Tänä vuonna on julkaistu kaksi kiinnostavaa kirjaa, jotka linkittävät toisiinsa taiteen ja tieteen. Molempien sanoman ydin on, etteivät asiat ole sitä miltä ne näyttävät, eikä näkeminen ole mikään yksinkertainen asia vaan taito, joka täytyy opetella. Ja se pitää opetella aina uudestaan, sillä eri aikoina erilaiset kulttuuriset, poliittiset, aatteelliset ja teknologiset tekijät vaikuttavat paitsi siihen, mitä katsotaan, myös siihen miten nähdään ja miten nähtyä kuvataan.
Johanna Vakkarin toimittama Perspektiivi kuvataiteen historiassa (Gaudeamus 2015) tarkastelee erilaisia tapoja luoda tilaa ja käsitellä aikaa taiteessa. Kun taiteessa puhutaan perspektiivistä, monen mieleen tulee ensimmäisenä renessanssin keskeisperspektiivi, joka on matemaattinen konstruktio. Kun katsoo yhdellä silmällä, asiat katoavat samassa linjassa yhteen pakopisteeseen. Ongelma vain on, että kun siirtyy piirunkaan verran siitä yhdestä näkökulmasta – tai avaa molemmat silmät – koko kuva muuttuu.
Perspektiiviproblematiikkaa pohdittiin paljon jo antiikissa ja keskiajalla optiikan tutkimus tuotti tuloksia, joilla oli suuri merkitys äärettömyyden ja avaruuden käsitteiden ja siinä mielessä myös keskeisperspektiivin kehittymiselle. Roger Bacon kirjoitti 1200-luvulla joukon tutkimuksia, jotka hän lähetti paaaville yhdessä optisen linssin kanssa.
Yhdessä kirjoituksessa Bacon vaati, että taiteilijat tulisi perehdyttää geometriaan, jotta heidän uskonnolliset maalauksensa olisivat paremmin jäsennettyjä. Baconille matematiikka oli keino hankkia tietoa maailmasta ja taiteilijoiden piti hänen mielestään kuvata luomakuntaa mahdollisimman selkeästi.
Edes renessanssin aikana 1400-luvulla taiteilijat eivät kuitenkaan käyttäneet keskeisperspektiiviä maalauksissaan johdonmukaisesti. Kun he pyrkivät luonnonmukaisen havaintotodellisuuden toistamiseen, he poikkesivat keskeisperspektiivistä kokonaisvaltaisen katsojakokemuksen hyväksi. Matematiikan tärkeyttä näkökokemuksen ymmärtämisessä saatettiin korostaa, mutta käytännössä taiteilijat tukeutuivat aistihavaintoon ja erilaisiin tapoihin kuvata tilaa.
Niin kutsuttu renessanssiperspektiivi onkin ollut vain yksi kuvataiteen tapa luoda tilaa ja kertoa tarinoita. Vakkarin toimittamassa kirjassa kuvataan myös monipuolisesti empiiristä perspektiiviä, käänteisperspektiiviä, arvoperspektiiviä, väriperspektiiviä, ilmaperspektiiviä, epäeuklidiseen matematiikkaan perustuvia perspektiivinäkemyksiä, kaarevaa perspektiiviä, simultaanisuutta ja taiteilijoiden näkemyksiä neljännestä ulottuvuudesta.
Näkeminen on fysiologisen ja psykologisen yhteistoimintaa. Kiinnitämme huomion johonkin, mutta kyse on myös kommunikatiivisuudesta: haemme näkemästämme kokonaisuuksia, pyrimme selkeyteen ja tartumme tuttuun. Jo filosofi John Locken mukaan havainto on yhtä lailla tottumuksen tuottamaa kuin kerätyn tiedon soveltamista. Sittemmin on oivallettu, että myös käyttämämme havaintoväline, olipa se kaukoputki tai mikroskooppi, vaikuttaa katsomiskokemukseen.
Siksi perspektiivi-kirjan luettuaan onkin hyvä tarttua Laura J. Snyderin kirjaan Eye of the Beholder. Johannes Vermeer, Antoni van Leeuwenhoek, and the Reinvention of Seeing (Head of Zeus 2015), joka käsittelee muun muassa sitä, kun nähdään jotakin uutta, eikä katsoja tiedä mitä näkee.
Äkkiseltään voisi ajatella, että camera obscuran, linssien ja peilien tuottama perspektiivikuva, Johannes Vermeerin taiteellinen toiminta ja Antoni van Leeuwenhoekin mikroskooppikokeilut eivät liity toisiinsa juuri muuten kuin, että Leeuwenhoek ja Vermeer asuivat samaan aikaan 1600-luvun puolimaissa samassa kaupungissa, torin vastakkaisilla puolilla. Snyderin mukaan on todennäköistä, että he tunsivat toisensa, vaikka siitä ei suoria historiallisia todisteita olekaan. Miehiä yhdisti kuitenkin kiinnostus linsseihin.
1600-luvun taiteilijat käyttivät paljon optisia välineitä: linssejä ja peilejä. Niiden avulla he tekivät perspektiivisiä ja optisia kokeiluja. Perspektiivin saattoi luoda kuvaan ilman työlästä matematiikkaa. Esimerkiksi koveran linssin avulla taiteilija saattoi tutkia korostuneita värejä ja yksityiskohtia sekä esineiden ulottuvuutta suhteessa ympäristöön.
Monet taiteilijat käyttivät koveria linssejä myös laajentaakseen kaupunkinäkymien kuva-alaa. Esimerkiksi Carel Fabritius käytti todennäköisesti kaksoiskoveraa linssiä maalatessaan Näkymää Delftissä 1652, mikä selittäisi perspektiivin vääristymät kuvan laidoilla.
Vermeer käytti joko kuperaa peiliä tai kaksoiskoveraa linssiä maalatessaan Nukkuvaa palvelijatarta (n. 1656–57) ja eräitä muita teoksia 1650-luvulla. Mutta kuten keskeisperspektiiviä käyttäneet renessanssitaiteilijat, ei Vermeerkään toistanut orjallisesti optisten välineitten läpi näkemäänsä, vaan teki maalauksiin muutoksia, jos ne paransivat esteettistä vaikutelmaa. Vermeerin sommitelmat ovat myös hyvin geometrisia ja on arveltu, että hänen mestarillista ja intensiivistä värien ja sävyjen käyttöään avitti myös camera obscura.
Samoihin aikoihin kun Vermeer maalasi koverien linssien kanssa, hänen naapurinsa, kangaskauppias van Leeuwenhoek kiinnostui myös linsseistä, joita hän valmisti itse. Hän teki pienen herneen kokoisia pisaralinssejä ja valmisti joidenkin laskelmien mukaan elämänsä aikana kaikkiaan 566 mikroskooppia, joista vain yhdeksän on säilynyt.
Jos erilaisten perspektiivien avulla taiteessa voitiin kuvata asioiden välisiä suhteita ja luoda erilaisia tiloja, niin 1600-luvulla kehitetyt teleskooppi ja mikroskooppi mullistivat asioiden mittakaavan. Taivaalla oli enemmän tähtiä kuin oltiin laskettu ja mikroskooppi paljasti aiemmin kokonaan näkymättömissä olevia maailmoita.
Snyderin kirjaa lukiessa on kiehtovaa yrittää ymmärtää, miltä Lontoossa Royal Societyn herroista tuntui, kun he yrittivät käsittää, miten van Leeuwenhoek näki tuhansia ja taas tuhansia pieniä otuksia yhdessä vesipisarassa. Tarvittiin mielikuvitusta, jotta opittiin tajuamaan mitä oikeastaan nähtiin ja mitä ei.
Vielä pitkään monet tutkijat tuijottivat mikroskooppiin yrittäen löytää jotakin, mitä he tiesivät olevan, kuten Nicolaas Hartsoeker, joka "löysi" 1690-luvulla siittiön sisältä valmiin pikkuihmisen, homunculuksen; sitä myös Leeuwenhoek etsi, muttei koskaan väittänyt löytäneensä.
Leeuwenhoekia kiinnosti myös näkemisen fysiologia: hän tutki toistuvasti mikroskoopeillaan yhtä lailla mehiläisen kuin lehmänkin silmiä: näköhermostoa, iiristä, sarveiskalvoa ja verkkokalvoa.
Vermeerin ja Leeuwenhoekin tekemisten yhdistäminen samoin kuin tieteenhistorialliset viittaukset Perspektiivi-kirjassa konkretisoivat sekä tieteen että taiteen tutkimuksellista luonnetta. Molemmilla alueilla mielikuvitus on tärkeä tekijä sekä näkemään oppimisen että nähdyn tulkitsemisen kannalta.
Kumpikin kirja kuvaa lisäksi sitä kuinka kansainvälisesti ideat ja ajatukset levisivät Euroopan eri kolkkiin ja miten niitä kehitettiin. Ei ole ollenkaan yllättävää, että tiedettä ja taidetta yhdistäviä kirjoja julkaistaan juuri nyt, kun mikroskooppi on myös taiteen tekemisen väline, solu- ja nanotaso taiteen materiaaleja ja kun esimerkiksi avaruustutkimuksen löytöjen ymmärtämiseksi niitä täytyy jäsennellä visuaalisesti eri tavoin.