNSW Sydney) toimineen Greenin työ on tuottanut hyötyä myös epäsuorasti, sillä hänen ryhmässään olleet kiinalaisopiskelijat ovat vaikuttaneet paljon edullisten ja tehokkaiden aurinkokennojen massatuotannon Kiinassa. Kennojen hinta on pudonnut noin 95 % kolmen vuosikymmenen aikana.
Kyseessä ei ole ensimmäinen kerta, kun Millennium-palkinto menee aurinkokennoille: vuonna 2008 sveitsiläinen Michael Grätzel sai palkinnon keksimistään väriaineherkistetyistä kennoista.
Presidentti Sauli Niinistö luovitti miljoonan euron palkinnon Martin Greenille tiistaina 25. lokakuuta Helsingissä.
Green kertoo työstään yllä olevalla, Millennium-palkinnon taustalla olevan Tekniikan akatemian tuottamalla videolla.
Eilisessä Nikola Teslan vähemmän hohdokkaista ideoista kertoneessa kirjoituksessa mainittiin myös hänen kilpailijansa Edison.
Thomas Alva Edison (1847 – 1931) oli keksijän stereotyyppi: lahjakas, työteliäs ja ennen kaikkea näppärä yhdistämään eri asioita uusiksi keksinnöiksi. Hän keksi kyllä valtavasti itsekin, mutta myös "lainasi" muiden keksintöjä ja kehitteli niitä paremmiksi sekä käytännöllisemmiksi.
Joka tapauksessa Edison on eräs historian tuotteliaimpia keksijöitä, sillä hänen nimissään on lähes 1100 patenttia. Merkittävimpiä ovat fonografi (ensimmäinen äänentallennuslaite) ja sähkövalo.
Sähkölampun keksimiseen liittyy myös hänen tunnetuin lausahduksensa, joka liittyy lampun sisällö olevaan hehkulankaan. Edison testasi lukemattomia eri materiaaleja yrittäessään löytää sopivan langan lampun sisälle. Hän päätyi lopulta hiiltyneeseen bambuun, joka hohti valoa, kun sen läpi johdettiin sähköä.
Tarinan mukaan hän totesi jälkikäteen tästä materiaalin etsinnästä, että "en suinkaan epäonnistunut 10 000 kertaa. En epäonnistunut kertaakaan, sillä onnistuin löytämään 10 000 erilaista tapausta, jotka eivät toimineet. Ainoastaan testaamalla toimimattomia ratkaisuita pystyin löytämään sen, joka toimi."
Edisonin sähkölampussa hehkulankana oli hiiltynyt bambutikku. Lamput tulivat myyntiin vuonna 1879. Viisi vuotta myöhemmin Alexander Just ja Franjo Hanaman Itävalta-Unkarissa keksivät käyttää volframia mikä oli paljon kestävämpi ja jonka hyötysuhde oli parempi.
Edison siis keksi kaikenlaista ja kehitteli monenlaisia etenkin sähköön liittyviä laitteita. Ei ole mikään ihme, että osa niistä oli etenkin nykynäkökulmasta hulluja. Osa ei toiminut lainkaan, ja osa oli yksinkertaisesti liian edellä aikaansa.
Hän tiesi, että jotkut ideat olivat parempia kuin toiset, ja hylkäsi huonot tai toimimattomat nopeasti. Hän ei myöskään harmitellut jälkikäteen näihin "epäonnistumisiin" kulutta aikaa tai vaivaa, koska piti niitä olennaisina keksintöprosessissa.
Yksi töppäyksistä oli automaattinen ääntenrekisteröintilaite vaaleja varten. Lennätinperiaatteella toiminut laite ei saanut Yhdysvaltain päättäjiltä kannatusta, koska he pelkäsivät, etteivät voisi enää huijata vaaleissa. Vaikka tekniikka on muuttunut, nähtävästi tässä suhteessa ei ole mitään uutta poliittisella puolella.
Edison kehitti myös sähköisen kynän, laitteen, jonka avulla pystyi tekemään saman tien monta kopiota käsinkirjoitetusta paperista. Laite oli kiinnitetty kynään, jolla kirjoitettiin, ja se pystyi seuraamaan kynän kärjen liikkeitä ja monistamaan sen useille papereille sähkömoottorien avulla.
Ongelmana oli kuitenkin se, että kirjoittamiseen käytettiin mustekynää, eivätkä kopiointilaitteiden kyniä pystytty kastamaan musteeseen samaan tapaan kuin alkuräistä kynää. Niinpä Edison keksi käyttää vahapaperia, jonka pintaan kirjoitusta kopioivat kynät tekivät selvän jäljen. Se saatiin sitten näkyviin kastamalla paperi musteeseen.
Tämä osoittautui liian hankalaksi. Lisäksi sähkökynät olivat kömpelöitä ja pitivät suurta meteliä.
Myöhemmin sähkökyniin kehitettyä tekniikkaa käytettiin nimikirjoituksia kopioiviin laitteisiin ja – yllättäen – tatuointikynissä.
Fonografi, eli äänentallennuslaite, on sähkölampun ohella Edisonin toinen kuuluisin keksintö. Sen ensimmäinen versio kuitenkin oli harmillisen epäkäytännöllinen.
Laitteessa oli tötterö, jonka pohjassa oli äänikalvo ja siinä pieni neula, joka tötteröön tulevan äänen täristämänä raaputti rullalla olevan tinapaperin pinnalle uran. Kun rulla pyöri koko ajan eteenpäin, tallentui ääni kaiverruksena tinapaperin pintaan. Ääni voitiin saada jälleen kuuluviin pyörittämällä tinapaperia pinnallaan pitävää rullaa uudelleen, jolloin neula tärähteli, sai äänikalvon värisemään ja tötteröstä kuului ääntä.
Tinapaperi oli kuitenkin haurasta ja sen pinnalle kaiverrettu ura oli hyvin herkkä. Vasta kun tinapaperin sijalle otettiin vaha, joka kuivui kovaksi äänittämisen jälkeen, laite muuttui kätevämmäksi. Myöhemmin äänilevyt käyttivät täsmälleen samaa ideaa, mutta rullan sijaan ääni oli levyn pinnalla olevassa urassa.
Ensimmäinen nauhoitus vuodelta 1877.
Ääneen liittyy myös puhuva nukke. Edison hankki Saksasta nukkeja, joiden sisälle laitettavaksi hän kehitti pienen version fonografista. Tarkoituksena oli tuottaa niitä joulumarkkinoille vuonna 1888, mutta myyntiin nuket pääsivät vasta seuraavana keväänä.
Niistä ei kuitenkaan tullut suosittuja. Lapset pelkäsivät metallista ääntä, ja lisäksi fonografin koneisto oli hyvin herkkä iskuille. Ne menivät rikki helposti. Lisäksi toimiessaankin äänen voimakkuus hiipui hädin tuskin kuultavaksi jo lyhyen käytön jälkeen.
Nuket vedettiin markkinoilta vain noin kuukauden myynnin jälkeen.
Edison kehitti myös kotiteatterin. Se perustui Edisonin aiempaan keksintöön, kinetoskooppiin, jolla pystyttiin katselemaan elävää kuvaa. Edison keksi tämän vuonna 1888. Se ei ollut projektori, vaan laite näytti filminauhan yhdelle henkilölle kerrallaan laitteen kotelossa olevan aukon kautta. Vuonna 1912 Edison teki tästä version, joka pystyi myös heijastamaan kuvaa valkokankaalle. Se oli siis eräänlainen yksinkertainen filmiprojektori, joka oli pienempi ja kevyempi kuin elokuvateattereissa käytetyt.
Itse laitteet olivat silti liian kömpelöitä kotikäyttöön, ja lisäksi kalliita. Laitteita tehtiin vain 2500 ja niistä ainoastaan 500 ostettiin.
Ongelmana oli myös se, että Edisonin laitteisiin sopi vain sitä varten tehdyt filmit. Valikoima ei ollut suuri, joten Edisonin yhtiö alkoi tuottaa filmejä. Ne olivat kuitenkin ennen kaikkea dokumentteja ja opetusohjelmia, ja suuri yleisö halusi hauskoja elokuvia. Niinpä kinetoskooppin kehitys ja elokuvatuotanto lopetettiin vuonna 1915.
Kinetoskoopilla oli kuitenkin suuri vaikutus elokuvateollisuuden kehittymiseen, sillä sitä varten Edisonin yhtiössä kehitettiin ensimmäiset käyttökelpoiset selluloidifilmit ja omaksuttiin standardiksi muodostunut 35 mm:n kinofilmikoko.
Kun kinetoskooppiin liitettiin fonografi, saatiin kinetofoni. Kuva vuodelta 1895.
Kaikkein suurin Edisonin pieleen mennyt keksintö liittyi malmin käsittelyyn. Hän kehitti rautamalmin murskaamista ja seulomista varten laitteiston, missä oli suuret sähkömagneetit nappaamassa ei-rautapitoisen aineksen seasta rautapitoisen aineen.
Edison laski kykenevänsä käsittelemään laitteellaan 5000 tonnia malmia päivässä, mutta tavoitteesta jäätiin kauaksi heti alussa. Laite otettiin käyttöön Ogdensburgissa, New Jerseyssä, ei kovinkaan kaukana New Yorkista, vuonna 1894. Suuret murskaimet eivät toimineet kunnolla, joten Edison muokkasi niitä useampaan kertaan huomatakseen vain, että myös malmin kuljettimet ja kuivaimet kaipasivat suuria muutoksia, ennen kuin magneetit pystyivät toimimaan.
Laite ei koskaan toiminut kunnolla, ja tätä episodia Edison harmitteli toistuvasti jälkikäteen, vaikka se ei ollut hänen tapamaan. Kenties malmibisneksestä tulleet suuret tappiot vaikuttivat asiaan.
Tiedetöppäysjoulukalenteri
Tiedetuubin joulukalenteri vuonna 2019 esittelee tieteellisiä töppäyksiä sekä erehdyksiä: tietoisia huijauksia, puhtaita vahinkoja ja myös varsin onnekkaiksi osoittautuneita epäonnistumisia. Ne auttavat myös ymmärtämään miten tiede toimii – ja että tutkijatkin ovat ihmisiä.
Tony Hoare (kuvassa oikealla) ei ollut pahantahtoinen mies, vaikka hän sai aikaan erään tietokoneajan historian suurimmista ongelmista. Hän halusi ratkaista ongelman, mutta loi samalla uuden, vielä suuremman – tosin se muodostui hankalaksi vasta myöhemmin.
ALGOL on tietokoneiden ohjelmointikieli, jonka kehittäminen alkoi 1950-luvun lopussa. Joukko amerikkalaisia ja eurooppalaisia tiedonkäsittelytieteen tutkijoita piti seminaarin Zürichissä ja kehitti siellä ALGOL 58 -nimellä tunnetun ohjelmointikielen.
Se ei tullut koskaan laajempaan käyttöön, mutta oli 1960-luvulla hyvin suosittu tutkijoiden parissa. Matematiikassa ja tietokonetieteessä sitä ja sen johdannaisia käytettiin 1990-luvulle saakka, joskin kaikkein tärkein ALGOLin merkitys oli sen vaikutus muihin ohjelmointikieliin.
Näitä ovat Simula, Pascal, Ada ja C, joka on suora esivanhempi esimerkiksi tämän nettisivun näyttämisessä tarvittavalle PHP-koodille. Netti – sellaisena kun sen nyt tunnemme – kiittää ALGOLia, sillä lähes kaikki serverit hyrräävät PHP:n ystävällisellä myötävaikutuksella.
Yksi ALGOLin variantti oli ALGOL W, jonka tekemiseen osallistui brittiläinen Tony Hoare. Hänen keksintönsä oli ohjelmointikieleen lisätty niin sanottu nollaosoitin, eli "tyhjä" -osoitin.
Osoitin on tietotyyppi, joka viittaa tietokoneen keskusmuistissa sijaitsevaan arvoon. Ja kun osoittimelle annetaan arvoksi null, eli "tyhjä", niin osoitin ei osoita minnekään. Kun tietokoneet eivät olleet kovin suorituskykyisiä, oli sen avulla kätevää kertoa esimerkiksi se, että muisti on loppumassa.
int *p = nullptr; (*p) = 42; // vikatilanne: osoitin ei ole validi osoite
Sittemmin tämä nollaosoitin on aiheuttanut paljon harmia ja lisätyötä, koska ohjelmat kaatuivat osoittimen osoittaessa ei minnekään.
Tony Hoare muisteli vuonna 2009 – nyt aateloituna ja palkittuna alan guruna – tätä legendan mukaan miljardien dollarien menetyksiä aiheuttanutta keksintöään:
"Keksin nollaosoittimen vuonna 1965, ja tavoitteenani oli se, että kaikki osoittimet olisivat ehdottoman turvallisia siten, että kääntäjä tarkistaisi ne automaattisesti."
"En kuitenkaan voinut välttää kiusausta laittaa mukaan nollareferenssiä, viittausta ei minnekään, koska se oli niin helppo toteuttaa."
Hoaren tavoitteena oli saada tietokoneet toimimaan nopeammin. Tuohon aikaan hän oli työssä Elliot Brothers -yhtiössä kehittämässä ALGOLista mahdollisesti pankeissa, vakuutusyhtiöissä ja muuallakin kaupallisessa maailmassa käytettyä ohjelmointikieltä, jonka kirjoittaminen olisi aiempaa helpompaa.
Osana tätä olivat kikat, joiden avulla tavallisten käyttäjien ei täytynyt keskittyä konekielisen ohjelmoinnin yksityiskohtiin. Tämän vuoksi ohjelma tarkisti sitä minne koodissa olevat osoittimet osoittivat keskusmuistissa, mutta tähän kului aikaa ja kallista (tuolloin aivan konkreettisen kallista) tietokonekapasiteettia.
Niinpä Hoare keksi nollaosoittimen, käskyn, joka sanoi ettei se osoita mihinkään. Yleistäen kyse oli siitä, että kone saatiin toimimaan nopeammin, mutta se saattoi myös kaatua joskus.
Suo siellä, vetelä täällä.
"Nollaosoittimen vuoksi on tullut lukemattomia virheitä, haavoittuvuuksia ja systeemien kaatumisia, jotka ovat saaneet aikaan 40 vuoden aikana miljardien dollarien edestä vahinkoja ja harmia."
Suurin yksittäinen haitta oli CodeRed -nimellä tunnettu mato, jonka nollaosoitin teki mahdolliseksi. Sen leviäminen alkoi vuonna 2001 ja se sai aikaan maailmanlaajuisesti noin neljän miljardin dollarin edestä vahinkoja servereissä ympäri maailman.
Nyttemmin nollaosoittimet on luonnollisesti korjattu, mutta harmina ovat puolestaan muut vastaavat.
Toinen todella kallis tietokonetöppäys on kuuluisa Y2K, vuosituhannen vaihtuminen. Tietokoneiden päivämäärätiedot oli alkujaan tehty muistitilaa säästäen siten, että ne olivat automaattisesti 1900-luvulla. Eli vuosi 1985 kirjoitettiin vain 85, tai vastaavasti. Tämän korjaamiseen (Hoaren mukaan) on käytetty myös noin neljä miljardia dollaria.
Millainen on parhain mahdollinen kaivosrobotti? Kenteis oppia kannattaisi kysyä ötököiltä, jotka tonkivat reippaasti maaperää ja ovat kehittyneet vuosituhansien kuluessa varsin päteviksi kaivajiksi.
Tampereen yliopiston mekatroniikan tutkimusryhmä on mukana espanjalaisten vetämässä ROBOMINERS-hankkeessa. Sen tarkoituksena on rakentaa prototyyppi pienestä, luontoa jäljittelevästä ja itse itsensä kokoavasta kaivosrobotista, jonka avulla kaivostoiminta on tarkempaa ja ympäristöystävällisempää.
Erikoista kehitettävässä prototyypissä on myös se, että se pystyy kokoamaan itse itsensä osista ja konfiguroimaan itsensä eri työtehtäviä varten. Siksi kaivosta varten tarvitaan vain kapea kuilu, jos osat voidaan laskea maan alle.
Vast'ikään Horizon 2020 -rahoitusta saaneessa nelivuotisessa hankkeessa kehitetään laajemmin autonomisiin kaivosrobotteihin perustuvaa tulevaisuuden kaivosta, jonka avulla myös pienten ja vaikeasti saavutettavien mineraalivarantojen kaivaminen on mahdollista.
"Tutkimuksemme voi mullistaa koko kaivosteollisuuden", toteaa professori Kari T. Koskinen Tampereen yliopistosta vaatimattomasti yliopiston tiedotteessa.
"Tulevaisuudessa ei kenties tarvita enää suuria kaivosalueita, vaan pienet robotit työskentelevät maan alla louhien esiintymät tarkasti ja luontoa vahingoittamatta."
Kehitteillä oleva robottimainari pystyy työskentelemään myös veden alla, mikä tarkoittaa lisää hyötyjä ympäristölle sekä huomattavia kustannussäästöjä: kaivoksia ei olisi tarpeen pumpata tyhjiksi niihin nousevasta vedestä, mikä vähentää käsiteltävän jäteveden määrää.
Myöskään valtavia kasoja jätekiveä ei synny, sillä robotti louhii vain tarpeellisen. Pienet määrät jätekiveä voidaan käyttää jo kaivettujen osien täyttämiseen.
Roboteissa hyödynnetään erilaisia tekoäly- ja koneoppimissovelluksia, joiden avulla ne osaavat liikkua kaivoksessa ja tunnistaa louhittavat mineraalit.
"Esimerkki aivan uudenlaisista sensoreista ovat eräänlaiset keinotekoiset tuntosarvet, joiden avulla robotti havainnoi ympäristöään", Koskinen kertoo.
ROBOMINERS-hankkeen taustalla on huoli Euroopan omavaraisuudesta ja huoltovarmuudesta. Robottien avulla olisi mahdollista myös päästä taloudellisesti järjevästi käsiksi myös vanhoihin, jo perinteisin menetelmin kaivettuihin kaivoksiin jääneisiin varantoihin.
Tampereella osataan robotiikka
ROBOMINERS-hanketta johtaa espanjalainen Universidad Politecnica de Madrid, ja mukana on Tampereen yliopiston lisäksi 12 muuta partneria, joiden joukossa yliopistoja, tutkimuslaitoksia ja yrityksiä.
Tamperelaiset ovat omiaan tässä hankkeessa, koska Tampereen teknillisessä yliopistossa (joka yhdistyi vuoden 2019 alussa Tampereen yliopiston kanssa) on kehitetty runsaasti erityyppistä robotiikkaa ja vaativaa konetekniikkaa.
Hanke on myös erittäin poikkitieteellinen, sillä insinöörien lisäksi mukana hankkeessa on muun muassa geologeja.
Vaikka tuloksena toivotaan olevan uudenlaisia, kaupallisesti hyödynnettäviä kaivosrobotteja, on hankkeelle prototyypin rakentaminen kuitenkin tutkimushanke – ei vain insinööriratkaisu olemassaolevaan ongelmaan.
Toistaiseksi ajatus on vielä teorian asteella, mutta tutkijat ovat luottavaisia, että tekniikkaa voidaan soveltaa jopa tähtienvälisten luotainten vauhdittamiseen
Caltechissa (California Institute of Technology) on suunniteltu nanopinnoite, jonka ansiosta esineitä voidaan leijuttaa ja liikutella ilmassa pelkän valon avulla.
Jo 1980-luvulla kehitettiin optiset pinsetit, joilla voidaan käsitellä hyvin pieniä hiukkasia tai vaikka viruksia. Niiden toiminta perustuu tarkkaan kohdistetun lasersäteen säteilypaineeseen. Pinsettien kehittäjä Arthur Ashkin sai keksinnöstään fysiikan Nobel-palkinnon vuonna 2018.
Optisilla pinseteillä pystytään kuitenkin siirtelemään ainoastaan hyvin pieniä kohteita ja ne toimivat vain hyvin lyhyillä etäisyyksillä. Caltechissa kehitetyn tekniikan avulla esineiden koko voi olla mikrometreistä jopa metreihin.
Keskeinen tekijä uudessa tekniikassa on nanopinnoite, joka vuorovaikuttaa valon kanssa siten, että esine pysyy tiukasti valonsäteessä, vaikka jokin tekijä häiritsisi sitä. Silloin ei enää tarvita tarkkaan kohdistettua lasersädettä ja valonlähde voi olla miljoonien kilometrien päässä.
”Olemme kehittäneet menetelmän, jolla voidaan leijuttaa makroskooppisia kappaleita”, toteaa tutkimusta johtanut Harry Atwater.
”Mielenkiintoinen sovellus on käyttää tekniikkaa uuden sukupolven avaruusluotainten vauhdittamiseen. Käytännön toteutukseen on vielä pitkä matka, mutta olemme parhaillaan kehittämässä periaatteen testaamista.”
Teoriassa avaruusluotaimessa voitaisiin käyttää uudenlaista nanopinnoitetta ja antaa sille vauhtia Maassa sijaitsevalla laserlähteellä. Koska luotaimen ei tarvitsisi kuljettaa mukanaan polttoainetta, sillä olisi mahdollista päästä hyvin suuriin, jopa relativistisiin nopeuksiin – eli huomattavaan osaan valon nopeudesta – ja matkata toisiin tähtiin.
Aurinko- tai valopurjetta on kaavailtu aiemminkin ultrakevyiden luotainten ”voimanlähteeksi” ja esimerkiksi Stephen Hawkingin ja Juri Milnerin vuonna 2016 käynnistämässä Breakthrough Starshot -projektissa tavoitteena on lähettää valopurjeen vauhdittamana tuhat muutaman gramman painoista StarChip-luotainta kohti Proxima Centauria. Huippunopeus olisi peräti 20 prosenttia valon nopeudesta eli noin 60 000 kilometriä sekunnissa.
Uudenlaisen nanopinnoitteen mahdollistamasta valoleijunnasta kerrottiin Caltechin uutissivuilla ja tutkimus on julkaistu Nature Photonics -tiedelehdessä (maksullinen).
Tänään 12. maaliskuuta pidettiin aamupäivällä Euroopan hiukkastutkimuskeskus CERNissä kiinnostava tilaisuus: CERNissä kehitetty World Wide Web täytti 30 vuotta. Juhlaseminaarissa muisteltiin vanhoja ja katsottiin tulevaisuuteen.
Tarkkaa päivämäärää webin keksimiselle on mahdotonta sanoa, mutta Tim Berners-Lee, nykyisin Sir Tim, kirjoitti maaliskuussa 1989 CERNin IT-hallinnolle ehdotuksen tietojenkäsittelyn uudistamisesta. Tylsän byrokraattisen dokumentin nimi oli "Information Management: A Proposal" ja sen ansiosta käynnistettiin projekti, joka synnytti maailmanlaajuisen World Wide Webin. Se oli toiminnassa vuonna 1991.
"Ideana oli systeemi, missä kaikki tieto kaikissa tietokoneissa kaikkialla voisi olla linkitettynä", totesi Berners-Lee alkuperäisestä ideastaan.
CERN oli luonteva paikka tällaisen ajatuksen syntymiseen, sillä hiukkastutkimuksessa syntyi paljon sähköisessä muodossa olevaa dataa (ja syntyy nykyisin vielä enemmän), tutkijat liikkuvat ympäri maailman, käyttävät tietokoneitaan eri paikoissa ja heillä on tarve käyttää tietoja ja olla yhteydessä koko ajan.
Webin 30-vuotiasta historiaa juhlistetaan CERNissä ja muualla tänä vuonna eri tapahtumin ja muun muassa CERNin tekemällä juhlasivustolla. Juhlallisuudet alkoivat tänään Genevessä CERNissä pidetyllä tilaisuudella, missä oli paikalla puhumassa suuri joukko työtä aikanaan tehneistä tutkijoista ja insinööreistä.
Tarjolla oli tiedon lisäksi muun muassa jättisuuria kakkuja, joista yhdestä kuvan nappasi CERNin tiedotttaja Arnaud Marsollier.
PS. Webbi ja netti eivät ole sama asia: internet kehitettiin jo paljon aikaisemmin, ja WWW on vain eräs – tosin tunnetuin – sähköisistä palveluista, joita internet välittää.
Jos Tallinnaan mennessä meno laivan ravintoloissa ja baareissa on toisinaan hieman älytöntä, on onneksi laivan ohjaamossa tilanne aivan toinen. Tallinkin uusimmalla aluksella, Megastarilla, tulee älyä olemaan pian kyydissä jopa tavanomaista enemmän, koska sen avulla testataan ja kehitetään uudenlaisia laivojen autonomisen navigoinnin menetelmiä.
Itsestään liikkuvien autojen lisäksi meriliikenteen nykyistäkin laajempaa automatisointia tutkitaan koko ajan. Esimerkiksi Suomessa autonomista merenkulkua tutkiva Rolls-Royce aikoo saada tällaiset uudenlaiset laivat käyttöön vielä ennen vuosikymmenen loppua.
Nyt Maanmittauslaitoksen Paikkatietokeskus ja Aalto-yliopiston tutkijat yhdessä Fleetrange Oy:n ja Tallinkin kanssa tutkivat yhdessä koneoppimisen ja tekoälyn käyttöä Tallinnan ja Helsingin välillä sahaavalla Megastarilla.
Tutkimuksen tarkoitus on yhdistää eri lähteistä saatua aineistoa, niin kuvaa, ääntä, tutka- ja lasermittauksia, satelliittipaikannusta kuin muiden aluksien sijaintitietoja. Tätä varten Megastarille asennetaan erilaisia antureita, joista saadun aineiston käsittelyssä hyödynnetään tekoälyä ja koneoppimista.
”Yksittäinen anturi ei ole koskaan riittävä antamaan luotettavaa kuvaa turvallisuuden kannalta kriittisistä tekijöistä. Miehistö hyödyntää aina useamman laitteen antamaa päällekkäistä tietoa, jolloin yksittäisen laitteen mahdollisesti antama virheellinen tieto on helposti havaittavissa ja hylättävissä. Autonomisen navigointijärjestelmän tulisi toimia samalla periaatteella”, toteaa tutkimuspäällikkö Sarang Thombre Paikkatietokeskuksesta.
Tavoitteena automaattinen tunnistus
Tavoitteena on erilaisten kohteiden, kuten merimerkkien sekä toisten alusten automaattinen tunnistus ja tarkemman tilannekuvan muodostaminen useiden erilaisten sensorien välittämän aineiston pohjalta.
”Kun tällaista tietoa yhdistetään olemassa olevien navigointisäännösten kanssa, mahdollistetaan aluksen suunnistus mahdollisimman vähäisellä ihmisohjauksella, jopa Itämeren kaltaisilla, vilkkaasti liikennöidyillä vesiväylillä”, Thombre jatkaa.
”Megastarin valinta tutkimusalukseksi oli helppo valinta ja olemmekin erittäin tyytyväisiä saatuamme Tallink Gruppin tuen projektille. Tallink Grupp on uusien innovatiivisten ratkaisujen edelläkävijä ja Megastar on tämän alueen kehittynein ja ympäristöystävällisin alus. Tallinnan ja Helsingin välillä on vilkas kaupallisten ja vapaa-ajan alusten liikenne ja siksi se toimii erittäin hyvin tutkimiemme uusien tekniikoiden testialueena”, sanoo kapteeni Henrik Ramm-Schmidt, Fleetrange Oy:n toimitusjohtaja ja perustaja.
”Viimeaikainen kehitys tekoälyn ja koneoppimisen alalla antaa uusia mahdollisuuksia oppia tunnistamaan ja ennustamaan alusten liikkeitä. Näillä uusilla menetelmillä voidaan saavuttaa ennennäkemätön tarkkuus”, lisää vielä professori Simo Särkkä Aalto-yliopistosta.
*
Juttu on Paikkatietokeskuksen tiedote hieman editoituna.
