kirja-arvio

Posti ei tuonut tätä kirjaa, vaan posteljooni jätti vain lapun: 760-sivuinen Käsikirja piti käydä hakemassa postikonttorista, mutta se oli kyllä pienen kävelyn väärti.

En tiedä onko asiaa ajateltu niin, mutta käsistä erittäin laajasti kertova kirja tuntuu käsissä hyvältä. Se painaa, se on kivan kokoinen ja se tuntuu oikealta, kunnolliselta kovakantiselta kirjalta. Se on miellyttävä avata ja se näyttääkin hyvältä turkoosin värisine välisivuineen ja sopusointuisine kirjasintyyppeineen. Kansi on ystävällinen ja takana oleva teksti on kutsuva. "Käsi on rakenteen taidetta ja liikkeen runoutta."

Takakannen teksti jatkaa kysymällä "mikä käsi on? Mitä se pitää sisällään? Miten se toimii? Mistä se on saatu? Kenen lauluja se laulaa? Kuinka se karvaa? Miksi se uhkaa, viestii ja hellii?"

Sitten tulee pieni paniikki, sillä kirja on tosiaankin tiiliskivi, ja kun sitä selailee, se näyttää menevän todella syvälle. Siellä on pienenpieniä yksityiskohtia, nimiä ja vuosilukuja perässään sulkeissa, kaavioita, sitaatteja, pitkänpitkä lähdeluettelo ja vain muutama mustavalkoinen kuva. Kirjaa ei voi vain selata nopeasti läpi, vaan se pitää oikeasti lukea!

Neurologian ja anatomian professoreiden sekä filosofin kimpassa kirjoittama Käsikirja on mielenkiintoinen opus, sillä se on sekoitus tieteellistä asiatekstiä ja taiteellista lähestymistapaa, joskin "humanistiset" piirteet ovat mukana lähinnä sitaatteina ja muutamina kuvina. Ne antavat mukavan mausteet tekstille, mikä ei kyllä muutenkaan ole tylsää. Yksityiskohdissaan, vuosiluvuissaan ja latinankielisine nimineen se paikoitellen on lievästi raskasta luettavaa, mutta kun asiat kahlaa läpi (tai pomppii ajoittain ylitse), pitää tarina sinällään kiinnostusta yllä yllättävän hyvin. Ja jos tekstiä välillä jättääkin väliin, niin esimerkiksi henkilöihin pääsee hyvin kiinni jälkikäteenkin hyvän henkilöhakemiston avulla. Hakemistot muutenkin ovat kirjassa erinomaiset.

Tekstissä käydään ensin läpi käden rakenne, sitten sen liikkeet ja se, miten käsi on kehitynyt evoluution kuluessa. Sitten hermosto ja yksilökehitys. Tähän kuluu noin puolet kirjasta. Sen jälkeen selvästi kirjoittaja vaihtuu ja tekstissä käydään käsiksi työkaluihin ja käden käyttöön käsitöissä, harrasteissa, urheilussa kuin postmodernissa teollisuudessakin. Käsien kielitieteellis-yhteiskunnallisia vaikutuksia kuvaillaan parin kappaleen verran ennen kuin lopussa kyse on kosketuksesta: hivelystä, kaipuusta, läheisyydestä. Aiheen jättäminen loppuun tuntuu luonnollistelta, sillä kun asiaa on kahlannut läpi (välillä hieman tuskastuenkin) useita satoja sivuja, on hyvä jättää hellät jäähyväiset käsiasialle juuri näin. Loppu kaunokirjallisine ja taiteellisine kuvauksineen kosketuksesta täydentää hyvin aiemmin ollutta kappaletta käden hermoista ja tuntoaistista, ja samalla kirjan jännittävä kahtiajakoisuus tuntuu viimeinkin toimivalta. Lopulta tuntuu siltä, että sivuja ei ollutkaan liikaa, niillä oli kaikilla sanomansa.

Käsikirjan heikkous on sen vahvuus. Se on seikkaperäinen ja yksityiskohtainen, ja vaikka se sortuukin toisinaan jaarittelemaan, on se hyvä juuri siksi, että se kertoo kaiken käsistä eri kanteilta. On parempi, että asiaa on liikaa, kuin se, että sitä olisi liian vähän – hypin mieluummin vähän ylitse kuin jäisin kaipaamaan lisää. Jos asia jää vaivaamaan, lukematta jääneeseen tekstiin voi hyvin palata myöhemmin. Näin juuri kävikin: hermot jäivät vähän pyörimään mielessäni, ja lopun lukemisen jällkeen palasin uudelleen kappaleeseen 4.

Kirja on siis hyvä ja kattava paketti kaikille, joita kädet kiinnostavat, ja muillekin, sillä tämän opuksen lukemisen jälkeen kädet kiinnostavat varmasti.

Itse kaipaisin tosin kirjasta sähköversiota, koska juuri tieto- ja yksityiskohtarikas opus olisi kätevä tablettitietokoneella luettuna, koska tekstistä voi helposti etsiä siinä asioita helposti. Tosin, kuten alussa totesin, tämä kirja on myös kaunis esine. Sitä voi siten suositella myös kirjahyllyn koristeeksi. Siitä saa myös 5,5 cm lisää hyllymetrejä, mikä on varsin paljon nykykirjoille!

Suosittelen lämpimästi.

Käsikirja
Martin Panelius, Risto Santti ja Jarkko S. Tuusvuori

Ulkoasu: Jenni Saari

768 sivua
ISBN 978Ž951Ž851Ž5237
Kustannusosakeyhtiö Teos, 2013

Kyllä, arvio tulee hieman liian myöhään, sillä tämä oli erinomainen kesälukemiskirja.

Onneksi sen voi lukea myös nyt myöhemminkin, joskin monet varmaankin ovat jo lukeneet ainakin osan kirjan sisällöstä: kyseessä kooste Esko Valtaojan eri sanoma- ja aikakauslehtiin vuosikymmenen aikana kirjoittamista kolumneista.

Kirja täyttää täysin tehtävänsä, mikäli sen tarkoituksena on ollut Valtaojan omin sanoin "viihdyttää, valistaa ja ärsyttää, milloin missäkin järjestyksessä".

"Jokaiselle meistä tekee hyvää saada kahvit joskus väärään kurkkuun lehteä lukiessa", toteaa kaikkien tuttu partasuutähtitieteilijä filosofiastaan kolumnien suhteen.

Kolumnien aiheet vellovat laaja-alaisesti tieteen, taiteen ja yhteiskunnallisen pohdinnan välillä, ja osin varmaankin näiden kirjoittamisen villitsemänä Valtaoja on uskaltautunut viime vuosina antamaan julkisuudessa lausuntoja, joita ei ole tyypillisesti kuultu tähtitieteilijän suusta. Samalla Valtaoja on profiloitunut luonnontieteilijänä, joka pitää kriittisesti ja avoimesti maailmaa katsovan ihmisen puolta huuhaata ja muuta sellaista vastaan. Vaikka teksti on välillä viiltävää ja tiukkaakin, on se silti koko ajan lämmintä – kenties jopa isällistä.

Tiukkapipoisuus ja vain perinteiden vuoksi noudatetut perinteet sekä omituiset kulttuurihistorialliset päähänpinttymät saavat kyytiä.

"Koetan saada jokaiseen kolumniini jotain laajempaa ajatusta tai näkökulmaa. Jotain, joka saa unisena aamukahviaan hörppivän lukijani hätkähtämään ja ajattelemaan asioita hieman uudelta kantilta."

Ensimmäinen koira Kuussa, Ursan julkaisuja 138

Kirjoittaja: Esko Valtaoja
Kustantaja: Tähtitieteellinen yhdistys Ursa
Julkaistu: toukokuussa 2014
ISBN: 9789525985214
Julkaisijan hinta: 10,00 euroa
480 sivua, pehmeäkantinen, nidottu pokkari

Saatavilla sähkökirjana Elisa Kirjasta.

En varsinaisesti ole luontoihminen, enkä perusbiologista yleiskiinnostusta enempää ole kiinnittänyt huomiotani lintuihin, mutta Juha Laaksosen kirja pihan linnuista ja pöntöistä houkutteli taannoisilla Helsingin kirjamessuilla. Niinpä nappasin sen mukaan, eikä heräteostosta ole täytynyt katua.

Aivan kuten kirjan kansi jo kertoo, on pienessä kirjassa paljon tietoa pihapiirin linnuista ja vinkkejä pöntöntekijöille. Laaksonen kirjoittaa elävästi, mutta vähäeleisesti, kiinnostavasti ja asiantuntevasti, minkä lisäksi hän on ottanut suuren osa kirjan kuvista. Kuvia on paljon, ja etenkin lintukirjassa ne ovat tärkeitä. Samoin tietoa on paljon – niin paljon, että kirjaan pitää palata monta kertaa uudelleen, mikä onkin ilo.

Kustantaja Paasilinnan sivuilla kirjasta kerrotaan seuraavasti:

Haluatko pihapiiriisi lisää lintuvieraita? Millaisissa pöntöissä eri linnut pesivät? Mistä materiaaleista linnut tekevät pesänsä, kauanko pesän rakentaminen kestää? Montako munaa naaraat munivat, minkä kokoisia ja värisiä ne ovat? Hautooko myös koiras, kuinka kauan hautominen kestää? Millaista elämä linnunpöntöissä on? Miten hyvä pönttö tehdään?

Pihapiirin linnunpöntöt tarjoavat hienon mahdollisuuden tarkkailla lintumaailman elämää. Tämän kirjan avulla lukijat innostuvat koko perheen voimin rakentamaan pesäpönttöjä linnuille, kullekin lajille oikeanlaisia. Luontotoimittaja Juha Laaksosen kiehtovasti kuvaamien kololintulajien elämää tarkkaillessa ei kotibongarin aika tule pitkäksi. Samalla pihapiirin linnut harventavat myös hyttysjoukkoja.

Tämä on kummallinen, mutta mielenkiintoinen kirja. Se on kirjoitettu käsin, tikkukirjaimin, ja se sisältää piirroksia, askartelua ja naivistisia valokuvia, joita on sotkettu kynällä. Kirjassa on tehtäviä ja tilaa omille merkinnöille. Sen teksti on yksinkertaista, jutustelevaa, pätkittäistä ja neuvovaa, mutta silti - tai kenties juuri siksi - hyvin jännittävää.

Tiedemuseon puodista mukaan napattu kirja on kiinnostava ohjepaketti meille, jotka haluamme olla jonkinlaisia tutkimusmatkaajia arkisessa elämässämmekin. Tai oikeastaan: kirja on paremminkin suunnattu heille, jotka eivät ole vielä huomanneet, että jokapäiväinen elämälle ja normaali ympäristömme tarjoavat myös paljon ihmeteltävää.

"Joka hetki, olet sitten missä tahansa, ympärilläsi on satoja kiinnostavia asioita, jotka kannattaa dokumentoida", kirjoittaa Smith jo kirjan kannessa, ja tässä on kirjan ydin. Aina ja kaikkialla kannattaa tehdä havaintoja ja huomioita, ja sen sijaan että vain noteeraa nopeasti mielessään asioita, niihin kannattaa kiinnittää huomiota. Kirjan henki on siinä mielessä klassinen ja romanttinen, että se Keri Smith kehottaa tekemään kynällä merkintöjä muistivihkoon (tai kirjassa oleviin merkintäpaikkoihin) sekä ottamaan näytteitä mukaan, järjestelemään niitä ja laittamaan talteen. Itse harrastan yksinkertaisesti kännykuvaamista: kun näen jotain jännää, otan yleensä kuvan, ja vain harvoin otan mitään mukaani. Kuvaamisessa on toki se huono puoli, että kuvat on helppo unohtaa jälkikäteen - etenkin kun niitä on paljon - ja kynällä käsin muistiin merkitessä sekä piirtäessä asia painuu helpommin myös mieleen.

Kirjan kiinnostavin anti on kuitenkin se, että siinä on hyviä vinkkejä myös kokeneemmalle kuriositeettibongarille, ja se listaa erilaisia metodeja (joskus jopa naiiveja sellaisia), joilla kokematonkin voi oppia tutkailemaan ympäristöään.

Mutta onko kirja enemmänkin lapsille kuin aikuisille? Periaatteessa kai lapsille ja nuorille, mutta itse sanoisin kaikille, sillä myös "aikuisten" kannattaisi pitää yllä jatkuvaa kyselyikää. Ja siinä "How to be an explorer of the world" on erinomainen apu.

Aikamatkustuksesta puhuttaessa tulee usein esiin kysymys “Mihin historialliseen hetkeen matkustaisit aikakoneella?” Kysymys on yhtä aikaa mieletön ja mielekäs.

Mieletön siksi, että olipa aikakone millainen tahansa, sillä pystyy matkaamaan ajassa taaksepäin korkeintaan ajankohtaan, jolloin se on rakennettu, ei yhtään kauemmas.

Mutta toisaalta se on mielekäs siksi, että ajassa todellakin voi matkustaa. Ei vielä eikä aivan nykytekniikalla, mutta fysiikan kannalta aikamatkustus on täysin mahdollista.

Tai niin tietokirjailija Brian Clegg ainakin väittää kirjassaan, jonka alaotsikko on suomeksi ”aikamatkustuksen todellinen tiede”.

Clegg lähtee liikkeelle H. G. Wellsin kuuluisasta romaanista ja romaaniin perustuvasta (onneksi) vähemmän kuuluisasta elokuvasta tutuksi tulleesta aikakoneesta: mutkikkaan näköisestä aparaatista, jonka vivuilla ja vipstaakeilla valitaan haluttu ajankohta ja huiskis! Sitten mentiin.

Niinhän se ei mene. Clegg kertoo miksi ei, mutta myös miten se todellisuudessa menisi. Aikamatkustukseen liittyy läheisesti niin Einsteinin kumpainenkin suhteellisuusteoria kuin kvanttifysiikkakin, yhtä lailla entropia kuin madonreiätkin. Tosin kaikkein yksinkertaisin keino matkata ajassa eteenpäin on sulkea silmät ja vajota unten maille.

Tuhdin tieteellinen teksti on sujuvaa ja esimerkit havainnollisia. Pitkin matkaa Clegg joutuu pakosti vähän oikomaan, koska aikamatkustuksen “todellinen tiede” ei ole ihan simppeliä. Oikominen ei kuitenkaan tarkoita sitä, että Clegg fuskaisi asioiden oikeellisuudessa: faktat ovat vankalla pohjalla.

Keskeinen pointti useimmissa Cleggin esittelemissä aikamatkailun vaihtoehdoissa on liike; ei pelkästään ajassa, vaan myös avaruudessa. Joko matkailija liikkuu liki valon nopeudella halki avaruuden tai keinotekoisen madonreiän toista päätä kyörätään ympäriinsä, jotta saataisiin aikaan halutun suuruinen aikaero.

Mutta – kuten Clegg useaan otteeseen muistuttaa – takarajana on aina aikakoneen valmistumisen ajankohta.

Aikamatkustuksen tutkimuksella voi olla monenlaisia motiiveja tulevaisuuden ennaltanäkemisestä äkkirikastumiseen – vaikka ainakin jälkimmäisen saattaa estää “aikapoliisi”, Time COP eli Causal Ordering Postulate.

Esimerkiksi Stephen Hawkingin mielestä toistaiseksi tuntematon luonnonlaki saattaa huolehtia siitä, että aikamatkustukseen usein liitettyjä paradokseja ei pääse syntymään.

Liikuttavin motiivi on Ronald Mallettilla, tutkijalla, joka oli kymmenvuotias hänen isänsä kuollessa vuonna 1955. Mallettin tavoitteena on rakentaa aikakone, jolla hän pääsisi ajassa taaksepäin niin kauas, että voisi puhua vielä kerran isänsä kanssa.

Laserlaitteiston vääristämä aika-avaruus voi ainakin teoriassa muodostaakin tunnelin tulevaisuuteen – mutta menneisyyteen sen avulla ei Malletkaan pääse.

Duckworth Overlook * 2012 * 978-0-7156-4518-5 * £8,99